Vuoden viimeisiä mietteitä

Vuoden viimeisiä viedään. Lähiseutujen erikoisen hiljaisina viime päivät pitäytyneet pikkutykkimiehet ovat aloittaneet vuodenvaihteen tulivalmistelun. Vilma on jo muutaman tunnin ajan katsonut parhaaksi pysytellä alakerrassa pommisuojassa.

Pysyttelemme kotosalla vuodenvaihteen. Raketit käydään ampumassa niityn laidalta. Vielä teini-ikäisenä ollessani oli tapana, että kaupunginjohtaja - hän oli silloin maisteri Tähkävuori, virka-asemansa mukaisesti arvokkaan oloinen harmaantunut herrasmies - piti puheen torilla kirkon kellojen ilmoitettua vuoden vaihtuneen. Kaiken ikäistä kansaa tuli sankoin joukoin häntä kuuntelemaan - ja häiritsemään. Perinteeseen tuntui kuuluneen, että joku varusmiespalvelustaan suorittava oli tuonut lomatuliaisina savuheitteen, joka laukaistiin yleensä torin ison joulukuusen suojista. Seuraava kaupunginjohtajatar lakkautti uudenvuodenpuheperinteen, mutta merkillistä oli, että vielä joitakin vuosia perinteen lakkauttamisen jälkeen huomasimme aikanaan suosiossa olleesta uudenvuodenyön vigiliasta palatessamme, että väkeä edelleen kerääntyi torille keskiyöllä.

Lapsuudessa näihin aikoihin vuotta oli usein kova pakkanen. Tavallisella kansalla ei silloin ollut nykyiseen verrattuna kovin paljon omia ilotulitteita, paitsi tietenkin pikkukölveillä pikkukiinalaisia, ja metsämiehet ampuivat haulikoillaan valopanoksia. Silloin arvailtiin, kuuluisivatko Hämeenlinnassa ammutut tykin kunnialaukaukset. Kovalla pakkasella ne kuuluivat yleensä hyvin.

Isä kertoi aikanaan, että hän oli 1950-luvulla varusmiespalvelusta suorittaessaan saanut uudenvuoden juhlistamista varten lomalle lähtiessään kuitille valopistoolin ja muutaman patruunan. Vielä 1980-luvullakin tuntui, että harjoituksissa käyttämättä jääneiden erilaisten "harmittomien" paukkujen ja valorakettien poiskeräämisen kanssa ei oltu turhantarkkoja nimenomaan marras-joulukuussa. Nykyään kuri lienee paljon tiukempi.

Vuoden 2003 omakohtaista saldoa on vaikea listata. Hyvä vuosi. Työmaalla hyviä yhteistyökumppaneita niin opiskelijoissa kuin muussakin väessä. Kevään toverit olivat jo entuudestaan tuttuja hienoja ihmisiä, kesällä tutustuin uusiin hienoihin ihmisiin, ja syksyllä elämääni suotiin heitä lisää.

Ketään kiinnostamattomia numeroin ilmaistavia tietoja yksityishenkilön vuodesta:
- Sähköalan ammatillisen tutkinnon suorittaneita ammattilaisia valmistui 24.
- Terveyttä riitti; yhtään sairaslomapäivää ei tarvittu.
- Kesällä oli lomaa paljon tavanomaista enemmän, yhteensä kolme viikkoa.
- Erilaisia täydennys- ja lisäopintoja kertyi kaikkineen 16 opintoviikkoa (8 oli sekalaisia avoimen yliopiston atk-opintoja, toiset 8 oli opetushallinnon tutkinto).
- Hiihtokilometrejä noin 600.

Parasta tässä(kin) vuodessa oli se, että sain jakaa elämän hyvin rakkaan ihmisen kanssa.

Aku Ankka ja pizza-Enrico

Jokin aika sitten satuin kuulemaan radiosta taiteilijanimeä pizza-Enrico kantavan herrasmiehen yhtyeineen esittävän kappaleen "Mitä sinä sanoa"? Olisiko aihe (lehti 30.12.2003 ja sieltä otsikko "Väärän pizzan joukkotappelijat tuomiolla") haettu Viialasta viime vuoden huhtikuulta? Myönnetään, huonoa "huumoria", eikä mainitun musiikkikappaleenkaan harmittomuus niin itsestäänselvä asia ole rasismin näkökulmasta. Mutta Viialassa nyt on tunnetusti kova meno ;-)

Taisin keksiä, mikä minua jäi kaihertamaan Minä Aku Ankka -albumin kaltaisissa vanhoissa ankkatarinoissa. Aku Ankan maailman arvot perustuvat pääasiassa rahaan. Kaikki on, oikeuslaitosta myöten, ostettavissa, mikä tulkitaan vain yleisenä asiantilana. Tarinan onnellinen loppu tarkoittaa lähes poikkeuksetta Akun huomattavaa rikastumista tai Roopen rahojen pelastumista. Urheuden ja ystävyyden kaltaisia hyveitä on sankareilla sen verran, että vanhoihin westerneihin tottunut viihteen kuluttajakaan ei Akua hyljeksisi, mutta kaiken taustalla on aina raha. Maailmankuvan materialistisuudessa Aku-setä lienee Lenin-sedän veroinen kasvattaja.

Mutta liikaa asioita monimutkaistamatta Aku on edelleen sitä, mitä pitää: harmitonta viihdettä.

Lapsettaa vielä sen verran, että huomista laukaustenvaihtoyötä varten tuli hankittua muutama raketti.

Pituva!

Tietoliikenneoperaattori hyvittää kuukausimaksusta taannoisten mato-ongelmien vuoksi (tässä ei tarkoiteta jokamiehen kalataloudenharjoitusvälineellä hankittua saalista). Jossakin vaiheessa kun tietoliikenne muuttuu myös ihmisten ajatusmaailman tasolla huipputeknologiasta osaksi yhteiskunnan perusinfrastruktuuria, alkanevat tietoliikenneoperaattorit suhtautua vakiasiakkaiden mahdollisiin korvausvaatimuksiin yhtä tyynen välinpitämättömästi kuin tämän päivän rautatie- tai maantieliikenneoperaattori suhtautuisi, jos kuukausilippulainen vaatisi hyvitystä lipun hinnasta säiden aiheuttamien liikennehäiriöiden vuoksi.

Illalla hiihtokeli oli niin hieno, että hieman syrjässä sijaitsevan latu-uran parkkipaikalla oli tungosta. Vetoomus vanhemmille: kun tuotte jälkikasvuanne hiihtämään, ja tarkoitus on mennä perinteistä tyyliä, niin tukekaa lapsenne hienoa liikuntaharrastusta myös voitelemalla sukset oikein tai mikä parasta, opettamalla häntä vähitellen tekemään se itse. Niin sääli kuin jonkun muinaisen viihdeohjelman henkilöhahmon sanatkin tulivat mieleen pieniä "too-easy-wax-suksilla" yrittäjiä nähdessä: "Se on hirveetä kattoo." Välineet saattavat olla upouudet ja kalliit, mutta jos ne on väärin huollettu, saa aloitteleva suksimies tai -nainen aivan liian kielteisen kuvan itse lajista, omasta hiihtotaidostaan ja sen oppimiskyvystä.

Tällainen olen

Which OS are You?

Taisin tehdä elämäni toisen nettitestin. Ensimmäinen, kesällä suuressa suosiossa ollut maatesti palautti tuloksena Ruotsin. Tämä uusi (via JamPS) oli anti-nörtille sopivan nörttihenkinen.

Ruotsissa olen sentään joskus käynyt. Sellaisissa konesaleissa en ole käynyt, että HP-UXiin olisin päässyt käytännön tuttavuutta tekemään. Toisaalta, noillahan on aika pitkälle lingua franca?

Silti, tunnenpa itseni huonosti. Mutta tuo " You're still strong despite the passage of time" kuulosti mukavalta :-)

Lunta ja militariaa

Lasku työelämään pitkän vapaan jälkeen oli pehmeä. Lumen peittämä tehdaskaupunki oli hiljainen ja kaikki liikkui hidastetusti. Sen sijaan Tampereella keskustan liikkeiden alennusmyynneissä oli kuulemma ollut infernaalisuutta hipova tunnelma.

Kotiin päästyä odotti hyötyliikunnalliseen painoluokkaan noussut lumi. Auroja jyrisi vielä illallakin siellä täällä. Viimein Kylmäkosken suuntaan ajanut maataloustraktoreista koostunut saattue vihjaisi, että sopivaa kalustoa omistavia maanviljelijöitä oli rekrytoitu kaupunkiin auraustöihin tavanomaisten pyöräkuormaajien avuksi.

Elämme edelleen joulurauhan aikaa, joten pyydän anteeksi seuraavan tekstini militaristista aihepiiriä.

Jälleen vauhtiin päässyt mielenkiintoinen sotahistorian referointi tällä kertaa ruotsalaisen teoksen pohjalta innoitti allekirjoittanutta avaamaan selaamista tarkemman silmäilyn kohteeksi joulun alla lukematta jääneen viimeisimmän Panssari-lehden. Perinteiden sijasta silmä osui tällä kertaa everstiluutnantti Ari Parkkolan kirjoitukseen panssariprikaatista taistelussa.

Jo melko pitkään julkisuudessa esitettyjen tietojen mukaan sodan ajan panssariprikaatit tullaan lakkauttamaan osana puolustusvoimien uudelleenorganisointia. Tässä yhteydessä on joskus annettu kuva siitä, että suomalainen panssariprikaati olisi niin taktisesti kuin teknisestikin vanhentunut ja tehoton yhtymätyyppi. Parkkola esittää artikkelissaan nykyisen panssariprikaatin sodan ajan organisaatiokaavion ja toteaa, että kyseessä on nykyajan termein useita eri aselajeja sisältävä mekanisoitu yhtymä, ei raskaisiin taistelupanssarivaunuihin perustuva suurvaltatyyppinen panssariyhtymä. Päivänselvää on, että taistelupanssarivaunujen osalta vielä tämänhetkinen taistelupanssarivaunujen pääkalusto, neuvostovalmisteinen T-72M1, on teknillisesti auttamatta vanhentunut verrattaessa sitä uusiin länsi- tai itämaisiin vastineisiinsa. Edes paljon puhuttu uusiohankinta Leopard 2A4 ei ole enää mikään state-of-art-vaunu kansainvälisessä vertailussa. Muutoinkin tekniseltä tasoltaan suurelta osin jo 1960-1970-luvulta periytyvään tekniikkaan pohjautuva peruskalusto on suurelta osin vanhanaikaista verrattuna NATO-maiden tai Venäjän modernilla kalustolla varustettuihin mekanisoituihin yhtymiin tai panssariyhtymiin. Esimerkiksi iskuportaan toisena tukijalkana käytettävät, aikanaan vallankumoukselliset BMP1-rynnäkkövaunut on esitelty itänaapurissamme jo 1960-luvun puolenvälin aikoihin: nelikymmenvuotias tekniikka ei ole enää kovin tuoretta.

Parkkolan hienovaraisesti ilmaistu idea tuntuu olevan se, että valmiusyhtymiä olisi voitu rakentaa myös perinteisten panssariprikaatien pohjalle järjestämällä niille moderni kalusto, koska koulutuksensa, organisaationsa ja käyttöperiaatteidensa osalta panssariprikaati on tarkoitettu juuri sellaisiin painopistesuunnan operaatioihin kuin valmiusyhtymätkin. Parkkola ei tätä kysy, mutta asioita sivusilmällä seurailevan asiantuntemattoman kansanmiehen mieleen nousee kysymys, onko uusien valmiusyhtymien rakentaminen osa jonkinlaista uutta aluepolitiikkaa? Alueellista puolustuspolitiikkaakin toki - ajatellaan esimerkiksi pohjoisen yhtymän kalustoa. Mutta siltikin: oliko Kanta-Häme aluepoliittisesti sopimaton paikka maavoimien voimakkaimmalle kehitystyölle?

Nasse-setä on hyvin, hyvin vihainen

Nyt taisi tästäkin blogista tulla niin sanottu vihablogi. Ainakin hetkiseksi. Jostakin osui silmiini Hämeen keskiaikaseura ry -niminen yhdistys. Lupaavalta kuulostavan nimen taakse kätkeytyy jotain aivan muuta kuin olin ajatellut. Historia- tai kansatieteellisen, arkeologisen tai museologisen harrastuksen sijasta kyse onkin historian vääristelystä ja harhaanjohtavan kuvan välittämisestä menneisyydestä, eli toiminnasta, jota kutsutaan historian elävöittämiseksi. Minä kutsun sitä raiskaamiseksi.

Hämeen keskiajan historia ei ilmeisesti ole riittävän mielenkiintoinen asian harrastajille, kun maan suurimman linnavuoren ja vanhimman sisämaan linnan maakunnasta on pitänyt tehdä Humalasalon pitäjä. Älköön seuraavaa tulkittako henkilöihin kohdistuvaksi moitteeksi, mutta minusta nimet, kuten Murdoch of Muirhead tai Margareta Blacke of York eivät kuulosta kovin hämäläisiltä. Eksoottisempaankin makuun riittäviä kirjoitusasuja löytyisi vaikka kotoisesta Mustasta kirjasta. Mitä vikaa olisi Callas de Voypalassa tai Olli de Salussa?

Oikeasta historiasta oikeasti kiinnostunut rahvas tekee hiljaista perinteenkeruu- ja säilytystyötään tämänkaltaisissa yhdistyksissä (ääkkösvaroitus ainakin Mozillan ystäville). Mitä enemmän näkyvyyttä keskiaikaseuran kaltaiset toiminnot saavat erilaisten teematapahtumien myötä, sitä harvemmalla on enää todelliseen tietoon perustuvaa näkemystä kotimaan keskiajasta. Voidaan aina kysyä, onko se tarpeenkaan. Positivismia tai ei, uskon että todellisuuspohjainen tieto on oletusarvoisesti haavekuvitelmia parempaa.

Keskiaikaseura tunnustaa käsityksensä ajasta romanttiseksi. Sitähän se on, anglosaksisen 1800-luvun alun romantiikan näkemystä keskiajasta. Walter Scott taitaa kulua käsissä ahkerammin kuin Seppo Suvanto tai - jos kotimaan menneisyys tuntuu liian vähäpätöiseltä - Jacques le Goff.

Pelkään, että kyllästymiseen saakka vaahdottu Taru sormusten herrasta -elokuva lieveilmiöineen tekee nuorten sukupolvien historiakäsityksille enemmän hallaa kuin kohutut Pirkkalan opetusmonisteet aikanaan. Keskiaikaharrastus lisääntyy monissa muodoissa, mutta lisääntyykö tutkimuksellinen tieto kyseisestä ajasta?

Arvoisat historian elävöittämisen aktiivit, suokaa anteeksi kiukkuisen ukkopahan purkaus. Myönnän ajattelevani asioista yksinkertaisesti, tylsästi ja lisäksi puolueellisesti. Tällaista elävöittämistoimintaa kohtaan olen hyvin myönteinen (Pekan perässä olevista kammottavista pseudovaunuista huolimatta) ja tämänkään nähdessäni en saanut sydänkohtausta. Tuosta viimeksimainitusta, ja harvalukuisen puuvaunuston väärinkäytöstä, voisin toki arvostelevan sanasen kirjoittaa, mutta joskus on - rahan vuoksi - otettava askel taaksepäin, jotta päästäisiin kaksi eteen.

Mutta me, jotka vaikka vain harrastemielessä sanomme arvostavamme historiaa, emme saisi häpäistä Kleioa jättämällä tarkoituksellisesti seuraamatta totuutta.

KISS

Minulla on hiirimattona kuva, jonka teksti kaikessa koruttomuudessaan kuuluu "Dr12 nro 2210, Tl". Kuva on otettu isävainaan 1960-lukulaisella Minoltalla kesällä 1990.

Ratasepelistä voi hahmottaa kyseiset kirjaimet. On mukavampaa, että he halusivat jättää jälkensä ratasepeliin mieluummin kuin tallin seinään.

Päivät, jolloin väki ei poistu kartanoistaan

Hämmästyttävän harmaa ja pimeä taivas on riippunut Vanajan-Hämeen yllä vanhan kalenterin mukaisen kolmannen joulupäivän ajan. Merkantilistisen talousajattelun mukanaan tuoman tehokkuuden pyrkimyksen saattelemina kolmannen ja neljännen joulupäivän juhlimista aikanaan vastustettiin. Kahden hartaan pyhän jälkeisistä juhlapäivistä oli muotoutunut vähemmän hartaita väenkokouksia lietsovia rellestyspäiviä.

Olohuoneen CD-soittimessa on soinut musiikkialalle vaihtaneen erityisluokanopettajan jokunen vuosi sitten koostamat Tiernapojat. Aihepiiriin sopivat raskaat kitarat lunastavat anteeksiannon alkuperäisen kaavan lyhentämiselle.

Kommunikaatio omasta pihapiiristä ulkomaailmaan on tuottanut yhden juuston, kahdeksan roskasähköpostia (ei yhtään asiallista) ja useita yhteydenottoja kullan työpuhelimeen. Omani taidan kytkeä päälle vasta maanantaiaamuna.

Aku Ankka ystävä on meille. Nimi lienee tuttu myöskin teille.

Aamulla tuli käytyä pitkästä aikaa kotikylän kirkossa. Vaihteeksi 1800-luvun alun puukirkkoarkkitehtuuria. Syy oli kyllä melko maallinen: tällä kertaa urkuparvelta käsin virkaansa toimittanut kaunokainen. Faneja oli tullut kauempaakin.

Anoppilassa kävimme iltapäiväkahvilla. Muutoin harmaa tapaninpäivä on lipunut laiskasti ohi nojatuolissa kirja sylissä ja nyt illasta lasi makeaa Karjalaviiniä käden ulottuvilla. Lukeminen - oli se vaikka sitten joulupukin tuomaa Minä Aku Ankka -albumin uutta painosta - on hyvä harraste, viinin litkiminen ei niinkään. Kuivan pikkujoulukauden jälkeen olemme pyhien aikana tyhjentäneet jo kaksi punkkupulloa aterioilla ja muutakin on maisteltu. Tämä peli ei vetele; viimeistään tammikuussa on jälleen ryhdistäydyttävä.

Mainitun Aku Ankka -albumin monet tarinat ovat nykyajan näkökulmasta melko kaukana poliittisesti korrektista. Niistä huokuu 1940-1950-lukulainen ilmapiiri, joka yhdysvaltalais-kaupunkilaisesta pohjavireestään huolimatta tuntuu jossakin määrin kotoiselta. Aku Ankan visuaalinen ilme jäi yhdysvaltalaisen 1950-luvun pyöreisiin muotoihin. Tarinoiden sisältö länsimaisen teknistaloudellisen tehokkuuden korostuksineen lienee vaikuttanut täälläkin päin maapalloa moneen lapseen enemmän kuin ehkä ollaan valmiita myöntämään. Mitättömän pieni, mutta kenties silti olemassaoleva osasyyn poikanen joidenkin nuorehkojen, poliittisesti aktiivisten kansalaisten koventuneisiin asenteisiin yhteiskunnan vähäosaisia kohtaan?

Vaikka en erityiseksi Aku Ankka -faniksi tunnustaudu, viihdyttäviä nuo tarinat ovat paitsi puhtaana sarjakuvakulttuurina myös historiallisena jäänteenä nykyistä hieman rosoisemmasta kulttuurista. Viihteenä niitä tulleekin lukea. Jos 1950-luvun Disneyllä olisi ollut tarve poliittiseen julistamiseen, sitä tuskin olisi onnistuttu piilottelemaan. Syväanalyyttiset kulttuurintutkijat voivat tietysti kaivaa esiin vaikka minkälaisia piilomerkityksiä. Tuo nyt vain yksinkertaisesti oli aikaa, jolloin Suomessakin musta henkilö oli neekeri tai vähäosainen kuului köyhälistöön - ilman sanojen tarkoitettuja halventavia arvolatauksia. Hevonen (vaikka sitten Koninkaulus) pohtikoon, ovatko Tupu, Hupu ja Lupu parempia roolimalleja kuin Pertsa ja Kilu.

Weblog-maailman virallinen Ankkalinnan äänenkannattaja saa puolestani jakaa jonkin ankantunnistuspisteen sellaiselle, joka keksii, mistä Aku-kulttuurin meikäläisestä ilmentymästä otsikon värssy on peräisin.

Missa in gallicantu

Kukkoja tosin ei kiekunut Sääksmäen raitilla, kun ajelimme joulukirkkoon muinaislinnan juurelle, eikä messukaan ollut kyseessä. Sääksmäen perinteikäs "keskiaikainen" kirkko (lainausmerkit syystä, että vanhojen seinien sisäpuolelle on rakennettu pakottavista syistä - vuonna 1929 kirkko paloi - lähinnä itsenäisyyden ajan alkuvuosien kansallisromanttinen näkemys keskiaikaisesta kivikirkosta) oli täynnä kirkkokansaa. Hämäläiseen tapaan vain aivan ensimmäisten rivien penkit jäivät harvaan istutuiksi. Valaistus oli hoidettu uskaliaasti elävillä kynttilöillä. Vahingosta viisastuneet 1930-luvun restauroijat eivät tosin jättäneet kirkkoon paljonkaan palavaa. Se on sanalla sanoen kivinen.

Joulun juhlijoille ei liene enää epäselvää se, että alkuaan sydäntalven juhla on ollut pakanallinen, oli kyse sitten roomalaisten saturnalia-juhlista tai pohjoismaisista hedelmällisyyden jumaluuksien verikekkereistä. Evankeliumien Jeesuksen syntymäjuhlaksi saturnaliat alkoivat Rooman valtakunnassa muuntua vähitellen vasta vuoden 304 paikkeilla ja meidän leveysasteillamme paljon, paljon myöhemmin.

Jesajan kirjaa kuulemme useissa jouluyön ja -aamun jumalanpalveluksissa. Muinaisen Rooman kansallisrunoilija Publius Vergilius Maro (70-19 eKr) kirjoitti neljännessä "paimenrunossaan" oman ennustuksensa.

Vergiliuksen teksti oli arvatenkin herkkua antiikin sivistyksestä kulttuurinsa perustaneille suurille kirkkoisille kirjanoppineesta fariseusten puolueen kannattajasta Paavalista alkaen; miksei myös kreikkalaisen sivistyksen hedelmälle evankelista Luukkaalle.

Eilisestä jouluaatosta ei ole erityisempää kirjoitettavaa. Puolen tunnin seisominen sankarihaudalla ei ollut kylmä. Hautausmaan vanhalla puolella käy enää vähän väkeä. Jos jokin korkealla hiidenkivellä tai rautaristillä varustettu hauta onkin kynttilöin valaistu, ovat myöhäisen polven sukulaiset usein kaukana asuvia ja siksi tuoneet kynttilät jo varhain.

Erään perheen jo kohtuulliseen ikään ehtinyt mies opasti pientä poikaansa pipon päästä ottamisessa sankarihaudan edessä, ja rouva tytärtään siihen, että tytöt eivät niin tee. Vartiomiehet niiskaisivat sotilaalliseen tapaan yhtä aikaa.

"Korkealta taholta" oli kuulemma ehdotettu konepistoolien liittämistä jouluaaton kunniavartiovarustukseen. Niin vartioparini Risto kuin minäkin olimme lujasti ajatusta vastaan. Jos muistellaankin vähemmän rauhallisissa oloissa henkensä kotien puolesta antaneita, ei heidän varustustaan sovi rauhan juhlan oloissa kantaa. Ristolla on onneksi sananvaltaa noissa piireissä.

Joulupukki oli käynyt jossakin vaiheessa aattoiltaa. Veikkaan, että harvinaisen kaunis tonttutyttö oli kiikuttanut kuusen alle uuden painoksen valtionarkeologi Gardbergin ja mestarivalokuvaaja Dahlin Suomen kartanot -teoksesta.

Aattoaamun postikorttimaisema

Katsotaan, kauanko tavanomaista kapealinjaisempi joulukuusi pysyy pystyssä kirjastohuoneessa. Vilma on vaikuttanut sangen kiinnostuneelta kiiltelevien koristenauhojen ja -pallojen suhteen. Toivottavasti neiti malttaa pidättäytyä kiipeilemästä.

Riisipuuroaamiainen kynttilänvalossa viritti päivän tunnelmaan heti aamusta. Jäin koristelemaan kissan kanssa kuusta, kun puolisoni lähti työkeikalle, kuten ammattikunnallaan näin juhlapyhinä on tapana. Kohteena oli tällä kertaa häkki, mi' sulkee joulunakin monenmoista sirkuttajaa. Ties miten moneen vuoteen hänellä ei ole kuin kaksi työvelvoitetta koko pyhinä.

Kun suljin autotallin ovet ja jäin katsomaan maaseudulle päin kaartavaa autoa, melkein toivoin olevani laulu- tai soittotaitoinen. Olisin voinut päästä mukaan ajelemaan joulukorttimaisen kauniita pikkuteitä. Jos tänne Vanajan-Hämeeseen annettu sääennuste pitää paikkansa, ei illansuussa hautausmaakierroksella maisema välttämättä ole enää niin idyllinen.

Pitänee lankata saappaat ennen kuin alkaa viritellä radiota oikeille taajuuksille. Ei, en ole joulupukki - voitte olla turvallisin mielin. Saanen toivottaa mahdollisille jouluaaton lukijoille joulurauhaa jo näin vähän ennen kuin se virallisesti Suomen Turusta julistetaan.

Jouluperinteiden uusintamista

Moni weblog-maailman asukas tuntuu lähtevän jouluksi maalle tai muualle rosollin ja kinkun ääreen. Nykyään voidaan varmasti puhua Tommi Perkolan käsittein sinkkujoulusta, mutta kun tarkastellaan tilannetta jokunen vuosikymmen sitten, oli muualle (yleensä maalle), vanhempien luo lähteminen oli perheilläkin varsin tavanomainen joulunviettotapa. Suuren maaltamuuton aikana vanha sukupolvi asui edelleen syrjäseutujen kotitiloja ja -taloja, ja jälkikasvu parissa polvessa hyppäsi täpötäyteen junaan tai lähti ruuhkauttamaan maanteitä Fiat 600:lla, Anglioilla tai Moskvitseilla palatakseen hetkiseksi vanhanajan kotijoulun tunnelmiin.

Tämän kommuunin asukkailla ei kyseistä muualle matkustamisen jouluperinnettä ole ollut. Karjalais-hämäläisten perheiden karjalaisille kotitaloille ei ollut sattuneesta suurvaltapoliittisesta syystä menemistä, ja hämäläisen puolen asumukset olivat lähellä ilman sen erityisempää matkustamista.

Olemme tottuneet kotijouluihin omassa kodissa ja sellaista olemme tänäänkin valmistelleet ruokien laittamisen muodossa. Omat jouluperinteet ovat yhteisten vuosien aikana ehtineet muotoutua. Itse asiassa ne taitavat olla suurimmalta osin toisintoja lapsuudenkodeistamme ja sitä kautta ties miten kaukaa sukupolvien takaa. Perinteiden vaaliminen on kai yksi ihmiselle ominainen tapa erottaa juhla arjesta. Juhla tuntuu juhlalta, kun sitä on konkreettisesti valmisteltu.

Tällä kaikella yritin varovasti pohjustaa sitä tietoa, että yleisön pyynnöistä huolimatta tämä weblogi ei taida hiljetä edes jouluksi, vaikka huomenna virkamies lukee vanhan talon parvekkeelta madonlukuja sopimatonta käytöstä harjoittaville. Sääli, että joulurauhanjulistusta ei lue enää kansliapäällikkö Heinonen. Hänen ääneensä ehti tottua, ja tamperelaisärrä kuulosti Turun maisemissa kotoiselta.

Vetovoimaa ja vetovoiman siirtoa

Markku Jantunen kirjoitti painavaa asiaa rautateiden äänimaailmasta. Vaikka edelleen kotimaisiin rautateihin yleisimmin rinnastettavat äänet - höyrykoneen puuskutus tai Supertyfonin vihlaisu - ovat kauan sitten muuttuneet osaksi historiaa (jälkimmäinen ei tosin vielä aivan kokonaan), junien parissa törmää edelleen selkeästi tunnistettaviin ääniin. Jantusen mainitsema Sr1-sähköveturin (arvaan, että tarkoitetaan nimenomaan vanhempaa sähköveturityyppiämme eli neuvostoliittolaisperäistä Sr1:tä siitä, että että ääni on noinkin hyvin jäänyt mieleen) tuuletinmoottorien voimakkaan huminan. Alunperin tuuletinmoottorien kierrosluvun "säädössä" oli vain yksi asento: täysillä. Se kulutti turhaan energiaa ja puhalsi pölyä konehuoneeseen. Kun ongelmat käytössä havaittiin, asennettiin alkuperäisten tilalle Strömberg Oy:n kotimaista valmistetta olevat elektronisesti ohjatut kaksinopeuksiset tuuletinmoottorit. Pienemmällä kierrosluvulla käydessään moottori on lähes äänetön, mutta suuremmalla melu vastaa alkuperäistä neuvostoliittolaista moottoria. Varsinkin kesäisin raskaiden junien kanssa Strömberg Oy:n tuote tarjoaa edelleenkin tuota muistettavaa äänimaisemaa rautatiematkalaisille.

Nämä tiedot tarjosi meille juuri ilmestynyt Resiina-lehti nro 4/2003, johon Pyrhös-Kimmo oli laatinut yleisesti saatavilla olevan lähdeaineiston pohjalta oikein ansiokkaan selostuksen Sr1-veturin 30-vuotisesta taipaleesta rataverkollamme.

Jantusen mielipiteen dieselveturien käyntiäänen miellyttävyydestä jakaa varmasti moni rautateistä kiinnostunut. Jantusen tekstiin sen verran tarkennusta, että kaikissa VR:n dieselvetureissa ei suinkaan käytetä tai ole käytetty sähköistä voimansiirtoa. Sähköinen voimansiirto on käytössä niinsanotuissa linjavetureissa eli pitkillä matkoilla käytettäväksi tarkoitetuissa vetureissa. Näitä ovat/ovat olleet sarjat Dr12, Dr13 ja Dr16.

Dieselsähköisessä voimansiirrossa ratamoottorit - jotka, kuten Jantunen totesi, toimivat veturin välittömänä voimanlähteenä - saavat sähkövirtansa suoraan dieselmoottorin käyttämältä päägeneraattorilta, eivät sen lataamista akuista. Voimansiirto on näin ollen melko suora, eikä dieselsähköinenkään veturi liiku ilman dieselmoottorin käynnissäoloa. Dieselsähköisissä linjavetureissa tosin on kunnioitusta herättävän näköinen ja kokoinen (ja painava, harvinaisen epämiellyttävästä paikasta asennettava tai pois otettava jne ;-) lyijyparisto. Esimerkiksi Dr12-sarjassa kyseessä on 96-kennoinen, yhteensä 32 paristolaatikkoon ("akkuun") rakennettu järjestelmä, varauskyvyltään 350-400 ampeerituntia. Tätä paristoa käytetään erilaisten apukoneiden, kuten esilämmityspumppujen, esivoitelupumpun ja kompressorin moottorien käyttämiseen, kun pääkone ei ole käynnissä sekä luonnollisesti dieselmoottorin käynnistämiseen. Paristoa varaa apugeneraattori, joka on rakennettu samalle akselille kuin päägeneraattori ja ottaa siten voimansa dieselmoottorista.

