Kuinka paljon mahtuu pieneen Hiaceen?

Perjantaina työpäivän jälkeen haettiin Dr12-veturilla raskautettuja työhaalareita alan liikkeestä Messukylän kirkkoa vastapäätä. Kotiin palatessa jäin matkan varrelle hakemaan J-P:ltä pakettiauton. Hän oli valmistellut erittäin siistin Vanetten, ja olin melkein nolo pyytäessäni kuitenkin kolmipaikkaista mallia. J-P tutki Hiacen öljytikun tarkkaan ja lisäsi voiteluainetta.

Iltalenkin jälkeen puolisoni ja minä lähdimme ystävättäremme seuraksi paikalliseen baariin. Ehdimme rauhalliselle puolelle ennen varhaista sulkemisaikaa ja saimme jäädä parantamaan maailmaa lasiemme loppuun saakka, vaikka paikka suljettiin. Äänekkäällä puolella pidettiin tietokilpailua, jossa kysyttiin ainakin presidentti Bushin tyttärien nimiä ja heureka-sanan alkuperää.

Lauantaipäivän aikaisen herätyksemme vuoksi jouduimme eroamaan mitä viehättävimmästä seurasta perjantai-illan kyseessä ollen melko aikaisin.

Lauantaiaamuna seitsemän aikoihin veturitallilta starttasi kaksi Toyotaa ja neljä miestä. Heistä kahden matka oli alkanut eteläisestä Suomesta jo paria tuntia aiemmin. Viides nousi kyytiin Tampereelta. Hiacen tavaratilaan pakattiin pienen pajan verran työkaluja.

Menomatka oli mietteliäs. Ajoimme Keuruun kautta, viivytellen. Ollaanko kruunun valtakirjan kanssa kulkevia vastassa haulikoin vai tyydytäänkö vain myrtyneisiin katseisiin?

Muinaisen suurvarikon tallilla itse isäntä tuli ovelle vastaan. Käskettiin miehistöhuoneeseen kahvipöytään. Sanoitta - toki puhellen, mutta itse asiaan viittaamatta - selvisi, että kaikki, niin he kuin mekin, kokivat olevansa samalla asialla. Ikävän tilanteen edessä tehdään se, mitä tehtävissä on. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että Haapamäki on paitsi rautatieliikennepaikka ja taajama, myös mielentila.

Lyhyesti todettuna tilanne on se, että muutoinkin vähälukuisesta rautatiekalustoperinnöstä on romutuslistalla jälleen useita VR-Konsernin omistamia kappaleita. Kaikkia näitä säilytetään Haapamäellä, joka on näihin aikoihin saakka saanut olla uhanalaisten reservaatti. Romutuslistaa kokonaisuudessaan ei ole vielä lupa julkaista, mutta olen jo aiemmin tullut kirjoittaneeksi, että siihen kuuluu mm. Dr12 nro 2234 "Huru". Myös peruskorjauksensa jälkeen aikanaan vain 89 kilometrin verran ajettu Hr1 nro 1013 "Ukko-Pekka" on tuomittujen luettelossa. Ja monta, monta muuta.

Meillä oli käsky jyrkin uhmata romuttajaa. Eli hakea talteen Dr12:sta soveltuvat varaosat Toijalassa säilytettävää nro 2241:tä varten. Aloite oli tullut konsernin taholta.

Neuvottelimme nopeasti tuloksen, jossa jokaiselle halukkaalle jää jotakin. Kimmo avasi portin pakettiautolle ja Mauri "Hurun" oven purkajille. Työ alkoi heti.

Vuonna 1989 hylätty nro 2234 on vuosien saatossa päässyt surulliseen kuntoon. Hetkessä neuvotellun komponenttienluovutustestamentin perusteella se jätti sarjansa uusimmalle mm. kojekaappien ovia, ratamoottorien ohjauspaneelin, puskinlyhtyjen umpiot ja päävalonheittimen lasin. Esko ja 2 x Jukka toimivat veturin sisällä. Marko ja minä purimme sovittuja ulkoisia osia. Ruuvit olivat pahoin ruostuneita, mutta akkuporakone ja iskutaltta moskineen auttoivat.

