Parolannummen pölyssä

Parolannummella nahisteltiin ja ajeltiin yleisön iloksi. Museoveturiseuran väki oli tavan mukaan avustamassa teknillisen harrasteen veljiä ja sisaria. Kolme kevyttä henkilöautokuormallista rautatieplutoonaan saatiin, joskin isännät kaipailivat myös poissa olleita. Onhan tuolla ehditty tutustua jo puolin ja toisin.

Panssariprikaatin tarjoama taistelunäytös ei tällä kertaa ylpeillyt ääni- eikä savutehosteilla, mutta oli hyvin mietitty ottaen huomioon yhtäältä mielekkään toiminnan ja toisaalta turvalliselta paikalta seuraavalle yleisölle näkyvän toiminnan asettamat vaatimukset. Varsinkin panssarijääkäriryhmän hyökkäys seututie 3052:n yli savuverhon suojassa oli asiallista nähtävää niille, jotka osasivat katsella oikeaan suuntaan.

Leopard 2 -alustaiset pioneeripanssarivaunut taisivat olla ensimmäisiä kertoja julkisesti suuren yleisön nähtävillä.


Leopard 2A4R -raivauspanssarivaunu.


Leopard 2A4L -siltapanssarivaunu.

Yleisöä ajelutettiin ATS-59-telavetäjillä, joiden lavalle mahtui kerrallaan kymmenkunta matkustajaa. Aiemmin mukana olleen T-55-taistelupanssarivaunun käytön huvipuistolaitteena oli kuulemma Museovirasto kieltänyt turvallisuusseikkoihin vedoten. Kyytiläisjonojen pituuden kannalta ei ahtaan taistelupanssarivaunun pois jääminen ollut lainkaan huono asia.

Panssariprikaatin nykykaluston - Leopard 2A4 -taistelupanssarivaunu, BMP-2-rynnäkköpanssarivaunu ja Leopard 2A4R -raivauspanssarivaunu - esittely vei kentästä sen kulman, josta yleisö aikaisempina vuosina nousi ajeluttajien kyytiin. Hyvä niin, koska uudessa paikassa niin jonottaminen kuin vaunuihin nousu ja vaunuista nousu olivat helpompia kuin ennen. Joskus pakkotilanne on hyvä toiminnan kehittäjä.

Kun vanhoilla koneilla ajetaan, joudutaan varautumaan monenmoiseen. Laitteilta, joiden kiinnostavuus perustuu siihen, että ne eivät enää ole arkipäiväisiä, on kohtuutonta vaatia, että ne toimisivat, kuten arkipäivän tekniikalta tänään odotamme. Ajelua järjestettiin ensin kahden ATS-59:n - nrot 820-1 ja 820-27 -voimin, kunnes toisesta rikkoutui öljynlauhdutin. Mainittakoon, että kyseisessä tilanteessa, johon sinänsä ei liittynyt mitään dramatiikkaa, oli oikein hyvä, että telavetäjän lavalla matkustanut yleisö ei väheksynyt Puolustusvoimien tarjoamia sadeviittoja.

Panssarikiltalaiset noutivat pikimmiten varikoltaan kolmannen toimintakuntoisen - nro 820-14:n - ja toiminta jatkui täydellä teholla. Iltapäivän tullen hiljeni sen verran, että osa rautatieplutoonasta ehti käydä Panssarimuseolla. Yksi joukosta lankesi shoppailun kiusauksiin, mutta ei toki turhaan. Jos Vanaja-merkkisen kuorma-auton rattiin onkin turha yrittää tänä päivänä päästä, ovat ne hienoja kirjan sivuilta katseltuina.

Kielillä pitäisi puhua enemmän. Naapurimaan mies kertoi suorittaneensa varusmiespalveluksensa Strv 103:n ajajana. Kehui vaunun ajo-ominaisuuksia. Juttua tuosta tornittomasta kummajaisesta, ruotsalaisesta "Sturmista" ja sen aikanaan kansainvälisesti uskomattoman korkealle rankatusta suorituskyvystä olisi riittänyt varmasti paljon, mutta kummankaan kielitaito ei antanut myöten. Vaunutyypin ystävillä on nykyisin oma yhdistys.

Vaikka en telavetäjän lavalla kiertänytkään kenttää kuin kerran ja vielä lasit päässä, tuntuu, että silmissä on vielä tomua.

Masculum et feminam

Pääsin siipiveikkona osallistumaan feministiseen jumalanpalvelukseen. Äkkikatsomalta kirkkokansan sukupuolijakauma ei tuntunut poikkeavan paljonkaan ei-juhlapyhän kirkonmenojen vastaavasta.

Ennen messun alkua liturgina toiminut, kirkon piirissä viime aikoina esillä ollut Sonkajärven kirkkoherra M. Suokonautio, paheksui pitäjänsä eukonkantokisoja. Ymmärrän pointin, mutta oli aivan pakko lohkaista, eikö se vasta väärin olisi, jos vastavuoroisuusperiaatteen mukaan vaikkapa puolisoni kokoinen ihminen joutuisi kantamaan itseni kokoista.

Tämä aiheeseen liittyvä teksti piti julkaista toisaalla, mutta teknillisistä syistä tulkoon toistaiseksi tänne:

Isä- vai äiti-Jumala?
Konneveden Vox Elevato -kirkkofestivaalien hienon perjantaimessun nimi, näen Jumalan toisin, on ajatuksia herättävä. Kuten liturgi alkusanoissaan totesi, ihmisen kielelliset käsitteet eivät onnistu kuvaamaan Jumalaa. Tapoja nähdä Jumala tuskin voi olla sitä yhtä ja sitten sitä toista, vaikka feministinen ideologia - ainakin teologian ulkopuolella - usein takertuu toiseuden käsitteeseen ja sitä kautta äärimmilleen vietyyn dualistiseen ajatteluun.

Kauniissa uskontunnustus- ja rukoussanoituksissa Jumalaa kuvattiin sanoilla "äitimme ja isämme".

Tulemmeko me kaikki, jotka yritämme mahduttaa Jumalan oman kielemme käsitteisiin - olkoot ne sitten sellaisia kuin isä ja äiti tai luoja ja kaikkivaltias - ajatelleeksi, että olemme rikkomassa heti ensimmäistä kymmenestä käskystä?

"Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla." Onko varsinkaan meillä, joille maa on vuotanut yllinkyllin maitoa ja mettä antaakseen ajattelulle mahdollisuuden astua jokapäiväisen leivän ja hetken konkretian ulkopuolelle, varaa todeta, että käsky on täytetty, kunhan pitäydymme tekemästä kuvaa Jumalasta kuvataiteellisin keinoin? Eikö ihmisen hillitön vallanhalu, halu sulkea Jumala palvottavaksi sanoista ja käsitteistä rakennettuun häkkiin ole oikeastaan sama asia kuin vangita Jumala palvottavaksi patsaaseen?

Sanoilla me pyrimme ottamaan Jumalan haltuun. Ikävä kyllä se voi olla joskus välttämätöntä, jotta voisimme keskustella asioista omilla kielillämme. Descartesin tai Leibnizin kaltaiset pohdiskelijat eivät onnistuneet kehittämään universaalia kieltä, jolla kaiken ilmaiseminen olisi mahdollista. Sitten heidän päiviensä on - ehkä onneksi - siirrytty kommunikointimenetelmien kehitystyössä käytännönläheisempien ja sitä kautta yleistä hyvinvointia lisäävien tavoitteiden toteuttamiseen.

Feministinen teologia kohdistaa kritiikkinsä aivan oikeaan arvostellessaan sitä, että Jumalan käsitteen liittäminen sellaisiin viime kädessä kuolevaisen ihmisen biologiaan pohjautuviin sanoihin kuin isä tai herra. Kielenkäyttö on omiaan synnyttämään valtarakenteita ja alistussuhteita, jotka eivät palvele kuin vallanhimoisia ja alistajia. Täsmälleen sama vaikutus on joidenkin piirien halulla korvata Jumalan kohdalla isä-käsite äiti-käsitteellä.

Mustavalkoisen maailman ahtaus
Länsimainen ajattelu on valitettavan dualistista. Siitä olemme velkaa erityisesti Platonille ja hänen ideaopilleen. Dualismia tavataan monessa muussakin kulttuurissa, mutta ne eroavat länsimaisesta katsantokannasta. Siinä missä Platonille älyn valtakunta ideamaailma on aistien hallitsemaan kopiomaailmaan nähden korkeampi, näkee taolainen ajattelija kahden peruselementin olevan yksinään pelkkä suuri tyhjyys ja vasta päästessään päättymättömään vuorovaikutukseen ne kykenevät muodostamaan sen, mikä ylipäätään on mitään.

Länsimainen dualismi on vahvoilla maallisessa ajattelussa. Marxilaiseen dialektiikkaan juontavat juurensa yhä monet muodissa olevat yhteiskunnalliset opit. Yhteiskunnan sukupuolittuneisuutta tarkastelevat ajattelutavat ovat nekin kiintyneet kahtiajaotteluun, biologisia sukupuolia kun yleisen käsityksen mukaan on noin kaksi kappaletta.

Myös kristinopissa on mitä vahvin dualistinen pohjavire. Meidän uskonnossamme, kuten kai useimmissa suurissa uskonnoissa, on aina jollakin tavalla läsnä "me" ja "ne", lampaat ja vuohet jo tässä maailmanajassa. Jotkut ovat ahkerampia, jotkut laiskempia piirtämään rajoja meidän ja niiden välille, mutta kaikki me niin teemme. Niinhän tässäkin kirjoituksessa tehdään.

Arvelen, että kristinopin dualistisuudesta saamme kiittää ennenmuuta apostoli Paavalia tai hänen nimissään kirjoittaneita. Paavali kun innokkaasti julisti Platonin evankeliumia käyttäen Jeesusta julistuksensa esimerkkihenkilönä. Ei liene yllättävää, että juuri Paavali on se, jonka sanoihin kristinopin piirissä ahkerimmin vedotaan, kun halutaan piirtää rajoja biologisten sukupuolten välille. Ja miksikä ei kirjanoppinut mies olisi saarnannut sitä, minkä omimmakseen koki, aikansa kansainvälisesti arvostetuimman kirjasivistyksen hedelmiä. Niinhän tekevät oppineet teologit ja filosofit tänäkin päivänä ja me maallikot seuraamme perässä omien kiinnostuksenkohteidemme mukaan.

Feministinen teologia on suuri lupaus. Teologiassa on mitä parhaat mahdollisuudet päästä yli kuolevaisen ihmisruumiin ja sen biologisten ominaispiirteiden. Tällöin vältytään karikolta jossa uudistavaksi tarkoitettu ajattelutapa vain kääntää katsantokantaa ja lopulta entistä syvemmin sementoi dualistista näkemystä ihmisen sukupuolista.