Sähköisen voimansiirron ohella paljon käytetty dieselveturien voimansiirtotapa on hydraulinen, tarkemmin sanottuna hydrodynaaminen. Tässä järjestelmässä moottori käyttää keskipakopumppua, jonka antama öljyvirta johdetaan pyöriin kytkettyyn turbiiniin. Pumppu, turbiini ja ohjaussiivekkeet muodostavat yhdessä momentinmuuntimen. Voimansiirto perustuu siis öljyn virtausnopeuteen. Hydrodynaamiseen voimansiirtoon kytketty moottori voi käydä millä tahansa kierrosluvulla sen vaikuttamatta veturin nopeuteen, kuten sähköisessäkin voimansiirrossa asianlaita on. Hydraulinen voimansiirto on käytössä muun muassa VR:n yleisimmässä dieselveturityypissä, Dv12-sarjassa.

Kevyissä kiskoliikennekulkuneuvoissa, kuten joissakin vaihtotyöhön tarkoitetuissa pienvetureissa tai kuuluisissa "Lättähatuissa" eli Dm6- ja Dm7-sarjoissa, on käytetty myös mekaanista voimansiirtoa. Tässä voimansiirtojärjestelmässä moottori on autohenkilöille tuttuun tapaan kytketty kiinteiden mekaanisten laitteiden, kuten kytkimen, vaihdelaatikon ja kardaaniakselin välityksellä pyöräkertoihin. Tällöin ajonopeus on riippuvainen moottorin kierrosluvusta: nostettaessa tai laskettaessa kierroslukua ajonopeus kasvaa tai pienenee samassa suhteessa.

Nämä tiedot puolestaan ovat luettavissa Kalevi Kokkolan & kumppanien mainiosta dieseveturit ja moottorivaunut I-II-sarjasta (Valtionrautatiet, Helsinki 1969-1971).

Automatiikka pettää

Suuri osa edellisen vuorokauden lumipyryn aiheuttamista rautatieliikenteen viivästyksistä on johtunut vaihteiden toimimattomuudesta. Lumi ja/tai jäätyminen estää vaihteen kielien liikkeen, jolloin liikennettä ei voida ohjata oikeille raiteille. Vaikkapa Pasilan kokoisella ratapihalla sattuessaan ongelma sotkee tehokkaasti koko valtakunnan junaliikennettä.

Vuoteen 1956 saakka vaihteet puhdistettiin yksinomaan käsityönä lumilapioin ja luudin. Mainittuna vuonna valmistui koekäyttöön ensimmäinen harjakone, mutta käsityö piti pintansa monilla liikennepaikoilla vielä pitkään. Vasta 1980-luvun alussa yleensä Tka-sarjojen ratakuorma-autoihin kytkettävät harjakoneet korvasivat käsityön kokonaan.

Automaattista lumenpoistoa alettiin kehitellä 1960-luvulla, ja kokeiltavina olivat vaihteiden sähkölämmitys, kaasulämmitys ja paineilmapuhallus, joista ensinmainittu osoittautui toimivimmaksi. Sähkölämmitystä on suosinut myös rataverkon sähköistäminen. Nykyisin kaikki kauko-ohjattavat vaihteet, eli käytännössä suurin osa päivittäisessä käytössä olevista vaihteista, on varustettu sähkölämmittimin. Sähkölämmittimien avuksi on vuodesta 1979 rakennettu lumisuojia estämään lumen pakkautumista liikkuvien osien väliin.

Kuten viimeaikainen kokemus on osoittanut, sähkölämmitys yhdessä lumisuojienkaan kanssa ei ole riittävä voimakasta tuiskua vastaan. Harjakoneita ei ole riittävästi (esimerkiksi tammikuussa 2002 erään lauantaipäivän vastaisessa ankarassa lumipyryssä koko Tampereen ratapihoja Viinikka ja matkustajaratapiha mukaan lukien yritti pitää puhtaana yksi harjakone), ja vaikka olisikin, niiden käyttö joka tapauksessa hidastaa kaupallista liikennettä.

Periaatteessa on oikein, että taloudelliseen voittoon tähtäävä yritys ei ylläpidä kustannuksia aiheuttavia resursseja varmuuden vuoksi. Ratapihoilla ei nykytekniikan aikana olisi enää satunnaisen lumenluonnin lisäksi muuta tehtävää kymmenille vaihdemiehille, kuten oli vielä puoli vuosisataa sitten. Myös koneinvestoinnit puhumattakaan niiden käyttämiseen vaadittavasta henkilökunnasta ovat raskaita. Siihenkään en oikein jaksa uskoa, että edelleen käynnissä oleva kehitystyö vaihteiden automaattisen lumensulatuksen kehittämiseksi vielä vähään aikaan tuottaisi konkreettisia tuloksia näitä poikkeuksellisia sääoloja ajatellen. Ulkoistamisessa pätevät myös resurssiongelmat: missä määrin yksityisillä koneurakointiyrityksillä on halua hankkia vaadittavia turvallisuustodistuksia ja kiskoliikenteen vaatimaa erityiskalustoa satunnaisia VR:n lumenaurauksia varten, kun pyrykelillä töitä riittää tutun maantieliikenteenkin parissa.

Oma mielipiteeni on se, että liikenteen järjestäjän tulisi tavalla tai soisella nykyistä paremmin turvata ydinliiketoimintansa sujuvuus myös vaativissa sääoloissa, jotka eivät Suomessa ole edes kovin harvinaisia.

Katja Kivilahti kirjoitti kauniisti Oy VR Rata Ab:n työntekijöistä lumen keskellä.

Joulun tuoksu on Tolu

Kommuunimme molemmilla ihmisasukkailla oli sopivasti vapaata töistä, joten pidimme joulusiivouspäivän. Ennen mattojen tamppaamista sain tosin parin tunnin ajan lykkiä yön aikana tuiskuttanutta lunta pois tieltä. Suoraan niityn yli puhaltanut koillinen viima oli tehnyt parhaimmillaan yli 70-senttisiä kinoksia. Navakan tuulen ansiosta ulkotöissä ei tullut lainkaan kuuma.

Äsken päätimme urakan saunan ja pesutilojen kuuraamiseen. Kyllä siivous työstä käy. Joulun tuoksu on myös Mäntysuovan, Tolun ja muiden myrkkyjen tuoksu.

Tuomaanpäivän hämärtyessä

Kirjoittelen vaihteeksi veturitallin tallimestarin huoneesta. Toin tyrkylle mahdollisia talvikävijöitä houkuttamaan VR:n virkapostin (ainoaa postia, joka enää kulkee junalla) viikolla tuomat ensi vuoden rautatiekalenterit ja muutamia kirjoja. Lämmintä on niissä tiloissa, joissa pitää. Yli sata vuotta aikaa mitannut miehistöhuoneen Junghans oli väsähtänyt, mutta vieterien vetäminen sai tutun tikityksen ja puolen tunnin välein soivat vaimeat kumahtelut taas kuulumaan.

Viime yönä tuli nukuttua pyöreästi kellon ympäri. Kävin pitkälleni olohuoneen sohvalle takkatulen ääreen klo 21:n aikoihin. Jossakin vaiheessa vierteisessä huoneessa kirjoitellut puolisoni lähti nukkumaan ja herätteli minua sen verran, että vaihdoin unialustaa. Yhdeksän aikoihin aamulla Vilma ilmoitti hienovaraiseen tapaansa kuuluvasti kehräämällä, että aamiainen alkaa olla jo pahasti myöhässä.

Yksi roikkumassa ollut kotityö tuli vihdoinkin tehtyä eilen. Sopivan säätilan innostaman kulta pesi etelänpuoleiset ikkunat, ja samaan urakkaan sain vihdoinkin vaihdettua niihin liiallista talven viileyttä ja kesän lämpöä takaisin heijastavat rullaverhot. Viime kesän opetusten mukaan lämpö on näistä kahdesta huonekasveille ikävämpi asia. Tulivathan paikalleen ainakin ennen kevätauringon heräilyä.

Sunnuntaipäivä meni mukavasti pipareita leipoessa. Tähän mennessä olen syönyt vain puolikkaan sellaisen. Ihailen itsehillintääni :-) Joulutorttujen suhteen kulta teki ystävällisesti linjojani ajatellen jo jokunen vuosi sitten leipomattomuuspäätöksen.

Lumitöitä lienee luvassa viimeistään huomisaamuksi. Hyvä niin: musta maa jouluna ei ole kovin mieltäylentävä maisema. Perjantainen takasyksy oli lyhyydestään huolimatta tehokas. Paljas maa paistoi niin teillä kuin paikoin metsässäkin. Eilinen saunalenkki jäi yhteen kuntoradan kierrokseen. Pääosa energiasta meni pystyssä pysymiseen jäätyneissä alamäissä. Järvenpuoleiselta rinteeltä näki, miten UPM-Kymmenen Tervasaari puhalsi vielä savua Vanajan toisella rannalla. Joulun huoltoseisokkiin kuuluvan prosessien alasajon tosin oli täytynyt jo alkaa. Yleensä järjestelmät seisahtuvat aatonaaton iltana, ja alasajorutiinit vievät kaikkiaan neljä vuorokautta. Pitkää aikaa usein ihmetellään, mutta kyse on paljon pidemmästä tuotantoketjusta kuin muutamista - sinänsä varsin monimutkaisista - paperikoneista.

Tehtaan valoista ja savuista tulikin mieleeni Minna Hapulin muutama päivä sitten kirjoittama teksti, jonka yhteen ajatukseen en malta olla tekemättä vastakommenttia. Vaikka akateemisista norsunluutorneista siltä saattaa näyttää, ei henkilö, jonka koulutus "loppuu amikseen" ole oletusarvoisesti yhteiskunnan syrjäytynyt ja vähäosainen. Vaikkapa tuolta Tervasaaresta niin prosessin kuin kunnossapidonkin puolelta löytyy lukuisa määrä hyvinvoivia ja -toimeentulevia työntekijöitä, joiden koulutus on "jäänyt" ammattikouluun, mutta jotka saattaisivat ihmetellä, miten joku voi pitää korkeina Hapulin mainitsemia 2000-3500 euron kuukausiansioita. Sama pätee toissapäivänä mainitsemaani sähköasentajaan ja moneen, moneen muuhun työnsä osaavaan ammattilaiseen.

Perusongelma on minusta siinä, että ansio- tai muiden tulojen tarkastelu on ylipäätään varsin yksioikoinen tapa hahmottaa onnellisuuden käsitettä. Vaikka materialistinen ihmis- ja yhteiskuntakäsitys niin voikin väittää, luulen että hyvä palkka (ja sen seurauksena omistusasunto, laajakaistayhteys jne.) sinänsä ei voi olla mikään onnellisuuden tae. Raakuuden siemen on kylvetty niihin sanoihin, joilla kerrotaan itsensä onnettomiksi kokevalle, miten kiittämätön hän on ja miten hänen päinvastoin pitäisi olla onnellinen. Kun niitä portaita laskeudutaan tarpeeksi alas, siirrytään puheisiin, jossa onnettoman tulisi olla kiitollinen siitä, että hän saa olla hengissä. Vestigia terrent.

Nyt täytynee jättää talli jatkamaan talviuniaan, taputella mennessä rautahepoja kylkeen ja suunnata kotiinpäin ennen kuin tallitie on henkilöautolle ummessa.

Taas kaupallista joulua, keskellä suurten liikkeiden

Lukukauden viimeisestä opetustyöpäivästäkin saa näemmä kehitettyä kiireisen kymmenine sähkö- ja oikeine posteineen ja pikapalavereineen varsinaisten hommien ohessa. Siinä tosin tuli ostettua maanantai ja tiistai vapaaksi puhelimen päälläpitovelvollisuudella.

Viitisen vuotta sitten oli melko toivotonta saada atk-alan opettajia rekrytoitua toisen asteen ammatillisiin oppilaitoksiin. Kaikki jotakin alan edes suhteellisen relevanttia osa-aluetta vähänkin osanneet tekivät isoa rahaa muualla. Informaatioteknologian ja tietoliikenteen työmarkkinatilanteen vuoksi atk-alan koulutusta on reilusti vähennetty huippuvuosista. Nyt puolestaan kuuluu olevan vaikeuksia yritettäessä rekrytoida liiketalouden ja taloushallinnon opettajia tulevia merkonomeja opintiellä ohjaamaan. Tuskin taloudellis-hallinnollinen ala mitään erityistä boomia nyt elää, eivätkä koulutusmäärätkään ole suuren suuria, mutta opettajat ovat kiven takana.

Päivän päätteeksi olisi henkilökunnalle ollut perinteinen glögitilaisuus, mutta luottosähköasentajamme oli juuri ilmoittanut iltapäiväänsä kuuluvan sen verran löysää, että ehtisi vaihtamaan kiukaan vastukset kotona. Piti lähteä seuraavalla linja-autolla kotipuoleen. Glögit jäivät juomatta, mutta joulukuttuna toiminut Anneli (eikö naispuolinen joulupukki ole joulukuttu?) ehti lahjomaan työmaan puolesta ekologisella kangaskassilla joka piti sisällään vielä nätin solmion. Lahjakas päivä, kun jo aiemmin muuan yhteistyökumppanin edustaja kiikutti korruptioviinipullon. Joulupöydän juomahuolto järjesti itsensä kuntoon.

Yksi merkki liiallisesta ajan viettämisestä nörttipuuhissa lienee se, kun toteaa molemmin käsin työskennelleelle ja siinä samalla puheluita hoitaneelle sähköasentajalle: "Jaa, sinullakin on tuollainen Freehand?" Ei niin, että ymmärtäisin Freehand-nimisestä ohjelmistosta mitään paitsi, että sillä kuulemma piirretään hienoja kuvia. Mutta sellainen pitäisi hankkia maaliskuuhun mennessä.

Jouluostokset tuli illalla hoidettua paikkakuntauskottomasti Tampereella. Pääsihän taas vähäksi aikaa junan kyytiin. Jos pikkukylän joulunalusajan kaupallisuus ei ole tuntunut juuri tunteita nostattavan, niin isommassa kylässä kulutusjuhla näyttäytyy jo aivan toisessa mittakaavassa. Toki sielläkään kyse ei ole muusta kuin siitä, että yritykset pyrkivät myymään tarjotakseen kunniallisen elannon yrittäjille ja heidän palkollisilleen.

Toivotaan, että kulta ei lue tätä ihan lähipäivinä, jotta pehmopaketin sisältö ei vielä paljastuisi. Oli hauska huomio, miten joululahjaksi naiselle yöasua ostava miespuolinen asiakas saa naispuoliselta myyjältä lähes ylitsevuotavan kohteliaan vastaanoton, kun pehmeään pakettiin etsitään rehellistä flanellista pyjamaa. Edellä ollut, vastaavaan tarkoitukseen tehtyä mutta aivan toisentyyppistä vaatekappaletta puolisolleen haeskellut mies joutui tyytymään paljon arkisempaan kommunikaatioon. Tästä voisi sukupuolten käyttäytymisen teoreetikoilla olla mielenkiintoisia ajatuksia. Minä en edes yritä tulkita asiaa monimutkaisesti vaan tyydyn olemaan hyvilläni ystävällisestä palvelusta kaiken kiireen keskellä.

