Vemppamiehet putkitöihin

Tänään olo on ollut eilistä parempi. Noudatin silti työterveyshoitajan ohjetta ja olen pysynyt päivän kotona, kun kerran työmaallakaan ei sota ole yhtä miestä kaivannut. Illan kokouskin - niin tärkeä asia kuin tällä kertaa onkin kyseessä - jää käymättä. Sielläkään ei olla tänään yhden miehen tarpeessa.

Päivä on kulunut lehtiä lueskellen ja kirjallisten töiden parissa. Yhden oikeankin työn tein.

Taannoin rikkoutunut keittiön vesihanan astianpesukoneventtiilin säätövipu osoittautui toissapäivänä vain alkuoireeksi hiukan isommasta viasta laitoksen sisällä. Venttiilin tiivistelevyistä uloin, se johon metallinen säätökara tulee kiinni, oli karan liikkeessä ilmeisesti alusta saakka olleen pienen klapin vuoksi loppuunkulunut. Periaatteessa olisi riittänyt tämän yhden tiivistelevyn vaihto, mutta myynnissä on vain kokonaisia hanapaketteja asennuksessa tarvittavine o-rengasrasvoineen 38 euron hintaan. Tulihan sitten vaihdettua kaikki liikkuvat osat ja tiivisteet samalla. Kokeilumielessä asetin vedenoton kylmälle vedelle alkuperäisen kuuman sijasta. Keittiöremontin yhteydessä LVI-työt tehnyt vanha putkimies sanoi omalla lämminvesivaraajalla varustetussa taloudessa olevan yleensä edullisempaa käyttää pesukonetta kuumalla vedellä. Koneemme pesee astiat kuitenkin lähes aina yösähkötariffin aikaan, joten kokeillaan nyt, tuleeko pesukoneen itse lämmittämä vesi edullisemmaksi sähkönkulutuksen kannalta kuin varaajan lämmittämä.

Olen sitä mieltä, että tämän yrityksen web-palvelu on todellinen palvelu. Asennus- ja huolto-ohjeet kuuluvat usein vain valtuutetuille jälleenmyyjille, asennusliikkeille ja muille "B to B"-kumppaneille tarkoitettujen ekstranettien sisältöön. Hienoa toimintaa. Luulen, että lopputuloksen kannalta tällaisessa toimintatavassa tyytyväisiä ovat niin valmistaja, jälleenmyyjä kuin asiakaskin. Jokainen saa jotakin.

Viranomainen, jonka päätöksenteosta on soveltuvin osin voimassa, mitä valtion komiteoista säädetään

Päivän lukemistona olivat uudet Ruotuväki ja Tekniikan maailma. Ja toissapäiväinen lukematta jäänyt paikallislehti. Siinä kerrottiin, miten kunnan kulttuuri- ja vapaa-aikatoimen yhtenä mahdollisena kohteena vaadittujen säästötavoitteiden saavuttamiseksi on veturimuseon lakkauttaminen. Siitähän seurasi pitkä puhelu vastaavan viranhaltijan kanssa. Hän suhtautui museohuoleen hyvin ymmärtäväisesti ja selvisi, että lehdessä annettu kuva ei aivan vastannut todellisuutta. Mutta ikävä fakta on se, että säästötavoitteiden toteuttaminen vaaditussa laajuudessa edellyttäisi jonkin ko. sektoriin liittyvän toiminnon osalta lähestulkoon alasajoa. Luonnollisesti nykytilanteessa pitää säästää, mutta missään tapauksessa ei ole järkevää antaa asian mennä nollasummapeliksi, jossa yhden toiminnon säästyminen olisi toisen tuho. Puheeksi tulivat erinäiset talkootyötoiminnasta nousevat säästömahdollisuudet, joista on tallin miehistöhuoneessa ja verstaalla kesän jälkeen keskusteltu. Niistä ei tässä sen enempää, mutta neuvotteluja aletaan käydä.

Vai oliko lehteen päätynyt sanamuoto täky, jotta viranhaltijat ja poliittiset päättäjät saisivat aloitteita rohkeahkoihinkin ratkaisuihin sieltä, mistä niitä haluavat saada? Vai alkaako kuntapolitiikan käpykaartilaista vaivata jo paranoia?

Kirjallisia töitä riitti yksien web-sivujen pikapäivityksen ja yhden pöytäkirjan kirjoittamisen verran.

Pikapäivitys tarkoitti tälläkin kertaa vain vanhentuneiden tietojen poistamista tai ajantasaistamista. Jotakin uutta tuonne pitäisi saada aikaiseksi. On pitänyt jo monta vuotta.

Pöytäkirjan kirjoittaminen oli yllättävän samanlainen kokemus kuin minkä hyvänsä ry:n pöytäkirjan. Kirjaimet ja sanat asettuivat paikalleen, vaikka ei ollutkaan puku päällä ja kravatti kaulassa ;-)

Otilla

Eilen illalla kokouksesta (taas vaihteeksi) kotiin palatessani alkoi niveliä särkeä. Puolen tunnin sisään palelsi. Flunssaoireita on ollut ennenkin, mutta kuume taisi nousta ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella. Tottumattomalle harvinaisen ikävä olotila.

Aamulla minusta oli vain terveyskeskukseen lähtijäksi. Kotikylän terveyskeskus sai kelvata - ja hyvin kelpasikin - vaikka yleensä käytän työmaan sijainnin vuoksi naapurikaupungin vastaavan työterveyspalveluja.

Asian vierestä: työelämä epätasa-arvoistaa kansalaisia terveydenhuollon alalla. Työterveyshuolto on käytännössä ilmaista työssä oleville. Oman kokemukseni mukaan se on myös hyvin laadukasta. Sen sijaan työelämän ulkopuolella oleva joutuu maksamaan monissa kunnissa käytössä olevat terveyskeskusmaksut. Toki työssäoleva maksaa palkastaan työterveyshuollon kuluja, mutta pidätetäänhän työelämän ulkopuolella olevankin tuloista veroja, joita käytetään muuhun perusterveydenhuoltoon.

Työterveyshoitaja tutkaili kurkun, mittasi kuumeen (korvista, mikä sekin oli minulle uutta) ja määräsi kaksi päivää vemppaa. Iltapäivään saakka meni nukkuessa Vilman kanssa.

Sairastaminen ei ole mukavaa, mutta eniten tässä harmittaa se, että sairaustapaukset sotkevat asioita työmaalla. Tällä kertaa sijaisuusjärjestelyt kuitenkin onnistuivat hyvin, mistä asianosaisille suuret kiitokset.

Sikäli tauti sattui sopivasti, että olen saanut nauttia mitä viehättävimmän hoitajattaren hellästä hoivasta :-)

Juha Vuorisen ottamat teurastuskuvat ovat surullisen vaikuttavia.

Kyläpolitiikkaa

Tätä paljon blogihuomiota osakseen saanutta vaalikampanjointia ei liene tarkoitettu millään muotoa tosissaan otettavaksi. Jos olisi, ei pilkantekijän kuva yleisön silmissä jäisi sen paremmaksi kuin pilkan kohteenkaan. Mutta poliittisena huumoripläjäyksenä, 1800-luvun yhteiskuntaan pohjautuvien puolueideologioiden ja niiden vastakohtien huvittavuuden osoituksena, joksi tuo pitänee tulkita, Punikkilan ja Porvarlahden vastakkaisasettelu on mitä hauskin.

Piilottelen raukkamaisesti sivussa kotikylän kuntapolitiikan taistoissa, mutta huvittavuutta esiintyy täälläkin. Useammallakin foorumilla perätään taas kerran syytä 1990-luvun lopulla tapahtuneeseen kunnan rajuun velkaantumiseen ja vaaditaan syyllisiä esiin. Lähes kaikki keskusteluun osalliset tuntuvat kuitenkin noudattavan itsesensuuria siinä, että asian todellisesta syystä ei saa puhua. Viitataan korkeintaan epämääräisiin "investointeihin". Kunnan velkaantumisen varsinainen syy olivat suuret Helsinki-Tampere-moottoritien vaatimat investoinnit. Poikkipuolista sanaa moottoritieinvestoinneista ei kuntapolitiikassa tai mediamonopolissa ole suvaittu.

Moottoritien odotettiin tuovan kuntaan hyvinvointia samaan tapaan kun rautatie toi 1870-luvulla. Se toi kelpo joukon uusia asukkaita, jotka maksavat tunnollisesti veronsa käyden töissä - ja kuluttamassa - Tampereella. Päivähoito- ym. julkispalvelut sen sijaan kulutetaan kotipaikkakunnalla. On hyvä muistaa, että nukkumalähiö - olkoonkin pientalovaltainen ja luonnonläheinen - ei kerää niinkään asukkaidensa ostovoimaa kuin palveluvaateita. Tämä on keskeinen syy palveluiden yksityistämistarpeeseen kuntatalouden kannalta.

Se mitä odotettiin, uutta tuotanto- ja liike-elämää, ei ole toteutunut läheskään toivotussa mittakaavassa. Jos olisi, takaisivat luultavasti jo kasvaneet yhteisöverotilitykset kuntatalouden nykyistä paremman tasapainon. Aikanaan rautateiden tullessa syntyi risteysasemalle lisäksi suuri varikko. Huomattavan työvoimavaltainen rautatielaitos sinällään synnytti huutavan tarpeen uutta väestöä palvelevasta yrityselämästä. Moottoritie sinänsä ei ole tuonut työvoimavaltaisia liikenteen solmukohtia, varikoita ja niiden ihmisiä. Se on tuonut vain mahdollisuuden siirtyä paikasta toiseen, joka epäilemättä on käytetty niin hyvin kuin on ollut mahdollista. Mutta liikoja on ollut turha odottaa.

Nimittelyä

Työmaan postilokerooni oli aamulla saapunut kruunun kirje Hakaniemestä. Siinä se nyt oli. Mustaa valkoisella ja virallisen näköinen asettelu (ja mielestäni yksi puolipiste oudossa paikassa, mikä todennäköisesti johtuu siitä, että en itse tunne välimerkkien paikkoja, kuten tästä sepustuksestakin voi nähdä).

Eipä se silti tuntunut oikein miltään. Ei niin,että sen olisi pitänytkään. Pieni asia, joskin minulle ensimmäinen laatuaan.

Kirje jäi työpöydälle kuoressaan, jossa oli iloisenvärinen liiketunnus.

Sade alkoi töistä tullessa ja kesti hämärän tuloon saakka. Lähdin puolisoni kanssa ulkoilemaan kosteaan mutta ei vielä kovin viileään iltaan. Valitsimme reitiksi tavanomaista vähemmän kuraisen ja paremmin valaistun lenkkipolun.

Talojen, varsinkin kerrostalojen, valaistut ikkunat näyttivät syysillassa viehättäviltä.

Onhan näistä puhuttu; nyt on nähtykin

Puolisoni ja minä lähdimme kotiseutukävelylle iltapäivän aurinkoon. Yllä samanlaiset ulkoilupuvut :-). Ja kamera mukana, onneksi. Kävimme moottoritien varressa juomassa puoliksi pullollisen vissyä. Takaisin päin kuljimme vanhaa satamarataa seuraten. Aika on kulunut nopeasti. Tuota nyt aivan metsittynyttä rataa pitkin kuljetettiin kyläläisiä Vanajan rantaan juhannusjuhlille Veturimuseon Lättähatulla vielä vuonna 1996.

Hetken mielijohteesta käännyimme teollisuusalueelle vievälle tielle. Satamaradalta vanhalle Posti- ja telelaitoksen päävarastolle haarautuvan niinikään täysin metsittyneen teollisuusraiteen portti oli - no tuota - houkuttelevan näköinen. Ratalinjaa seuraten pääsi varastoalueelle. Tuskin tuolla liikkuminen kaikkien mielestä olisi ollut sopivaa, mutta eihän tässä pahanteossa oltu. Uteliaita vain. Pikku patikoinnin jälkeen raiteen päässä, yleisille teille näkymättömissä, oli katos, josta pilkisti oranssia. Postilaitos on aikanaan ollut Valtionrautateihin verrattava saarekkeensa, mutta tässä kylässä vielä eristetympi. Päävarasto, valtakunta kauppalassa, oli piikkilanka-aidoin muusta maailmasta erotettu toisin kuin yleensä avoimet rautatien alueet. Niinpä on asianharrastajainkin keskuudessa puhuttu milloin yhdestä, milloin kahdesta vanhasta postivaunusta päävarastolla. Ja viime vuosina pohdittu, vieläkö niitä siellä on.

Katoksessa vaunuja olikin kolme. P 9935 vuodelta 1871 (sic!) on melkoinen harvinaisuus. Peltikuorinen kaksiakselinen wanhan ajan waunu ei ollut häävissä kunnossa, mutta tuollaisenaankin (kuva alla) tarjosi tuulahduksen aivan toisenlaisesta maailmasta. Näytti siltä, että joskus kauan sitten vaunua olisi pidetty tilapäisenä majoituspaikkana ties kenen toimesta.



Kaksi muuta postivaunua olivat 1940-1950-lukujen puukorisia Po:ita (nrot 9811 ja 9826). Ne olivat ainakin ulkoisesti huomattavan siistejä.

Kaikkineen 1950-lukulaisen, nyt hyvin hiljaisen, teollisuusalueen katoksessa vallitsi aikakoneen tunnelma.

Omalta kohdaltani on tietenkin vain sekä henkistä, sosiaalista että ruumiillista laiskuutta, että aikaisemmin ei ole tullut selvitettyä kotikylässä sijaitsevaksi arvuuteltujen postivaunujen tilannetta. Nyt se tuli tehtyä ja hyväksi todettua.

Ennen kuin joku miettii, että noiden tulisi seistä yleisön nähtävinä parin kilometrin päässä nykyisestä sijainnistaan, niin vastaan, että ei pitäisi. Veturitallin tilat ovat lähes viimeistä metriä myöten täynnä, ja julkisella, täysin avoimella alueella ulkosalla tai mahdollisessa katoksessa seistessään aarteet olisivat huomattavasti alttiimpia ilkivallalle kuin nyt.

vaunut.org-palvelussa Katajiston Jussi kertoo kuvanneensa saman vaunun toukokuussa 1969, kun se museovaununa oli vielä liikennöitävässä kunnossa.

Flash in the night

Eilen illalla puolisoni palattua kotiin, saunan ja ruokailun jälkeen, vietimme iltaa kera toistemme ja valkoviinin. Rupattelun ohessa puolisoni tutkaili työasemallaan viikon aikana saapunutta sähköpostia ja minä selailin valtionarkeologi Gardbergin soljuvaa tekstiä Suomen vanhaa rakennusperintöä esittelevän, talven kirja-alennusmyynnistä hankkimani Kivestä ja puusta -teoksen sivuilta.



Rauhallisen koti-illan katkaisi pihamaan takaa kuuluva infernaalinen meteli. Kipaisin ovelle katsomaan. Näky oli vaikuttava. Sveitsistä vuokrattu Speno-kiskonhiontajuna työvaloineen ja varoituslaitteineen on vaikuttava ilmestys. Ja varsinkin työnteossa, kun hionnan nostama kipinäpilvi valaisee yön. Kuvauskaluston valovoiman heikkoudesta johtuen vaunut.orgiin riitti vain vaatimaton kuva-arvoituksen poikanen.

Kansalta kerätty ihra molkahteli lahtaritakin alla

Jossain määrin julkisuutta saanut valtioneuvoston Turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko (PDF-tiedosto 3 100,12 kB) on ilmestynyt toissapäivänä. Paljon puhuttu maamiinoista luopuminen sisältyy siihen samoin kuin monenlaisia menneisyyden haamuja esiin nostava maakuntajoukkojärjestelmä ja erityisesti vapaaehtoisen maanpuolustuksen aseman vahvistaminen siitä mahdollisesti säädettävällä lailla. Vapaaehtoisen maanpuolustuksen aseman korostamisesta voidaan perustellusti olla montaa mieltä, mutta maakuntajoukkojärjestelmän yhteydessä puhuminen epämääräisistä "kaartteista" on mielestäni erheellinen, koska kyse on 1960-luvun puolivälissä vahvistetun alueellisen puolustuksen periaatteen viemisestä viimein organisaatiokaavioista käytännön tasolle.

Lyhyesti todettuna selonteon keskeisimmät seikat ovat (tiivistelmästä kiitokset Reserviläisliitto ry:n toiminnanjohtajalle O. Nybergille):

• Suomi kehittää nopeasti kriisialueelle lähetettäviä joukkoja sekä osallistuu aktiivisesti monikansalliseen harjoitustoimintaan


• Suomi liittyy henkilömiinat kieltävään Ottawan sopimukseen vuonna 2012 ja hävittää jalkaväkimiinat vuoden 2016 loppuun mennessä


• Suomi kehittää puolustuskykyään sotilaallisesti liittoutumattomana maana turvallisuusympäristöönsä vaikuttavia muutoksia seuraten


• sodan ajan joukot jaetaan alueellisiin ja operatiivisiin joukkoihin. Alueellisten joukkojen vahvuus on noin 250 000 ja operatiivisten noin 100 000 sotilasta


• operatiivisten joukkojen valmiusprikaatit saatetaan valmiiksi vuoden 2008 kuluessa


• helikopteripataljoona saadaan operatiiviseen valmiuteen vuoden 2010 loppuun mennessä


• sotilaallista maanpuolustusta tukeva vapaaehtoinen maanpuolustus organisoidaan uudelleen siten, että se voi tukea viranomaisten toimintaa kaikilla tasoilla


• muodostetaan maakuntajoukkoja, jotka kuuluvat puolustusvoimien sodan ajan joukkoihin


• valtioneuvosto harkitsee erillisen vapaaehtoista maanpuolustusta koskevan lain tarpeellisuutta


• vapaaehtoistoiminnantehostamiseksi tutkitaan mahdollisuutta perustaa eri hallinnonaloja palveleva koko maan kattava toimintakeskusverkosto.

Uutta Turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa on leimannut valmisteluvaiheen suljettu ilmapiiri. Ilmeisesti edellisen, vuonna 2001 julkistetun vastaavan asiakirjan avoimen valmisteluvaiheen yhteydessä ilmennyt voimakas mielipiteiden ilmaisu erilaisten turvallisuuspolitiikkaan liittyvien tahojen toimesta Puolustusvoimia myöten pelotti valtioneuvoston toimimaan nyt sammutetuin lyhdyin.

Vasta ilmestyneen Panssari-lehden numeron 3/2004 pääkirjoituksessa PsPr:n esikuntapäällikkö everstiluutnantti Ari Parkkola ottaa voimakkaasti kantaa selonteon valmistelukysymykseen ja perää avoimuutta. Taustansa vuoksi hyvin ymmärrettävistä syistä Parkkola kiinnittää huomiota kysymykseen, onko uuden maavoimien esikunnan sijoittaminen Hämeenlinnan sijasta Mikkeliin (joka toki on perinteikäs päämajakaupunki) ensisijaisesti aluepoliittinen ratkaisu. Sotilaalta on harvinaisen rohkeaa tekstiä arvailla valtakunnanpolitiikan puolueiden tukialueita ja niiden merkitystä poliittisessa päätöksenteossa.

Asentajan illanvietto

Joskus nukkuminen jää budjettipuintien ja yhdistystoiminnallisten velvoitteiden vuoksi vähiin. Tällä viikolla monena päivänä on kokoustettu myöhään ja sen jälkeen tuotettu merkkijonosaastetta. Kyseessä on aivan erinomainen yhteensattuma sikäli, että puolisoni on työmatkalla pohjoisessa. Kummallekaan ei tule paha mieli toisen läsnäolemattomuudesta. Huomenna hän tulee kotiin, mikä tekee päivästä juhlapäivän.

Nukkumattomuuden aiheuttamaan olotilaan kahvi ei ole minulle hyvä lääke. Jos joisin sitä niin paljon kuin tekisi mieli, tuloksena olisi vain huonompi olo. Illansuussa nautin kotimarketin tarjouksessa olleen parin desilitran tölkin kofeiini- ja tauriinipitoista juomaa. Vekkuli aine. Tölkin kyljessä ilmoitettiin käyttösuositukseksi maksimissaan viisi tölkkiä vuorokaudessa. Veikkaan, että viidestä tuollaisesta tölkistä tulisi yhtä "virtuaalitodellinen" olo kuin viidestä, paljon kookkaammasta, kaljatölkistä.

Omalla kohdallani toimivin lääke nuutuneeseen olotilaan on ulkoilu. Työpäivän jälkeen sade viivytti hetken sisällä. Valmistauduin henkisesti illanviettoon päivittämällä kotona ADSL-päätteen ja reitittimen "firmwaret". Ensinmainitun kohdalla valmistajalla oli erinomainen suositus: älä päivitä, jos kaikki toimii. Pitihän sitä silti kokeilla, ja hyvin toimi päivityksen jälkeenkin. Kumpikaan päivitys tuskin toi paljonkaan lisää suorituskykyä tai tietoturvallisuutta nykypäivän tilanteeseen nähden; molemmat tuotteet ovat olleet pois valmistuksesta jo melko pitkään. Reitittimen uusin mahdollinen firmware oli päivätty viime vuoden huhtikuulle. Jostain mielen perukoilta vyöryi esiin termi "turbulenssi".

Onnistuin välttelemään kuralätäköt kohtuullisen hyvin. Lenkkeillessä nolottaa, kun ilman silmälaseja tunnistan tutut ihmiset tai heidän autonsa vasta aivan kohdalla. Jos sittenkään. Toivottavasti mahdollisimman moni reaalimaailman tuttava lukee tämän.

Illalla kävin Ilkan luona. Hän oli päivitystuulella. Menopeli oli vaihtunut saksalaisesta toiseen, ja omistaja hankkinut uusvanhan tietokoneen, joka verraten lyhyeksi jääneen käyttöaikansa vietti oman työmaani opiskelijoiden, opettajien ja atk-tuen hellässä huomassa. Paikallinen vuokranantaja myi vuokralaitteet halukkaille sopuhintaan. Eskon varaama toinen samanlainen odotti noutajaansa. Asentelimme työasemiin hieman lisää työmuistia ja tallentavat CD-asemat.

Televisiotakin tuli pitkästä aikaa vilkaistua. Ohjelma vaikutti vastenmieliseltä, mutta nyt innostus ei riitä sen tarkempaan pohtimiseen. Todettakoon vain, että valtakunnallisessa mediassa - olkoonkin miten "viihdettä" hyvänsä - toisen ihmisen persoonallisiin, vaikka vain ulkoisiin, piirteisiin puuttuminen on minusta sellainen moukkamaisuuden osoitus, että jo pelkän itsekunnioituksen kannalta sen sortin mölyt olisi parasta pitää omassa mahassaan.

Aivan kuin haukotuttaisi

Töiden lomassa pääsin taas kerran parturi-kampaamo-osaston koe-eläimeksi. Tukasta lähti se vähä, mitä sitä oli, ja parta tuli kuosiinsa. Työn valmistuttua kehuin olevani Timo Rautiaisen näköinen. Partureita nauratti. Kiitos heille hyvästä työstä! Minulla on kuulemma kireä päänahka, ja se voi olla osasyy suhteellisen varhaiseen kaljuuntumiseen.

Posti oli tuonut kotiin hyvä veli -kirjeen Klaus Juutilaiselta (lienee tuttu hahmo tamperelaisille ja vanhemmalle news-väelle). Hän haluaa lausunnon koskien keskiajan tanskalaista maa-aatelia. En toki epäile, etteikö Luojalla olisi tarkoituksensa jokaiselle asialle. Sinänsä oli mukava kuulla Klaunkin olevan edelleen menossa mukana.

Illalla oli ohjelmassa kahden kokouksen putki. Ei politiikkaa, vaan viattomampaa yhteistä hyvää. Kaksi perättäistä kokousta hoitui nopeammin kuin edellisiltojen yksittäiset palaverit. Ammattimiehet asialla.

Syyspäiväntasaus

Vihreys käy yhä keltaisemmaksi.

Eihän tuosta ole kuin vähän aikaa, kun päivät pitenivät. Kasvaako vuodenaikojen kiertokulun koettu nopeus ikävuosien myötä?

Ja ikäväkin on.

Jos termi "lähetystyö" kantaakin menneiden polvien syntien vuoksi hieman synkkää viittaa harteillaan, toivottavasti tämä vuotuinen kampanja on tullut huomatuksi.

Kunnallispoliittinen katsaus

Vietin autotonta päivää käymällä jo toisen kerran tällä viikolla henkilöautolla töissä. Päivä kun oli aikataulunsa puolesta otollinen pieniin esineiden siirtohommiin. Ajan henkilöautolla suhteellisen vähän, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun auton ratissa tulee istuttua huomattavasti tavanomaista enemmän juuri autottomuuden teemapäivänä.

Työpäivä päättyi henkilökunnan turvallisuuskoulutukseen. Tilaisuuteen oli kaikilla osallistumisvelvollisuus. On myönnettävä, että itse olisin voinut olla tekemässä aivan hyvin jotain muutakin. Pelastuslaitoksen toteuttama koulutustuokio sisälsi oikeastaan kaikki samat asiat, jotka tuli kuultua toukokuussa veturitallin väelle järjestetyssä vastaavassa. Tästä koulutuksesta puuttui myös käytännön sammutusharjoitus. Oma näkemykseni on, että tämän tyyppisissä koulutuksissa käytännön harjoittelu olisi kaikkein tärkeintä.

Silmien kiinni painuminen ei ollut kouluttajana toimineen palomestarin vika. Monenmoisten kirjoitustöiden vuoksi olen valvonut viime öinä liikaa.

Kotona kävin hetkeksi pitkälleni ja taisin nukahtaakin. Mutta virkeyttä iltaa varten lähdin etsimään lenkkitossut jalassa. Luontaisen laiskuuteni ja mukavuudenhaluni huomioiden pidän saavutustani merkittävänä. Syke pysyi aisoissa.

Jokin aika sitten sopivassa paikassa sopivaan aikaan pistäytyessäni digitaalikamera mukana tulin pikkuhiljaa värvätyksi paikallisen puoluepoliittisesti sitoutumattoman ryhmittymän kuntavaalikuvaajaksi. Kyse on ToSiaankin sattumasta; nimittäin valokuvaustaitoa tai -kokemusta minulla ei ole. Mutta kameran etsimen taakse tarvitaan yleensä joku muu kuin itse ehdolla oleva.

Tänään ehdokkaat kokoontuivat rovastin luona. Ennen illan hämärtymistä otettiin pihalla ryhmäkuva. Koti-Minolta kulkee jossain pohjoisessa, ja varauduin lainaamalla työmaalta jonkin nanopikselin Sonyn. Kuvauksen jälkeen pyysivät jäämään kokoukseen. Eihän tuosta tohtinut kieltäytyä, koska ei-ehdokkaan läsnäolo-oikeus ehdokkaiden kokouksessa ei ole itsestäänselvyys.

Napostelimme sieniä - herkullisen piirakan muodossa - ja joimme kahvia. Paikalla piipahti naapurikylästä sitoutumattoman liikkeen nokkamies, diplomaattisesti sanottuna mielipiteitä voimakkaasti jakava hahmo T. Nieminen. Hän toimii nykyään myös valtakunnallisen sitoutumattoman liikkeen keulakuvana. Paikallisiin tarpeisiin syntynyt ja nimenomaan paikallistasolla edelleen toimiva sitoutumaton aate on organisoitunut valtakunnallisella tasolla päästäkseen poliittisten puolueiden kanssa yhdenvertaiseen asemaan mm. Suomen Kuntaliiton elimissä. On yhtäältä hämmästyttävää, toisaalta ymmärrettävääkin, miten puoluevetoista Suomen poliittinen kulttuuri on. Muistaako moni aikaa, kun Vihreä Liitto ei ollut rp? Nieminen, samoin kuin hänen kertomansa mukaan koko valtakunnallisen sitoutumattoman organisaation johto, oli hyvin kielteinen sellaista toisinaan ehdotettua loogista paradoksia kohtaan, että sitoutumaton liike organisoituisi rekisteröidyksi puolueeksi. Oma näkökantani on, että jos niin kävisi, olisi farssin aineksia ilmassa. En tietenkään tarkoita, että puolueissa sinänsä olisi jotakin moitittavaa. Mutta jos kansanliike on syntynyt tarkoituksenaan toimia nimenomaan puolueiden ulkopuolella - toki mahdollisimman hyvässä yhteistyössä niiden kanssa - se ei voi samalla sekä säilyttää uskottavuuttaan että liittyä osaksi puoluekenttää.

Sitoutumattoman liikkeen syntyhistoria toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina on mielenkiintoinen. Tuolloin oli silloisen Puolustuslaitoksen kantahenkilökunnalta kiellettyä toimia poliittisissa puolueissa. Ajan olot ja lähihistorian muistaen ei ole vaikea arvata, että säännön noudattamista valvottiin noina vuosina erityisen tarkkaan, moneltakin taholta. Puolueisiin sitoutumaton liike syntyi Kouvolan, Lappeenrannan ja Tuusulan tyyppisillä varuskuntapaikkakunnilla, jossa Puolustuslaitoksen henkilökunta halusi vaikutusmahdollisuuden paikallisiin asioihin. Olivathan he paikkakunnan asujaimistoa siinä missä maanviljelijät, yrittäjät, tehtaantyöläiset, virkamiehet ja monet muut, ja joiden perheiden oloihin paikallishallinnon päätökset vaikuttivat siinä, missä muidenkin. Olkoonkin Puolustuslaitos monessa mielessä tuolloin ollut oma saarekkeensa omine järjestelmineen; samoin - vähintään yhtä suuressa määrin - oli mm. Valtionrautatiet. Lienee syytä korostaa, että kyseessä ei ollut mikään IKL:n tai vastaavien aatteiden peiteoperaatio. Sellainen ei valvontakomissiolta tai Pariisin rauhansopimuksen määräyksiä toteuttavalta kotimaiselta hallinnolta olisi jäänyt huomaamatta ja kitkemättä. Kyse oli paikallispolitiikasta, jossa konkreettiset asiat ohittavat suuret kertomukset. Tai ainakin pitäisi ohittaa.

Varuskuntapaikkakuntien ulkopuolella syntyhistoriakin on luonnollisesti ollut siviilivetoista. Lieneekö tämä syynä siihen, että nimenomaan varuskuntapaikkakunnilla puoluepoliittinen sitoutumattomuus on tunnustettu helpommin poliittiseen kenttään sopivaksi kuin muualla? Siellä se oli eräänlainen käytännön sanelema pakko. Muualla sitoutumattomien on helppo kokea metsästävän puolueiden vanhoilla mailla.

Toissapäiväisen filmin tunnelmissa

Jäin työpäivän jälkeen kaupunkiin, kun yhteistä hyvää oli tarkoitus kokoustaa Riston luona. Kävelin tihkusateessa rauhallisesti Yrjölän kaupunginosaan, mutta muistin Riston kotikadun aluksi väärin. Pian oikeakin löytyi.

Kaupunginosa on puhdastyylinen rintamamiestalojen alue. Jokunen alkuperäiskuntoiseltakin näyttävä löytyy. Sunnuntainen elokuva ei voinut olla tulematta mieleen.

Muistan, kun vuosia sitten katselimme taloja myös siltä suunnalta. Parissa esittelyssäkin käytiin. Yhdessä kohteessa vanha osa interiööriä oli jätetty tai jäänyt 1940-1950-lukujen taitteeseen. Edelleen, aivan kuin Juoksuhaudantiessä. Vaikka emme suinkaan sylje menneisyydelle, emme olleet valmiit ostamaan ylisukupolvista nostalgiaa. Muistelisin tilankäyttöratkaisuja kokonaisuudessaankin melko - miten sen nyt sanoisi - mielenkiintoisiksi.

Kävellessäni mietin, millaista olisi kulkea tätä reittiä päivittäisenä työmatkana. Ympäristö olisi paljon urbaanimpi kuin nykyinen. Tehdas kumisisi melkein vieressä.

Poikani Tarmo! Tiedätkö, mitä hallllitus tekee?

Kokouksessa puitiin paljon asiaa. Ei ehkä tehokkaimmalla mahdollisella tavalla, mutta valmistakin tuli.

Lienen ennenkin kirjoittanut, että sangen monessa yhdistystoiminnassa virallisluonteisuus ja byrokraattisuus latistavat kokonaisuutta. Aktiivisimmat toimijat huomaavat pian istuvansa hallituksissa ja johtokunnissa, usein toimihenkilötehtävissä, jos vain ovat yhtään luku- ja kirjoitustaitoisia. Siitä alkaa usein heidän harrastusintonsa latistuminen. Aikaa ei enää riitä sille mahdollisesti käytännön toiminnalle, jota varten mukaan liityttiin. Pahimmassa tapauksessa innostus koko asiaa kohtaan heikkenee. Ja kun yhdestä päästä vanhoja toimihenkilöitä poistuu, uudet toiminnasta kiinnostuneet aktiivit kaapataan latistamaan harrastusintonsa johtokuntiin yhä varhemmin.

Menneinä vuosikymmeninä johtokuntapaikat olivat kuulemma tavoiteltuja. Syyksi tarjotaan usein ajan politisoituneisuutta, jossa jokainen kynnelle kykenevä halusi päästä osalliseksi virallisesta vaikutuskanavasta. Se voi hyvin olla osatotuus. Luulen, että lisäksi byrokratia jopa valtionhallintoon saakka tehtävine raportteineen on nykyisin väsyttävämpää kuin ennen.

Taisin tahattomasti ärsyttää joitakuita kinuamalla osaston "humveeta" eräälle tulevalle keikalle.

Kotiin palatessa oli jo pilkkopimeää. Vilma oli jo odotellut paitsi ruokaa, erityisesti ulospääsyä. Kissaneiti viihtyy niityllä ja muualla lähimaisemissa hyvin, kun sää on vielä melko lämmin. Voisi kuvitella hiirestyskauden olevan käynnissä, mutta saaliita ei ole kotiin kannettu.

Ajoneuvohallintokeskus oli muistanut verolipulla ja operaattori lankapuhelinlaskulla.

The silicon chip inside her head gets switched to overload

Puolisolleni tuli pikainen työmatkakomennus. Matkavarusteiksi saapasta, maihinnousukenkää, goretex-pukua. Ja päämäärä kaukana. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei se kadehduta mua ollenkaan. Meikäläisen työmatkat suuntautuvat vain tunkkaisiin laivaseminaareihin ja vastaaviin. Vein hänet aamulla lähtökynnykselle ja vastoin tapojani jatkoin henkilöautolla töihin. Taisin olla paikalla Heikin jälkeen lähes ensimmäinen. Hän heilutteli salin ikkunasta.

Päivän aikana PCI-korttipaikan rinnakkaisportiksi muuntava lisäkortti ei ollut halukas yhteistyöhön MSIn KT600-sarjan emolevyn kanssa. Kortti ja laiteohjain asentuivat kiltisti Windows-käyttöympäristöön, mutta tieto ei portin kautta kulkenut suuntaan eikä toiseen. Tiedetään, tiedetään. Porttikortit ovat jo vuosia kuuluneet samaan sarjaan tasakattoisten elintasosiipien ja madallettujen sylinterinkansien kanssa. Sattuuhan näitä.

Talousarvioesityksen viilaaminen strategisille päättäjille esiteltävään kuntoon ei ole herkkua. Kuka sitä nyt vapaaehtoisesti haluaisi pyyhkiä rivejä kirjeestä joulupukille? Vakavasti puhuen on tietenkin hyvä, että säästetään. Minun on helppo muistaa parin vuosikymmenen takaa työuraansa lopettelemassa ollut Veikko, kaitakasvoinen ja tupakkaa sarjassa polttanut vanha rautatieläinen: "Se on leivän ääni".

Työmaan miestappiotkin kasvavat. Näkymätön käsi eli yritysmaailma vie miehistä parhaan oikeisiin töihin. Mitenkäs se Leskinen aikanaan lauloi?

Otsikolla - vaikka jonkun meidän takatukkaisen, pikkutakkiin ja farkkuihin pukeutuvan silmiin siltä saattaa näyttää - ei sitten ole mitään tekemistä tämänpäiväisen kirjoitelman kanssa. No ei ole.

Illan plusmerkkiseksi saldoksi voi kirjata sopivan kuulaan lenkkeilysään. Ja velimiehen tapaamisen.

Mitäs tälle laitetaan? Lähtee 2084:stä? Herra siellä, ei noin paljon voi pudottaa.
Ei vaan, hauska teksti :-)

Kotirintamalta

Päivällä jouduin tai pääsin harjoittamaan hiukan poliittista valokuvaustoimintaa. Iltapäivä sujui mukavasti sukulaispariskunnan hopeahääpäivän merkeissä. Juhlaparin tytär oli taas kerran loihtinut herkkupöydän. Pistämättömään ammattitaitoon törmätessään ei voi kuin ihailla.

Illalla kävimme paikallisessa elokuvateatterissa katsomassa Juoksuhaudantien. On tunnustettava, että en ole lukenut kirjaa, joten vertailukohtaa alkuperäiseen aiheeseen on mahdoton tehdä.

Elokuva oli minusta synkkä. Se tuntui myös jossain määrin epärealistiselta, joskin mielen järkkymisen ilmentymät voivat varmasti vaikuttaa meistä muka-normaaleista sellaisilta. Minusta kyseessä oli jonkinlainen sairaan mielen kehityskertomus. Toisaalta toisista lähtökohdista elokuvaa arvioiva voisi helposti tuomita sotaveteraanihahmo Taiston epärealistiseksi. Minä puolestani väitän, että heitä on ja vieläkin juuri noissa taloissa.

En ole missään määrin elokuvatuntija, ja näkemykseni voi olla perusteeton. Mutta minusta Juoksuhaudantien odysseia muistutti melko paljon Taksikuskin vastaavaa.

Siitä on vaikea päästä mihinkään, että ohjaaja Veikko Aaltonen osaa työnsä. Ja että Kiinteistömaailma Oy osaa reaalimaailmassakin markkinoida mielikuvilla. En tiedä, haluaako Aaltonen (tai alunperin Hotakainen?) sanoa tuotoksellaan jotakin erityistä. Julistavia sävyjä on vaikea löytää. Päähenkilöä ei liiemmin sympatisoida. Ehkä elokuva haluaa osoittaa "minä tahdon" -asenteen kääntöpuolet ja sen paradoksin, joka syntyy haettaessa menneisyyden kriisitilanteista liian suoria toimintamalleja aivan toisenlaisiin nykypäivän ongelmiin.

Sievää ja pientä

Vähän ennen kotikylän liikkeiden sulkemisaikaa kävimme shoppailemassa. Valokuvausliikkeen ovella muistimme, että kinofilmiä on vielä pakastimessa, joten sinne ei tarvinnut nyt poiketa. Naapurista puolisoni osti sievän, käteensä sopivan matkapuhelimen, joka kantoi vain 56 kilometrin päässä olevan paikkakunnan nimeä. Kotona huomasimme, että hänelle kävi samoin kuin minulle taannoin: GSM-verkon päätelaitteen ohella tuli hankittua pakettiradioverkon vastaava. Se ei kylläkään ole huono asia.

Iltapäivällä nostin vähäiset pienet sipulimme. Näin myöhäiseen ajankohtaan jätetty nosto johtui sipulien koosta ja lämpimästä syyssäästä yhdistettynä toiveeseen kasvattaa vielä vähän isommiksi. Syy sipulien kokorajoittenuisuuteen lienee ollut kylmä ja savimaa, mun kotimaa. Seuraavat sukupolvet, odottakaa kompostia.

Illalla tihkusadesää huusi ulkoilemaan. Hölkkäsimme vanhan lenkkimme vanhan kirkon hirsistä rakennetun kartanon ohi. Molempien attribuuttien sivuille kuuluvat lainausmerkit.

Saunaan mennessä oli jo pimeää.

Asiakirjan julkistaminen

Illalla Esko ja Ilkka käväisivät. Istuttiin keittiön pöydän ääreen juttelemaan kaikenlaista kiskoilta ja niiden vierestä, kaukaakin. Tutkailtiin myös Haapamäellä sijaitsevien vanhojen veturien romutuslistaa (PDF-tiedosto 54,3 kB; lista romutettavasta kalustosta sivulla 3), josta on noussut kohtuullinen kalabaliikki, kuten ennalta oli arvattavissa.

Kuten moni kirjoittaja on todennut, on uusia verkkopäiväkirjoja ja niiden omaisia tuotoksia listalla sangen paljon. Kuntavaaleilla näyttäisi olevan jokin osuus asiaan. Samoin näyttäisi siltä, että yleensäkin moni bloginsa välityksellä vaalikamppailua käyvä on Vihreän Liiton listoilla. Yleisessä mielipiteessä tietoverkkoilu yleensä ja verkkopäiväkirjailu erityisesti taitaakin assisioitua nimenomaan vihreyteen.

Melkein kuin ulkomailla

Eilen aamulla linja-auto vei ratapihalta savupiippujen juureen ja iltapäivällä toi takaisin. Ikkunaan roiskiva sade sai asemakahvilan suuren kahvikupin tuntumaan lämpimältä käsien välissä. Lähes täysi iltapäiväjuna kuljetti pääkaupunkiin.

Kokous oli sellainen kuin odotin ja toisaalta ei ollut. Ensimmäinen kokoukseni tätä lajia. Käsiteltäviä asioita lukuun ottamatta se ei oikeastaan mitenkään eronnut muista, virallisista tai epävirallisista, tärkeistä tai vähemmän tärkeistä, joissa olen istunut. Miksi sen olisi pitänytkään erota? Ei ole kuin haitallista, että vielä tässäkin ikävaiheessa voi olla järjellä ajatellen täysin perusteettomia ennakko-oletuksia.

Oli pimeää, kun pihalla luvattiin pidellä yhteyksiä ja palailla astioille.

Rautatieasemalla läheinen penkki oli venäjää puhuvien nuorten hallussa. Kielitaidottoman korviin heidän puheensa kuulosti kauniilta. Niin kuin saksakin puhuttuna kuulostaa. He eivät puhuneet äänekkäästi, mutta nauroivat paljon, kättelivät toisiaan vähän väliä ja suukottelivat sukupuolesta riippumatta. Lähtiessä pojat avasivat Kaivokadun puoleiset raskaat ovet tytöille. Tilalle tuli muutamia mustia miehiä. Nämäkin kättelivät toisiaan, mutta puhuivat kovempaa. Toisella puolella naiset keskustelivat suomeksi. Jos keskustelijoiden ihonväri ei olisi antanut ymmärtää muuta, olisi voinut ajatella heidän puhuvan jonkin kaukaisen maakunnan murretta.

Vartiotorni

Matkalukemiseksi ostin pitkästä aikaa The Economistin. Sitä voisi lueskella useamminkin. Lehti on kuin kasvualustansa, vanha brittiläinen imperiumi. Tietovuot ylemmyydentuntoiseen, mutta vihaisenakin hillittyyn keskukseen virtaavat myös paikoista, joista pienten maiden päälehdet tuskin koskaan kirjoittavat mitään. Uutisvirran kattavuuden kannalta tasa-arvoliikkeiden boikotoima julkaisu on tasa-arvoisempi kuin moni muu.

Beslan-aiheisista artikkeleista kuulsi edelleen - tai uudelleen - kylmän sodan kaikuja. Jos idän ja lännen suurvallat menneinä vuosikymmeninä syyttelivät toisiaan maailmantuhoaikeista, nyt voidaan moitiskella vastapuolta globaalia terrorismiuhkaa lisäävistä edesottamuksista.

Economistin kaltaiset, vakaaseen ja sitä kautta päälle näkyvästä lukijakunnan miellyttämispakosta irtautuneeseen asemaan päässeet omaa ideologista perustaansa kyseenalaistamattomat, lehdet ovat harmonista luettavaa. Lieneekö meikäläisistä päivä- tai aikakauslehdistä monikaan tuohon asemaan päässyt?

Politiikka on pop

Kunnallisvaalikamppailu on päässyt kunnolla alkuun ehdokaslistojen julkistamisen myötä. Kotikylässä ja sen naapureissa on, ennakko-odotuksista huolimatta, moni ryhmä saanut kasaan melko laajan tarjottimen.

Blogistadissakin näyttää vaikuttavan vastuunkantajia. On kunnioitettavaa, että on Marleenan, Riitta Santala-Köykän tai Antti-Juhani Kaijanahon kaltaisia henkilöitä, jotka ovat valmiita ottamaan vastuuta paitsi yhteisistä asioista myös mielipiteistään ja tekemisistään. Vaikuttamishalun tai pelkän mieltä olemisen pragmatiikka on ankara: Olivat suullisen tai kirjallisen esityksen avulla esiintuodut mielipiteet miten kultivoituneita tahansa, ne ovat pelkkää suunsoittoa verrattuna siihen, että esittäjä on mielipiteineen mukana niitä realisoivassa toiminnassa, kuten päätöksenteossa. Menestystä!

Jos Blogistad olisi "stadi", ketkä mahtaisivat olla ehdolla sen valtuustoon ja muihin hallintoelimiin? Tai paljon mielenkiintoisempaa: mitä olisivat heidän taustaryhmänsä? Jos voitaisiin olettaa yhteiskunnan kulttuurinen, teknis-taloudellinen, sosiaalinen ja turvallisuuspoliittinen kehitys suhteellisen vakaaksi, tätä pohtimalla voisi saada aikaan enemmän tai vähemmän osuvia ennakointeja siitä, millaisiksi 1800-luvun yhteiskunnasta juurensa juontavat poliittiset linjaukset muuttuvat tulevaisuudessa. Ja ei, oikea vastaus ei ole, että politiikka katoaa. Niin kauan kuin (1) ei eletä täydellisessä anarkiassa ja (2) tarpeellisten tai muuten vain haluttujen resurssien osalta on - ei välttämättä niukkuutta, vaan - yltäkylläisyyden puutetta, toimii yhteiskunnassa joku resurssien jakamisen järjestelmä.

Tylsää atk-tarinaa (muut kuin me elämättömät nörtit, hypätkää seuraavaan otsikkoon)

Töissä oli vaihteeksi lievästi tökkivä päivä. Levyohjaimen perusasetusohjelma ei huolinut asentajaa tekemään tuttavuutta. Vanha kunnon Adaptec 2100S on tähän asti toiminut moitteetta IBM:n kiintolevyjen kanssa, kunhan vain levyjen id-numerot on muistettu asettaa oikein. Nyt perusasetusohjelman näyttö tarjosi lähinnä kubistista taidetta. Manuaalien troublemak... siis troubleshooting-ohjeet ohjaimen NVRAM-piirin varauksen purkamisesta siltaamalla sen paremmin kuin pakkokäynnistys levykkeen avulla eivät auttaneet.

Tässä kokemuksen kautta saatu pieni käytännön vinkki, vaikka saattaa tulla moniin laiteympäristöihin myöhässä, kun SCSIa ollaan ainakin pienemmissä järjestelmissä vähitellen vaihtamassa sarja-ATAan. Mutta asiaan. Ongelmana on ilmeisesti se, että riittävän uuden emolevyn BIOSin jokin osa, mahdollisesti näyttöalijärjestelmä, ei tule toimeen mallina pian kolme vuotta täyttävän, mutta edelleen myytävän levyohjaimen kanssa.

Tarvikkeiksi tähän tunaussessioon tarvitaan kaksi levykettä, avuksi toimiva tietokone ja verkkoyhteys.

Ensin haetaan Adaptecilta levykkeellinen pilottia eli käynnistysapulevykkeelle tarvittavat tiedostot. ZIP-paketti puretaan toimivalla tietokoneella johonkin kiintolevyn kansioon ja ajetaan sieltä komentorivillä toimiva vanha kunnon käynnistyslevykeseppä eli rawrite käskyllä "rawrite smob2100.img a:". Kutsukaamme tätä levykettä SMOR-käynnistyslevykkeeksi. Nimi tuo mieleen pystykirnun, jonka ansiosta jo varhaisella keskiajalla saatiin Länsi-Suomessa uusi veronmaksuhyödyke talonpojan kiusaksi.

Samaiselta huoltoasemalta noudetaan myös ohjainkortin BIOSin tunaustarvikkeeksi uusi BIOS-päivitys (tätä kirjoitettaessa uusin versio on 1.62, joka sekin puolitoistavuotias). Tiedosto on itsepurkautuva paketti, ja se kannattaa purkaa suoraan levykkeelle (eri levykkeelle kuin sille, josta rawrite kirjoitti käynnistyslevykkeen).

1. Käynnistetään ongelmakone SMOR-käynnistyslevykkeellä. Jos levyohjainkortti ei ole fyysisesti rikki, kone käynnistyy suoraan ohjaimen BIOSin perusasetusohjelmaan, jonne siis ei muulla tavoin nyt päästy.
2. Vaihdetaan levykeasemaan jälkimmäinen levyke.
3. Valitaan ikkunassa rivi "2100S".
4. Annetaan komento Alt+A ja avautuvasta valikosta valitaan "Flash HBA".
5. Nyt päästään ikkunaan, jossa valitaan levykeasema (A:).
6. Valinnan jälkeen saadaan näkyviin levykeasemalla majailevat tiedostot, joita tässä päivityksessä on kolme.
7. Valitaan tiedostoista ensimmäinen ja hyväksytään päivitys suoritettavaksi.

Päivityksen toteutuksen jälkeen ohjelma ehdottaa käynnistämään koneen uudelleen, mikä ei vielä kannata.

Tämän jälkeen jatketaan kohtien 4-7 suorittamista siten, että vaiheessa 7 valitaan joka kerran eri tiedosto, kunnes päivitys on suoritettu kaikkien levykkeellä olevien tiedostojen osalta.

Nyt voidaan ohjelma lopettaa normaalisti, käynnistää kone uudelleen ilman levykkeitä, ja ei muuta kuin RAIDia ruiskuttamaan.

Paha globalisaatio

Tutkailin tänään silmäilyä perusteellisemmin kahta eilen mukaan tarttunutta painotuotetta: seminaarissa jaettua alueellista ICT-sektoria koskevaa tutkimusraporttia (PDF-tiedosto, 681 kB) ja ilmaisjakelupisteestä nappaamaani Voima-lehteä. Olkoonkin oletettu kirjoittaja- ja lukijakunta melko erilaista, yksi asia molempia yhdistää. Globalisaation pelko.

Molempien perusteet ovat omiin konteksteihinsa (ICT-sektorilla innovatiivisuus, taloudellinen tuottavuus ja sektorilla toimivan työväen asema, vaihtoehtoliikkeillä ympäristö ja ihmisten asema yleensä) nähden järkeenkäyviä. Väitän, että raportin kirjoittajat TTY:llä - tai oikeammin heidän haastateltunsa alueen ICT-yrityksissä ja -organisaatioissa - ovat uhkakuvissaan hieman pidemmällä kuin voimalaiset. Heidän on kylmän taloudellisen kokemuksen myötä ollut pakko mieltää, että globalisaatio on tosiasia. Nyt ei ole enää aika keskittyä vastustamaan sitä, vaan keksiä keinoja sen kanssa pärjäämiseksi. Toimivien käytänteiden omiminen vastapuolelta ja käyttäminen tarpeen mukaan sitä vastaan on kai jonkinlaista perussuomalaista(kin) sissitaktiikkaa.

Hämärtää

Aletaan elää aikoja, kun herätessä on pilkkopimeää ja töihin lähtiessäkin vielä hämärää. Töistä tullessa ei vielä ole kumpaakaan, mutta sekin aika koittaa. En oikeastaan pitäisi kovinkaan ikävänä, jos pimeimpänäkään vuodenaikana vuorokauden valoinen aika ei olisi eteläisen Suomen horisontin mukaan tätä ajankohtaa - tai mieluummin vaikkapa huhtikuun puolenvälin tasoa - lyhyempi. Kesällä voisi olla vaikka vuorokaudet ympäri valoa. Vai jäisivätköhän arjen yöunet nykyistä epäterveelliseksi vakioksi muotoutunutta 5-6 tuntia lyhyemmiksi?

Illan treeneissä oli vain vähän väkeä. Jouduin vetämään alkulämmittelyn ensi kerran ties miten pitkään aikaan. Hoidettiin homma erinäköisillä pariharjoituksilla kummankin toimiessa vuorollaan toisen kuntosalilaitteena. Sirkustemppuja otettiin vain kaverin kanssa tehtyjen kuperkeikkojen verran. Se on yhteispelihenkeä kasvattavaa toimintaa, mistä hauskimmillaan syntyy rullaava pyörä.

Lämmin ja väsy tuli ja kynsi katkesi. Eivätkä ne olleet pitkätkään. Eivät harjoitukset eivätkä kynnet. Kotiin lähtiessä oli pimeää.

Insinööreille kenkää, bisnesmiehet tilalle

Back to the 80's? Oikeastaan niin kauan kuin Suomen kansantalous on levännyt muun kuin kotimarkkinakysynnän ja suuren itäisen siirtomaan kysynnän varassa - ja jo ennen sitä - on yhtenä iskulauseena ollut kansainvälisen markkinointikyvyn parantaminen. Epäilemättä aivan oikein.

Nyt esitetään näkemyksiä, että ICT-sektorilla ollaan tultu jo lähelle otsikon karikatyyria. Iltapäivällä vietettiin Pirkanmaan työvoima- ja elinkeinokeskuksen organisoimaa ICT-sektorin ennakointiseminaaria yrityksille, tutkimuksentekijöille, koulutuksen tarjoajille ja hallintoväelle. Esitelmöitsijät olivat isoista alan yrityksistä, Teknillisestä yliopistosta, Tekesistä ja Hermiasta. Melkoista suomalaisen tietotekniikkaosaamisen (itse)kritiikkiä esittivät (Muuten, kumpaahan yliopistoa Tommi Perkola mahtoi taannoin tarkoittaa? Vai molempia?).

Keskustelun ytimessä oli juuri ilmestynyt TE-keskuksen tilaama ja TTY:n laatima "Sisältöpainotteisen ICT-klusterin analyysi Pirkanmaalla" -tutkimus.

Tottahan on, että Suomi pumpattiin ylös 1990-luvun alun vakavasta lamasta elektroniikkateollisuuden voimin. Kuten tiedetään, se muutti sittemmin suurelta osin Kiinan suunnalle. Taloushistoriallisessa mielessä sen lyhytaikaista merkitystä laman ensiapuna ei silti voi väheksyä. Ensihoitoa ja ICT-sektorin kasvua jatkoi tietoliikenneala, jonka kasvuvauhti hyytyi pari vuotta sitten. Ainakin Lännen Lokari on usein kirjoittanut, miten ohjelmistotuotannon työpaikat muuttavat elektroniikkateollisuuden perässä maihin, joissa ainakin vanhan Vanhasen mukaan on länsimaita parempi geneettinen perimä ko. teollisuuden tuottavuutta ajatellen. Saman suuntainen kehityskulku on havaittavissa täälläkin, kun ohjelmistotuotannon ulkoistamista tapahtuu kuuleman mukaan venäläisille erittäin osaavaa työvoimaa käyttäville yrityksille.

Vaikka perinteisten sovelluskehitystaitojen (kuten kielitaidonkaan, joka kuulemma alkaa olla jo lähes jokaisella alalle aikovalla riittävän hyvä eikä enää mikään kilpailuvaltti työmarkkinoilla; paljon parjattu peruskoulu tuskin on aivan ilman ansioita tässä kehityksessä) ei enää sanota olevan kovin kuumaa tavaraa, todettiin että myös pitkälle tietokoneistuneiden kotimarkkinoiden asiakasrajapinnassa on yhä edelleen tehtävä paljon ohjelmistotuotantoon verrattavaa työtä mm. järjestelmien yhteensovittamisessa, ja sitä on vaikea ulkoistaa. Useiden eri arkkitehtuurien tuntemus nousi niin yritysten kuin tutkijoidenkin puheissa korkeaan arvoon.

Massachusettsilaista alkuperää (?) oleva tietohallintoväen klassikkokolmio oli esillä monella kalvolla (mitä taustaa vasten on hauska muistaa mm. Sloan Magazinessa jo 1990-luvulla esitetty kritiikki mallia kohtaan, mistä puolestaan voitaneen tulla jonkinlaiseen sykliseen tietohallintomaailmankäsitykseen). Niin mikro- kuin makrotaloudessakin halutaan nyt ulkoistaa paitsi ICT-perusinfrastruktuuria myös alan operatiivisia toimintoja. Muodissa olevasta strategisesta kumppanuudesta ei jää välttämättä kovin paljon työllistävää hyötyä kotikunnaille, mihin jokunen seminaarin osanottaja kriittisesti puuttui. Kritiikki oli helppo torjua yritystalouden tehokkuuteen liittyvin perustein.

Kuten mainitun suuntaisia johtopäätöksiä ladeltaessa usein käy, tilalle esitettävät asiat olivat joko (1) vanhojen hyvien aikojen muistelua pitkän teollisen perinteen ja 10-15 vuoden takaisen nopean muutosvalmiuden merkeissä, (2) teknologioita, joita ei vielä ehkä kovin hyvin tunneta, mutta joilta toivotaan paljon, kuten älyverkot ja koneiden välinen "m2m"-viestintä ja (3) konkreettisia tekniikoita, joista nostettiin esiin seutukunnalla suurta suosiota nauttivat radiotaajuustunnistustekniikat ja (sic!) ohjelmistoteollisuuden menetelmänä avoin lähdekoodi.

Entä sisältöpainotteinen ICT-klusteri? Perinteinen sisällöntuotanto nähtiin tutkimuksessa osittain jopa hiipuvaksi alaksi. Mediaguruilun sijaan uuden uljaan ajan sisältö koostuisi pääosin ICT-palveluista, jotka voivat olla paitsi pitkälle eriytynyttä korkean osaamisen strategisten kumppanuuksien tarjontaa myös aivan perinteistä "atk-tukipalvelua". Juuri sitä pyramidimallin pohja- ja osin keskikerroksen työtä, jossa ulkoistaminen nykytrendin mukaan näyttäisi tällä hetkellä olevan pop.

Mielenkiintoista on, tuleeko ICT-palveluista sellainen "luonnollisen kartellin" (hassu termi ei voinut olla tulematta mieleen asiaa julistettaessa lähes herätyssaarnaajan innolla) toimiala, jossa tämän vuosikymmenen lopulla pelaisi vain 5-10 suurta toimijaa. