Eurooppalaisuus meissä?

Päättyvällä viikolla vietettävän museoviikon teemana on ollut ”Eurooppalaisuus meissä”.

Museomaailmassa eurooppalaisuus on ollut ainakin taustalla vahvasti vaikuttava teema jo toistakymmentä vuotta. Keskiajan loppupuolen Ruotsissa niinsanottu goottilainen historiankirjoitus yhdisti näppärästi jo Herodotoksen tuntemat hurjat skyytit - ”Skyytiläinen heimo on nimittäin tehnyt erään kaikista inhimillisimmistä keksinnöistä, mitä me tunnemme, sukkelimman keksinnön, mutta muissa kohdin en minä sitä kiitä. Tämä heidän keksintönsä on siinä, että ei kukaan, joka heitä vastaan hyökkää, voi päästä pakoon, ja ettei kukaan voi saavuttaa heitä, jos he eivät tahdo tulla tavoitetuiksi.” (Herodotos: Historiateos 1-2, neljäs kirja, suom. E. Rein) - roomalaisten historioitsijoiden Cassiodoruksen ja häneen tukeutuneen Jordaneen (alkuteos löytyy verkosta) dokumentoimat gootit sekä profeetta Hesekielin ennustusten ”perimmän pohjoisen joukot” (Hes. 38). Mistäpä nouseva valtakunta olisi voinut kehittää itselleen komeammat juuret – kun sentään Daavidin tai Salomonin, Akilleen tai Hektorin, Caesarin tai Augustuksen kaltaisia esi-isiä ei kehdattu omia. Viimeistään Vaasa-ajalla, suurvalta-ajan kynnyksellä, teoriat suuresta menneisyydestä lainattiin valtakunnan itäosalle, jota ei enää haluttu nähdä metsäisenä rajaseutuna vaan valtakunnan yhteyteen liitettynä muinaisena suurvaltana. Olihan Ruotsi melkein kuin Rooma, jolloin itäisen valtakunnanosan historian sopi liittyä maineikkaisiin kansoihin, vaikkapa skyytteihin. Tässä tehtävässä kunnostautuivat erityisesti ystävykset Uppsalan yliopiston professori Messenius ja Tammisaaren kirkkoherra Forsius.

Venäjän vallan ajoilta aina 1970-luvulle saakka lingvistikot kehittivät teorioita Volgan mutkasta tulleista suomalaisista. Näiden ajatelmien sivujuonteena kehittyi Suur-Suomi-ideologiaan kulminoitunut sukulaiskansa-aate. Tultaessa 1970-luvulle yhteiskunnallinen keskustelu oli kiivasta, mutta se ei juurikaan ammentanut aiheita historiantutkimuksesta, ainakaan suomalaisten alkuperän kaltaisista suurista kysymyksistä. Oli joko niin, että yhteiskunnallisesti aktiiviset keskustelijat eivät nähneet historiaa käyttökelpoisena ajamilleen tarkoitusperille tai sitten niin, että historiantutkimuksen piirissä ei tällä kertaa haluttu sekaantua päivänpolitiikkaan sovellettavien suurten linjojen piirtelyyn. Yhtä kaikki, suomalaisten alkuperää tulkittiin nyt kuivakkaasti arkeologian lähtökohdista. Hyväksyttiin vain se, mitä konkreettiset löydöt kertoivat. Ne eivät antaneet aihetta olettaa muuta kuin että se väki, joka täällä muinoin oleili, oli oleillut täällä niin kauan kuin arkeologisten havaintojen valokeilaa riitti. Ei suuria kansainvaelluksia, ei mahtavia tai mystisesti kadonneita veljeskansoja, ei yhtymäkohtia maailmanhistorian suuriin tapahtumiin.

Eurooppalaisuus tuli menneisyyden etsimisessä muotiin 1990-luvun myötä. Kysymys ei taaskaan ollut pelkästään ideologian muutoksesta. Samoin kuin teologinen selitysmalli antoi 1800-luvulla tilaa kielitieteelliselle ja se puolestaan 1970-luvulla väistyi arkeologian myötä, tarjosi viime vuosikymmeneltä alkaen geenitutkimus perusteita näkemykselle, jonka mukaan näille seuduille oltiin tultu Itämeren eteläpuolelta, alueilta joita voitiin ainakin myöhemmän historiansa puolesta kutsua hyvällä omallatunnolla ”eurooppalaisiksi”.

Museoviikon teema uusintaa sitä 1990-luvulla uudelleen keksittyä pyörää, jonka mukaan Eurooppa on tuolla jossakin. Eurooppalaisuus on jotakin ulkopuolista, tämänhetkisen käsityksen mukaan yleensä tavoittelemisen arvoista, mutta ennenkaikkea jotakin, joka ei ole itsestäänselvä osa suomalaisuutta.

Itse puolestani kysyn, onko olemassa suomaisuutta, joka ei olisi samalla mitä syvimmin eurooppalaisuutta? Eivätkö syvimmin suomalaisen yhteiskunnan muotoutumiseen vaikuttaneet tekijät ole olleet juuriltaan mitä syvimmin eurooppalaisia? Yhteiskunnallisesta näkökulmasta tarkoitan ennen muuta kahta seikkaa: yhtäältä roomalaiseen oikeuteen ja konstitutionalismiin pohjautuvaa oikeusjärjestelmää ja toisaalta kristinuskoon ja erityisesti sen läntisiin haaroihin pohjautuvaa aatemaailmaa. Näiden kahden instituution vaikutus ihmiskäsitykseen, talouteen, kulttuuriin, tieteeseen ja miltei mihin tahansa yhteiskunnallisen toiminnan ilmenemismuotoon on Suomessa läpäisevä.

Eurooppalaisuus meissä vai me eurooppalaisina? Jälkimmäinen, aktiivista osallisuutta korostava ajattelutapa ei ehkä edelleenkään kaikkien mielestä ole sovelias. Se saattaa tuoda mieleen ajat, jolloin ”Takana Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä.” Jonkun mielestä eurooppalaisuuden kanssa ei ole hyvä liiaksi veljeillä. Tällöin katsantokanta on suhteellisen lyhytnäköinen. Eurooppalaisuus on paljon lähihistoriaa vanhempaa, jotakin aivan muuta kuin muutaman viime vuosikymmenen tai -sadan sodat tai EU:n kaltaiset politiikan päiväperhot.