Aku Ankka ystävä on meille. Nimi lienee tuttu myöskin teille.

Aamulla tuli käytyä pitkästä aikaa kotikylän kirkossa. Vaihteeksi 1800-luvun alun puukirkkoarkkitehtuuria. Syy oli kyllä melko maallinen: tällä kertaa urkuparvelta käsin virkaansa toimittanut kaunokainen. Faneja oli tullut kauempaakin.

Anoppilassa kävimme iltapäiväkahvilla. Muutoin harmaa tapaninpäivä on lipunut laiskasti ohi nojatuolissa kirja sylissä ja nyt illasta lasi makeaa Karjalaviiniä käden ulottuvilla. Lukeminen - oli se vaikka sitten joulupukin tuomaa Minä Aku Ankka -albumin uutta painosta - on hyvä harraste, viinin litkiminen ei niinkään. Kuivan pikkujoulukauden jälkeen olemme pyhien aikana tyhjentäneet jo kaksi punkkupulloa aterioilla ja muutakin on maisteltu. Tämä peli ei vetele; viimeistään tammikuussa on jälleen ryhdistäydyttävä.

Mainitun Aku Ankka -albumin monet tarinat ovat nykyajan näkökulmasta melko kaukana poliittisesti korrektista. Niistä huokuu 1940-1950-lukulainen ilmapiiri, joka yhdysvaltalais-kaupunkilaisesta pohjavireestään huolimatta tuntuu jossakin määrin kotoiselta. Aku Ankan visuaalinen ilme jäi yhdysvaltalaisen 1950-luvun pyöreisiin muotoihin. Tarinoiden sisältö länsimaisen teknistaloudellisen tehokkuuden korostuksineen lienee vaikuttanut täälläkin päin maapalloa moneen lapseen enemmän kuin ehkä ollaan valmiita myöntämään. Mitättömän pieni, mutta kenties silti olemassaoleva osasyyn poikanen joidenkin nuorehkojen, poliittisesti aktiivisten kansalaisten koventuneisiin asenteisiin yhteiskunnan vähäosaisia kohtaan?

Vaikka en erityiseksi Aku Ankka -faniksi tunnustaudu, viihdyttäviä nuo tarinat ovat paitsi puhtaana sarjakuvakulttuurina myös historiallisena jäänteenä nykyistä hieman rosoisemmasta kulttuurista. Viihteenä niitä tulleekin lukea. Jos 1950-luvun Disneyllä olisi ollut tarve poliittiseen julistamiseen, sitä tuskin olisi onnistuttu piilottelemaan. Syväanalyyttiset kulttuurintutkijat voivat tietysti kaivaa esiin vaikka minkälaisia piilomerkityksiä. Tuo nyt vain yksinkertaisesti oli aikaa, jolloin Suomessakin musta henkilö oli neekeri tai vähäosainen kuului köyhälistöön - ilman sanojen tarkoitettuja halventavia arvolatauksia. Hevonen (vaikka sitten Koninkaulus) pohtikoon, ovatko Tupu, Hupu ja Lupu parempia roolimalleja kuin Pertsa ja Kilu.

Weblog-maailman virallinen Ankkalinnan äänenkannattaja saa puolestani jakaa jonkin ankantunnistuspisteen sellaiselle, joka keksii, mistä Aku-kulttuurin meikäläisestä ilmentymästä otsikon värssy on peräisin.