Kunnallispoliittinen katsaus

Vietin autotonta päivää käymällä jo toisen kerran tällä viikolla henkilöautolla töissä. Päivä kun oli aikataulunsa puolesta otollinen pieniin esineiden siirtohommiin. Ajan henkilöautolla suhteellisen vähän, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun auton ratissa tulee istuttua huomattavasti tavanomaista enemmän juuri autottomuuden teemapäivänä.

Työpäivä päättyi henkilökunnan turvallisuuskoulutukseen. Tilaisuuteen oli kaikilla osallistumisvelvollisuus. On myönnettävä, että itse olisin voinut olla tekemässä aivan hyvin jotain muutakin. Pelastuslaitoksen toteuttama koulutustuokio sisälsi oikeastaan kaikki samat asiat, jotka tuli kuultua toukokuussa veturitallin väelle järjestetyssä vastaavassa. Tästä koulutuksesta puuttui myös käytännön sammutusharjoitus. Oma näkemykseni on, että tämän tyyppisissä koulutuksissa käytännön harjoittelu olisi kaikkein tärkeintä.

Silmien kiinni painuminen ei ollut kouluttajana toimineen palomestarin vika. Monenmoisten kirjoitustöiden vuoksi olen valvonut viime öinä liikaa.

Kotona kävin hetkeksi pitkälleni ja taisin nukahtaakin. Mutta virkeyttä iltaa varten lähdin etsimään lenkkitossut jalassa. Luontaisen laiskuuteni ja mukavuudenhaluni huomioiden pidän saavutustani merkittävänä. Syke pysyi aisoissa.

Jokin aika sitten sopivassa paikassa sopivaan aikaan pistäytyessäni digitaalikamera mukana tulin pikkuhiljaa värvätyksi paikallisen puoluepoliittisesti sitoutumattoman ryhmittymän kuntavaalikuvaajaksi. Kyse on ToSiaankin sattumasta; nimittäin valokuvaustaitoa tai -kokemusta minulla ei ole. Mutta kameran etsimen taakse tarvitaan yleensä joku muu kuin itse ehdolla oleva.

Tänään ehdokkaat kokoontuivat rovastin luona. Ennen illan hämärtymistä otettiin pihalla ryhmäkuva. Koti-Minolta kulkee jossain pohjoisessa, ja varauduin lainaamalla työmaalta jonkin nanopikselin Sonyn. Kuvauksen jälkeen pyysivät jäämään kokoukseen. Eihän tuosta tohtinut kieltäytyä, koska ei-ehdokkaan läsnäolo-oikeus ehdokkaiden kokouksessa ei ole itsestäänselvyys.

Napostelimme sieniä - herkullisen piirakan muodossa - ja joimme kahvia. Paikalla piipahti naapurikylästä sitoutumattoman liikkeen nokkamies, diplomaattisesti sanottuna mielipiteitä voimakkaasti jakava hahmo T. Nieminen. Hän toimii nykyään myös valtakunnallisen sitoutumattoman liikkeen keulakuvana. Paikallisiin tarpeisiin syntynyt ja nimenomaan paikallistasolla edelleen toimiva sitoutumaton aate on organisoitunut valtakunnallisella tasolla päästäkseen poliittisten puolueiden kanssa yhdenvertaiseen asemaan mm. Suomen Kuntaliiton elimissä. On yhtäältä hämmästyttävää, toisaalta ymmärrettävääkin, miten puoluevetoista Suomen poliittinen kulttuuri on. Muistaako moni aikaa, kun Vihreä Liitto ei ollut rp? Nieminen, samoin kuin hänen kertomansa mukaan koko valtakunnallisen sitoutumattoman organisaation johto, oli hyvin kielteinen sellaista toisinaan ehdotettua loogista paradoksia kohtaan, että sitoutumaton liike organisoituisi rekisteröidyksi puolueeksi. Oma näkökantani on, että jos niin kävisi, olisi farssin aineksia ilmassa. En tietenkään tarkoita, että puolueissa sinänsä olisi jotakin moitittavaa. Mutta jos kansanliike on syntynyt tarkoituksenaan toimia nimenomaan puolueiden ulkopuolella - toki mahdollisimman hyvässä yhteistyössä niiden kanssa - se ei voi samalla sekä säilyttää uskottavuuttaan että liittyä osaksi puoluekenttää.

Sitoutumattoman liikkeen syntyhistoria toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina on mielenkiintoinen. Tuolloin oli silloisen Puolustuslaitoksen kantahenkilökunnalta kiellettyä toimia poliittisissa puolueissa. Ajan olot ja lähihistorian muistaen ei ole vaikea arvata, että säännön noudattamista valvottiin noina vuosina erityisen tarkkaan, moneltakin taholta. Puolueisiin sitoutumaton liike syntyi Kouvolan, Lappeenrannan ja Tuusulan tyyppisillä varuskuntapaikkakunnilla, jossa Puolustuslaitoksen henkilökunta halusi vaikutusmahdollisuuden paikallisiin asioihin. Olivathan he paikkakunnan asujaimistoa siinä missä maanviljelijät, yrittäjät, tehtaantyöläiset, virkamiehet ja monet muut, ja joiden perheiden oloihin paikallishallinnon päätökset vaikuttivat siinä, missä muidenkin. Olkoonkin Puolustuslaitos monessa mielessä tuolloin ollut oma saarekkeensa omine järjestelmineen; samoin - vähintään yhtä suuressa määrin - oli mm. Valtionrautatiet. Lienee syytä korostaa, että kyseessä ei ollut mikään IKL:n tai vastaavien aatteiden peiteoperaatio. Sellainen ei valvontakomissiolta tai Pariisin rauhansopimuksen määräyksiä toteuttavalta kotimaiselta hallinnolta olisi jäänyt huomaamatta ja kitkemättä. Kyse oli paikallispolitiikasta, jossa konkreettiset asiat ohittavat suuret kertomukset. Tai ainakin pitäisi ohittaa.

Varuskuntapaikkakuntien ulkopuolella syntyhistoriakin on luonnollisesti ollut siviilivetoista. Lieneekö tämä syynä siihen, että nimenomaan varuskuntapaikkakunnilla puoluepoliittinen sitoutumattomuus on tunnustettu helpommin poliittiseen kenttään sopivaksi kuin muualla? Siellä se oli eräänlainen käytännön sanelema pakko. Muualla sitoutumattomien on helppo kokea metsästävän puolueiden vanhoilla mailla.