Oliko ennen kaikki paremmin?

Onko ihmisellä sisäänrakennettu kaipuu menneeseen? Aloitetaan läheltä. Silloin tällöin monet verkkopäiväkirjurit innostuvat varsin lämpöisin sävyin muistelemaan lapsuuttaan tai nuoruuttaan. Kultaista nuoruutta on varmasti kaivattu ihmismielen historiassa lähes aina. Se on järkeenkäyvä ajatus jo sikäli, että nuorena ihminen on usein fyysisesti terve ja voimakas, ja elämänkaariperspektiivistä katsoen ollaan tilanteessa, jossa on vielä useita vaihtoehtoja valittavana monilla elämänalueilla. Kaipuu nuoruuteen on yksilötasolla aivan ymmärrettävää niin terveyden, voiman ja kauneuden kannalta kuin valintamahdollisuuksienkin näkökulmasta. Edellä sanottua ei pidä tulkita niin, ettei varttunutkin ihminen voisi aivan hyvin olla terve, voimakas ja kaunis. Kyllä hän voi. Paradoksaalista nuoruuden kaipuussa on se, että sellainenkin aikuinen tai jo ikääntynyt ihminen, jolla on asiat lähes joka suhteessa - myös mainitsemieni terveyden ym. kannalta - paremmin tai yhtä hyvin kuin nuorena (mikä jo sinällään osoittaa oikein tehtyjä valintoja) saattaa haikailla menneeseen. Mutta se on inhimillistä.

Yhteisöllisellä tasolla erilaiset (pinta)kulttuurin retro-ilmiöt ovat hieman samantyyppinen asia. Kyse ei välttämättä ole siitä, ettei kyettäisi keksimään uutta vaan siitä, että yhteisöllisesti koetaan kaipuuta menneeseen. Tunnetuimpia populaarikulttuurin historiaan kuuluvia tällaisia ilmiöitä lienee perusrockin uusi suosio 1970-luvulla Creedence Clearwater Revivalin ja vastaavien laulu- ja soitinyhtyeiden nostamana edellisen vuosikymmenen pop- ja folk-aaltojen jälkeen.

Maailmanhistoriassa jo kouluhistorian pohjalta tunnetaan pari menneisyyttä etsivää ajanjaksoa: renessanssi, jolloin kaipailtiin antiikkia, ja romantiikka, jolloin puolestaan kiinnostus suuntautui lähinnä keskiaikaan. Viimeistään maailmanhistoriallisen näkökannan mukaan ottaminen tekee selväksi, että menneisyyden haikailu ei estä samaan aikaan tapahtuvaa voimakasta kehittymistä tulevaisuuteen päin. Niinhän yksityisten ihmisten kohdallakin voi olla: olenko aivan väärässä, kun luulen keskiaikaan sijoittuvista velhofantasioista pitävien olevan usein myös melkoisia tietokonevelhoja?

Renessanssi oli varsinkin taiteiden ja miksei myös filosofian yhtä kulta-aikaa, ja romantiikkaa elettiin teollisen vallankumouksen höyrykoneiden jyskeessä. Varsinkin viimeksimainitun ajanjakson kohdalla kaipuu entiseen voidaan tulkita myös vastavoimaksi uudelle. Onko ajanjaksoissa nimeltä "renessanssi" tai "romantiikka" kyse vain ihmisille luontaisen menneisyyden kaipuun jatkumosta tilanteessa, jossa jonkin muun elämänalueen voimakas kehitys on nostanut tuon kaipuun erityisesti esille?

Länsimaisessa kulttuurissa kaipuu menneisyyteen voidaan nähdä heijastumana myös juutalais-kristillisestä kadotetun paratiisin ajatuksesta. Tämä perustuu uskomukseen, että on ollut jokin alkutila, josta lähtien asiat ovat kehittyneet pääsääntöisesti huonoon suuntaan. Samaa ajatusta ovat toisintaneet eri aikojen kristilliset uskonpuhdistusliikkeet itäisen kirkon 700-luvun ikonoklasmista läntisen kristikunnan 1900-luvun herätysliikkeisiin, jotka kaikki ainakin omasta mielestään ovat pyrkineet viemään uskonnollista ajattelua ja käytäntöjä alkukirkko-ihanteen suuntaan.

Kristillisessä perinteessä kaipuu takaisin näkyy niin voimakkaana, että eilisenkin pyhän - toisen adventtisunnuntain eli lopun aikojen odotuksen päivän - psalmitekstissä (80:15-20) huudahdetaan "Jumala, Herra Sebaot, auta meidät ennallemme".

Luulen, että juuri uskonnolliseen retoriikkaan on selkeimmin kirjoitettu se ajatus, mikä johtaa ihmisiä ikävöimään menneeseen: jonkin aidon, puhtaan ja turmeltumattoman etsintä. Eikö vain 1970-lukulaisten rockin ystävien mielestä rock ollut aidoimmillaan 1950-luvulla, tai renessanssin filosofien mielestä ajattelu puhtaimmillaan antiikin aikana?

Oli ajanjakso mikä tahansa, ihminen saa etsiä oman paikkansa menneisyyden ja tulevaisuuden houkutusten välissä. Joskus sosiaalinen ympäristö saattaa painottaa enemmän jompaakumpaa.

Joseph Mallord William Turnerin Rain, steam and speed vuodelta 1844 on aina yhtä askarruttava teos näitä miettiessä. Kuvaako se näennäisestä levottomuudestaan huolimatta sellaisen ihmisen sielunmaisemaa, joka on onnistunut löytämään oman tiensä yhtäaikaa tulevaan ja menneeseen repivässä kulttuurissa antautumatta kummankaan vietäväksi? Pussillinen lakritsaa sille brittirautateiden tuntijalle, joka bongaa ko. taulussa esiintyvän veturin valmistustehtaan, -numeron ja -vuoden ;-)