Millään tavoin ainutlaatuinen ajatussuunta ei feministinen teologia ole. Samoja kristinuskon perusihanteisiin kuuluvia tasa-arvon ja lähimmäisenrakkauden vaatimuksia ovat esittäneet varmasti useimmat kirkon historian uudistusliikkeet. Ovathan ne kanonisista evankeliumeista suoraan luettavissa. Jossain vaiheessa huomataan, miten kuitenkin on tilaus jälleen uudelle uudistusliikkeelle. Historiallisessa jatkumossa en usko, että feministinen teologia muodostuu sen perustavammanlaatuiseksi uudistusliikkeeksi kuin aiemmatkaan tarpeellisia ja evankeliumien hengen mukaisia uudistuksia ajaneet liikkeet. Mutta varmasti sillä tulee olemaan oma tärkeä osansa kristillisyyden ohjaamisessa kohti todellista lähimmäisenrakkautta ja Jumalan tuntemista. Ja päivänkohtaiseen keskusteluun se kykenee antamaan paljon uutta


Huomenna on tarkoitus tehdä aivan jotakin muuta.

Talkoomuistoja

Eiliset talkoot veturitallilla tuottivat hyvää tulosta. Muinoin niin höyry- kuin moottoriveturienkin polttoainetäydennyksen kannalta tärkeä itäinen tallitie - nykyään puskimeen päättyvä pistoraide - siivottiin. Raideyhteys päättyi puskimeen vuonna 2001, josta saakka koivu oli ehtinyt kasvaa jo ranteenvahvuiseksi. Vesuria raskaampia työkaluja ei tarvittu. Vesakontorjunnan jälkeen ruoho nurin koneellisesti. Hitto sentään, kun ratasepelinmurikat onnistuvat piilottelemaan ruohikossa.

Puusepät tekivät uudet saunanlauteet. Ja aitauksen, jotta Huru tai Move1 eivät innostu kokeilemaan, ovatko kiskot kiiltävämmät toisaalla.

Vesurin varressa Pekan kanssa keskustelimme ammattikoulun kieliopintojen tarpeellisuudesta. Päädyimme siihen, että joissakin ammateissa kaikkia nyt opetussuunnitelmassa olevia kieliä ei tarvita. Esimerkiksi kone- ja metallialalla matematiikka ja fysiikka ovat tärkeitä yleisaineita. Opetushallituksessa on muutaman vuoden ajan kehitelty ideoita ammatillisten perustutkintojen palauttamisesta kaksivuotisiksi. Kaksivuotisia monet niistä olivat vielä 1980-luvun puolivälissä. Ajatuksen toteutuminen karsisi nimenomaan yhteisiä opintoja. Nykyinen uniformiteettikoulutuspolitiikka ei suosi sitä elinkeinoelämälähtöistä ajattelutapaa, että eri ammateissa tarvitaan erilaisia yleistaitoja. Mutta ajat muuttuvat.

Sunnuntaina ei ole tullut tehtyä juuri mitään. Piti leikata ruoho kotipihasta, mutta keli oli turhan märkä.

Viisi vuotta jaarittelua

Tänään on kulunut tasan puoli vuosikymmentä siitä, kun tämä blogi tuli Internetin täytteeksi. Minulla ei ollut mitään tavoitteita kirjoittamisen suhteen ja hyvä niin. Samanlaisena sekalaisten aihepiirien tajunnanvirtana tämä on pysynyt.

Blogistan sen sijaan on muuttunut. Erilaisten listojen kärkipäässä oli aloittaessani aivan erilaisia blogeja kuin nyt. Jotkut olivat news-keskustelujen jatkoja, jotkut taas tuolloin puhdasoppisimpana tyylisuunnan edustajana pidettyjä linkkiblogeja ja jotkut tunnustautuivat aivan rehellisesti verkkopäiväkirjoiksi.

Blogien julkaisemisessa ei viisi vuotta sitten tarvittu enää minkäänlaista teknillistä osaamista. Arkistot syntyivät automaattisesti ja linkit tai tekstin perustehosteet onnistuivat ilman HTML-koodia. Tosin kommenttipalstojen ylläpito ennen Bloggerin suurta uudistusta oli vain aniharvojen taito. Tuolloin niinsanottu interblogismi vaati viittaamaan omassa tekstissä toisiin kirjoittajiin. Se oli kuitenkin monografioiden välistä keskustelua. Varsinainen yhteisöllisyys, siellä minne sitä on syntynyt, on tullut jokamiehen ja -naisen kommenttipalstojen myötä.

Tänä päivänä blogeja pidetään jo niin merkittävänä mediana, että kirjoittajat halutaan rekisteröidä julkisen vallan valvontaan. Kommentit puolesta ja vastaan rekisteröintiesitystä ovat lähinnä ideologisia. Eivätköhän datavirrat olekin jo aikamoisessa valvonnassa, ja Ruotsissa niiden analysointi oikein lailla vahvistettiin. Itse en ymmärrä, miksi sanomaansa ei Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa voisi sanoa omalla nimellään ja naamallaan, mutta vastuuhenkilörekistereitä tai nykyistä virallisempia "apinalaatikoita" blogien sivupalkeissa en kaipaa. Liika byrokraattisuus tappaa harrastuneisuuteen pohjautuvan luovuuden ja viime kädessä sen, mikä on ehkä blogien tärkein demokratiakehitykseen liittyvä yhteiskunnallinen idea - vapauttaa joukkoviestinnän sisällöntuotanto jokaisen kansalaisen ulottuville.

Suhoit lakeuksien yllä

Juhannus tuli vietettyä Pohjanmaalla perinteikkäässä ilmailuhenkisessä tapahtumassa. Menomatkalla Maila-Jussien kaupunki oli hiljentynyt jussinviettoon. Linja-autoa odotellessa alkoi näyttää siltä, että repunsisällöt oli syytä vetää päälle. Perilläkin satoi, mutta yhä vähemmän. Illan lentonäytökset nautittiin vallin päällä hyvässä säässä.

Jos rautatieharrastajilla näkee usein raskasta kamerakalustoa, näyttävät ilmailuharrastajat suosivan vielä muutamaa kertaluokkaa järeämpiä putkia. Ovathan kohteet kauempana.

Vierailevat tähdet olivat punatähtiä. Venäjän ritarit vierailivat ensi kertaa Suomessa ja näyttivät, mihin kaikkeen Su-27-torjuntahävittäjä taipuu. Kotimainen tähtiryhmä oli toisentyyppisellä kalustolla - Hawk-harjoituskoneilla - lentänyt Midnight Hawks.

Neuvostoliittolaisperäinen Suhoi Su-27 on hurjan näköinen lentokone. Hitaasti lentäessään - hidaslentonopeus on hornetmaisesti hieman alle 200 km/h - näyttää kuin koneen perä roikkuisi alhaalla. Näky ei suoraan sanoen ole kaunis.



NATO-nimistö tuntee Su-27:n nimellä "Flanker" (englanninkieleen perustuen NATO-nimien oletetut vihollishavainnot ovat F-alkuisia ollessaan hävittäjiä tai rynnäkkökoneita, B-alkuisia ollessaan pommikoneita, H-alkuisia ollessaan helikoptereita, SS-alkuisia ollessaan maasta-maahan-ohjuksia, AA-alkuisia ollessaan ilmasta-ilmaan-ohjuksia, SA-alkuisia ollessaan ilmatorjuntaohjuksia jne.).

Su-27 on 1980-luvun tuote. Se rakennettiin vastineeksi Yhdysvaltain F-14 "Tomcat" ja F-15 "Eagle" -hävittäjäkoneille. Kone on tarkoitettu ilmaherruuden hankkimiseen ja ilmarynnäköintiin. Sotilasilmailun näkökulmasta Su-27 oli eräänlainen rajapinta, joka johti vastapuolen omassa lajissaan äärimmäisen tehokkaista F-15:n tai F-16:n kaltaisista konstruktioista paperilla vaatimattomammilta vaikuttaviin mutta käytännöllisempiin F/A-18 "Hornetin" tyyppisiin ratkaisuihin. Su-27 kantaa asekuormaa vähemmän ja matalammalla kuin F-15, mutta on noissa luvuissa kuitenkin F-16:tta etevämpi. Samalla - vastineeksi F-16:lle - se on lento-ominaisuuksiltaan tarkoituksellisen epästabiilina äärimmäisen ketterä ja tiettävästi ainoa sotilassuihkukone, jolla voidaan suorittaa tutkaa hämäävä, hetkessä pystysuoraan nouseva kobra-liike, jossa koneen lentonopeus hetkeksi pysähtyy.

Venäläiselle taitolentoryhmälle ominaista oli taidokas ja koneiden kokoon nähden uskomattoman tiivis muodostelmalento, mikseivät myös näyttävät yksilösuoritukset, joissa "kobra-ominaisuuksia" maallikon näkemän mukaan hyödynnettiin. Venäläiset lensivät koneparilla muutaman näyttävän kohtaamisenkin.



Silti näytti, että juuri parityöskentely oli suomalaisten omaa aluetta. Su-27-parin toinen lensi suoraan ja toinen sen rinnalla ylösalaisin. Se toki oli näyttävää, mutta vielä pidemmälle mentiin, kun Hawk-parista toinen kieputti konettaan suoraan lentävän ympäri.



Uhkeimmasta äänimaailmasta vastasivat isäntämaan ilmavoimien F/A-18:t.

Omaan silmään klassinen kaunotar oli - tietenkin matkatoverin lisäksi - Fouga Magister FN-51.



Hurjimmat taitolentoesitykset tehtiin tietenkin pienillä potkurikoneilla. S. Saarion kuuluisaa punavalkoista Pitts Special -kaksitasoa ohjasti Nikkanen-niminen taituri, ja näyttävää oli klassikon meno. Jos mahdollista - jälleen maallikon näkökulmasta - vielä hurjemman vaikutelman teki joensuulaislentäjä CAP-231-koneellaan, jonka liikkeet joka suuntaan olivat terävät ja täsmälliset kuin ilmaa olisi leikattu paperiveitsellä.

Rajavartiolaitoksen koneet antoivat kyvyistään vakuuttavan näytön. Dornier-tutkakone lensi majesteetillisesti tarkkaillen, ja Agusta-Bell 416:lla onnistui miehen laskeminen liikkuvan auton perävaunuunja nosto sieltä.