Historia-aiheesta taas kerran

Maalaismies Melaranta kirjoitti sanasen nykypäivän tunnetuimpiin kuuluvasta Suomen historian tutkijasta Heikki Ylikankaasta. Kuten Maalainen toteaa, Ylikankaan nykyisessä tuotannossa on selvästi havaittava pyrkimys historian popularisointiin mikrohistorian ja myös dramatisoinnin keinoin. Ylikangas on saavuttanut aseman tutkijana, jolla on taloudellisessakin mielessä varaa kieltäytyä tarjotuista projekteista, jos ne eivät häntä riittävästi motivoi. Itse asiassa tällaiseen asemaan tutkijan pitäisikin pyrkiä: pakkopullana ilman motivaatiota tehdyt työt tuskin ovat sitä, mitä tutkijan pitäisi tieteenalalleen antaa.

Ylikangas oli alunperin tiukka renvallilaisen historiakoulukunnan edustaja. Tunnettua on, miten Ylikangas kiisti oppi-isänsä Pentti Renvallin teoriat nuijasodan syistä ja siten leimautui paremminkin tämän vastustajaksi, mutta tarkemmin katsottuna tutkimusote Ylikankaalla oli aikanaan varsin renvallilainen.

Epävirallisen koulukunnan isähahmona pidetty Pentti Renvall sai merkittävät vaikutteensa itsenäisyyden ajan alun merkittävän psykologin ja filosofin Eino Kailan kautta Wienin piirin edustamasta loogisesta empirismistä ja ehdottomasta koeteltavuuden vaatimuksesta. Renvall lienee ollut osaltaan merkittävä teoreetikko historiankirjoituksen muuntumisessa historiatieteeksi.

Sittemmin Ylikankaan työt ovat muuttuneet tiukoista ja ehkä hieman kuivakoistakin ihanteista enemmän ja enemmän dramatisoinnin suuntaan. Ehkä suurinta kuuluisuutta saavuttanut teos, kymmenen vuotta sitten julkaistu massiivinen Tie Tampereelle, pakottaa joskus kysymään - viisaan historia- ja tietokonefakiiriystäväni sanoja lainaten - hallitseeko siinä tutkija lähteitä, vai kuljettavatko lähteet tutkijaa.

Mieliaiheisiinsa lukeutuvasta Pohjanmaan väkivaltaisuudesta, tässä erityisesti nuijasodasta, Ylikangas on kirjoittanut romaaninkin nimeltä Ilkkaisten sota (1996). Tekijä ilmoittaa sen todellisista tapahtumista aiheensa saaneeksi fiktioksi, mutta tyylillisesti se ei ole kaukana Tie Tampereelle -teoksesta - viimeksimainitun pyrkimystä tosiasioiden kuvaamiseen lainkaan epäilemättä.

Päässä soi tänään

Lukukauden toiseksi viimeistä koulutyöpäivää säesti luokan yläpuolella juhlasalissa koko päivän harjoitellut kauppaopiston (vanhat nimet kunniaan) laulu- ja soitinyhtye. Naapurikoulu pitää huomiset joulujuhlansa vanhan ammattikoulun isossa salissa. "Levottoman tuhkimon" kitara ties millaisten muuntimien läpi soitettuna oli soundeiltaan paljon muhkeampi kuin alkuperäinen, syntetisaattorista puhumattakaan. Sen sijaan laulajan ääni oli kaukana alkuperäisestä takakireästä, se olisi - täydellä arvostuksella nuorukaista kohtaan - sopinut paremmin jonnekin vielä puolta vuosikymmentä aikaisempaan genreen. Ratsia? Lieneekö muusikkojen muusina ollut heitä, joista jo Peitsamo lauloi, mutta joka tapuksessa pop-henkisten kappaleiden harjoitteluun tuntui kuluvan paljon enemmän aikaa ja eläytymistä kuin joululauluihin.

Sotahistoriallisia mietteitä hiihtoladulta

Ilmatieteen laitos pelottelee takasyksyllä huomiseksi. Kai se on takasyksyä, kun joulun alla tulee lämmintä samaan tapaan kuin takatalvea on lumisade keväällä? Kunhan ei nyt kokonaan hävittäisi lumia.

Tänään illansuussa oli hyvä hiihtokeli. Lumi oli eilisen lämpenemisen ja lukuisten hiihtäjien ansiosta tamppautunut kovaksi, ja pakkanen oli tuonut luistavan silauksen pintaan. Väkeäkään ei ladulla ollut paljon, joten sai hiihdellä omaa rauhallista tahtia joutumatta väistelemään nopeita menijöitä.

Suomen Sotilas -nimisellä aikakauslehdellä on pitkä historia suomalaisen maanpuolustuksen äänitorvena. Lehti perustettiin pian sisällissodan jälkeen. Toimittuaan ajan hengen mukaisesti valkoisen Suomen asialla 1920- ja 1930-luvuilla se kumma kyllä ilmestyi keskeytymättä - joskin hieman muutetulla nimellä - myös 1940-luvun lopun vuosina, jotka olivat tuon kaltaisille julkaisuille yleensä hyvin vaikeita, ja on jatkanut vuosikymmenten läpi tähän päivään saakka. Lehden näkökulmat ovat olleet yleensä hyvin Suomi-keskeisiä. "Nykyaikainen sota on senluontoista, että aseveljiä tulee ja aseveljiä menee, eikä kenenkään ystävyydestä voi koskaan olla varma", kirjoitti lehti jatkosodan aikana. Lieneekö suhtautumistapojen taustalla alunperin ollut lehden syntyaikojen vahva mannerheimilainen näkemys sisällissodan voitosta suomalaisten valkoisten omin neuvoin. Virallinen valkoinen Suomi ei juuri välittänyt mainostaa saksalaisten interventiota ja sen vaikutuksia sodan lopputulokseen.

Lehden uusimmassa, NATO-extraksi nimetyssä numerossa puhaltavat jo uudet tuulet. Mikael Halila kirjoittaa otsikolla "Liittoutumattomuuden myytti" asioista, jotka herättävät ajatuksia. Ottamatta lainkaan kantaa nykyiseen liittoutumiskysymykseen rohkenen väittää artikkelin sisältävän historiantutkimuksellisesti hieman arveluttavia näkökulmia.

Artikkelin kantava ajatus on se, että Suomi ei selvinnyt toisesta maailmansodasta yksin. Tämän sotahistoriasta edes harrastetasolla kiinnostuneille melko itsestäänselvän asian Halila tuo esiin mullistavana uutena "tutkimus"tuloksena. Halilan mukaan "suomalainen historiankirjoitus on kerran päättänyt, että siitä, että Suomi jäi kerran yksin, seuraa jonkin järjenvastaisen metafyysisen prosessin kautta se, että Suomi tulee aina tulevaisuudessakin jäämään yksin".

Ensinnäkään todellinen sotahistoriankirjoitus - kaikki kunnia ihailtavan työn tehneiden miesten omille muistelmille ja kaunokirjallisuuden tuotteille - ei väitä, että Suomi olisi ollut tyystin yksin. Niin "virallisessa" sotahistoriassa (esim. Talvisodan historia 4, Sotatieteen laitos, WSOY 1979, Jatkosodan historia 5-6, Sotatieteen laitos 1992-1993) kuin laajoille kansanjoukoille tarkoitetuissa yleisesityksissäkään (Suomi sodassa, Valitut Palat, Otava 1983) sen enempää ruotsalaisten vapaaehtoisten, saksalaisen aseavun kuin muunkaan ulkopuolisen avun osuutta ei unohdeta saati väheksytä.

Toiseksi oikean historiakirjoituksen tehtäviin ei kuulu tulevaisuuden ennustaminen menneisyyden perusteella. Historiankirjoitusta arvostellessaan Halila viittaa yksilöidysti vain Tomas Riesin 1980-luvun lopulla suurta huomiota saavuttaneeseen Luja tahto -teokseen, joka painotti Suomen yksinäistä asemaa, mutta strategian tutkija Riesin pitäminen varsinaisena historioitsijana on melko outoa. Paremminkin kuin historiana, Luja tahto voidaan nähdä lehväslaiholaisen sankariperinteen tutkimukselliseen asepukuun verhoutuneelta jatkajalta.

Halilan artikkelin ulkopuolelta on mielenkiintoista huomata, miten yleinen strateginen ja sotateknillinen kehitys vaikuttaa erilaisiin korostuksiin sotahistoriassa. Varsinkin Balkanin ja Afganistanin - ja miksei myös tämän keväisen Irakin - näyttävien ilmasotatoimien kiistämätön strateginen vaikutus on innostanut Suomen sotahistorian harrastajat korostamaan ilmavoimien, mm. kesän 1944 torjuntataisteluissa erityisesti saksalaisen lento-osasto Kuhlmeyn, toimintaa. Weblog-maailmassa ainakin Markku Jantunen on muutaman kerran asiasta kirjoittanut. Kuhlmeyn "rynnäkkökoneiden" eli historiallisesti oikeilla termeillä ilmaistuna syöksypommittajien ja hävittäjäpommittajien sekä lisäksi lähitiedustelukoneiden avulla suoritetut, strategisellakin tasolla merkittäviksi katsottavat operaatiot, eivät suinkaan ole sotahistorian lehdiltä unohtuneet.

Aikaisemmin, kun ilma-aseen strateginen merkitys toki tunnustettiin, mutta maavoimilla, erityisesti mekanisoiduilla joukoilla, katsottiin olevan silti yleensä suurin merkitys, oli Kannaksen torjuntataistelujen historiassa tapana korostaa panssarintorjunnan merkitystä. Tässäkään yhteydessä historiankirjoitus ei unohtanut saksalaisten merkittävää aseapua rynnäkkötykkien tai rakettiaseiden muodossa.

Teetä ja semantiikkaa

Töissä Linuxin X-serverin asennus ei ottanut toimiakseen millään, ei edes yleensä näytönohjaimelle kuin näytönohjaimelle kelpaavalla VGA16-versiolla. Iltapuhteena onkin nyt ollut uudemman SuSE Linuxin asennuslevyjen poltteleminen, jotta päästään katsomaan tuokin ihme ennen lukukauden loppua.

Töiden jälkeen suuntana oli kaupungintalo ja historiatyöryhmän kokous. Rutiinikokous, jossa sain kauden ensimmäisen joulutortun. Nam. Russian Earl Grey -niminen teelaatu oli yhtä hyvää kuin muistelinkin. Sitä harvoin saa. Se taisi olla enemmänkin pienen kaunis gastronominen kuin asiapitoinen kokous.

Talvinen elämä jatkui lumitöiden merkeissä. Nyt työnneltävää ei ollut läheskään niin paljon kuin toissapäivänä, eikä kohonnut lämpötilakaan ollut vielä ehtinyt nuoskaannuttaa lunta painavaksi.

Millaisenhan käsityksen 15 vuoden takainen minäni olisi saanut nykypuuhasteluistani, jos hänelle olisi kerrottu, että tässä sitä vietetään iltaa polttelemalla CD-levyjä kotona työhuoneessa? Tekniikka, varsinkin tietotekniikka, on antanut konkreettisille perinteisille asioille uusia, yhä konkreettisia mutta sisällöltään erilaisia merkityksiä. Rauta, polttaminen, palomuuri, verkko, imuroiminen, kovalevy. Osa tällaisista tosin on slangisanoja atk-kielessäkin.

Pari ajatusta blogien tiimoilta

Ensin yleisluonteinen seikka: Miksi kirjoittajien on joskus on todisteltava, että todellisessa elämässä he eivät ole sellaisia, millaisen kuvan kirjoitukset heistä antavat? Miksi kirjoituksissa vedetään jotakin roolia, jos se on totuuden vastainen? Tähän on varmasti monia hyviä vastauksia huvittelusta henkisten paineiden purkamiseen. Mutta jos roolia tarkoituksella vedetään, miksi maskiaan pitää kuitenkin kritiikin ilmaantuessa raottaa? Eikö se ole lievää älyllistä epärehellisyyttä?

Hänellä on mielestäni hauska allegoria ihmisistä ja tietokoneista. Vitsiksi tarkoitettu (?) teksti herätti silti ajatuksia.

Ihmisiä, sukupuolesta riippumatta, ei ole lainkaan vaikea ymmärtää, jos heitä ei edes yritetä ajatella rajoittuneen formaalisen kielen avulla kuvattavina olioina. Ehkä sen voi vääntää muotoon: tarvitaan yksi julkinen rajapinta, jossa on yksi metodi oleIhminen(). Rajapinnan metodit pitää toteuttaa, eikö niin? Ja tämä yksi metodi pitääkin toteuttaa mahdollisimman hyvin. Kyllä ne muiden olioiden kutsut ja muut hoituvat sitten itsestään, jos asioita sellaisilla nimillä enää ajattelee :-)

Tai onhan tuossa mallintamisessa sittenkin perää: tamperelaiselle oliolle sukupuolesta riippumatta totuusarvot ovat "eisevväliä" (near true) ja "emmäänyttiärä" (near false).

Talvi tulee sittenkin

Tämä alkaa tuntua oikealta talvelta. Eilen oli iltapuhteena lumitöitä ja tänään päästiin hiihtämään. Tuoreesta lumesta ja hieman pikkupakkasta viileämmästä lämpötilasta huolimatta keli oli yllättävän luistava. Asiaa olivat auttaneet lukuisat muut suksijat, joita autojen lukumärästä päätellen oli kylän ahkerimmin ylläpidetyllä latu-uralla paljon. Voitelu oli heinäkuisen putkihiihtolenkin jäljiltä, mutta toimi ihan hyvin.

Auton toisen ajovalon polttimo oli tullut käyttöikänsä päähän. Aivan tavallinen H4-polttimo maksoi 4,60 euroa, mikä ei ole erityisen paljon tai vähän. Auton ylläpito ei tunnetusti ole kovin taloudellista puuhaa. Toki taloudellista voittoa tuottavaksi sen voi katsoa tilanteissa, joissa se - kuten meillä puolisoni työtehtävien vuoksi - on ansiotyön kannalta välttämätön. Auton ylläpitokuluihin muistetaan kyllä laskea polttoaineet, vakuutukset, rengaskulut ym. kuluvien osien uusiminen, määräaikaishuollot, ruosteenestokäsittelyt yms. Mutta myös pienemmistä menoeristä kertynee auton elinkaaren aikana kohtuullinen summa. Tarkoitan tällä sellaisia pikkuhankintoja, jotka eivät kerralla kirpaise ja siksi helposti unohtuvat, kuten erilaiset polttimot, lasinpesu- ja muut nesteet, pyyhkijänsulat, puhdistusaineet ja pesut ja muu vastaava.

Polttimon vaihtotyö kesti jokusen minuutin, kun yritti hieman varjella käsiään likaantumiselta. Onkohan totta vai automiesten urbaanilegendaa se väite, että jossakin uudessa Renault-mallissa ajovalopolttimon vaihtoa varten on irrotettava kyseisen puolen etupyörä ja vaihdettava polttimo jostain lokasuojan alta? Kuulostaa aika erikoiselta, jos pitää paikkansa.

Aamulla töihin lähtiessäni näin saman iloisenoranssin pienen Orenstein & Koppelin pyöräkuormaajan kuin eilen. Tällä kertaa kuljettaja taisi olla aamukahvilla paikallisessa "pikkuparlamentissa" eli huoltoaseman kahvilassa, jossa monilla kyläpolitiikan aktiivisilla seurailijoilla ja tekijöilläkin on jo vuosien ajan ollut tapana kokoontua parantamaan pientä maailmaa.