Veturin sisällä hylyn tunnelma voimistui. Akkujen raskas henkäys teki olon konehuoneen siinä päässä viihtymättömäksi. Levottomaksikin.

Ja katso, Foucaultin heilurin ja da Vinci -koodin fiktiot muuttuvat faktoiksi, kun veturi pian puretaan. Mitä 1950-luvun kirkasotsaisen mutta vielä epäkypsän teknologiauskon aikakauden vaiettuja tuloksia vapautuukaan, kun vanhaa metallia säälimätön murskain kohdetta tunnistamatta tarttuu erääseen veturin sisuksiin piilotettuun kohteeseen? Eivätkö 2234:llä ajaneet joutuneetkin allekirjoittamaan vaitiolositoumuksen? Vai mistä muusta syystä kukaan ei ole kertonut?

Luu ulkona

No niin, takaisin asiaan. Purkutyön jälkeen palailimme tallille, kuka jalan, kuka autokyydillä. Osa lähti katsomaan porkkanamaata. Esko ja minä hengailimme tallilla siihen saakka, kun Kimmo käynnisti Perkinsin kompressorin ja sen avulla edelleen edelleen Tampella-M.A.N:in ison "kasikoneen".

Pääsimme kyytiin, kun Dv15 lähti vaihtotöihin. Kimmo kertoi ajaneensa konetta paljon jo lapsena isänsä ohjauksessa. Voi kuvitella vanhan hyvän ajan varikon ja todellista, konkreettista osaamista arvostaneen ilmapiirin. Ja alun toisellakymmenellä olevan pojan ohjastamassa 840 hevosen voimaa ja käsittämätöntä vääntömomenttia ylpeän isän katsellessa päältä.

Eri raiteilta poimittiin perään muutama teuraaksi lähtevä "Ukko-Pekka" ja pääradan arkipäivän keskimääräistä matkustajajunaa vastaava määrä vaunuja. Päähän vielä mäntykankaisen vaalean asuntoalueen ja Göran Hongellin lasisarjan kanssa 1950-lukulaisimmasta suomalaisesta esineestä kilpaileva Dm4-päätevaunu. Se, ainoa laatuaan, ei onneksi ole menossa romutukseen.

Veturi kulki ratapihalle lyhyt pää edellä, mutta Kimmo ajoi rutiinilla pitkän pään ajopöydästä. Istuin lyhyen pään ajopöydän kuljettajantuolille, avasin ikkunan ja nostin kyynärpään sen alakarmille. Tarkistin ilmeettömän ilmeen taustapeilistä. Vaihtotyövauhdissakin ajoviima hyväili kasvoja. Minulla ei nuorena ollut jenkkiautoa, jolla tehdä sama kylillä, mutta tämä hetki korvasi sen 840 prosentin korolla. Ison kahdeksansylinterisen moottorin hidaskäyntinen hörskytys hiveli korvia. Veturi ja roikka jätettiin muiden vaihtotöiden (voimakaksikko Teppo & Otso) ajaksi ratapihan päähän, ja kolmisin kävelimme tallille.

Lauantaisauna oli vielä tuntien päässä, mutta esituoksua antoi maanantaista käyttötarkastustaan varten lämmityksen aloittanut "Kana". Koneenhoitajan mukaan Suomen ajokuntoinen höyryveturikanta on nyt parhaimmillaan vuosiin. Tai jopa vuosikymmeniin.

Kotimatkalla Jukka kiipesi pakettiauton ohjaamoon seuraksi. Jutunaiheet liikkuivat bussiliikenteestä elämän tarkoitukseen. Kuten rautatieharrastuksessa tapana on. Joimme kahvit Orituvalla. Kuorma purettiin kotivarikolla. Työvuorosta palannut Ilkka oli lämmittänyt saunan, jonne useimmat jäivät.