Kolhoosien kaalinkuljetuskärry Antonov An-2 uhkasi aerodynamiikan lakeja ties miten monetta vuosikymmentä vieden tällä kertaa ilmaan virolaisia laskuvarjojääkäreitä.





Paluumatka Haapamäen kautta. Alkumatkasta ukkonen ei menoa haitannut, mutta Oriveden jälkeen JKV oli taas kerran pois pelistä. Köröteltiin hitaasti Tampereelle saakka.

Mä löysin vanhaa rautaa

Viime vuosikymmenen alkupuolella puhelinvastaaja ei yksityisen loppukäyttäjän näkökulmasta yleensä ollut palvelu, jonka operaattori tarjosi kaupanpäällisiksi tai lisähintaan, vaan laite, joka kytkettiin omaan televerkon päätelaitteeseen, lankapuhelimeen.

Puhelinvastaajassa oli nauhakasetti, jolle äänitettiin viesti, jonka soittajat kuulivat. Samalle kasetille, ohjauselektroniikan määrittämästä kohdasta alkaen, äänittyivät soittajien jättämät viestit.

Puhelinvastaajasta on tänäkin päivänä suurta hyötyä. Nauhakasetin ohjausyksikössä on pieniä ruuveja. Ne sopivat silmälasien sankoihin alkuperäisten pudonneiden tilalle.

Tää on niin totanoinniin Oskari tai sit Kari tai sit Oska

Jo muinoin tämä hurja otus säikytteli Vilma-vainaata. Tyytyy aterioimaan potagerin vieressä ja hyvä niin.

Valokuvatorstain sattuma

Valokuvatorstai-blogissa on tällä viikolla kuvailtu sattumia.



Rautatieliikenne on systemaattista, ja sattumia sieltäkin voi bongata. Kuten vaikka nämä numerojärjestyksessä yhteen kytketyt Dm12-moottorivaunut, nykypäivän "Lättähatut", Haapamäellä 10.6.2008.

Sadetta odotellessa

Moni on ihmetellyt, miksi eräänkin miehen kuorma-auto kulkee Länsi-Uudeltamaalta Vanajan-Hämeeseen viikonlopuittain. Jos siellä toisessa päässä on tällainen meininki, niin ei matkustushalukkuus ehkä niin kumma asia ole. Valkeakoskellekin muuten avattiin huhtikuussa Lidl, aivan rautatieaseman viereen. Ei ole tullut käytyä.

Aamupäivän hommana oli ryhmän opastus veturitallilla. En ole vähään aikaan vetänyt museokierrosta, mutta kelvollisesti meni, mitä rautatiehistoriaan tuli. Moskovan rauhan aikainen hävittäjälentokoneen törmäys ratapihan valomastoon (korkeat mastot purettiin vuosituhannen vaihteen peruparannustyön yhteydessä ja korvattiin keveämmillä) nosti kysymyksiä. Onneksi yhdistyksen oma IT oli paikalla, ja ratkaisu ongelmaan tuli kuin Boforsin tai Oerlikonin suusta.

Tuuli alkoi ajaa pilviä taivaanrantaan. Sääennusteen muistaessani pahoittelin ja livistin. Kotipihan nurmi vaati parturoinnin. Voikukanvarret piti saada nurin kuivina. Mutta vasta illalla sade alkoi.

Eskolle kiitokset ternimaidosta! Ehkä luvassa on vasikantanssia, sonnintöyssyä tai pannukakkua.

Uutisissa puoluekokousten aika.

Kohtaamisia kadulla

Isommissa kaupungeissa toimivat värvääjät ja muut yleisen hyvän asiamiehet ja -naiset eivät yleensä ole valinneet minua kohteekseen. Tänään oli poikkeus. Tampereen Hämeenkadulla peräti kaksi tuli puheille. Ehkä se johtui siitä, että tavanomaisen reisitaskuhousu- ja musta takki -lookkini sijasta näytin prässihousuissa ja eri takissa vähemmän sikaniskalta.

Unicefin edustajalle sanoin olevani tavallaan jo mukana. Hän oli aito bisnesmies ja ehdotti kursailematta, että ryhtyisin antamaan heille enemmän ja säännöllisemmin rahaa. Toinen pyysi Greenpeaceen. Hänestä pääsin eroon kertomalla olevani jo kilpailevan jengin jäsen.

Bisnesjunalla Pohjanmaalta

Sedu on paitsi tunnetun valkeakoskelaissyntyisen kapakoitsijan Seppo Koskisen lempinimi myös Seinäjoen koulutuskuntayhtymän koulutuskeskus - nykyään olisi kai muodikasta puhua koulutuskonsernista. Koskisen kapakoista en tiedä, kun en ole käynyt, mutta koulutuskuntayhtymällä on hienot tilat. Hieman kaukana keskustasta, kuten nykyammiksilla tapana on, mutta Seinäjoella on riittävän tiheä ja edullinen paikallisbussiliikenne.

Ammatillisen koulutuksen tutkintorakenteessa on jo kauan ollut kummajainen nimeltä tekniikan erikoisammattitutkinto. Se luotiin vuosituhannen alussa hyvää tarkoittaen korvaamaan tuolloin poistuneita teknikkotutkintoja. Tavoitteena oli tutkinnon rakentaminen työnjohtoa varten. Sisältö oli ainakin tuolloin varmasti kunnossa, mutta nimi ja sen myötä status eivät ole tehneet tekniikan erikoisammattitutkinnosta todellista teknikkotutkintojen korvaajaa.

Elinkeinoelämä on moneen kertaan moittinut opetusalan keskushallintoa teknikkotutkintojen poistamisesta. Kentällä on kerrottu - totta tai urbaanilegendaa - että teknikkotutkinnon poistamisen taustalla oli korkeakoulutettujen kateus. Teknikot kun saattoivat eräillä teollisuudenaloilla ansaita hyvinkin korkeampaa palkkaa kuin ammatti- tai tiedekorkeakoulun suorittaneet. Yhtä kaikki, koulutuksen niinsanottu opistoaste lakkautettiin vuonna 2000, eikä asiaa edelleenkään pidetä elinkeinoelämässä kaikin osin onnistuneena ratkaisuna.

Rakennusmestarikoulutusta - jota on kaivattu ehkä vielä enemmän kuin teknikkokoulutusta - on uudelleenperustettu eräissä ammattikorkeakouluissa. Teknikkokoulutusta ei tiettävästi olla tuomassa takaisin sen paremmin ammattikorkeakouluihin kuin toisen asteenkaan oppilaitoksiin. Mutta nyt ollaan tekemässä työtä tekniikan erikoisammattitutkinnon saattamiseksi sille alunperin kaavailtuun asemaan, työnjohdon tutkinnoksi. Asialla on ollut tutkintotoimikunta - toisen asteen ammatillisia tutkintoja koordinoi ja tutkintosuoritukset vahvistaa rooliltaan ja tehtäviltään lähinnä ylioppilastutkintolautakuntaan verrattavissa oleva itsenäinen tutkintotoimikuntainstituutio, joka edustaa elinkeinoelämän eri sektoreita ja koulutusalaa - joka esitteli työtään Seinäjoen SEDUssa.

Uudelle tutkinnolle pyritään saamaan nimeksi melko selkeä "työnjohdon erikoisammattitutkinto" tai eräiden toisen asteen tutkintojen tyyppinen "tekniikan erikoisammattitutkinto, työnjohtaja". Kumpikin vaihtoehto on nykyistä parempi, on elinkeinoelämän ja koulutuskentän yksimielinen näkemys. Nimet ovat nimiä ja niiden muuttaminen vaikeaa - tutkintorakenteesta eli tutkintojen nimistä ja niiden tuottamista virallisista ammattinimikkeistä kun päättää opetusministeriö varsin pitkällisen protokollan mukaan.

Mielenkiintoiseksi tutkinnon tekee sen sisäinen rakenne. Jos pohjalla on jo jonkin alan erikoisammattitutkinto eli ylin toisen asteen ammatillinen tutkinto, voi sen täydentää työnjohdon tutkinnoksi melko joustavasti. Tämä on sitä, mitä elinkeinoelämä koulutus- ja tutkintojärjestelmältä kaipaa.

Mikäli työnjohdon tutkinto lyö itsensä läpi ja alakohtaisten erikoisammattitutkintojen täydentämismahdollisuutta käytetään ahkerasti, syntyy uudenlainen työnjohtajisto. Nimittäin työnjohdon tutkintoon on pakollisena osana integroitu moninaisia prosessien hallintaan ja kustannustehokkuuteen liittyviä vaatimuksia. Tekniikan aloilta lähtöisin olevat työnjohdon ammattitaitovaatimukset siirtyvät näin ollen muillekin ammattialoille tietenkään hukkaamatta niiden erityispiirteitä. Kehitys saattaa muokata joidenkin alojen työntekotapoja, mutta tuskin huonoon suuntaan. Järjestelmällisyys ja tehokkuus lienevät hyveitä joka ikisellä ammattialalla. Esimerkiksi puhtaanapitoalalla ollaan kuuleman mukaan oltu hyvin kiinnostuneita uuden työnjohtotutkinnon tarjoamista mahdollisuuksista, samaten kaupallisella alalla.

Paluulipun ehdin hankkia Haapamäen kautta kiertämään. En muista, että olisin ennen matkustanut vanhaa Pohjanmaan rataa Hpk-Sj-välillä kuin Ähtäriin saakka. Mikäs kiire näin kesällä. Konduktööri katsoi lippua kerran ja tisenkin, ihmetteli kunnes siirtyi ihmettelemään yleistä kiirehtimistä. Bisnesjunastahan tämäkin käy. PC-pistokkeita on yhtä paljon kuin aamun Pendolinossa. GPRS- tai EDGE-yhteys toimii yhtä hyvin. Penkki on paljon mukavampi, joskaan yhtä hyvää työpöytää ei ole. Työnteko - tai bloggaaminen - käy aivan Pendolino-luokkaisesti. Ellei paremminkin: äänimaisemakin on jatkuvakiskoraiteettomalla radalla hauskempi kuin Pendolinon reiteillä.

Alavudella on komea asema ja asemapuisto.

Tuurissa jääviä pyydetään nousemaan ulos junan etupäästä. Lyhyt laituri.

Bisnesjunalla Pohjanmaalle

Aikataulukauden vaihdos ei ainakaan vielä ole sulkenut kotikylän rautatieaseman lipunmyyntiä. Sen sijaan se on tuonut Pendolino-pysähdyksiä. Pohjoisen suuntaan pääsee lähtemään ennen aamuseitsemää S 841:llä. Mutta Seinäjoelle pääsee oikein mukavasti ja ennen kaikkea järkevään kellonaikaan.

Kovin suosittu ei Pohjanmaan bisnesjunan pysähdys kotiasemalla ainakaan tänään ollut. Olin ainoa kyytiin noussut. Tampereen reissulle Pendolino on aivan liian kallis kulkumuoto, kun taajamajuna on vain vartin myöhemmin perillä.

Pendolino ei ole enää mikään uudenaikainen juna. Sen huomaa hyvin tässä sarjan alkupään junayksikössä, jossa PC-pistokkeita on yhtä tiheään kuin 1960-lukulaisissa sinisissä matkustajavaunuissa. Vuonna 1995, kun ensimmäiset Pendolinot tulivat Suomessa käyttöön, katsottiin ainakin VR:llä kannettavat tietokoneet vielä harvinaisemmaksi ylellisyydeksi kuin nopeat junakyydit. Tilanne ei tosiasiallisesti ollut aivan tuollainen enää silloin, mutta oli hyvinkin ollut teknisiä spesifikaatioita 1990-luvun alussa laadittaessa. Viime vuosikymmen oli aikaa, jolloin melkein mikä tahansa infrastruktuurin osa oli valmistuessaan säännönmukaisesti tietoteknisten päätelaitteiden kehitysastetta jäljessä - muistellaanpa vaikka kiinteistöjen rakentamisia ja saneerauksia, joissa valmistui sadan megabitin yleiskaapelointeja samaan aikaan, kun tietokoneiden verkkosovittimissa siirryttiin gigabit-luokkaan.

Yhtä kaikki, pystyy tässäkin bisneksiä hoitamaan niin kauan kuin akussa riittää virtaa ja mokkulassa kuuluvuusaluetta.

Pendolino kärsi pitkään samasta kuin monet henkilöautot nyt: suomalainen liikenneinfrastruktuuri kulkuteiden osalta ei mahdollista itse kulkuvälineen suorituskyyn optimaalista hyödyntämistä. Pääradalla päästään sentään kahtasataa, mutta niinsanotusti nopealla Parkanon radalla körötellään nopeusnäytön mukaan 160 kilometrin tuntivauhtia. Mutta ehtii tälläkin hyvin ja joka tapauksessa nopeammin kuin kumipyörillä. Takaisin päin voi luvassa olla paljon rauhallisempaa kyytiä.

Yövuoron jälkeinen päivä

Väkeä oli kokoontunut vähitellen tallille kesän ensi ukkosen tahdissa. Kuten yleensä, se ei nytkään tullut järvien yli eikä noussut päälle, mutta sen verran maa sai kaipaamaansa kostuketta, että halkokasa oli pressutettava. Paloletkut valmiiksi ja sitten olikin valmista. Montaa sanaa ei tarvinnut vaihtaa, kun kaikki tiesivät mitä tehdä.

Haapamäkeläisten 250-metrinen roikka tuli aikataulussaan puoli kahden jälkeen. Dv16 veti ja Tk3 puhisi peesissä lämpimänä. Halkoja kantaessa ajattelin, että tällaisina hetkinä rautatieharrastustoimintamme on eräänlaista taijia. Se on tyhjän ja täyden vuorottelua, jossa äärimmäisestä tyhjäntoimittamisesta siirrytään hallitusti äärimmäiseen työntäyteisyyteen ja taas takaisin. Tk3:n tenderi täyttyi vedestä ja koivuhaloista vajaassa puolessa tunnissa. Miehistöhuoneessa kahvit niille roikan mukana tulleille, joille maittoi. Juna jatkoi kohti kotivarikkoaan aamun alkaessa valjeta vähän ennen kolmea.

Suurimmalla osalla talkoolaisista oli edessä työpäivä. Rankinta pitkämatkalaisilla.

Löysäilin oman aamuni ja palautin letkut paloasemalle. Ei kuulemma saa enää kuivata siellä, kun laitteet eivät täyttäneet työturvallisuusnormeja.

Kolea ja harmaa työpäivä meni Tampereella. Sää kuin kesän ja syksyn rajapinnassa, koulujen alkamisen aikoihin. Sr1-vetureita oli yllättävän monen junan nokalla ja kaikki tavanomaista likaisempia. Lieneekö veturikiertoon liittyvä asia?

Hitain askelin

Tänään on käveleminen ollut verkkaisen puoleista. Kauniimpi torpan asukas tosin päätti, että kipeät jalat eivät ole syy jättäytyä paitsi kulttuurista ja lähti ystävättärineen Pispalan Sottiisiin.

Kesäyön marssi, alkukesäinen pseudo-militaaritapahtuma, on siirretty Tuusulanjärven maisemista Vantaalle. Uudessa ympäristössä oli tarjolla enemmän pehmeäpohjaisia kulku-uria kuin ennen, mutta kuusi peninkulmaa tietää kävelleensä tuollakin. Vaikka reitit ovat metsäisempiä, on maisema Vantaalla selvästi urbaanimpaa kuin Tuusulan seudulla. Maisemassa kuin maisemassa häämöttää kerrostalon siluetti. (Sääntöjä, rajoituksia ja vallankäyttöä rakastavat tahot puhuvat ahkerasti yhdyskuntarakenteen tiivistämisen – yksilön fyysisen elintilan rajaamisen - puolesta. Tiivistä yhteiskuntarakennetta katsellessani en ihmettele monen pääkaupunkiseutulaisen ”vanhaslaisuutta”, kaipuuta kehyskuntien väljempiin oloihin. Punaniskaisuuttako edellinen? Toki auringonpaisteessa kävellessä niskakin väriä sai.)

Vuosien saatossa tapahtuma on muuttunut siviilihenkiseen suuntaan. Valtaosa kävelijöistä on siviileitä, ja nykyisin sotilasjoukkueita on vain muutama. Monet reserviläisetkin ovat valinneet siviilisarjan, joka sallii sotilasjoukkueita vapaamman varustuksen. Hyvä niin. Luulen – täysin ilman sarvia, hampaita ja pihkalalaista paatosta - että Suomella on kolme turvallisuuspoliittista haastetta: fyysinen kunto, henkinen kunto ja kansalaiskunto.

Tapahtuman perusidea on yksinkertainen: kävellään vuorokauden aikana 60 kilometriä kahdessa osassa mahdollisimman hyvällä mielellä ja tullaan terveinä perille. Toki voi valita lyhyempiäkin reittejä. Toisaalta taas esikuvaansa, Alankomaiden kuuluun ”de Vierdaagseen” verrattuna pitkä matkakaan ei ole pitkä.

Yleisin marssimuodostelma taitaa nykyään olla kaksihenkinen: kaverukset tai pariskunta. Pariskunnat näyttivät tyytyväisiltä (tässä allekirjoittaneet lauantaipäivän taipaleella, kuvasta kiitos Teekkarireserviläisten A. Kokkiselle). Arvelen, että parisuhteiden luominen ja ylläpitäminen olisi nykyistä helpompaa, jos ihmiset hikoilisivat ja hankkisivat rakkoja enemmän yhdessä. Tästä täytyisi joskus kirjoittaa ajatuksen kanssa (kuten myös siitä jo aikaa sitten lupaamastani aiheesta, miten kristillinen maailmankatsomus ja maanpuolustushenkinen toiminta sopivat yhteen).

Ilmavoimien kadettijoukkue on ollut mukana alusta saakka. Miehet ovat tietenkin välillä vaihtuneet. Takavuosina ilmavoimien miehet olivat kovia laulamaan – kovia ainakin, mitä äänenvoimakkuuteen tulee. Varsinkin römeä-äänistä esilaulajaa on ollut ikävä. Hänen vetäessään joukkuetta he laulaa jollottivat harmitonta puuta heinää, yleensä ”Drill instructor”- sävelellä (tai mikä tuo ilmeisesti amerikkalaisperäinen, meikäläisessäkin sotaväessä tunnettu sävel sitten alkujaan onkaan nimeltään, lieneekö peräti Yhdysvaltain sisällissodan ajoilta). Vähemmän ääntä, enemmän vauhtia. Ilman sotilassarjalle pakollista reppuakin meinasi tehdä tiukkaa pysyä kadettijoukkueen edellä.

Oma militaarihenkisyyteni marssilla rajoittuu kenkiin. Kävely on nimittäin ennenkaikkea välinelaji. Pitkiä matkoja kävelen mieluiten armeijan varsikengissä. Valintaa saa joskus selitellä lenkkitossujen ja muiden urheilukenkien ystäville – niin nytkin, kun tapahtuman huollosta vastanneita Kanta-Hämeen maakuntakomppanian miehiä tuli juttusille. Minulla on hiukan taipumusta lättäjalkaisuuteen, ja askeleeni on raskaanpuoleinen. Tukeva kenkä on silloin hyvä matkajalkine. Kevyttä kauriinaskelta kävelevä marssikumppanini taas pitää lenkkitossuja parempana. Toisaalta niitä suosivat monet raskaan sarjan miehetkin. Yksilöllinen asia. Toinen tärkeäksi havaittu väline on liimaside. Hiertymille alttiit kohdat suojataan sillä, ja rakkoriski vähenee ratkaisevasti. Teippauksissa onnistuin tänäkin vuonna - melkein.

Samalla tuli nukuttua vuoden ensimmäinen telttayö. Järjestäjän toimesta on kauempaa tuleville varattu sotaväen puolijoukkueteltoista rakennettu telttakylä. Tänä vuonna oli säätiedotusten perusteella toimittu järkevästi ja jätetty kamiinat pois teltoista. On nimittäin luonnonlaki, että tämäntyyppisessä tapahtumassa ainakin joka toiseen miesten telttaan riittää tosireserviläinen, joka haluaa osoittaa sissitaitonsa ja tekee kamiinaan tulen, vaikka makuupussinsa kestäisi Himalajan olot ja ulkona olisi toistakymmentä astetta lämmintä. Usein sissitoiminnan lopputulos vaihtelee hillittömästä metelistä teltan väen ulos häätävään savuun. Sotilaallisesti ajatellen luulen, että tulentekotaitoja tärkeämpää on nykykriiseissä pärjääminen ilman tulta ja muita voimakkaita lämpöherätteitä, mutta ymmärrän mainitunkaltaisen sissitoiminnankin. Nostalgisen kamiinan kanssa päästään tekemisiin niin harvoin, että niistä kerroista on otettava ilo irti.

Muutamia kuvia tapahtumasta.

Luvassa on yövuoro veturitallilla. Lahden suunnalta takaisin kotipilttuuseensa Haapamäelle palaileva höyryhepo kaipaa juotavaa ja syötävää. Onneksi halonkantoon on tulossa tarpeeksi väkeä. Oma askeleeni tuskin vielä ensi yönä on aivan täysitehoinen.

Saksikäsi rakoilla

Eilinen lauantai lipui ohi laiskahkosti. Ihmisten ilmoilla tuli käytyä sen verran, mitä perjantaisten kevätjuhlien valmistuneille jaettujen ruusujen kuljetusastian palautus kukkakauppaan vaati. Saunalenkille lähdettiin ehtookellojen säestyksellä, vaikka pihakeinussa istuminen olisi kieltämättä houkuttanut enemmän. Ei juuri näkynyt muita kulkijoita. Taiji-muodon pihanurmella tarkeni jo tehdä paljain jaloin, mutta vain kerran. Kylmä ei tullut, mutta hyttyset keksivät tumma-asuiset verevät maalit.

Viikonloppuna ei liene ollut päivähetkeä, etteikö ruohonleikkurin säksätys olisi kantautunut joltain suunnalta. Jos nurmi ei kuivalla kelillä kasvakaan tavanomaista alkukesän vauhtiaan, jaksaa voikukka nostaa keltaista päätään.

Omalla pihalla en käyttänyt konevoimaa, vaan turvauduin ruohosaksiin pensaiden ja puiden alla kyykkiessä. Teini-iän kesätöissä ruohosaksiminen oli ainoa ikävähkönä pitämäni työ. Silloin käytössä oli muodoltaan silitysrautaa muistuttavat sähköruohosakset, joiden akun lataus kesti tunnin tai pari. Loput piti saksia manuaalisesti.

Käsiin tuli nytkin rakkoja hyvistä työhansikkaista huolimatta. Olen joskus harkinnut siimaleikkurin hankkimista. Tänne muuton jälkeen sellainen, polttomoottorikäyttöinen, tuntui melkein välttämättömältä tien puolen rinnettä ajatellen. Mutta erään puuhakkaan kevätpäivän jälkeen nuo rinteet on päässyt parturoimaan ruohonleikkurilla, ja siimaleikkurihankinta on jäänyt. Mutta sellainen, ehkä kuitenkin mieluummin akku- kuin polttomoottorikäyttöinen, voisi olla asiallinen ruohosaksien korvikkeena. Tulisi perattua tietyt paikat useammin. Onko kokemuksia tai peräti suosituksia akkukäyttöisistä siimoista?

Voikukkia lukuunottamatta ruohonleikkaaja on tänä keväänä päässyt helpolla. Silti toivon sadetta. Viikko sitten kylvin toiveikkaana apulantaa. Kuivallakin se syö sammalta, mutta kaipaisi taivaalta vettä palanpainikkeekseen.

Perunat ovat lähteneet luomunakin iloisesti kasvuun.

Suomen lippu ja suvivirsi

Oman opetustyöurani aikana ovat perinteisenmalliset kevätjuhlat olleet vähissä. Se johtuu osin siitä, että näyttötutkintojärjestelmässä toimittaessa agraariyhteiskunnan vuodenkiertoon perustuvalla lukuvuosijäsentelyllä ei ole merkitystä. Toukokuun lopulle ei synny erityistä ammattiinvalmistumiskeskittymää.

Ei tänäkään päivänä vaadita suuria järjestelyjä, että kevätlukukauden päättäjäistilaisuudesta saa ihan mukiinmenevän. Musiikkia, puhe, riittävän muodollinen todistusten jakaminen ja lopuksi luonnollisesti virsi 571 toimivat yhä hyvin. Ainakin aikuisopiskelijoiden kanssa, joille kyse on nostalgiasta. Huilisti, ammattiin valmistuneiden joukosta, tarjoutui itse esiintymään. Pianisti-laulajattaren sain houkuteltua kotitorpasta.

Meni iltatöiksi saakka. Aikuisopiskelijat käyvät koulua ja niin ollen valmistuvatkin kahdessa vuorossa.

Loppuillasta tuli vielä polkaistua veturitallille. Kimmon kanssa mittailtiin askeltarkkuudella raiteita. Viikon päästä 250-metrisen junarungon peräpää pitäisi saada vaihteen yli, mutta niin, että etupäässä "parivedon" jälkimmäinen saadaan juottamisen ja syöttämisen mahdollistavaan paikkaan. Aikataulu ei salli veturien irrottamista junasta pysähdyksen aikana. Ei ole ihan helppo tehtävä.

Veikeä sekajuna oli sekin, joka pyyhälsi etelään. Sr2 nokalla, seuraavana Sr1. Sitten muutamia sinisiä henkilövaunuja ja perässä puolisen tusinaa Gbln:iä.

Kotiin palatessa vanhan osuuskaupantalon hiljainen terassi houkutti. Hyvä syy antaa periksi kiusaukselle oli tuopillisen tarjoaminen kiitokseksi kevätjuhlan pianistille.

Valokuvatorstain armas aika

Valokuvatorstai-blogissa vietetään armasta aikaa.



Perinteinen koulun juhlasali odottamassa perinteistä kevätjuhlaa.

Pitää se puhekin viimeistellä.

Energiatehokkuutta

Työpäivään mahtui asioita maankäyttö- ja rakennuslain soveltamisesta rikosseuraamusviraston toimialaan, eri kontekstissa kylläkin. Kahvia sai molemmissa, kiitos kaunis.

Energiatehokkuustodistusten määrämuotoisuus ja oikea väri ovat kuulemma kynnyskysymyksiä.

Pitkästä aikaa tein työmatkaa henkilöautolla. Useimmilla vastaantulijoilla oli lapa pystyssä. Kummastelin, kunnes tajusin, että keltaista kulkupeliä työmatkoillaan useammin tarvitsevan kinkeripiireissä ajelin.

Rikosseuraamusviraston asiakkaiden koulutustarpeet liittyvät tänä päivänä enemmän kalorimäärien arviointiin ja muihin elämäntapa-asioihin kuin vaikkapa tietokoneen peruskäyttötaitoihin. Joitakin vuosia sitten tilanne oli erilainen. Kohtuullisen kokoiseen otokseen perustuva vankila pienoisyhteiskuntana -tyyppinen tutkimus voisi antaa kulloisenkin yhteiskunnan yleisestä toimintaympäristöstä käytännön todellisuutta paremmin vastaavan - tosin muoti-ideologioille ehkä vieraamman - kuvan kuin tutkijan omien mielihalujen tai oman viiteryhmän perusteella valittujen otosten pohjalta luodut näkemykset.

Kalorimäärien arvioinnista elämäntapakysymyksenä olen toki viimeinen kirjoittamaan ainakaan moraalisaarnaavassa mielessä. Tuhti myöhäinen päivällinen tuli nautittua hampurilaisaterian muodossa Lahdesjärven energianpursotusasemalla, automarketista haettu runsas ruokakori takakontissa.

Hyvä uutinen veturitallilta oli, että vaahteravainaan runko kokonaisuudessaan on päätynyt energiantuottotarkoituksiin. Kiitokset asianosaisille.

Hyviä harrasteita

Olin varautunut harjoitukseen ulkoiluvarustein. Piti kuitenkin ryhtyä yleissihteeriksi. Tietokoneen kanssa toimeentulevista muka pulaa. En usko sitä, mutta en protestoinut.

Aurinkolasien vuoksi kysyttiin: "Oleksää ryypänny eilenehtoolla, röhhöh?" Kun kerroin, että ennakko-odotuksen ja vahvuuksiensa vuoksi naamalla ovat ja että tummuus kieltämättä häiritsi 1920-lukulaisen, nykyisin kiskottoman, rautatieaseman salissa, tarjosi moni omia lasejaan. Niiden kanssa olisi tullutkin ryypännyt olo. Tyydyin tummiin laseihin.

Vastaavassa harjoituksessa viime kesänä tuli maakravulle viimein kuuma. Meinasi tulla nytkin. Eivät toimistohommat aloittelijalle löysiä ole. Vähän aikaa kului valaistumiseen, että kuljetusvene oli se strateginen resurssi, jonka menemisistä ja tulemisista piti olla mahdollisimman täsmällinen tieto.



Minusta olisi aika hieno juttu, jos taulukkolaskentaohjelmaan kehitettäisiin ominaisuus, jonka avulla SQL:llä tai jollakin samantapaisella intuitiivisella kyselykielellä voitaisiin poimia taulukosta tietoa toiseen taulukkoon.

Harjoitus jäi lyhyehköksi, kun saariin kadonneet maalihenkilöt eivät onnistuneet katoamaan koirapartioilta. Taisi olla erityisen otolliset olosuhteet nelijalkaisten etsijöiden käytölle.

Sisävesisatamasta satamaradan alkupäähän, jossa vedettiin niin käsivoimin kuin Nissanillakin viikolla kaadetun vaahteranraadon pätkiä pinoon. Veturitallin länsipäätyyn muinoin istutettu vaahtera komisti maisemaa melkein koko edellisen vuosisadan, mutta vuosituhannen vaihteen ratapiharemontti vaurioitti sen juuristoa niin, että viime vuosina puu näivettyi näivettymistään. Aika aikaansa kutakin.

Kotimatkalla kylän ainoan autonpesukoneen luukku oli auki ja poikkesin tutkimaan ihmettä. Ovella naapurikylän mies morjesti. Kysyin, tarvitsisiko vaahterapölkkyjä. Käyttöä kuulemma olisi; hyvä niin.

Viikko jo lopuillaan

Tarjouksia ja tarjouspyyntöjä, todistuksia ja hakemuksia, sopimuksia ja luonnoksia. Olen kirjoittanut paljon, luultavasti lyhytvaikutteista. Blogiin ei ole kirjaimia riittänyt. Ei, vaikka täällä tekstit eivät katoa muistista niin nopeasti. Kohta jo viisi vuotta, huomaan (tarkoituksella en ole tiivistänyt oikean laidan arkistohyllymetrejä; pitkä rivi näyttää siltä kuin sisältäisi historiaa).

Linja-autossa ammattikoululaiset tenttasivat toisiltaan alkuaineita. Olisin mielelläni osallistunut visaan, muistanutkin monta. Kun siirtyivät atomipainoihin, olisi pitänyt luovuttaa. Piin kohdalla olisin vastannut: "3,14. Höhöh."

Totuuksia on monia, ja juhlasalin sanat eivät toimi työsalissa tai toisinpäin. Konepajojen johtajat eivät usko saavansa työvoimapulaansa helpotusta maahanmuuttajista. Toisaalta vuotta 2010 moni alihankkija ei uskalla ennakoida. Se on liian kaukana. Tarvitaanko väkeä silloin enää lisää vai tarvitaanko kahta kipeämmin?

Julkinen sektorikaan ei uskalla ennakoida vuotta 2010. Se on liian lähellä. Ei ehdi suunnitella tarpeeksi.

Vielä kirjoittamisesta. Omakustanneyritys lähetti mainoksen. Olikohan kohderyhmäksi valittu satunnaisia bloggaajia vai mistä olivat keksineet. "Foucaultin heilurissa" kirjoitettiin omakustannekirjoittajista säälien. Olen jostakin kuullut, että kerran sorruttuaan heillä ei koskaan ole asiaa varsinaisiin kustantamoihin. Sukukirjoja, 1930-40-luvuilla syntyneiden sotaveteraanien muisteluita ja muita omaelämänkertoja. On varmaan muutakin. Mietin hetken, miksi vielä joku haluaa maksaa saadakseen kirjaimensa paperille. Kun on näitä ilmaisia kanavia. Näkyvyys, arvostuskin tiedostavissa piireissä, on kai keskivertobloggaajalla samaa luokkaa omakustannekirjailijan kanssa.

Pyhäaamuna pyörän selkään

Sääennuste ei näyttänyt hyvältä, mutta aamuseitsemän jälkeen hypättiin silti pyörän selkään. Sade jäi ennustettua vähäisemmäksi, mutta kylmän puoleinen tuuli ja vain muutaman asteen lämpötila piti huolen siitä, että valittu vaatetus ei ollut lainkaan liian kuuma.

Kotiseudun rovastikunnan järjestämä perinteinen pyörälenkki tuli tänäkin keväänä ajettua ja kaikilla seitsemällä kirkolla käytyä. Lämmin mehu teki kauppansa.

Samalla tuli käytännössä testattua ja pidemmälläkin matkalla hyväksi todettua uusi polkupyörä. Ostin taannoin samantapaisen Helkama-hybridin kuin puolisollani on. Verrattuna vanhaan retkipyörään on uudessa ainakin niskaystävällisempi ajoasento, ylämäkiin soveltuvammat välitykset ja polkeminen muutenkin mukavampaa. Se ei ole pyörän vika, että vanhoista rasitteista kärsivä polvinivel alkoi kyllästyä veivaamiseen matkan lähestyessä loppuaan. Muutenkin tuntee polkeneensa, kun kuukausitolkulla pisimmät pyöräilyt ovat olleet muutaman kilometrin asiointireissuja.

Reitin pituus oli entisten vuosien tapaan jossakin 90 ja 100 kilometrin välissä. Matkamittari olisi mukava, mutta taitaa vaatia hiukan sovelletun asennuksen pyörässä, jossa vanteen ja etuhaarukan eli pinnaan kiinnitettävän anturin ja haarukkaan tulevan vastaanotinyksikön välinen etäisyys jää pitkäksi.

Mutta se ei ole hyvä, että Hakan peli ei kulje.

Eurooppalaisuus meissä?

Päättyvällä viikolla vietettävän museoviikon teemana on ollut ”Eurooppalaisuus meissä”.

Museomaailmassa eurooppalaisuus on ollut ainakin taustalla vahvasti vaikuttava teema jo toistakymmentä vuotta. Keskiajan loppupuolen Ruotsissa niinsanottu goottilainen historiankirjoitus yhdisti näppärästi jo Herodotoksen tuntemat hurjat skyytit - ”Skyytiläinen heimo on nimittäin tehnyt erään kaikista inhimillisimmistä keksinnöistä, mitä me tunnemme, sukkelimman keksinnön, mutta muissa kohdin en minä sitä kiitä. Tämä heidän keksintönsä on siinä, että ei kukaan, joka heitä vastaan hyökkää, voi päästä pakoon, ja ettei kukaan voi saavuttaa heitä, jos he eivät tahdo tulla tavoitetuiksi.” (Herodotos: Historiateos 1-2, neljäs kirja, suom. E. Rein) - roomalaisten historioitsijoiden Cassiodoruksen ja häneen tukeutuneen Jordaneen (alkuteos löytyy verkosta) dokumentoimat gootit sekä profeetta Hesekielin ennustusten ”perimmän pohjoisen joukot” (Hes. 38). Mistäpä nouseva valtakunta olisi voinut kehittää itselleen komeammat juuret – kun sentään Daavidin tai Salomonin, Akilleen tai Hektorin, Caesarin tai Augustuksen kaltaisia esi-isiä ei kehdattu omia. Viimeistään Vaasa-ajalla, suurvalta-ajan kynnyksellä, teoriat suuresta menneisyydestä lainattiin valtakunnan itäosalle, jota ei enää haluttu nähdä metsäisenä rajaseutuna vaan valtakunnan yhteyteen liitettynä muinaisena suurvaltana. Olihan Ruotsi melkein kuin Rooma, jolloin itäisen valtakunnanosan historian sopi liittyä maineikkaisiin kansoihin, vaikkapa skyytteihin. Tässä tehtävässä kunnostautuivat erityisesti ystävykset Uppsalan yliopiston professori Messenius ja Tammisaaren kirkkoherra Forsius.

Venäjän vallan ajoilta aina 1970-luvulle saakka lingvistikot kehittivät teorioita Volgan mutkasta tulleista suomalaisista. Näiden ajatelmien sivujuonteena kehittyi Suur-Suomi-ideologiaan kulminoitunut sukulaiskansa-aate. Tultaessa 1970-luvulle yhteiskunnallinen keskustelu oli kiivasta, mutta se ei juurikaan ammentanut aiheita historiantutkimuksesta, ainakaan suomalaisten alkuperän kaltaisista suurista kysymyksistä. Oli joko niin, että yhteiskunnallisesti aktiiviset keskustelijat eivät nähneet historiaa käyttökelpoisena ajamilleen tarkoitusperille tai sitten niin, että historiantutkimuksen piirissä ei tällä kertaa haluttu sekaantua päivänpolitiikkaan sovellettavien suurten linjojen piirtelyyn. Yhtä kaikki, suomalaisten alkuperää tulkittiin nyt kuivakkaasti arkeologian lähtökohdista. Hyväksyttiin vain se, mitä konkreettiset löydöt kertoivat. Ne eivät antaneet aihetta olettaa muuta kuin että se väki, joka täällä muinoin oleili, oli oleillut täällä niin kauan kuin arkeologisten havaintojen valokeilaa riitti. Ei suuria kansainvaelluksia, ei mahtavia tai mystisesti kadonneita veljeskansoja, ei yhtymäkohtia maailmanhistorian suuriin tapahtumiin.

Eurooppalaisuus tuli menneisyyden etsimisessä muotiin 1990-luvun myötä. Kysymys ei taaskaan ollut pelkästään ideologian muutoksesta. Samoin kuin teologinen selitysmalli antoi 1800-luvulla tilaa kielitieteelliselle ja se puolestaan 1970-luvulla väistyi arkeologian myötä, tarjosi viime vuosikymmeneltä alkaen geenitutkimus perusteita näkemykselle, jonka mukaan näille seuduille oltiin tultu Itämeren eteläpuolelta, alueilta joita voitiin ainakin myöhemmän historiansa puolesta kutsua hyvällä omallatunnolla ”eurooppalaisiksi”.

Museoviikon teema uusintaa sitä 1990-luvulla uudelleen keksittyä pyörää, jonka mukaan Eurooppa on tuolla jossakin. Eurooppalaisuus on jotakin ulkopuolista, tämänhetkisen käsityksen mukaan yleensä tavoittelemisen arvoista, mutta ennenkaikkea jotakin, joka ei ole itsestäänselvä osa suomalaisuutta.

Itse puolestani kysyn, onko olemassa suomaisuutta, joka ei olisi samalla mitä syvimmin eurooppalaisuutta? Eivätkö syvimmin suomalaisen yhteiskunnan muotoutumiseen vaikuttaneet tekijät ole olleet juuriltaan mitä syvimmin eurooppalaisia? Yhteiskunnallisesta näkökulmasta tarkoitan ennen muuta kahta seikkaa: yhtäältä roomalaiseen oikeuteen ja konstitutionalismiin pohjautuvaa oikeusjärjestelmää ja toisaalta kristinuskoon ja erityisesti sen läntisiin haaroihin pohjautuvaa aatemaailmaa. Näiden kahden instituution vaikutus ihmiskäsitykseen, talouteen, kulttuuriin, tieteeseen ja miltei mihin tahansa yhteiskunnallisen toiminnan ilmenemismuotoon on Suomessa läpäisevä.

Eurooppalaisuus meissä vai me eurooppalaisina? Jälkimmäinen, aktiivista osallisuutta korostava ajattelutapa ei ehkä edelleenkään kaikkien mielestä ole sovelias. Se saattaa tuoda mieleen ajat, jolloin ”Takana Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä.” Jonkun mielestä eurooppalaisuuden kanssa ei ole hyvä liiaksi veljeillä. Tällöin katsantokanta on suhteellisen lyhytnäköinen. Eurooppalaisuus on paljon lähihistoriaa vanhempaa, jotakin aivan muuta kuin muutaman viime vuosikymmenen tai -sadan sodat tai EU:n kaltaiset politiikan päiväperhot.

Lisää kevään merkkejä

Kovan 1970-mallisen kolmikon yksi jäsen tarjosi vuosipäivän kunniaksi kakkukahvit veturitallilla. Kaksi muuta pääsemme helpolla, kun merkkipäivä osuu talkookauden ulkopuoliseen aikaan.

Tavaraa siirrettiin paikasta toiseen. Lättähatun liitevaunu rallatti kevyesti, vanha raiteentukemiskone narisi raskaasti. Lähilogistiikalla on tarkoituksensa.

Livistin etuajassa kotipihalle ruohonleikkuuseen. En muista, että kevään ensileikkauksen aika olisi ennen ollut tässä vaiheessa kuukautta. Viikolla en ole ehtinyt leikkurin perässä kävelemään, mutta terät ja öljyt tuli sentään vaihdettua. Uudet terät viilsivät sammaltakin kottikärryllisen verran. Oikein hyvä. Säksätyksestä päätellen naapureilla oli samankaltaiset lauantaitoimet.



Torpan kauniimpi asukas työtovereineen kävi Hämeen sydämessä kylmänkukkia katsastamassa. Kovin kylmästä talvesta pulsatillat eivät kai pidä, kun esiintymä oli ollut tavanomaista runsaampi.

Reilua kauppaa

Tampere nimettiin tänään reilun kaupan kaupungiksi. Aamulla keskustorilla jaettiin banaaneita, kahvia, teepusseja ja sokeria ohikulkijoille kahvia en ehtinyt nauttimaan, mutta muut kelpasivat reppuun.