Homma on O & K

Tänään se sitten alkoi. Nimittäin lumityöt tältä talvelta. Kolattavaa oli paikoin saappaan varteen saakka, mutta onneksi se oli kevyttä pakkaslunta. Kolan varressa viihtyi hyvin jo pelkän kauniin maisemankin takia.

Koneurakoitsijoilla oli hyvä päivä pitkän odottelun jälkeen. Pankin nurkilla lunta työnteli upouuden näköinen pienehkö pyöräkuormaaja. Kyljessä oli komealta kalskahtavat kirjaimet O & K. Ei kai vain...? Kyllä! Orenstein & Koppel GmbH on perinteikäs saksalaistehdas, jonka nimi tuo itselleni mieleen vanhat kapearaiteiset höyryveturit. Suomeenkin niitä tuotiin jokusia, kuten puutavaran kuljetusta varten vuonna 1910 valmistuneella Kausalan-Leininselän kapearaiteisella (750 mm) rautatiellä liikennöineet O & K:n tuotteet nro 3722/1903 ja nro 10504/1923. Enpä olisi ihan heti arvannut törmääväni tuohon klassikkomerkkiin lumenaurauspuuhissa - sen verran harvinainen merkki on Suomen oloissa kyseessä, oli sitten kyse vetureista tai muista työkoneista.

Joulupostimerkkejä 30 vuotta?

Eilinen saunominen ei muodostunut kummoiseksikaan nautinnoksi. Kiuas lämpeni vain yhdellä vastuksella. Luvassa olevan sähköasentajan työn jätämme suosiolla ammattilaiselle.

Onni onnettomuudessa sikäli, että tilannetta tarkastellessa tuli pakostikin möngittyä lattianrajassa. Lattia- ja seinälaattojen välissä oleva silikonisauma osoitti ikääntymisen merkkejä. Niinpä sunnuntaiaamupäivän viettotapa oli selvillä. Näihin jos mihin on hyvä puuttua ajoissa.

Iltapäivä ja ilta kuluivat kullan kanssa päivällistä valmistaessa ja sen jälkeen rautatiemuseotoiminnan paperitöissä. Pimeän jo laskeuduttua käväisin veturitallilla ja onnistuin laukaisemaan hälytyslaitteet. Eipä ollut ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään kerta. Ovien pintarakenteesta oli otettu isoja näytepaloja niin ulko- kuin sisäpuoleltakin tulossa olevaa korjausta varten. Remonttipiirustuksiin vaadittavat mittaukset hoituivat joku aika sitten vanhaan hyvään malliin eli ilman rahan siirtelyä puoleen tai toiseen, kun sain puhuttua ammattikoululta suunnitteluassistentin perustutkintoryhmän laseretäisyysmittareineen arkkitehdin avuksi. Yleensä ottaen harrastetoiminnassa tuntuu siltä, että organisaatioiden välillä ei tapahdu juuri mitään konkreettista ilman rahan liikuttelua. Näin on ollut jo kymmenisen vuotta. Onko taustalla viime vuosikymmenen alkupuolen lama ja sen myötä tiukentuneet asenteet vai se, että päätösvaltaisissa toimijoissa on yhä vähemmän vanhaa sukupolvea, jolle yleishyödyllisten tai aatteellisten rientojen kannalta asioiden hoituminen oli ensimmäisellä sijalla ja raha tuli vasta sen jälkeen.

Pikkukaupungin keskustassa liikkeet olivat auki, jotkut jopa iltamyöhään. Väkeä oli runsaasti liikkeellä. Joulukauppaa ja juhlan yleistä kaupallistumista paheksutaan usein, mutta jollekin pienliikeyrittäjälle se voi olla loppuvuoden tuloksen pelastus. Isot liikkeet puolestaan työllistävät kiireapulaisia. Kaupallisuus ei jokaisen asiaan liittyvän ihmisen kohdalla ole vaikutuksiltaan yhtä ikävän tuntuinen asia kuin mitä se voi olla ajatuksen tasolla.

Joulukorttien kirjoittaminen jäi viime tippaan. Oltiin instituutioista mitä mieltä hyvänsä, se saa ainakin Postin tarjoamaan työhaluisille, yleensä nuorille, ihmisille tulonhankkimismahdollisuutta sesonkiaikana. Toiseksi se on synnyttänyt mukavan joulupostimerkkiperinteen, joka mahdollistaa eri vuosikertojen tuotosten vertailun.

Joulumerkit eivät yleiseltä olemukseltaan tai aihepiiriltään ole muuttuneet juurikaan 30 vuodessa. Useimmiten aihe liittyy tavalla tai toisella joulupukkeihin tai tonttuihin (esim. 1973, 1979, 1982, 1987, 1991, 1995, 1999, 2002). Joskus harvakseltaan se on hieman hartaampi esimerkiksi enkelihahmojen tai kirkkorakennuksen muodossa(esim. 1986, 1992, 1997). Näiden väliin tavallaan sijoittuvat vanhaa kansanperinnettä kuvaavat aiheet, kuten vuoden 1975 tiernapojat, vuoden 1980 Seitsemän veljeksen joulunviettoa tai vuoden 1988 perinteisiä koristeita tapailevat merkit.

Joulupostimerkkien edelläkävijä Suomessa on ollut Hengitys ja Terveys ry, joka julkaisi ensimmäisen joulumerkkinsä vuonna 1912 ja sittemmin säännöllisesti vuodesta 1926 vuoteen 2002 saakka. Punaisella kaksoisristillä varustettujen merkkien tuotto on käytetty tuberkuloosin ja keuhkosairauksien ehkäisyyn ja hoitoon joulumerkin alkuperäisen tanskalaisen idean mukaisesti. Nämä alkuperäisen idean mukaiset joulumerkit eivät ole olleet varsinaisia postimaksun maksamisesta kertovia postimerkkejä, vaan niitä on liimattu joulupostilähetyksiin varsinaisten postimerkkien oheen.

Tuberkuloosin vastustamiseen myytiin vuodesta 1946 lähtien tavallisiakin, postimaksuksi kelpaavia kaksoisristillä varustettuja postimerkkejä. Nämä eivät olleet varsinaisia joulumerkkejä, vaan kuva-aiheiltaan vaihtelevia yleispostimerkkejä, joiden tuotosta osa on käytetty hyväntekeväisyyteen samaan tapaan kuin vuodesta 1922 lähtien Suomen Punaisen Ristin hyväksi myydyissä postimerkeissä.

Ensimmäisenä nykyisen tyyppisenä joulupostimerkkinä pitäisin vuonna 1973 julkaistua 30 pennin hintaista merkkiä, jonka syvänsinisessä kuvassa joulupukki taittaa porollaan matkaa tunturimaisemassa.

En millään muotoa ole filatelisti, joten edellä sanotussa saattaa olla paljon korjattavaa. Hyvä jos oikeaa tietoa saadaan esiin. Mutta postimerkit, myös joulumerkit aiheidensa muutumattomuudesta huolimatta, ovat (taide)historiallisessa mielessä oman aikakautensa kuvastajia.

Sähköasentaja ja trukinkuljettaja kehittyvässä sääty-yhteiskunnassa

Tommi Perkola mietti jokin aika sitten alan vaihtoa putkiasentajaksi, mihin Henry heitti varsin paikkansapitävän kommentin erilaisten ammattien henkisiä kykyjä koettelevista vaatimuksista.

Minä kokeilin tänään kahta erilaista oikeaa työtä. Asiaa turhan kauan lykättyäni sain vihdoin vaihdetuksi autotalliin varaavat lämpöpatterit. Kellokytkimen avulla voi nyt aikaisempaa paremmin hyödyntää edullista yösähkötariffia tallin lämmityksessä. Kulta pesi lakanoita. Kirpeässä pikkupakkasessa niistä kuivuu hiljalleen raikkaita.

Ennen työhön ryhtymistä piti poiketa ostoksilla. Maatalousliikkeessä pääsin toimittamaan trukinkuljettajan tointa, kun hallin ainoa myyjä piti nostaa katon rajaan varastohyllylle hakemaan kaipaamaani. Rautakaupassa kauppias tervehti sisustuspuolella katsellutta naista: "Päivää, onko isäntä hukkunut?" Naisen tuntui olevan vaikea pidätellä närkästystään: "Ei, odottelen myyjää." Minun oli helppo ymmärtää molempia.

Olisin ostanut myös lasit ja sydänlangat kahteen vanhaan ehjään, mutta lasittomaan myrskylyhdyn runkoon, mutta laseja ei löytynyt. Niitä ei kuulemma kannata myydä erikseen, koska koko lyhdyn sai kahdella ja puolella eurolla. Harmittavaa kyllä jättää muutoin ehjä runko turhan pantiksi. Jos kerran uusi kaukoidässä tehty lyhty on niin halpa, eikö pelkkä lasi olisi vielä halvempi? Eikö pelkkiä lasejakin voisi tuottaa maahan kokonaisten lyhtyjen ohella? Kynttilälyhdyn rikkoutuneen lasin tilalle sain sentään kotitarpeista uuden kierrätykseen vientiä odottavan rikkinäisen tasolasin palasen ja lasiveitsen avulla. Nyt saa pihaan hieman tuulisuojattua elävää valoa.

Kylän nykyisin ainoaan autonpesukoneeseen oli aamupäivällä pitkä jono. Illansuussa se oli lyhentynyt muutamaan autoon, joten liityin jonon jatkoksi.

Verkkopäiväkirjurien toiveita on toteutettu. Pinserin listalle on nyt rakennettu yhdenlainen sarjoihin jako. Mielenkiintoista nähdä, miten tämä uusi järjestelmä vaikuttaa listaan, vai vaikuttaako mitenkään. Vaihtelevatko säännöllisesti päivitettävät blogit "sarjasta" toiseen vai alkavatko "sarjat" elää kukin omaa sisäsiittoista elämäänsä? Muodostuuko hiljalleen weblogien sääty-yhteiskunta? ;-)

Junalla hetkeksi menneisyyteen

Päivä meni Jyväskylässä tietokoneasennuksen tutkintojen seminaarissa. Seminaari oli itse asiassa kaksipäiväinen, mutta oman työmaan järjestelyjen vuoksi pääsin paikalle vain täksi päiväksi. Opetushallituksen yleiset puheenvuorot jäivät kuulematta, mutta vakiokalvosarja oli kuulemma taas ollut pääosassa.

Tämä seminaaripäivä kului käytännön tekemisessä näyttötehtävien arvioinnin parissa. Yhden keväällä laatimani, muodollisesti jo hyväksytyn ja käyttöön otetun tehtävän olin etukäteen antanut ruodittavaksi muiden mukaan, ja sainkin siitä tervetullutta rakentavan kriittistä palautetta varsinkin näissä kuvioissa hieman vähemmän aikaa toimineilta ei-urautuneilta ihmisiltä. Myönnän kyllä olevani melko putkiaivoinen tapaus näissä asioissa, ja raikkaat tuulet ovat aina poikaa.

Menomatka sujui uudella junakalustolla, Tampereelle saakka Sr2:n vetämällä IC2-junalla ja siitä Jyväskylään Sm3:lla. Pendolino oli tapansa mukaan kymmenisen minuuttia myöhässä. Oli otettava taksikyyti rautatieasemalta ammattiopistolle. Koulut vaihtavat koulukaupungissakin nimiään melko usein, ja taksinkuljettaja aluksi ihmeteltyään tunsi paikan heti, kun alettiin puhua vanhalla nimellä Jaikosta. Aikuisessa ikäluokassa melkoista sekaannusta aiheuttavan opisto-sanan käyttöä rehellisten ammattikoulujen uudisnimenä olen kai joskus tullut kritisoineeksikin.

Seminaarin päätyttyä sain Veijolta ja Tiinalta kyydin asemalle, jossa uljas Pendolino odotti valmiina viemään kotiin päin. Sitten saapasteli mielen peränurkasta esiin pieni rautatieharrastaja. Johan tässä oli päivän pendoliinoilut hoidettu aamusella. Eikä kai talous aivan kuralle mene, jos tästä reissusta ei matkalaskua kehtaisikaan kirjoittaa. Joten eipä muuta kuin luvan kysyminen televiestintävälineitä käyttäen hallitukselta pienimuotoiselle kotiintuloa viivästyttävälle kotimaanmatkailutoiminnalle ja ostamaan lippua Haapamäen kautta Tampereelle. Lipunmyyjä hämmästeli hieman matkareittiä, kun suoriakin yhteyksiä olisi, mutta silminnähden ilahtui, kun kerroin haluavani epäsuoran yhteyden vain junamatkailumielessä. VR:n tietokonekaan ei juuri tuollaista reittiä tuntenut, joten oli ostettava kaksi erillistä lippua: Jy-Hpk ja Hpk-Tpe.

Perjantai-iltana Dv12-dieselveturin vetämään nelivaunuiseen junaan nousi Jyväskylästä verraten paljon väkeä (tosin loppuunmyytyyn Pendolinoon verrattuna vain pieni joukko), ja ennen Haapamäkeä juna pysähtyi myös Petäjävedellä, jossa pysähdytään vain tarvittaessa. Tuhannen kilowatin voimalla murisevan 16-sylinterisen ranskalaista moottorisuunnittelua edustavan Tampella-MGO-dieselmoottorin kaunis matala käyntiääni ja rehellinen dieselin tuoksu tuntuivat ensimmäiseen vaunuun juuri niinkuin oikealla junamatkalla pitää :-) Jatkuvakiskoraiteeton rata täydensi äänimaiseman. Haapamäellä ei jäänyt pois kovin montaa useimpien jatkaessa Pohjanmaan suuntaan.

Haapamäellä piti odotella vähän aikaa Tampereen suuntaan lähtevää taajamajunaa. Aseman odotussalin tunnelma oli sitä itseään heti ovelta tuntuneesta lämpimän vanhan rakennuksen tuoksusta alkaen. Yksinkertaiset kovat puupenkit korkeassa tilavassa huoneessa, junasuorittaja hoitamassa varsinaista työtään manuaalisine kuulutuksineen ja siinä sivussa myös lipunmyyntiä, virkapostia tuova konduktööri, työvuorolta viikonlopun viettoon lähtevä vaihdemies... Jotakin aivan muuta kuin pääratojen automatisoitu 2000-luku. Jos Suojelukoululta lomille lähdössä olevilla varusmiehillä olisi ollut harmaat kamppeet ja junasuorittajalla virkaveljineen edellisen virkapukukauden vetimet, oltaisiin kevyesti voitu kuvitella tehdyn aikahypyn ainakin 20 vuoden taakse, miksei kauemmaksikin.

Juupajoelta nousi kyytiin iloisia nuoria miehiä matkalla Tampereelle. Näin heidät vielä uudestaan ennen Tampereelta kotiin päin jatkamistani. He nousivat takaisin Haapamäen suuntaan lähtevään junaan. Muovikasseista päätellen pikaisen kaupunkimatkan tarkoitus oli löytynyt Stockmannin alakerrassa sijaitsevasta putiikista. Voisi bilejuomien hakureissun paljon tyylittömämminkin hoitaa kuin syrjäseudun paikallisjunalla.

Loppumatkan juttuseuraksi ilmestyi hyönteisharrastuksistaan kotiutuva kotikirkon emeritusrovasti. Puhuttiin pientä politiikkaa.

