Lunta ja militariaa

Lasku työelämään pitkän vapaan jälkeen oli pehmeä. Lumen peittämä tehdaskaupunki oli hiljainen ja kaikki liikkui hidastetusti. Sen sijaan Tampereella keskustan liikkeiden alennusmyynneissä oli kuulemma ollut infernaalisuutta hipova tunnelma.

Kotiin päästyä odotti hyötyliikunnalliseen painoluokkaan noussut lumi. Auroja jyrisi vielä illallakin siellä täällä. Viimein Kylmäkosken suuntaan ajanut maataloustraktoreista koostunut saattue vihjaisi, että sopivaa kalustoa omistavia maanviljelijöitä oli rekrytoitu kaupunkiin auraustöihin tavanomaisten pyöräkuormaajien avuksi.

Elämme edelleen joulurauhan aikaa, joten pyydän anteeksi seuraavan tekstini militaristista aihepiiriä.

Jälleen vauhtiin päässyt mielenkiintoinen sotahistorian referointi tällä kertaa ruotsalaisen teoksen pohjalta innoitti allekirjoittanutta avaamaan selaamista tarkemman silmäilyn kohteeksi joulun alla lukematta jääneen viimeisimmän Panssari-lehden. Perinteiden sijasta silmä osui tällä kertaa everstiluutnantti Ari Parkkolan kirjoitukseen panssariprikaatista taistelussa.

Jo melko pitkään julkisuudessa esitettyjen tietojen mukaan sodan ajan panssariprikaatit tullaan lakkauttamaan osana puolustusvoimien uudelleenorganisointia. Tässä yhteydessä on joskus annettu kuva siitä, että suomalainen panssariprikaati olisi niin taktisesti kuin teknisestikin vanhentunut ja tehoton yhtymätyyppi. Parkkola esittää artikkelissaan nykyisen panssariprikaatin sodan ajan organisaatiokaavion ja toteaa, että kyseessä on nykyajan termein useita eri aselajeja sisältävä mekanisoitu yhtymä, ei raskaisiin taistelupanssarivaunuihin perustuva suurvaltatyyppinen panssariyhtymä. Päivänselvää on, että taistelupanssarivaunujen osalta vielä tämänhetkinen taistelupanssarivaunujen pääkalusto, neuvostovalmisteinen T-72M1, on teknillisesti auttamatta vanhentunut verrattaessa sitä uusiin länsi- tai itämaisiin vastineisiinsa. Edes paljon puhuttu uusiohankinta Leopard 2A4 ei ole enää mikään state-of-art-vaunu kansainvälisessä vertailussa. Muutoinkin tekniseltä tasoltaan suurelta osin jo 1960-1970-luvulta periytyvään tekniikkaan pohjautuva peruskalusto on suurelta osin vanhanaikaista verrattuna NATO-maiden tai Venäjän modernilla kalustolla varustettuihin mekanisoituihin yhtymiin tai panssariyhtymiin. Esimerkiksi iskuportaan toisena tukijalkana käytettävät, aikanaan vallankumoukselliset BMP1-rynnäkkövaunut on esitelty itänaapurissamme jo 1960-luvun puolenvälin aikoihin: nelikymmenvuotias tekniikka ei ole enää kovin tuoretta.

Parkkolan hienovaraisesti ilmaistu idea tuntuu olevan se, että valmiusyhtymiä olisi voitu rakentaa myös perinteisten panssariprikaatien pohjalle järjestämällä niille moderni kalusto, koska koulutuksensa, organisaationsa ja käyttöperiaatteidensa osalta panssariprikaati on tarkoitettu juuri sellaisiin painopistesuunnan operaatioihin kuin valmiusyhtymätkin. Parkkola ei tätä kysy, mutta asioita sivusilmällä seurailevan asiantuntemattoman kansanmiehen mieleen nousee kysymys, onko uusien valmiusyhtymien rakentaminen osa jonkinlaista uutta aluepolitiikkaa? Alueellista puolustuspolitiikkaakin toki - ajatellaan esimerkiksi pohjoisen yhtymän kalustoa. Mutta siltikin: oliko Kanta-Häme aluepoliittisesti sopimaton paikka maavoimien voimakkaimmalle kehitystyölle?