Melkein kuin ulkomailla

Eilen aamulla linja-auto vei ratapihalta savupiippujen juureen ja iltapäivällä toi takaisin. Ikkunaan roiskiva sade sai asemakahvilan suuren kahvikupin tuntumaan lämpimältä käsien välissä. Lähes täysi iltapäiväjuna kuljetti pääkaupunkiin.

Kokous oli sellainen kuin odotin ja toisaalta ei ollut. Ensimmäinen kokoukseni tätä lajia. Käsiteltäviä asioita lukuun ottamatta se ei oikeastaan mitenkään eronnut muista, virallisista tai epävirallisista, tärkeistä tai vähemmän tärkeistä, joissa olen istunut. Miksi sen olisi pitänytkään erota? Ei ole kuin haitallista, että vielä tässäkin ikävaiheessa voi olla järjellä ajatellen täysin perusteettomia ennakko-oletuksia.

Oli pimeää, kun pihalla luvattiin pidellä yhteyksiä ja palailla astioille.

Rautatieasemalla läheinen penkki oli venäjää puhuvien nuorten hallussa. Kielitaidottoman korviin heidän puheensa kuulosti kauniilta. Niin kuin saksakin puhuttuna kuulostaa. He eivät puhuneet äänekkäästi, mutta nauroivat paljon, kättelivät toisiaan vähän väliä ja suukottelivat sukupuolesta riippumatta. Lähtiessä pojat avasivat Kaivokadun puoleiset raskaat ovet tytöille. Tilalle tuli muutamia mustia miehiä. Nämäkin kättelivät toisiaan, mutta puhuivat kovempaa. Toisella puolella naiset keskustelivat suomeksi. Jos keskustelijoiden ihonväri ei olisi antanut ymmärtää muuta, olisi voinut ajatella heidän puhuvan jonkin kaukaisen maakunnan murretta.

Vartiotorni

Matkalukemiseksi ostin pitkästä aikaa The Economistin. Sitä voisi lueskella useamminkin. Lehti on kuin kasvualustansa, vanha brittiläinen imperiumi. Tietovuot ylemmyydentuntoiseen, mutta vihaisenakin hillittyyn keskukseen virtaavat myös paikoista, joista pienten maiden päälehdet tuskin koskaan kirjoittavat mitään. Uutisvirran kattavuuden kannalta tasa-arvoliikkeiden boikotoima julkaisu on tasa-arvoisempi kuin moni muu.

Beslan-aiheisista artikkeleista kuulsi edelleen - tai uudelleen - kylmän sodan kaikuja. Jos idän ja lännen suurvallat menneinä vuosikymmeninä syyttelivät toisiaan maailmantuhoaikeista, nyt voidaan moitiskella vastapuolta globaalia terrorismiuhkaa lisäävistä edesottamuksista.

Economistin kaltaiset, vakaaseen ja sitä kautta päälle näkyvästä lukijakunnan miellyttämispakosta irtautuneeseen asemaan päässeet omaa ideologista perustaansa kyseenalaistamattomat, lehdet ovat harmonista luettavaa. Lieneekö meikäläisistä päivä- tai aikakauslehdistä monikaan tuohon asemaan päässyt?

Politiikka on pop

Kunnallisvaalikamppailu on päässyt kunnolla alkuun ehdokaslistojen julkistamisen myötä. Kotikylässä ja sen naapureissa on, ennakko-odotuksista huolimatta, moni ryhmä saanut kasaan melko laajan tarjottimen.

Blogistadissakin näyttää vaikuttavan vastuunkantajia. On kunnioitettavaa, että on Marleenan, Riitta Santala-Köykän tai Antti-Juhani Kaijanahon kaltaisia henkilöitä, jotka ovat valmiita ottamaan vastuuta paitsi yhteisistä asioista myös mielipiteistään ja tekemisistään. Vaikuttamishalun tai pelkän mieltä olemisen pragmatiikka on ankara: Olivat suullisen tai kirjallisen esityksen avulla esiintuodut mielipiteet miten kultivoituneita tahansa, ne ovat pelkkää suunsoittoa verrattuna siihen, että esittäjä on mielipiteineen mukana niitä realisoivassa toiminnassa, kuten päätöksenteossa. Menestystä!

Jos Blogistad olisi "stadi", ketkä mahtaisivat olla ehdolla sen valtuustoon ja muihin hallintoelimiin? Tai paljon mielenkiintoisempaa: mitä olisivat heidän taustaryhmänsä? Jos voitaisiin olettaa yhteiskunnan kulttuurinen, teknis-taloudellinen, sosiaalinen ja turvallisuuspoliittinen kehitys suhteellisen vakaaksi, tätä pohtimalla voisi saada aikaan enemmän tai vähemmän osuvia ennakointeja siitä, millaisiksi 1800-luvun yhteiskunnasta juurensa juontavat poliittiset linjaukset muuttuvat tulevaisuudessa. Ja ei, oikea vastaus ei ole, että politiikka katoaa. Niin kauan kuin (1) ei eletä täydellisessä anarkiassa ja (2) tarpeellisten tai muuten vain haluttujen resurssien osalta on - ei välttämättä niukkuutta, vaan - yltäkylläisyyden puutetta, toimii yhteiskunnassa joku resurssien jakamisen järjestelmä.