Pikkujoulutonta joulunodotusta

Illalla olisi ollut tarjolla erään yhdistyksen pikkujoulut. Alunperinkään ei huvittanut lähteä. Myös työpaikkani pikkujoulut pari viikkoa sitten tuli jätettyä sikseen. Puolisoni työpaikalla taas ei sattuneesta syystä paljon pikkujoulukulttuuria harrasteta. Dojon väen joulujuhla olisi maanantaina. Se on kaikkea muuta kuin pikkujoulu sanan kosteassa tai muuten vain rähmäisessä merkityksessä, mutta tuohon iloiseen junnujen riehaankaan tuskin tulee lähdettyä.

Lyhyesti sanottuna tämän kommuunin asukkaat eivät ole perinteisen pikkujoulukulttuurin ystäviä. Niiden yhteen keskeiseen teemaan liittyen - olkoon vaikka vain piruuttaan (sic!) harrastettua vastavirtaan soutamista - adventtiaikana saavat saunakaljatkin jäädä. Asia on mitä parhain: viinipuun ja ohrantähkän anteja tuli syksyllä nautittua aivan riittävästi.

Padat ja kattilat

Joulunalusaikaan olennaisesti kuuluva joulupata on näemmä pystytetty verkkoonkin. Hieno juttu, vaikka asiaa on aivan ymmärrettävästi kritisoitukin. Belabixin oikeudenmukaisuuden ideaan perustuva kritiikki on huomionarvoista. Toisaalta itseäni harmittaisi vähän enemmänkin kuin sitä kuuluisaa pientä eläintä vaikkapa tilanteessa, jossa onnistuisin rikkomaan itseni treeneissä, ja joku ensiaputaitoinen tulisi tumput suorana katselemaan: "Oma syy, hanki terveellisempi harrastus." Niinpä voin omasta puolestani oikeudenmukaisuusnäkökulmankin osalta hyvällä omallatunnolla pudottaa rovon pataan.

On kyllä totta, että taloudellinen ahdinko ei laajassa mittakaavassa enää ole yksiselitteinen epäonnen ja syrjäytymisen syy. Junamatkalukemisenani oli uusi Risto Rinteen ja Joel Kivirauman toimittama teos "Koulutuksellista alaluokkaa etsimässä" (Suomen Kasvatustieteellinen Seura, Turku 2003), jonka karu kielenkäyttö voisi olla musiikkia luokkayhteiskuntaa korostavista ilmaisuista pitävien korviin, mutta jonka sisältö on osin vielä karumpaa luettavaa. Rinne ja Kivirauma käsittelevät syrjäytymistä nyky-yhteiskunnan normeista paljon laajemmin kuin pelkän koulutuksen näkökulmasta ja osin muiden tutkimuksiin viitaten esittävät, että vähävaraisuutta todennäköisempiä kasautuvan huono-osaisuuden tunnusmerkkejä ovat muiden muassa miessukupuoli (joka tosin on myös kasautuvan hyväosaisuuden tunnus; tunnustavatko kirjoittajat omalla tavallaan kuuluisan ATM-YTM-akselin?), yksinhuoltajuus, yksineläminen, vuokralla asuminen ja matala koulutustaso.

Kolikko on sittenkin aivan liian helppo lykätä joulupataan. Vaan mistä keksitään yksin eläville elämänkumppaneita, yksinhuoltajille ehjiä perheitä ja vuokralaisille omistusasuntoja? Pääministerimme kauniin arvomaailman toteuttaminen korjaisi monia edellä luetelluista ongelmista, mutta nytkö se Matti on juonut liikaa vettä, kun yhtäkkiä pitäisikin tehdä paljon kengänkiillottajia? Siitä asemastahan on hyvä ponnistaa suurperheen äidiksi tai isäksi omakotitaloon maaseudulle.

Tenttikysymyksiä tarjolla

Kesällä tulin välillä kirjoitelleeksi tänne kesäyliopiston tenttikysymyksiä. Jatketaan samoilla linjoilla. Tänään pidettiin Tampereen avoimen yliopiston tentti Java-ohjelmoinnin perusteista. Ajattelin tuoda tehtävät tännekin tiedoksi, jos siitä jollekulle on iloa.

Ensimmäinen tehtävä oli tyypiltään kirjallinen, jossa piti tutkia muuatta luokkaa ja kolmea siitä periytyvää aliluokkaa ja selvittää, mitä aliluokan metodit tulostivat ruudulle. Tehtävässä ei saanut käyttää tietokonetta. Tehtäväpaperi piti palauttaa, joten tehtävää on tässä mahdoton kuvata tämän tarkemmin.

Varsinaisia tietokoneella tehtäviä ohjelmointitehtäviä oli kolme:

Tehtävä 2
Toteuta heterogeeninen linkitetty lista, jolla on seuraavat metodit:
- public Object[] palautaJokaToinen() - Palauttaa joka toisen alkion Object-tyyppisessä taulukossa
- public void lisaa(Object[] alkiot) - Lisää saamansa oliotaulukon linkitetyn listan perään.
Huomioi mahdolliset virhetilanteet. Toteuta myös listan käyttämä Alkio-luokka.

Tehtävä 3
Eräs viljavarastotyyppi muodostuu kahdesta viljasiilosta. Vain ensimmäinen siilo on varustettu lastauslaittein. Viljaa voidaan siirtää siilosta toiseen. Laadi luokka Viljavarasto viljavaraston toteutukseksi.
- public Viljavarasto(double ekaSiilo, double tokaSiilo) luo viljavaraston, jonka siilojen vetoisuus annetaan parametreina; siilot ovat aluksi tyhjiä
- public double ekassaOn() palauttaa ensimmäisen siilon viljamäärän
- public double tokassaOn() palauttaa toisen siilon viljamäärän
- public boolean siirraViljaa(double maara, boolean ekasta) siirtää parametrin verran viljaa siilosta toiseen. Jos jälkimmäinen parametri on true, siirretään ensimmäisestä siilosta toiseen, muuten päinvastoin. Jos koko määrää ei voida siirtää, ei siirretä mitään. Metodi palauttaa arvon true, jos siirto onnistui, false jos ei onnistunut.
- public boolean lisaaViljaa(double maara) lisää viljaa ensimmäiseen siiloon. Jos yritetään lisätä enemmän kuin mahtuu, viljamäärää ei muuteta. Metodi palauttaa arvon true, jos lisäys onnistui, muuten false.
- public double otaViljaa(double maara) ottaa viljaa ensimmäisestä siilosta. Jos pyydetään enemmän kuin siilossa on, saadaan vain mitä on.
- public String toString() palauttaa arvonaan selkeän merkkijonoesityksen viljavaraston tilasta.

Tehtävä 4
Tee kaksi rajapintaa, Liikkuva ja Bensakayttoinen. Liikkuva-rajapinnassa on määritelty metodit public voin kaynnista() ja public void pysahdy(). Bensakayttoinen-rajapinnassa on yksi metodi public double bensamaara().
Tee luokka Kulkuneuvo, joka toteuttaa rajapinnan Liikkuva. Kulkuneuvo-luokalla on tietojäsenenä private String merkki. Tietojäsen alustetaan luokan rakentimessa. Kulkuneuvo-luokalla on tietojäsentä varten metodit, joilla tietojäsenen arvoi voi muutella: public void setMerkki (String m) ja public String getMerkki(). kaynnista()- ja pysayta()-metodit tulostavat näytölle tiedon siitä, että kulkuneuvo on käynnistynyt tai pysähtynyt.
Tee luokka Auto, joka periytyy Kulkuneuvosta ja toteuttaa rajapinnan Bensakäyttöinen. Auton rakennin saa parametrina bensamäärän ja autonmerkin, jotka tallennetaan asianmukaisiin tietojäseniin. Autolla on public void kaynnista()-metodi, joka ylikirjoittaa Kulkuneuvossa määritellyn metodin. Kyseinen metodi tulostaa virheilmoituksen, jos bensamäärä on 0 tai alle. Muussa tapauksessa metodi kutsuu yliluokan käynnistä()-metodia. Bensamäärää vähennetään yhdellä käynnistyksen yhteydessä.

Yllä kuvatut tehtävät ovat varmasti lapsellisen helppoja ohjelmoinnin osaajille. Minulla niiden kanssa meni koko kolmetuntinen varsin tarkkaan. Tällainen yksinkertainen kansanmies piti kovasti tehtävien 3 ja 4 muotoiluista, joissa tehtävä oli puettu mielekkäiden konkreettisten asioiden asuun.

Tentti ei mennyt omalta osaltani hyvin. Esimerkiksi viljasiilot tuli rakennettua vääränlaiselle maaperälle. Olisi pitänyt lukea tehtävä kunnolla myös sen osalta, mitä luokan rakentimelle oikeastaan pitikään parametreina välittää. Metodeistakin olisi voinut siten tulla mielekkäämpiä. Kun tavailin tehtävää uudestaan tätä kirjoittaessani, alkoi oma pässinpäisyys harmittaa. Mutta tätähän nyt sattuu. Tammikuussa on uusinta. Harjoitustyö pienestä linkitetystä listasta oli sentään hyväksytty, vaikka virheenkäsittelyssä olikin puutteita.

Java-kielen käyttöä tietokoneohjelmoinnin perusteiden opetuskielenä perustellaan monen muun asian lisäksi joskus sillä, että Javassa ei tarvita "ylimääräistä tauhkaa" (mitähän oikeastaan tarkoittaa ohjelmoijien suosima tauhka-sana?) asioiden aikaansaamiseksi. Vertailukohtia itselläni ei juuri ole, mutta kyllä minusta ainakin käyttäjän antaman komentorivisyötteen lukeminen on Javassa jo melko hankala asia. Tätä varten oppimateriaaleissakin tarjotaan valmiita luokkia syötteen ottoon, mutta eikö se, että syötteen lukemisen kaltaisen perusasian kanssa on meneteltävä näin, kerro että kieli ei olekaan niin "puhdas"?

Jätetään näiden pohdinta viisaammille. Oma tätä ennen harjoittamani vähäinen tietokoneohjelmoinnin alkeiden opiskelu on tapahtunut APL- ja Modula2-nimisillä kielillä. Ensinmainittu on käytännössä melko suppeaa tarkoitusta palveleva kieli ja jälkimmäinen taas kuulemma Pascalin pohjalta nimenomaan opetuskäyttöön väsätty kieli. Siinä ei muistaakseni mitään erityisiä kommervenkkeja alkeistasolla tarvittu, mutta kielen käyttökelpoisuus koulumaailman ulkopuolella oli varmaan toinen juttu.

Hieman pehmeämpiä asioita

Tekstin alkupuolen nörttiasioiden ohella vähän jotain muutakin. Tampereelta tuli mukaan otettua taas ilmainen opiskelijalehti Aviisi, jossa mainittiin weblogitkin, kuten ainakin Tommi Perkola on jo maininnut. Kyseessä oli lähinnä genren kotimaisen uranuurtajan haastattelu. Olisi ollut mukava lukea tuon printtimedian näkemyksiä muistakin tämän kulttuurin tuotoksista (ja vielä kun ymmärtääkseni näissä piireissä pyörii monia muitakin Kalevankankaan kasvatteja), mutta toki pioneerit ansaitsevat aina kunniansa.

Opintotukiasioita ja opiskelijoiden kannalta ei niin mieluisia opetusministeriön työryhmän ja selvitysmiehen raportteja käsittelevässä jutussa kiinnitti huomiotani yksi sivuseikka. Opiskeluaikoja tiukentavien suunnitelmien mahdollisesti toteutuessa varoiteltiin opiskelijoita "sortumasta" sellaisiin asioihin kuin ansiotyö tai parisuhde.

Opiskelijan ansiotyö ei ymmärtääkseni (ja oman kieltämättä erilaiseen tilanteeseen aikanaan sidotun kokemukseni mukaan) ole aivan binäärisen yksinkertainen asia. Jos tiiviiden opiskelukuukausien aikana ei töihin ehtisikään, ei kai mikään estä hankkimasta lisätuloja ja siinä samalla mitä arvokkainta työkokemusta kesä- ja muina loma-aikoina? Vaikka samaisessa lehdessä selostettiinkin syys- ja kevätlukukausien aikataulujen tehostamista jakamalla lukukaudet kahteen periodiin, jää ainakin kesä aikaa vaikkapa työnteolle. Aivan pelkkien tukien tai lainan armoille ei opiskelijoita olla sysäämässä.

Mitä tulee parisuhteeseen opiskeluaikana, rohkenisin olla sitä mieltä että moinen instituutio ei välttämättä vie aikaa ja energiaa opiskelulta vaan päinvastoin voi merkittävästi lisätä sitä. Tämä on hieman kärjistäen sanottu, mutta turvallisesti oman kullan kanssa elellessä nuoren viriilin ihmisen aikaa säästyy monenlaiseen, kun ei tarvitse ehtimiseen miettiä, miten onnistuisi täyttämään ihmiselle niin ominaisen kaipauksen toisen lähelle. Parisuhde säästänee myös liian rankalta bile-elämältä.

Ehdin jo ihmetellä äkkiä kasvanutta töherrysteni lukijamäärää, mutta taidankin olla vain lumepamausten muodossa blogisotien tykinruokaa.

To-do ja lisää interblogismia

Pyöriessäni illalla dojolla viikonlopun kisoihin valmistautuvien hurjapäiden riepoteltavana kävi sykkeen noustessa pitkälle punaisen puolelle hetkisen ajan mielessäni lajin vaihto. Weblog-maailman perusteella ainakin hänen kaltaisensa nuoret lahjakkaat ihmiset ovat innostuneet lajista nimeltä to-do. Olisikohan se sopiva? Melko salaperäinen laji taitaa olla kyseessä, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, siinä pannaan ainakin jotain listoja halki, poikki ja pinoon. Murskaustekniikoita? Se kuulostaa kyllä aika hurjalta. Kantavana periaatteena ainakin maallikon silmiin to-dossa tuntuisi olevan viime hetken paniikin voiman hyväksikäyttö. Se taas kuulostaa tehokkaalta.

Yksi vaihtoehto voisi tietenkin olla tämä klassikko.

Janne ilmoitti hutista edellisessä merkinnässäni. No, aina ei voi onnistua. Toisaalta korkealta taholta tuli epäilyksiäni vahvistavaakin tietoa. Katsotaan, kunhan tekniikan poikien analyysi valmistuu. Aber jetzt gehen wir, Harry.

Interblogismia tuelta

Jukka Melaranta on esittänyt parannusehdotuksia weblogien listaan. Ajatus eri sarjoista on esittäjänsä tapaan reilun tuntuinen: eiväthän NHL-miehetkään pelaa samassa kaukalossa puulaakimiesten kanssa. Omasta puolestani en silti kannattaisi erisarjalaisuutta. Verkkopäiväkirjailu on kaikkea muuta kuin vakava asia. Täällä ei jaeta suurta mainetta ja kunniaa, kuten NHL:ssä eikä edes pientä sellaista, kuten puulaakipeleissä. Onko sijoituksilla kirjoittajalle itselleen loppujen lopuksi miten paljon merkitystä, koska loppujen lopuksi melko harva tuntuu käyttävän weblogiaan jonkin aatteen julistamiseen kansanjoukoille?

Oma töherrykseni on lyhyen olemassaolonsa ajan sijainnut kaukana sadan tuolta puolen alkavassa hämärässä, mikä sopii minulle hyvin. Massaan on helppo sulautua, ja omien tekstien tasonkin suhteen voi olla melko huoleton. Luulisin nimittäin, että kärkipään sijoitus ainakin jollakin tavalla piiskaa kirjoittajaansa pitämään yllä tietynlaista laatua.