Joskus reilua kauppaa kritisoidaan vapaakauppaa kannattavien tahoilta. Kritiikin taustalla on se huomio, että reilussa kaupassa hintamekanismi on tavalla tai toisella säädelty - toisin sanoen tuottaja saa tuotteestaan enemmän kuin täysin vapailla markkinoilla. Kritisoijat uskovat, että reilu kauppa säänneltyine hintamekanismeineen viime kädessä vähentää tuottajamaiden hyvinvointia. Näkemyksen taustalla on erilaisia taloustieteellisiä kirjanoppeja klassisesta Ricardosta alkaen.

Kauppaopiston peruskurssilta tuttu Heckscher-Ohlinin sinänsä aivan pätevä teoreema sanoo suunnilleen niin, että vapaakauppa hyödyttää niitä maita, joissa jotakin tuotannontekijää on suhteellisesti (eli muihin maihin verrattuna) runsaasti. Ruotsalaisherrojen päätelmän mukaan vapaakauppa hyödyttää kolmannen maailman väkirikkaita maita maatalouden kaltaisen työvoimaintensiivisen tuotteen myyjinä.

Mutta kuten kansantaloustieteen kaltaisissa oppirakennelmissa aina, hyvä teoria ei tahdo toimia kirjan sivujen ulkopuolella. Maatalous on kiistatta työvoimaintensiivinen elinkeino kolmannen maailman maissa. Mutta niiden kanssa kauppaa käyvissä teollistuneissa ja jälkiteollistuneissa maissa tilanne on erilainen. Kun Heckscher-Ohlinin teoreemasta tehtyjä johtopäätöksiä käytetään sellaisenaan kehittyneiden maiden ja kehitysmaiden välisen vapaakaupan puoltamiseen, oletetaan, että maiden tuotantoteknologia olisi samankaltainen. Näin ei käytännössä ole, eikä työvoimaintensiivisen maatalouden kehitysmaa saa suhteellista hyötyä, kun kauppakumppanin maatalous ei pelaakaan samoilla korteilla.

Toinen, edellistä vähemmän teorioihin sidottu peruste reilun kaupan puolesta on se, mihin asian kannattajat mieluiten vetoavat: oikeudenmukaisuus. Vaikka voitaisiinkin olettaa Heckscher-Ohlinin väittämän pitävän paikkansa kehitysmaiden ja kehittyneiden maiden välisessä kaupassa, jää ongelmaksi vielä vapaakaupan hyötyjen jakautuminen kehitysmaassa. Vaikka vapaakauppa toisikin hyvinvointia - mitä lienee empiirisesti kehitysmaiden tapauksissa vaikea osoittaa - valuvat hyvinvoinnin tulokset helposti muiden kuin alkutuottajien käsiin. Esimerkiksi Igorin, Leonidin ja heidän pyssykauppiastovereidensa. Eri asia on, miten tehokkaasti tuollaisissa olosuhteissa FLO:nkaan kaltainen toimija pystyy tilannetta muuttamaan.

Maakuntaliitolla on hieno kokoushuone Alarannassa. Maakunnalisissa piireissä otan mielelläni etelävaltiolaisen roolin ja aksentin. Sieltähän minä, etelästä, Hämeen hämäriltä rajaseuduilta. "Meitin" ja"teitin" sujahtavat puheeseen.

Tyytymällä pellavaiseen kravatittomaan paitaan ja prässittömin housuihin taisin rikkoa myös pukeutumiskoodia, joka on yhä edelleen miehiä sortava. On totta, että kaikkein virallisimmissa tilanteissa kaikki ovat tiukilla, mutta puolivirallisissa kuvioissa on miehen osa yhä edelleen kuristettu kravatin ja housunprässien sisään. Tämä sukupuolta sortava kulttuurinen piilorakenne suorastaan huutaa dekonstruoijiaan.

En kysynyt, oliko maakuntaliitolla reilua kahvia. Mutta linja-autoasemalla jo myivät sitä. Puolikkaaksi työpäiväksi omalle työmaalle ja illaksi takaisin Tampereelle turhuuksia ostamaan. Niinhän me dekonstruktivistit ja muut tiedostavat.

Kuljun kartanolta oli muoviketju edelleen loppu. Kukahan on rohmunnut metrikaupalla?

Kevätpuuhia

Eilen alkoi Museoveturiseuran talkookausi veturitallilla. Saatiin aikaan kevytrakenteinen turva-aita. Kääntölavan monttuun putoamisen pitäisi nyt olla ainakin hiukan aikaisempaa suunnitellumpi teko. En muista, että museokävijöistä kukaan olisi tehnyt ei-toivottua tuttavuutta montun kanssa. Talkoolaiset ovat asia erikseen, mutta se kuuluu harrasteen luontaisetuihin. Kotikylän liike olisi myynyt aitaamiseen ketjua roheaan 16,50 euron metrihintaan. Jotakin EU:n, DoD:n, IEEE:n, MTK:n normit täyttävä mallia ilmeisesti. Urheiluauto ja kuski lähetettiin hakemaan edullisempaa Kuljun halpahallista.

Tänään pantiin kotipihassa perunat vakoon. Hankkijan Timoa, perinteistä 70-luvun varhaislajiketta. Talomme alkuperäisillä rakentajilla oli kuulemma pääosa tontista perunamaana. Nyt sen paikalla on nurmikkoa. Syväpenkiksi tekemämme nykyinen perunamaa käsittää kokonaista kolme vakoa, mutta kyllä sieltä maistiaiset saa.

Valokuvatorstain aatteen palo

Valokuvatorstai-blogissa on aiheena aatteen palo.



Pienelläkin paikkakunnalla löytyy työväenaatteen paloa ainakin sen verran, että päätie saadaan hetkeksi aikaa punasävyiseksi. Puheissaan aatetta tarjoilivat kansanedustaja Sirnö ja ammattiyhdistysjohtaja Ihalainen. Hämäläiset eivät jaksaneet kovin palavasti innostua.

Ilmapallojen alla

Niiskutuksen ensi-isku oli aikaisempi ja ennenkaikkea voimakkaampi kuin vuosiin. Kuiva ja tuulinen kevätsää taustalla.

Kotimatkalla pääsin istumaan Järvenpäässä. Kolme neljäsosaa junarungosta jäi Riihimäelle, ja taas tuli täyttä.

Vappu on poliittinen juhla. Kun en ole puoluepoliittinen ihminen, herätti sähköpostissa huomion viesti, jonka lähettäjä esittäytyi komeasti Puoluesihteeriksi. Tuon kaltainen sähköpostiasiakasohjelman Name-kenttään paiskattu nimi ei voi olla tuomatta mieleen vaikka keitä kotimaisen Internet-genren legendoja, mutta näytti kyllä siltä, että toisessa päässä oli rehellinen ja valtakunnanuutisista - virallisista ja radiosta kuultavissa olevista - tunnettu toimija. Mainosrahasta olisi tarve sielläkin päässä.

Hauskaa vappua kaikille!

Psl

Neljän päivän Pasila-putki alkaa olla puolessa. Sunnuntai meni mukavasti Messukeskuksessa pienoismalli-ja lemmikkimessuilla. Arkipäivät kuluvat lääninhallituksen talossa Microsoftin MOSSin parissa.

Kun en tuotetta ole aiemmin tuntenut kuin nimeltä, oli jonkinmoinen yllätys, että SharePoint-palveluiden loogista rakennetta ei voi tuoda suoraan hakemistopalvelusta. Asialle on epäilemättä hyvät teknilliset ja muut perusteet, mutta aika kaukana ollaan keskitetyn hallinnan järjestelmistä, mainostettiin tietohallinnolle ja ylläpidolle asioita miten kauniisti hyvänsä. Ehkä on niin, että yhä edelleen nopeasti kehittyvä ohjelmistoteollisuus ei suo aikaa keskitettyjen ratkaisujen vakiintumiselle. Ei hajautettu hallinta ole ajatuksenakaan kovinkaan outo, kun muistetaan mainittujen tuotteiden alkuperämaan kulttuurinen perintö.

Nuorekkaan ATK-väen joukossa sain tuntea itseni vanhaksi. Opettaja kysyi, kuka tuntee "pingaamisen" etymologian. Muistan tarinan ICMP-kutsujen echo-requestin eli "pingin" ja echo-replyn eli "pongin" virtuaalisesta pöytätennismatsista.

Toisaalta taas en kirjoita Facebookia enkä käytä tietokonetta paljonkaan muihin moderneihin asioihin. Ei tällaisesta sovi olla ainakaan ylpeä.

Kurssi jäi mielenkiintoiseen kohtaan, mutta tekniikkaan liittymättömät työvelvoitteet Vanajan-Hämeessä kutsuvat.

Kuso kulkee

Aamujunassa vanha koulutoveri. Rouva varustelee jalkaväen taisteluajoneuvoja vientiin asiakkaiden toiveiden mukaan.

Hämeenkadulla kirjakaupan ikkunassa toinen opiskelutoveri, tekijänimenä näyttävästi asetellun kirjan kannessa.

Joskus sitä kokee ehtineensä kovin vähän, vaikka vuosia on kulunut verrokkien kanssa yhtäläinen määrä.

Päivälle olisi ollut tarjolla monenlaista ajanvietemahdollisuutta, mutta päätin valita kurssin tietoturvallisuusyrityksessä. Tietoturvallisuutta tosin ei käsitelty - ATK-kurssitusta lienee riittämiin luvassa alkavalla viikolla - vaan Vapaaehtoisen pelastuspalvelun radioliikennettä. Häkkisen herrasväen firma ystävällisesti tarjosi hyvät kurssiolosuhteet. Olen käynyt VAPEPA-viestikurssin tusinan vuotta sitten, ja vaikka edelleen operatiivisessa käytössä on paljon luotettavaa VHF-kaistojen - 68 MHz:n ja 164 MHz:n - radiokalustoa, on viestiliikennekäytäntöä (PDF-tiedosto, 67 kB) hiljattain muutettu viranomaisyhteensopivammaksi. Aiempi käytäntö oli kuulemma merenkulkijoilta lainattua. Poisoppimistarpeen tarve tuli huomattua viime kuussa pidetyssä harjoituksessa piipahtaessani. Päivittäjiä taisi suurin osa kurssilaisista ollakin.

Peruskurssin laajuutta on sitten viime näkemän supistettu kaksi- ja puolipäiväisestä kymmeneen tuntiin. Se on ymmärrettävää, koska yhä vähemmän osallistujia saadaan perjantai-illasta sunnuntai-iltaan kestäviin koulutuksiin. Suurin pedagoginen vaikeus tällaisissa muutostilanteissa on epäilemättä kurssisisällön karsiminen. Voiko radiotekniikan perusteita opettaa ilman katsausta sähkömagneettiseen spektriin? Onko amplitudi- ja taajuusmodulaatiota kuvaavien käyrien esittäminen tarpeen, jos päätavoitteena on peruskäyttötaidon opettaminen yhden tai kahden käsiradiopuhelimen käyttöön? Vaikeita valintoja, eikä oikeita vastauksia varmastikaan ole. Pedagogiikka kun ei ole eksakti tiede. Vanhoista oppimismenetelmistä oli säästetty laivanupotuspelin pelaaminen joukkuein radioyhteyden yli. Se on mielestäni erinomainen pedagoginen oivallus.

Hauskaa oli käydä Finlaysonin tehdasalueen maanalaisissa osissa, joissa rakenteiden aiheuttamat radiosignaalien vaimentumiset ovat melkoisia.

Kotimainen

Valokuvatorstai-blogin aiheena on tänään ollut kotimainen.



Dr16 nro 2806 on kuvattu kotimaisen lumisissa maisemissa Kolarissa 13.3.2008.

Raskas dieselveturi Dr16 on jäänyt toistaiseksi viimeiseksi kotimaisen veturiteollisuuden tuotteeksi valtion rataverkkoa ajatellen, jos ratakuorma-autoja ja muita työkoneita ei lasketa.

Valtionrautateiden sähköistyshanke alkoi antaa hyötyjään 1960-luvun lopusta alkaen ja vähensi muun käyttövoiman tarvetta vetureissa. Höyryveturin savupilvi haihtui kaupallisesta liikenteestä viimein vuoden 1975 myötä. Mutta jo seuraavan vuosikymmenen alkuun tultaessa oltiin tilanteessa, jossa dieselvetovoimaa tarvittiin lisää. Yhtäältä sähköistys ei ollut edennyt ennakoitua tahtia ja toisaalta junapainot olivat kasvaneet. VR:llä pohdittiin veturien modernisointia ja ryhdyttiin tuunaamaan Hurua. Dr12-sarjan yhteen yksilöön, nroon 2239, vaihdettiin Wärtsilän meridieselmoottori, asennettiin kuppipenkit ja Wunderbaum - tai jotain sinnepäin. Ratkaisu ei ollut onnistunut, koska ratamoottorit eivät kestäneet uuden päämoottorin antamaa tehoa.

Päädyttiin kokonaan uuden veturityypin rakentamiseen, veturin jonka oli määrä korvata vanheneva Dr12. Tampereen paikallisottelun voitti vuonna 1983 Valmet vanhan kilpakumppaninsa Lokomon nenän edestä (kolmas tarjouskilpailuun osallistunut oli pienvetureistaan tunnettu Saalasti, jonka tarjous ei vastannut sellaista raskasta dieselveturia, mitä VR kaipasi) Kuten Dr12-hankinnat aikanaan 1950-luvulla, voitaneen Dr16-hankinnatkin nähdä osana valtion budjettitaloutta ja sitä kautta elinkeino-, alue- ja työllisyyspolitiikkaa. Ilman Dr16-tilauksia Valmetilla olisivat työt uhannet käydä vähiin.

Dr16 oli aikansa kovaa teknologiaa. Ohjausjärjestelmän sydämenä toimi Strömbergin kehittämä Selma2-järjestelmä eli Intelin 8086-prosessori. Noina aikoina olivat sulautettujen järjestelmien ytimet kovaa rautaa kotien viihdelaiteisiin verrattuna: Dr16:n järjestelmiä ohjattiin veturin tyyppimerkinnän kanssa yhteensopivalla väylänleveydellä, kun samoina vuosina markkinoille tulleet kotitietokoneet, Vic20 ja kumppanit, tyytyivät puoleen siitä.

Valmetin tavoite oli kunnianhimoinen. Oli tarkoitus tuottaa paitsi huipputekninen dieselveturi, myös perusrakenne VR:n tulevalle Sr2-sähköveturille. Mahdollisimman monia Dr16:n komponentteja oli suunnitelmien mukaan hyödynnettävissä tulevassa sähköveturissa. Tämä tavoite ei toteutunut, ja uusi sähköveturityyppi hankittiin muuttuneessa toimintaympäristössä, Tamperetta kauempaa ja kovin erinäköisenä kuin Dr16.

Ensimmäinen Dr16 valmistui keväällä 1985. Neljässä ensimmäisessä veturissa - niin sanotuissa protoissa; oikeampi nimi kai olisi esisarja - käytettiin kahta erilaista moottorityyppiä: kaksi ensimmäistä oli varustettu ranskalaisperäisellä Alsthomin Pielstick 12PA4-V-200VG -moottorilla ja toiset kaksi kotimaisella Wärtsilä Vasa 8V22 -moottorilla. Alkuperäisen suunnitelman mukaan veturit piti varustaa Wärtsilän konein, mutta alkuperäisen mallin osoittauduttua liian painavaksi rakennettiin ensimmäiset veturit ranskalaisella moottorilla varustettuina.

Vaikka alunperin esisarjaan oli haluttu myös kotimainen moottorivaihtoehto, vuonna 1989, kun varsinainen sarjavalmistus alkoi, moottorivalinnassa päädyttiin ranskalaiseen vaihtoehtoon. Syyt olivat moninaiset, eikä yksi vähäisimmistä liene ollut valtion ohjien löyhentyminen elinkeinopolitiikassa. Kotimainen ei ollut oletusarvoisesti ykkössijalla.

Työmatka työväentalolle

Tampereella muistellaan aikaa 90 vuotta sitten ja kuuleman mukaan julkaistaan myös mielenkiintoinen kirja. Kutsuttu on, mutta työ menee hyvienkin harrasteiden edelle.

Tampereen tapahtuman hengessä työmatkalle olisi voinut ottaa mukaan punaisen myrskylyhdyn. Sellainen kai hilattiin tämänpäiväisen seminaaripaikan torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi silloin aikanaan. Toivottavasti pääkaupungin työväentalolla on luvassa rauhallisempaa menoa, vaikka aihe onkin monelta kannalta kiperä. Virallinen tiedote hallituksen eilisen iltakoulun päätöksestä on luvalla tai luvatta sanoen mitäänsanomaton, mutta arvelen keskusviraston, anteeksi asiantuntijaviraston, terävän kärjen puheenvuoroista saatavan tänään enemmän irti.

Kotikylän asemalla seisseen P 272:n nokalla oli Sr2 nro 3235. Uudempi sähköveturityyppi tuon junan edessä on varsin harvinainen näky. Sääli, että aikataulu ei sallinut kyytiä verkkaisen kulkijan mukavissa Esslingen-vaunuissa, vaan piti tyytyä IC²:n ahtauteen.

Koulua päivä- ja iltavuorossa

Työmaalla pääsin parturikampaajaopiskelijoiden harjoitusmaaliksi. Tarvitsivat parrakasta henkilöä. Sääli, että olin ehtinyt parturoida naamaani toissapäivänä, kun ammattiapua olisi ollut saatavilla. En voinut olla sanomatta, että parturintuolissa olo oli kuin Rembrandt van Rijnin taulussa. Käyttämäni kaltainen partamalli on kuulemma nimeltään maisterinparta. Täytyy seuraavalla kerralla tilata amisviikset.

Illalla sain ensiavun kakkospätevyyden ajan tasalle. Kurssi on pidetty neljänä keskiviikkoiltana naapurikylän vanhalla kansakoululla. Toistaiseksi saneeraamaton - tai oikeammin sanottuna kai 1970-luvulla viimeksi saneerattu - vanha koulu ei vihreine lastulevyseinäisine, suuri-ikkunaisine luokkahuoneineen kovin paljon eroa siitä, jossa aikanaan aloitin oman opintieni.

Perinteiseen tapaan viimeisen kurssikerran ohjelmaan kuului paikallisen ensiapuryhmän laatima tehtävärata. Hyviä ja haastavia rasteja, omaan vireystilaan nähden liiankin. Noita asioita maallikko voi tuskin harjoitella liikaa.

Hivenainejakelu joka kotiin

Leppoisan kevätillan haravanvarressa katkaisi yllättävä huomio, kun naapuritaloon kannettiin autolastillista vesikanistereita. Hetkinen, vastaavaa toimintaahan tuli nähtyä eikä edes kovin kauan sitten.

On sitten saatu ikioma pikku vesikriisi kotikulmille. Valkeakoskella katkesi eilen parista kohtaa vesijohtoputki. Katkoskohdista verkostoon joutui tietenkin epäpuhtauksia, kuten rautaa, mangaania ja muuta sakkaa. Tämä luonnollisesti johti Saarioisten elintarviketehtaan tuotannon alasajamiseen. Kun Saarioisten prosessin vedenotto keskeytyi, verkostoon syntynyt paine työnsi sakkaveden VaToViLe-yhteisputkessa vauhdilla kohti naapurikuntia. Valkeakoskella ei sakkavedestä kärsitty, ja tieto tapahtuneesta naapurikuntiin tuli ruskean veden muodossa. Suunnilleen näin uutisoi asiasta Aamulehden verkkosivusto. Tavallaan on ymmärrettävää, että Pirkanmaan vesihuoltoväki haluaisi hoitaa putkirikot kuntoon vähin äänin. Mutta kun kansa Nokia-muistoissaan innostuu panikoimaan - Akaassa on kaupat kuulemma tyhjennetty pullovedestä - voisi kuntien, ja tässä tapauksessa nimenomaan Valkeakosken, tiedotuspolitiikka olla avoimempaa ja nopeampaa.

Tätä onnettomuustilannetta muuten simuloitiin eräässä isohkossa valmiusharjoituksessa Valkeakoskella vuosituhannen vaihteessa. Siinä simulaatiossa muistaakseni oli isompiakin ongelmia kuin kiukkuiset naapurikylän asukkaat.

Tänne asemakaavan ja haja-asutusalueen limes-vyohykkeelle on vesitornilta sen verran matkaa, että ruskeaa vettä ei ole putkista juossut. Ehkä sakat ovat jo huuhtoutuneet matkan varrelle, kun nyt uutisoidaan veden olevan jo kirkasta.

Rouva kevät

Päivän ulkoilutuokio vietettiin haravanvarressa. Sammalsotakauden ensimmäiset haravanvedot on tehty. Kuten kevätharavoinnin aikaan tapana on, Urjalan tie houkutti moottoripyöriä katseltavaksi.



Valokuvaustaidoissani ei ole kehumista, mutta silti pääsin keväisen järven laiturille etsimen taakse. Sikäli on hyvä, että artisti on jo myynyt kesäkeikkansa, ja tarvitsee "promokuvat" vasta jälkikäteen.