torstaina, syyskuuta 02, 2004

Luokkasotaa


Panu Höglundin taannoinen kirjoitus huonotapaisista, mutta mielellään näyttäytyvistä ihmisistä poiki verkkokeskustelijoiden keskuudessa aina niin mielenkiintoisilta vaikuttaviin yhteiskuntaluokkakysymyksiin keskittyvän keskustelun. Mikähän mahtaa olla syynä siihen, että luokittelu ja nimenomaan yhteiskunta-sellainen puhuttaa verkossa?

Heitän arvauksen tarkoittamatta loukata ketään: vielä 2000-luvun ensimmäiselläkin vuosikymmenellä verkkokeskustelijat ovat useimmiten tiedekorkeakoulun käynyttä tai sellaisessa opiskelevaa väkeä. Yhtäältä tiedostetaan, että muinoin akateeminen status tarjosi yläluokkaisen tai lähes sellaisen aseman, mutta toisaalta ymmärretään, että nykyään ollaan samalla viivalla muiden kanssa. Siitä puhe, mistä puute? Nykyajan kiivasta luokkakantaisuutta ja tiedostamista? Kuten 30 vuotta sitten vaikuttanut tiedostava sukupolvi, halutaan nytkin seistä sellaisten joukossa, joita ei todellisuudessa (enää) olla?

Pelastakaa äijien maine


Mutta sitten asiaan. Kansan kielenkäytössä Panun kuvaamista aurinkolasimiehistä kuulee käytettävän huolestuttavan usein ilmaisua "äijä". Tämä jos mikä on äijäkulttuurin halventamista. Oikea ilmaisu on "jolppi", "kölvi" tai "nöösi".

Äijä ei ole kovin nuori. Hän ei puleeraa. Hän voi toki harrastaa urheilua, paljonkin (talvella kuvaamani Latujarmo on yksi äijän ideaalityyppi), mutta hän tekee sen muita tarkoituksia kuin itsensä kiillottamista varten.

Äijällä ei ole muijaa. Hänellä voi olla emäntä tai esimerkiksi hallitus. Yhtäläisyysmerkit äijäkulttuurin ja sovinistisen asenteen välillä ovat yksittäistapausten pohjalta tapahtuvaa yleistämistä.

Äijä ei ole urbaani kuin korkeintaan kotiosoitteeltaan. Kuitenkaan kaikki äijät eivät kulje metsissä jahtaamassa söpöjä eläimiä.

Äijä voi juoda kaljaa tai viinaa, tai olla juomatta, mutta äijä ei öykkäröi.

Äijällä voi olla varallisuutta tai hän voi olla köyhä, mutta kummastakaan hän ei tee numeroa.

Kun äijä kiroilee, se on perkele eikä naisen sukupuolielin.

Äijällä on vessalukemisena Bilteman luettelo tai Tekniikan maailma.

5 kommenttia:

k kirjoitti...

Jostain syystä olen mielesäni liki samaistanut käsitteet "äijä" ja "Juhani Tamminen".

Vertasin listaasi kohta kohdalta. Näytti melko Tammiselta.

khilou

k kirjoitti...

Jostain syystä olen mielessäni liki samaistanut käsitteet "äijä" ja "Juhani Tamminen".

Vertasin listaasi kohta kohdalta. Näytti melko Tammiselta.

khilou

tommi kirjoitti...

Tärkein perusominaisuus: äijä ei riitele. Hän pyrkii autonomiaan, missä jokaisella on tonttinsa jolla pysyä tyytyväisenä. Rajankäynnit minimoidaan, että voi keskittyä oikeisiin asioihin.

Perinteinen miehen ideaalikehitys oli rakentaa tämä autonomia. Matkalla saattoi esiintyä kölvistelyä ja muuta jullittelua, mutta kohtuullisessa määrin se hyväksyttiin kokemattomuudeksi ja välttämättömäksi pahaksi matkalla kohti äijyyttä.

Autonomia ilmenee kommunikaatiossa niin, että äijä kertoo ja kysyy asioita. Ei yritä vaikuttaa vastapuoleen, pelotella tai kerjätä. Tyyliin "Saksan pinta-ala on suunnilleen 357000 neliökilometriä.", "Paljonko nuo vanadiumtongit maksavat?" ja "voisitko ajaa tuon kuorma-auton jalkaterältäni?"

Hyvärinen J. kirjoitti...

Olette molemmat oikeassa, ainakin osittain.

Olen huono urheilemaan penkilläkin, joten Tamminen ei ole minulle kovin tuttu hahmo. En kylläkään epäile, etteikö hän olisi ainakin kolmen j:n äijjä.

Osittain on totta sekin, että äijä ei riitele. Itse asiassa hän kyllä riitelee (rakennustarkastajan, maanmittaustoimiston, katsastusviranomaisen, naapurin, työnjohtajan jne. kanssa), mutta se ei näytä riitelyltä. Se, mitä äijä sanoo ristiriitatilanteessa, voi näyttää toteavalta tai jopa hyväntahtoiselta sanailulta. "On se kunnanviskaali vaan semmoinen pehtoori, hehheh" -lauseen takana oleva ajatus voisi kuulostaa kovin toisenlaiselta tunteikkaan city-ihmisen muotoilemana.

Äijä haluaa nähdä jopa ihmisten riitelyn asioiden riitelynä. Siksi äijiä istuu paljon kunnanvaltuustoissa ja lautakunnissa, lähestulkoon puoluekannasta riippumatta.

Äijyydessä lienee jotakin zeniläistä, vaikka termi sinänsä voi olla varsin vieras. Pyrkimys on harmoniaan, tarpeen tullen vaikka hampaat irvessä. Tietenkin asialla on kääntöpuolensa. Suomalaisen äijäkulttuurimelankolian eepos ei ole Seitsemän samuraita vaan saman verran surmanluoteja. Mutta citykulttuuri on antanut äijäkulttuurille sen verran hyvää, että äärimmäisissä tilanteissa korpimetsät ja Nälkämaan laulu ovat muuntuneet lähiöiksi ja Leevi & the Leavingsin lauluiksi. Iso ahdistus hieman pienemmäksi. Tietenkin todelliset ääritilanteet ovat äijäkulttuurissa(kin) harvinaisia.

Mikähän äijäkulttuurin asiantuntija minäkin oikein olen?

Timo kirjoitti...

Äijän poikana ja muutenkin olen vaikuttunut sanoistasi. Loistava analyysi.