Pieni verkkopäiväkirjailija voi Sakkeuksen tapaan aina nousta puuhun ja katsella maailmaa sieltä. Kävijälaskurin mukaan minä nousin Benrope Virtasen leveiltä hartioilta hetkiseksi käkkärämäntyyn tultuani eilen omia höpistessäni höpisseeksi ohi suuni. Tänään tässä weblogissa on käynyt jo satakunta kävijää, joista leijonanosa Benropen linkin kautta. Kiitos B :-) Nyt tiedämme siis myös, että ikuista kahvitaukoa vietetään yrityksessä nimeltä Firma Oy. Pikkuhiljaa ovat täten selviämässä myös Lauran, Mean ja varsin ovelasti ei-anonyymina Janne Toivoniemenä esiintyvän henkilön todelliset inkarnaatiot. Veikkaan Meaa Lennart Nilkeniksi, Lauraa Reino Murikaksi ja Jannea neiti Jantuseksi. Vai meninkö liian helppoon?

Aloittamallani tiellä jatkaakseni ja Maalaisen kanssa samassa rintamalinjassa edeten tulen seuraavaksi paljastamaan, kuka on Kysyn vaan -verkkopäiväkirjan ylläpitäjä, mutta aivan vielä aika ei ole siihen kypsä. Kommst du, Harry!

Harhailevia ajatuksia

Työpäivä venähti tänäänkin syyslukukauden arvosanojen syöttöpuuhissa. Arvioinnit ovat toki jo tässä vaiheessa muutamaa rästisuoritusta vaille valmiina Excel-taulukoissaan, mutta niiden syöttäminen opiskelijahallintaohjelmaan on melko hidasta. Tästä OK-nimisestä ohjelmasta saadaan tulostettua helposti todistuksen ja sinne voidaan arkistoida monenlaista tietoa, mutta tiedon syöttäjän kannalta työkalu ei ole kovin pitkälle mietitty. Varsinkin aikuisten ammatilliseen koulutukseen soveltuvia opiskelijahallintaohjelmia on markkinoilla vähän. Silloin, kun tämä valittiin, tarjokkaita oli kaksi ja tämä taisi olla kahdesta huonosta parempi. Markkinat eivät ole kovin suuret kehitystyön kustannuksia ajatellen, joten tuskin tarjontaa edelleenkään on kovin paljon. Tärkein piirre, mitä ohjelmassa kaipaisin, olisi käyttöliittymän räätälöitävyys. Siitä tulisi voida piilottaa tarpeettomat vaihtoehdot valikoista, tarpeettomat syöttöruudut ja muut vastaavat, jolloin lomakkeen monimutkainen ulkoasu selkeytyisi ja työ helpottuisi. Ohjelman ideologia lienee tarjota kaikille käyttäjille kaikkea mahdollista. Itse toteuttamissani koulutuksissa tarvitsen vajaata kolmasosaa yhdellä syöttölomakkeella olevista vaihtoehdoista ja syöttökentistä.

Työpäivän jälkeen oli vielä hetkinen atk-tukea vapaaehtoistyönä. Sen verran historiaakin tuli harrastettua, että yksi uskollinen työjuhta sai kaksinkertaisen muistikapasiteetin vanhoilla kunnon SIMM-moduuleilla. Seitsemän tai vielä viisikin vuotta sitten nykyisin varastossa oleva muutoin viallisista laitteista purettujen 72-pinnisten SIMM-moduulien hylkykasa olisi saanut veden yhden jos toisenkin kielelle. Nyt se on lähinnä romua. Suurikapasiteettiset moduulit tekisivät vielä kauppansa, mutta neljän tai kahdeksan megatavun moduuleita monet edelleen ehjät laitteet lienevät muutoinkin pullollaan.

Harhailevien ajatusten aiheuttamia hajakysymyksiä:

Miksi kiintolevyä ei viitsitä kiinnittää ruuveilla kuin siltä "helpommalta" puolelta? Kyseinen komponentti kun ei ole niin haavoittumaton kuin miltä kovapintainen ulkokuori saattaa näyttää. Pieni hetken kestävä konkreettinen vaivannäkö voi pidentää levyn käyttöikää ja ajan myötä säästää tiedostoja, harmia ja euroja.

Miksi mielipiteen ilmaisijat, jotka epäilemättä uskovat ajatuksiinsa, haluavat piiloutua naamioiden taakse? Eikö omaa asiaa pitäisi ajaa mieluummin pystypäin ylpeänä kuin piiloutuneena kommandopipoihin tai huiveihin? Tarvetta kun ei rauhanomaisessa demokraattisessa yhteiskunnassamme sentään ole häivetekniikalle hallituksen tarkka-ampujia vastaan. Teatraaliset, suuren maailman tapahtumista muistuttavat elkeet voidaan kokea vieraiksi, jopa uhkaaviksi, ja ne voivat karkottaa potentiaalista kannattajakuntaakin.

Onko B. Virtasen oikea etunimi Benrope?

Bloggeria ei jätetä

Valistuneet verkkopäiväkirjurit vaihtavat urakalla Bloggeria kehittyneempiin julkaisujärjestelmiin. Minulle pahamaineinen Blogger on kiukutellut lyhyen weblogistiurani aikana vain kerran: eilen se esti tekstin julkaisemisen. Laitoin asian kovan tuulen piikkiin ;-) Aamulla järjestelmä toimi taas hyvin.

Itse en ole kiinnostunut julkaisujärjestelmistä sen paremmin käytettävyyden kannalta kuin teknisestäkään näkökulmasta. Epäilemättä molempia seikkoja tarkastellessa löytäisi mielenkiintoisia piirteitä ja isoja eroja eri järjestelmien välillä. Koska älyllinen motivaationi jonkin muun kuin äärimmäisen yksinkertaisen Bloggerin opiskeluun on lähes olematon, tyydyn toistaiseksi tähän. Olen paitsi juntti, myös patalaiska. Ryysyrannan Juusoppi vai Käkriäinen?

Ikävä pönttöuuneja

Pinserissä oli hyvä kuvaus sähkökatkojen luomasta tunnelmasta koneistetussa ja sähkölämmitykseen perustuvassa taloudessa. Tuollaisia hetkiä lienee eilenkin koettu useassa kodissa, ja ne saavat kyllä miettimään. Valoa on helppo tuottaa kynttilöillä ja taskulampuilla. Niin mekin eilen teimme, ja se oli varsin tunnelmallista. Mutta lämpö on jo paljon hankalampi asia. Takka tai uuni pitää lähiympäristönsä oikein mukavana, mutta niitä harvoin on enää monessakaan huoneessa. Pönttöuunit ja porinmatit takaisin! Ja kun tullaan pidemmän ajan yli sähköttä pärjäämiseen, aletaan kaivata puuhellaa ruoan laittoon, maakellaria sen säilytykseen ja pataa pesuveden lämmitykseen. Sellaiset taitavat olla jo varsin harvassa. Erityistilanteissa kaikki elämää helpottava kehitys ei ole elämän jatkuvuuden kannalta ollut hyväksi.

Tuuli paukutteli eilisiltana vanhanaikaiseen tapaan pystysaumattua peltikattoa niin, että katsoimme rauhallisemmaksi nukkua alhaalla. Osittain maan alla kynttilän valossa oli pesäkolomainen tunnelma. Vilma-kisu oli aluksi uteliaan innostunut uudesta yöpymispaikasta, mutta käpertyi sitten ihmisten kanssa samaan kasaan nauttimaan hiljaisuudesta.

Valtikoita jaossa

Tänään oli pitkä työpäivä ja sen jälkeen pitäjäseuran kokous. Hassua sinänsä, en ole seuran jäsen, mutta usein olen saanut kutsun kokoukseen. Yhteistyötä toki on paljon pitäjäseuran ja Veturimuseon välillä, ja muutoinkin kiinnostuksen kohteet osuvat paljolti yksiin.

Seuralle valittiin uutta puheenjohtajaa edellisen jättäytyessä ansiotyönsä kiireiden vuoksi syrjään. Myös johtokuntapaikkoja oli paljon auki. Yhdistysten toimihenkilöiden paikkojen täyttäminen ei useinkaan ole helppo tehtävä nykyisin. Työelämän kiireet vaativat osansa, ja yhdistystoiminnan taustalla alunpitäen ollut aatteellinen - ei suinkaan aina poliittinen - palo ei ole samanlaista kuin joskus ennen (mikä ei välttämättä ole pelkästään huono asia). Viimeistään jäsenkortittomuuteni takasi leppoisan olon rekrytointikeskustelujen aikana.

Tamperelainen monessa mukana ollut pitkän linjan poliittinenkin vaikuttaja Olavi Borg totesi jossakin yhteydessä, että Suomessa valtaa on helppo saada. Valta on ymmärrettävä tässä yhteydessä hyvin monimuotoisena asiana, lähinnä vaikutusmahdollisuuksina johonkin käytännössä merkitykselliseen asiantilaan. Valtaa on tarjolla ottajille jopa kultalautasella. Kun asiaa katsotaan ruohonjuuritasolta, näin juuri on. Harva on valmis ottamaan vastaan ruohonjuuritason valtaa, kuten jonkin pienen yhdistyksen puheenjohtajuutta. Se ei tunnu vallalta, vaikka on jo sitä itseään pienessä mittakaavassa.

Valtaa ei oteta eikä varsinkaan tarjota suurina annoksina. Missä hyvänsä yhteydessä edes paikallisen uutiskynnyksen ylittävä "mahtihenkilö", oli hän sitten poliittinen vaikuttaja, kulttuurivaikuttaja, mielipidevaikuttaja, huomattavaa virkavaltaa käyttävä tai muu vastaava, tuskin on ottanut saati saanut sen hetkistä asemaansa suoraan. Hän on edennyt siihen pienin askelin. Luulen, että juuri tällaista Borg tarkoitti. Itse kullekin tarjotaan kultalautasella vallan siemeniä.

Kaikki eivät tietenkään halua minkäänlaista valtaa, mikä on hyvin tervettä. Surullisimpia tapauksia ovat he, jotka sitä haluaisivat, mutta eivät ole valmiita lähtemään liikkeelle ruohonjuuritasolta. Esimerkiksi pelkillä hienoilla ajatuksilla ja teksteillä ei nykyään saavuta juuri minkäänlaista vaikutusmahdollisuutta. Yhteiskunnassamme lähes jokainen aikuinen osaa kirjoittaa, joten vaikutusmahdollisuuksien näkökulmasta lähes jokainen teksti on suunnilleen samalla lähtöviivalla. Vallankäytön näkökulmasta ajatusten arvo määritetään melko praktisesti. Vaikutusvaltaa saa se, joka on osoittanut olevansa valmis tekemään jotakin ajatustensa eteen, osoittanut että on valmis ottamaan käytännön vastuun mietteistään ja sanoistaan. Hyvä niin, ja kunnia pienten yhdistysten toimihenkilöille.

Oliko ennen kaikki paremmin?

Onko ihmisellä sisäänrakennettu kaipuu menneeseen? Aloitetaan läheltä. Silloin tällöin monet verkkopäiväkirjurit innostuvat varsin lämpöisin sävyin muistelemaan lapsuuttaan tai nuoruuttaan. Kultaista nuoruutta on varmasti kaivattu ihmismielen historiassa lähes aina. Se on järkeenkäyvä ajatus jo sikäli, että nuorena ihminen on usein fyysisesti terve ja voimakas, ja elämänkaariperspektiivistä katsoen ollaan tilanteessa, jossa on vielä useita vaihtoehtoja valittavana monilla elämänalueilla. Kaipuu nuoruuteen on yksilötasolla aivan ymmärrettävää niin terveyden, voiman ja kauneuden kannalta kuin valintamahdollisuuksienkin näkökulmasta. Edellä sanottua ei pidä tulkita niin, ettei varttunutkin ihminen voisi aivan hyvin olla terve, voimakas ja kaunis. Kyllä hän voi. Paradoksaalista nuoruuden kaipuussa on se, että sellainenkin aikuinen tai jo ikääntynyt ihminen, jolla on asiat lähes joka suhteessa - myös mainitsemieni terveyden ym. kannalta - paremmin tai yhtä hyvin kuin nuorena (mikä jo sinällään osoittaa oikein tehtyjä valintoja) saattaa haikailla menneeseen. Mutta se on inhimillistä.

Yhteisöllisellä tasolla erilaiset (pinta)kulttuurin retro-ilmiöt ovat hieman samantyyppinen asia. Kyse ei välttämättä ole siitä, ettei kyettäisi keksimään uutta vaan siitä, että yhteisöllisesti koetaan kaipuuta menneeseen. Tunnetuimpia populaarikulttuurin historiaan kuuluvia tällaisia ilmiöitä lienee perusrockin uusi suosio 1970-luvulla Creedence Clearwater Revivalin ja vastaavien laulu- ja soitinyhtyeiden nostamana edellisen vuosikymmenen pop- ja folk-aaltojen jälkeen.

Maailmanhistoriassa jo kouluhistorian pohjalta tunnetaan pari menneisyyttä etsivää ajanjaksoa: renessanssi, jolloin kaipailtiin antiikkia, ja romantiikka, jolloin puolestaan kiinnostus suuntautui lähinnä keskiaikaan. Viimeistään maailmanhistoriallisen näkökannan mukaan ottaminen tekee selväksi, että menneisyyden haikailu ei estä samaan aikaan tapahtuvaa voimakasta kehittymistä tulevaisuuteen päin. Niinhän yksityisten ihmisten kohdallakin voi olla: olenko aivan väärässä, kun luulen keskiaikaan sijoittuvista velhofantasioista pitävien olevan usein myös melkoisia tietokonevelhoja?

Renessanssi oli varsinkin taiteiden ja miksei myös filosofian yhtä kulta-aikaa, ja romantiikkaa elettiin teollisen vallankumouksen höyrykoneiden jyskeessä. Varsinkin viimeksimainitun ajanjakson kohdalla kaipuu entiseen voidaan tulkita myös vastavoimaksi uudelle. Onko ajanjaksoissa nimeltä "renessanssi" tai "romantiikka" kyse vain ihmisille luontaisen menneisyyden kaipuun jatkumosta tilanteessa, jossa jonkin muun elämänalueen voimakas kehitys on nostanut tuon kaipuun erityisesti esille?

Länsimaisessa kulttuurissa kaipuu menneisyyteen voidaan nähdä heijastumana myös juutalais-kristillisestä kadotetun paratiisin ajatuksesta. Tämä perustuu uskomukseen, että on ollut jokin alkutila, josta lähtien asiat ovat kehittyneet pääsääntöisesti huonoon suuntaan. Samaa ajatusta ovat toisintaneet eri aikojen kristilliset uskonpuhdistusliikkeet itäisen kirkon 700-luvun ikonoklasmista läntisen kristikunnan 1900-luvun herätysliikkeisiin, jotka kaikki ainakin omasta mielestään ovat pyrkineet viemään uskonnollista ajattelua ja käytäntöjä alkukirkko-ihanteen suuntaan.

Kristillisessä perinteessä kaipuu takaisin näkyy niin voimakkaana, että eilisenkin pyhän - toisen adventtisunnuntain eli lopun aikojen odotuksen päivän - psalmitekstissä (80:15-20) huudahdetaan "Jumala, Herra Sebaot, auta meidät ennallemme".

Luulen, että juuri uskonnolliseen retoriikkaan on selkeimmin kirjoitettu se ajatus, mikä johtaa ihmisiä ikävöimään menneeseen: jonkin aidon, puhtaan ja turmeltumattoman etsintä. Eikö vain 1970-lukulaisten rockin ystävien mielestä rock ollut aidoimmillaan 1950-luvulla, tai renessanssin filosofien mielestä ajattelu puhtaimmillaan antiikin aikana?

