Junalla hetkeksi menneisyyteen

Päivä meni Jyväskylässä tietokoneasennuksen tutkintojen seminaarissa. Seminaari oli itse asiassa kaksipäiväinen, mutta oman työmaan järjestelyjen vuoksi pääsin paikalle vain täksi päiväksi. Opetushallituksen yleiset puheenvuorot jäivät kuulematta, mutta vakiokalvosarja oli kuulemma taas ollut pääosassa.

Tämä seminaaripäivä kului käytännön tekemisessä näyttötehtävien arvioinnin parissa. Yhden keväällä laatimani, muodollisesti jo hyväksytyn ja käyttöön otetun tehtävän olin etukäteen antanut ruodittavaksi muiden mukaan, ja sainkin siitä tervetullutta rakentavan kriittistä palautetta varsinkin näissä kuvioissa hieman vähemmän aikaa toimineilta ei-urautuneilta ihmisiltä. Myönnän kyllä olevani melko putkiaivoinen tapaus näissä asioissa, ja raikkaat tuulet ovat aina poikaa.

Menomatka sujui uudella junakalustolla, Tampereelle saakka Sr2:n vetämällä IC2-junalla ja siitä Jyväskylään Sm3:lla. Pendolino oli tapansa mukaan kymmenisen minuuttia myöhässä. Oli otettava taksikyyti rautatieasemalta ammattiopistolle. Koulut vaihtavat koulukaupungissakin nimiään melko usein, ja taksinkuljettaja aluksi ihmeteltyään tunsi paikan heti, kun alettiin puhua vanhalla nimellä Jaikosta. Aikuisessa ikäluokassa melkoista sekaannusta aiheuttavan opisto-sanan käyttöä rehellisten ammattikoulujen uudisnimenä olen kai joskus tullut kritisoineeksikin.

Seminaarin päätyttyä sain Veijolta ja Tiinalta kyydin asemalle, jossa uljas Pendolino odotti valmiina viemään kotiin päin. Sitten saapasteli mielen peränurkasta esiin pieni rautatieharrastaja. Johan tässä oli päivän pendoliinoilut hoidettu aamusella. Eikä kai talous aivan kuralle mene, jos tästä reissusta ei matkalaskua kehtaisikaan kirjoittaa. Joten eipä muuta kuin luvan kysyminen televiestintävälineitä käyttäen hallitukselta pienimuotoiselle kotiintuloa viivästyttävälle kotimaanmatkailutoiminnalle ja ostamaan lippua Haapamäen kautta Tampereelle. Lipunmyyjä hämmästeli hieman matkareittiä, kun suoriakin yhteyksiä olisi, mutta silminnähden ilahtui, kun kerroin haluavani epäsuoran yhteyden vain junamatkailumielessä. VR:n tietokonekaan ei juuri tuollaista reittiä tuntenut, joten oli ostettava kaksi erillistä lippua: Jy-Hpk ja Hpk-Tpe.

Perjantai-iltana Dv12-dieselveturin vetämään nelivaunuiseen junaan nousi Jyväskylästä verraten paljon väkeä (tosin loppuunmyytyyn Pendolinoon verrattuna vain pieni joukko), ja ennen Haapamäkeä juna pysähtyi myös Petäjävedellä, jossa pysähdytään vain tarvittaessa. Tuhannen kilowatin voimalla murisevan 16-sylinterisen ranskalaista moottorisuunnittelua edustavan Tampella-MGO-dieselmoottorin kaunis matala käyntiääni ja rehellinen dieselin tuoksu tuntuivat ensimmäiseen vaunuun juuri niinkuin oikealla junamatkalla pitää :-) Jatkuvakiskoraiteeton rata täydensi äänimaiseman. Haapamäellä ei jäänyt pois kovin montaa useimpien jatkaessa Pohjanmaan suuntaan.

Haapamäellä piti odotella vähän aikaa Tampereen suuntaan lähtevää taajamajunaa. Aseman odotussalin tunnelma oli sitä itseään heti ovelta tuntuneesta lämpimän vanhan rakennuksen tuoksusta alkaen. Yksinkertaiset kovat puupenkit korkeassa tilavassa huoneessa, junasuorittaja hoitamassa varsinaista työtään manuaalisine kuulutuksineen ja siinä sivussa myös lipunmyyntiä, virkapostia tuova konduktööri, työvuorolta viikonlopun viettoon lähtevä vaihdemies... Jotakin aivan muuta kuin pääratojen automatisoitu 2000-luku. Jos Suojelukoululta lomille lähdössä olevilla varusmiehillä olisi ollut harmaat kamppeet ja junasuorittajalla virkaveljineen edellisen virkapukukauden vetimet, oltaisiin kevyesti voitu kuvitella tehdyn aikahypyn ainakin 20 vuoden taakse, miksei kauemmaksikin.

