Hitain askelin

Tänään on käveleminen ollut verkkaisen puoleista. Kauniimpi torpan asukas tosin päätti, että kipeät jalat eivät ole syy jättäytyä paitsi kulttuurista ja lähti ystävättärineen Pispalan Sottiisiin.

Kesäyön marssi, alkukesäinen pseudo-militaaritapahtuma, on siirretty Tuusulanjärven maisemista Vantaalle. Uudessa ympäristössä oli tarjolla enemmän pehmeäpohjaisia kulku-uria kuin ennen, mutta kuusi peninkulmaa tietää kävelleensä tuollakin. Vaikka reitit ovat metsäisempiä, on maisema Vantaalla selvästi urbaanimpaa kuin Tuusulan seudulla. Maisemassa kuin maisemassa häämöttää kerrostalon siluetti. (Sääntöjä, rajoituksia ja vallankäyttöä rakastavat tahot puhuvat ahkerasti yhdyskuntarakenteen tiivistämisen – yksilön fyysisen elintilan rajaamisen - puolesta. Tiivistä yhteiskuntarakennetta katsellessani en ihmettele monen pääkaupunkiseutulaisen ”vanhaslaisuutta”, kaipuuta kehyskuntien väljempiin oloihin. Punaniskaisuuttako edellinen? Toki auringonpaisteessa kävellessä niskakin väriä sai.)

Vuosien saatossa tapahtuma on muuttunut siviilihenkiseen suuntaan. Valtaosa kävelijöistä on siviileitä, ja nykyisin sotilasjoukkueita on vain muutama. Monet reserviläisetkin ovat valinneet siviilisarjan, joka sallii sotilasjoukkueita vapaamman varustuksen. Hyvä niin. Luulen – täysin ilman sarvia, hampaita ja pihkalalaista paatosta - että Suomella on kolme turvallisuuspoliittista haastetta: fyysinen kunto, henkinen kunto ja kansalaiskunto.

Tapahtuman perusidea on yksinkertainen: kävellään vuorokauden aikana 60 kilometriä kahdessa osassa mahdollisimman hyvällä mielellä ja tullaan terveinä perille. Toki voi valita lyhyempiäkin reittejä. Toisaalta taas esikuvaansa, Alankomaiden kuuluun ”de Vierdaagseen” verrattuna pitkä matkakaan ei ole pitkä.

Yleisin marssimuodostelma taitaa nykyään olla kaksihenkinen: kaverukset tai pariskunta. Pariskunnat näyttivät tyytyväisiltä (tässä allekirjoittaneet lauantaipäivän taipaleella, kuvasta kiitos Teekkarireserviläisten A. Kokkiselle). Arvelen, että parisuhteiden luominen ja ylläpitäminen olisi nykyistä helpompaa, jos ihmiset hikoilisivat ja hankkisivat rakkoja enemmän yhdessä. Tästä täytyisi joskus kirjoittaa ajatuksen kanssa (kuten myös siitä jo aikaa sitten lupaamastani aiheesta, miten kristillinen maailmankatsomus ja maanpuolustushenkinen toiminta sopivat yhteen).

Ilmavoimien kadettijoukkue on ollut mukana alusta saakka. Miehet ovat tietenkin välillä vaihtuneet. Takavuosina ilmavoimien miehet olivat kovia laulamaan – kovia ainakin, mitä äänenvoimakkuuteen tulee. Varsinkin römeä-äänistä esilaulajaa on ollut ikävä. Hänen vetäessään joukkuetta he laulaa jollottivat harmitonta puuta heinää, yleensä ”Drill instructor”- sävelellä (tai mikä tuo ilmeisesti amerikkalaisperäinen, meikäläisessäkin sotaväessä tunnettu sävel sitten alkujaan onkaan nimeltään, lieneekö peräti Yhdysvaltain sisällissodan ajoilta). Vähemmän ääntä, enemmän vauhtia. Ilman sotilassarjalle pakollista reppuakin meinasi tehdä tiukkaa pysyä kadettijoukkueen edellä.

Oma militaarihenkisyyteni marssilla rajoittuu kenkiin. Kävely on nimittäin ennenkaikkea välinelaji. Pitkiä matkoja kävelen mieluiten armeijan varsikengissä. Valintaa saa joskus selitellä lenkkitossujen ja muiden urheilukenkien ystäville – niin nytkin, kun tapahtuman huollosta vastanneita Kanta-Hämeen maakuntakomppanian miehiä tuli juttusille. Minulla on hiukan taipumusta lättäjalkaisuuteen, ja askeleeni on raskaanpuoleinen. Tukeva kenkä on silloin hyvä matkajalkine. Kevyttä kauriinaskelta kävelevä marssikumppanini taas pitää lenkkitossuja parempana. Toisaalta niitä suosivat monet raskaan sarjan miehetkin. Yksilöllinen asia. Toinen tärkeäksi havaittu väline on liimaside. Hiertymille alttiit kohdat suojataan sillä, ja rakkoriski vähenee ratkaisevasti. Teippauksissa onnistuin tänäkin vuonna - melkein.

Samalla tuli nukuttua vuoden ensimmäinen telttayö. Järjestäjän toimesta on kauempaa tuleville varattu sotaväen puolijoukkueteltoista rakennettu telttakylä. Tänä vuonna oli säätiedotusten perusteella toimittu järkevästi ja jätetty kamiinat pois teltoista. On nimittäin luonnonlaki, että tämäntyyppisessä tapahtumassa ainakin joka toiseen miesten telttaan riittää tosireserviläinen, joka haluaa osoittaa sissitaitonsa ja tekee kamiinaan tulen, vaikka makuupussinsa kestäisi Himalajan olot ja ulkona olisi toistakymmentä astetta lämmintä. Usein sissitoiminnan lopputulos vaihtelee hillittömästä metelistä teltan väen ulos häätävään savuun. Sotilaallisesti ajatellen luulen, että tulentekotaitoja tärkeämpää on nykykriiseissä pärjääminen ilman tulta ja muita voimakkaita lämpöherätteitä, mutta ymmärrän mainitunkaltaisen sissitoiminnankin. Nostalgisen kamiinan kanssa päästään tekemisiin niin harvoin, että niistä kerroista on otettava ilo irti.

Muutamia kuvia tapahtumasta.

Luvassa on yövuoro veturitallilla. Lahden suunnalta takaisin kotipilttuuseensa Haapamäelle palaileva höyryhepo kaipaa juotavaa ja syötävää. Onneksi halonkantoon on tulossa tarpeeksi väkeä. Oma askeleeni tuskin vielä ensi yönä on aivan täysitehoinen.