Oli ajanjakso mikä tahansa, ihminen saa etsiä oman paikkansa menneisyyden ja tulevaisuuden houkutusten välissä. Joskus sosiaalinen ympäristö saattaa painottaa enemmän jompaakumpaa.

Joseph Mallord William Turnerin Rain, steam and speed vuodelta 1844 on aina yhtä askarruttava teos näitä miettiessä. Kuvaako se näennäisestä levottomuudestaan huolimatta sellaisen ihmisen sielunmaisemaa, joka on onnistunut löytämään oman tiensä yhtäaikaa tulevaan ja menneeseen repivässä kulttuurissa antautumatta kummankaan vietäväksi? Pussillinen lakritsaa sille brittirautateiden tuntijalle, joka bongaa ko. taulussa esiintyvän veturin valmistustehtaan, -numeron ja -vuoden ;-)

Kynttilät ikkunoilla

Kolea tuuli heilutti lippuja komeasti, mutta ei houkuttanut suuremmin ulos. Käväisin vain veturitallilla katsomassa, että paikat ovat kunnossa. Ensimmäistä kertaa kesän jälkeen tuntui siltä, että tallissa oli lämpimämpi kuin ulkona.

Itsenäisyyspäivää juhlistimme melko arkisesti: laittamalla vahvasti perunapitoista ruokaa, saunomalla ja polttamalla kynttilöitä muutamalla ikkunalla. Ylen Ykkösellä haastateltiin Irakista toistakymmentä vuotta sitten Suomeen tullutta maahanmuuttajaa. Hänellä, nyt jo hyvin suomea puhuvalla Suomen kansalaisella, oli mielenkiintoinen kysymys: milloin maahanmuuttajan status muuttuu maahanmuuttajasta kansalaiseksi muutoinkin kuin paperilla? Haastateltava ymmärsi hyvin itsenäisyyspäiväinstituution presidentin itsenäisyyspäivävastaanottoineen kaikkineen, juhlitaanhan täällä kansallispäivän kaikesta elitistisyydestä huolimatta koko maata eikä vain hallitsijaa toisin kuin hänen entisessä kotimaassaan oli tapana. Hän toivoi lisää tavallista kansaa linnaan eliitin sekaan, jotta kuokkijoitakaan ei tarvittaisi vastakkainasettelua luomaan.

Allekirjoittanutta kiinnostaisi linnan juhlissa lähinnä se asia, onko mukaan kutsuttu eri tavalla vammaisten edustajia. STT:n mukaan kun juhlien aiheina ovat tänä vuonna suomalainen osaaminen, Suomen kulttuurilähettiläät maailmalla ja vammaisten teemavuosi. Ja kun osaaminen on yhtenä teemana, niin kaipa siellä ainakin maailmanmestarineitomme karkeloi.

On oikein, että kansallisena juhlapäivänä palkitaan maan hyväksi työtä tehneitä. Onnittelut niin valtakunnallisia kuin maakunnallisiakin huomionosoituksia saaneille ja reservissä ylennetyille. Oli ilo huomata pitkillä listoilla myös tuttuja, todellisten puurtajien nimiä.

"Ateismi ei ole uskonto", väittää hän, ja kappaleenvaihdon verran henkeä vedettyään julistaa ateismin sanomaa samalla kiihkolla kuin innokkain helluntaisaarnaaja omaa vakaumustaan. Oikein tai ei, käytännön tasolla mielipiteiden uskottavuuteen vaikuttaa paljon se tapa, jolla ne esitetään. Kun linkkejä kerran kaivattiin, niin tässä yksi.

Asiallista kehittämistoimintaa puolisokeana

Eilisessä kirjoituksessani vähättelin visuaalisuuden merkitystä. Tänään tuli muistutus siitä, että käytännön elämässä näköaisti on kuitenkin varsin tärkeä. Aikaisin aamulla lähtiessäni asemalle otin epähuomiossa puolisoni silmälasit. Ihmettelin huonoa näkyvyyttä ja lasien kiristämistä ohimoilla, mutta laitoin asiat sumuisen ilman ja baskerin huonosti säädetyn nauhan tiliin. Kun sitten yritin korjata päähinettä paremmin eikä sekään auttanut, huomasin, että mukaan oli tullut totuttua naisellisemmat lasit. Jouduin herättämään kullan soittamalla, tarvitseeko hän lasejaan tänään, ja kun ei sanonut välttämättä tarvitsevansa, ehdin junaan, mihin oli aikomus. Vahvuuksiltaan täysin sopimattomista vaihtuneista laseista ei ollut kummallekaan päivän aikana iloa.

Päivä meni Helsingissä puolisokeana. Ammattienedistämislaitoksella tutkailtiin Ammattitutkintoaineiston laadunvarmistusprojektin nimissä koekäyttöön valmistunutta tietokone-elektroniikan näyttötehtävää, jossa piti rakentaa testauslaite, jolla PC:n virtalähteen jännitteitä voidaan mitata kytkemättä virtalähdettä emolevyyn. Ensimmäiset koekäyttäjät, Hämeenkyrön ammattikoululaiset, olivat rakentaneet testiversionsa näyttämään pommilta. Asetyleenin, hapen ja maitopurkkien lievä perillinen ammattikoululaishuumorin kukkasissa. Kuva herätti huvittuneisuutta.

Ammattienedistämislaitoksen seutu Malminkartanolla Vantaankosken radan seisakkeelta päin kävellessä on jokseenkin oudon tuntuinen niinä aikoina, kun siellä tulee itse liikuttua. Lähes steriilin siisti lähiömaisema on aina hiljainen. Kerrostalojen leikkipuistossa en oikeastaan koskaan ole nähnyt lapsia. Oppilaitoskin on omanlaisensa ammattikoulu. Linjakas ja moderni tunnelma kuin jossakin kongressikeskuksessa. Ei siinä mitään, mutta siitä en oikein pidä, että asiakaspalveluhenkilöstön yhtenä rekrytointikriteerinä näyttäisi olevan sukupuoli ja ulkonäkö. Tottakai nykyiset työntekijät hoitavat tehtävänsä erinomaisesti, mutta aivan varmasti samaan kykenisivät myös vähemmän missikisakandidaatteja muistuttavat vastaavasti koulutetut ihmiset. Inhimillisessä kauneudessa ei toki ole mitään pahaa - päinvastoin - mutta yritys tai laitos, joka esittäytyy ulkopuoliselle vahvasti siihen tukeutuen, antaa arvomaailmastaan mielestäni hieman kyseenalaisen kuvan. Olisi sitten edes muutamia miespuolisia samoissa tehtävissä.

Uusia tehtäväaiheita kehiteltiin alkuvuoden mahdollisen joutoajan eliminoimiseksi. Minulle osui jotakin, missä saisi esiintyä nuo mainiot Lanin veljekset Vee ja Tuplawee.

Näyttötehtävien laatiminen sellaiseen kuntoon, että niitä kehtaa antaa vieraille testattavaksi, vaatii jonkin verran työtä. Toisinaan varsin hauskan ideoimisen ja kokeilemisen lisäksi myös kuivahkoa kirjoitustyötä ja erilaisten säännösten tutkimista sen varmistamiseksi, että tehtävä vastaa Opetushallituksen vahvistamia tutkinnon perusteita sekä sähköturvallisuus- ja muita määräyksiä.

Vaivan vastineeksi hyväksytty tehtävä tuottaa hyötyä paitsi tekijälleen, erityisesti maan ammatilliselle tutkintojärjestelmälle. Keskitetty, testatuista ja laadultaan varmistetuista, tasoltaan yhdenvertaisista tehtävistä koostuva tehtäväpankki on eräs edellytys sille, että toisen asteen ammatillisten tutkintojen arvostus saataisiin nousemaan niille kuuluvalle tasolle, vähintään samalle tasolle ylioppilastutkinnon kanssa. Tuollainen on sitä ammatillisen koulutuksen kehittämistä, josta en valita yhtään, vaikka muutoin minulla onkin paha tapa nurista aiheesta ja sen vierestä.

Tekijälleen hyväksytty tehtävä tuottaa kukkarontäytettä vähän yli puolella kiloeurolla. Jos joku atk-alalla toimiva (ei missään tapauksessa tarvitse olla tekemisissä opetustoiminnan kanssa) olisi kiinnostunut jakamaan osaamistaan tässä muodossa, porukkaan mahtuu aina mukaan.

Työpäivä päättyi myöhäiseen lounaaseen erinomaisessa kasvisravintolassa. Nimittäin Ammattienedistämislaitoksen ruokalassa kasvislinjasto on melkoisen hulppea. Niin muutkin linjat ovat.

Pyhästä Birgitasta ja tupakoivasta pyhimysveistoksesta

Heikosta näkyväisyydestä huolimatta päätin käväistä vielä keskemmällä kylää ennen kotiin lähtöä, vaikka ounastelin edessä olevan kaksoispyhän pakkaavan ihmisiä kaduille tiheään. Lueskeltuani ihastuksella sivistyneiden ihmisten kotikirjastoista ja kirjahankinnoista, tajusin jokin aika sitten häpeäkseni, että vuoteen en ole täydentänyt muutoinkin kapeaa ja matalaa kommuunimme kirjahyllyä yhdelläkään niteellä. Vaikka verkko- ja yleensä sähköinen julkaiseminen on yhä laajempaa, kirja on aina kirja. Ystävällinen käyttöliittymä ja laaja tietokanta kätevästi samassa mobiilissa paketissa. Vaikka on tyhmää kiintyä materiaan, antaa kirjan muodossa oleva informaatio itsestään pysyvämmän ja siten - mahdollisesti myös täysin virheellisesti, se myönnettäköön - arvokkaamman vaikutelman kuin sähkön katketessa ruudulta katoava web-sivu.

Kirkkokatu tuntui kuuluvan niihin ydinkeskustan katuihin, joita ihmisvilinä ei ollut vallannut. Sieltä pienehköstä viehättävästä kirjakaupasta tarttui mukaan pari opusta, jotka eivät jää pelkäksi hyllyn täytteeksi.

Kun kävelin yliopiston kirjastoa kohti, portaiden vieressä seisoi puusta veistetty naishahmoa esittävä veistos. Kontrapostoasennosta (keskiajan ihanteisiin kuului, että veistoksen arvoiseksi päätyneen naisen piti mielellään näyttää edes asentonsa puolesta raskaana olevalta, mikä on varsin erikoista ajatellen alkukirkon legendojen neitsytpyhimyksiä) ja alaspäin armeliaasti ojentuvasta kädestä päättelin sen olevan katolisen kirkon aikainen pyhimyksenkuva. Tai paremminkin hiljattain tehty rekonstruktio sellaisesta, tuo näytti olevan vielä tuoretta, maalaamatonta puuta. Lieneekö kirjastossa joku mielenkiintoinen näyttely, ajattelin.

Yhtäkkiä veistos nosti alaspäin osoittaneen kätensä, veti sen huulilleen ja kohta henkäisi savupölläyksen viileään ilmaan. Olin vähällä nauraa ääneen. Pitkään vaaleanruskeaan talvitakkiin pukeutunut nainen oli tupakoidessaan seissyt liikkumatta hyvän tovin. Ja ne silmälasit...

Hetken mielijohteesta poikkesin kirjastoon. Se on aina hyvin levollinen paikka, yhtä hyvin kuuman kesäpäivän viileä keidas kuin viileän talvi-iltapäivän lämpöinen valo. Vanha lukusali kaikessa arkaaisessa komeudessaan on kunnioitettava. Siellä, jos missä tässä maassa tuntee kokevansa ympärillä vallitsevan vanhan sivistyksen hengen. Vaikka tuskin koskaan sieltä varsinaisesti etsinkään mitään teosta, minulla on tapana paikalla harvakseltaan poiketessani istahtaa hetkeksi lukupaikalle - tilaa tuntuu olevan aina hyvin - ja ottaa lähes summittaisesti joku mielenkiintoiselta näyttävä vanha kirja käteen. Joskus sitä tulee vain selailtua ylimalkaisesti, joskus taas teksti alkaa viedä mukanaan, ja istumaan saattaa unohtua jopa tunneiksi. Tällä kertaa selailtavana oli 1840-luvulla painettu Saksan keskiajan lähdekokoelman osa. Arvokkaan näköinen opus, joka olisi edellyttänyt hyvää keskiajan latinan taitoa, mutta oli visuaalisenakin (sic!) nautittavaa katseltavaa. WLANit, palomuurit, reitittimet ja muu nykyajan hömppä ;-) kaikkosivat tehokkaasti mielestä. Puhutaanko tuossa Henrikistä, herttuasta jota kuninkaaksi tultuaan alettiin kutsua Linnustajaksi ja joka nahisteli kovasti unkarilaisten kanssa? Yhtä hyvin kai siinä voitiin valittaa huonoista tynnyreistä ja maailman yleisestä pahuudesta tai huutaa kostoa kirotuille pakanoille tai melkein mitä tahansa. Sana sieltä, toinen täältä ja harvassa nekin. Hyvin harvassa.

Melkoista sattumaa, mutta uloskäynnin vieressä tupakoinut nainen toimi tietämättään mainoksena Pyhästä Birgitasta kertovalle näyttelylle, joka oli pystytetty kirjaston alakerran galleriatilaan. Ruotsalaisesta vuosina 1303-1373 eläneestä uskonnollisten näkyjensä ansiosta vuonna 1391 kanonisoidusta Birgitasta tehtiin juuri ennen vuosituhannen vaihdetta Euroopan suojeluspyhimys. Nyt on sitten katolinen Eurooppa ruotsalaisen naisvaltikan alla. Mahtaa Kustaa II Aadolfia kismittää siellä jossakin, kun katolilainen teki sen, mikä Kustaa Aadolfilta jäi kesken ;-) Olihan sentään maannainen.

En missään tapauksessa vierasta uskontoa, mutta näihin näkyjen näkijöihin, kielillä puhujiin ja vastaaviin persooniin suhtaudun hieman kriittisesti. Lieneekö Birgitan näkyjen kanssa mitään tekemistä sillä, että hänen kerrotaan olleen nykytermillä ilmaistuna melko vakavasti dysfaattinen ja saaneen ensimmäisen sanan suustaan vasta kolmivuotiaana. Aikuisena mukaan kuvaan tulivat edelleen nykytermein ilmaistuna syömishäiriöt. Birgitan ystävät olivat vuoroin huolestuneita siitä, kun rouva ei syönyt mitään ja vuoroin paheksuen hämmästelivät tämän mässäilyä.

Vankan uskonsa johtamana Birgitta varmasti pyrki pohjimmiltaan pyyteettömään hyvään, mutta tahtoen tai tahtomattaan hän käytteli melkoista poliittistakin valtaa. Hän innosti kuningas Maunun ristiretkelle Novgorodia vastaan saksalaisten värvättyjen joukkojen tuella. Tiedetäänhän se, miten käy, kun vastaan tulevat kuulut Karjalan männiköt. Birgitan selitys lienee eräästä myöhemmästäkin historiallisesta jälkiviisaudesta tuttu: kyllähän me muuten, mutta kun ne saksalaiset pilasivat...

Miehensä kuoleman 1349 jälkeen Birgitta muutti Roomaan, josta käsin teki pyhiinvaellusmatkoja Jerusalemiin saakka ja muutoinkin vietti varsin uskonnollista, mutta epäpoliittisempaa elämää kuin kotimaassaan.