Juupajoelta nousi kyytiin iloisia nuoria miehiä matkalla Tampereelle. Näin heidät vielä uudestaan ennen Tampereelta kotiin päin jatkamistani. He nousivat takaisin Haapamäen suuntaan lähtevään junaan. Muovikasseista päätellen pikaisen kaupunkimatkan tarkoitus oli löytynyt Stockmannin alakerrassa sijaitsevasta putiikista. Voisi bilejuomien hakureissun paljon tyylittömämminkin hoitaa kuin syrjäseudun paikallisjunalla.

Loppumatkan juttuseuraksi ilmestyi hyönteisharrastuksistaan kotiutuva kotikirkon emeritusrovasti. Puhuttiin pientä politiikkaa.

Pikkujoulutonta joulunodotusta

Illalla olisi ollut tarjolla erään yhdistyksen pikkujoulut. Alunperinkään ei huvittanut lähteä. Myös työpaikkani pikkujoulut pari viikkoa sitten tuli jätettyä sikseen. Puolisoni työpaikalla taas ei sattuneesta syystä paljon pikkujoulukulttuuria harrasteta. Dojon väen joulujuhla olisi maanantaina. Se on kaikkea muuta kuin pikkujoulu sanan kosteassa tai muuten vain rähmäisessä merkityksessä, mutta tuohon iloiseen junnujen riehaankaan tuskin tulee lähdettyä.

Lyhyesti sanottuna tämän kommuunin asukkaat eivät ole perinteisen pikkujoulukulttuurin ystäviä. Niiden yhteen keskeiseen teemaan liittyen - olkoon vaikka vain piruuttaan (sic!) harrastettua vastavirtaan soutamista - adventtiaikana saavat saunakaljatkin jäädä. Asia on mitä parhain: viinipuun ja ohrantähkän anteja tuli syksyllä nautittua aivan riittävästi.

Padat ja kattilat

Joulunalusaikaan olennaisesti kuuluva joulupata on näemmä pystytetty verkkoonkin. Hieno juttu, vaikka asiaa on aivan ymmärrettävästi kritisoitukin. Belabixin oikeudenmukaisuuden ideaan perustuva kritiikki on huomionarvoista. Toisaalta itseäni harmittaisi vähän enemmänkin kuin sitä kuuluisaa pientä eläintä vaikkapa tilanteessa, jossa onnistuisin rikkomaan itseni treeneissä, ja joku ensiaputaitoinen tulisi tumput suorana katselemaan: "Oma syy, hanki terveellisempi harrastus." Niinpä voin omasta puolestani oikeudenmukaisuusnäkökulmankin osalta hyvällä omallatunnolla pudottaa rovon pataan.

On kyllä totta, että taloudellinen ahdinko ei laajassa mittakaavassa enää ole yksiselitteinen epäonnen ja syrjäytymisen syy. Junamatkalukemisenani oli uusi Risto Rinteen ja Joel Kivirauman toimittama teos "Koulutuksellista alaluokkaa etsimässä" (Suomen Kasvatustieteellinen Seura, Turku 2003), jonka karu kielenkäyttö voisi olla musiikkia luokkayhteiskuntaa korostavista ilmaisuista pitävien korviin, mutta jonka sisältö on osin vielä karumpaa luettavaa. Rinne ja Kivirauma käsittelevät syrjäytymistä nyky-yhteiskunnan normeista paljon laajemmin kuin pelkän koulutuksen näkökulmasta ja osin muiden tutkimuksiin viitaten esittävät, että vähävaraisuutta todennäköisempiä kasautuvan huono-osaisuuden tunnusmerkkejä ovat muiden muassa miessukupuoli (joka tosin on myös kasautuvan hyväosaisuuden tunnus; tunnustavatko kirjoittajat omalla tavallaan kuuluisan ATM-YTM-akselin?), yksinhuoltajuus, yksineläminen, vuokralla asuminen ja matala koulutustaso.

Kolikko on sittenkin aivan liian helppo lykätä joulupataan. Vaan mistä keksitään yksin eläville elämänkumppaneita, yksinhuoltajille ehjiä perheitä ja vuokralaisille omistusasuntoja? Pääministerimme kauniin arvomaailman toteuttaminen korjaisi monia edellä luetelluista ongelmista, mutta nytkö se Matti on juonut liikaa vettä, kun yhtäkkiä pitäisikin tehdä paljon kengänkiillottajia? Siitä asemastahan on hyvä ponnistaa suurperheen äidiksi tai isäksi omakotitaloon maaseudulle.