Bisnesjunalla Pohjanmaalle

Aikataulukauden vaihdos ei ainakaan vielä ole sulkenut kotikylän rautatieaseman lipunmyyntiä. Sen sijaan se on tuonut Pendolino-pysähdyksiä. Pohjoisen suuntaan pääsee lähtemään ennen aamuseitsemää S 841:llä. Mutta Seinäjoelle pääsee oikein mukavasti ja ennen kaikkea järkevään kellonaikaan.

Kovin suosittu ei Pohjanmaan bisnesjunan pysähdys kotiasemalla ainakaan tänään ollut. Olin ainoa kyytiin noussut. Tampereen reissulle Pendolino on aivan liian kallis kulkumuoto, kun taajamajuna on vain vartin myöhemmin perillä.

Pendolino ei ole enää mikään uudenaikainen juna. Sen huomaa hyvin tässä sarjan alkupään junayksikössä, jossa PC-pistokkeita on yhtä tiheään kuin 1960-lukulaisissa sinisissä matkustajavaunuissa. Vuonna 1995, kun ensimmäiset Pendolinot tulivat Suomessa käyttöön, katsottiin ainakin VR:llä kannettavat tietokoneet vielä harvinaisemmaksi ylellisyydeksi kuin nopeat junakyydit. Tilanne ei tosiasiallisesti ollut aivan tuollainen enää silloin, mutta oli hyvinkin ollut teknisiä spesifikaatioita 1990-luvun alussa laadittaessa. Viime vuosikymmen oli aikaa, jolloin melkein mikä tahansa infrastruktuurin osa oli valmistuessaan säännönmukaisesti tietoteknisten päätelaitteiden kehitysastetta jäljessä - muistellaanpa vaikka kiinteistöjen rakentamisia ja saneerauksia, joissa valmistui sadan megabitin yleiskaapelointeja samaan aikaan, kun tietokoneiden verkkosovittimissa siirryttiin gigabit-luokkaan.

Yhtä kaikki, pystyy tässäkin bisneksiä hoitamaan niin kauan kuin akussa riittää virtaa ja mokkulassa kuuluvuusaluetta.

Pendolino kärsi pitkään samasta kuin monet henkilöautot nyt: suomalainen liikenneinfrastruktuuri kulkuteiden osalta ei mahdollista itse kulkuvälineen suorituskyyn optimaalista hyödyntämistä. Pääradalla päästään sentään kahtasataa, mutta niinsanotusti nopealla Parkanon radalla körötellään nopeusnäytön mukaan 160 kilometrin tuntivauhtia. Mutta ehtii tälläkin hyvin ja joka tapauksessa nopeammin kuin kumipyörillä. Takaisin päin voi luvassa olla paljon rauhallisempaa kyytiä.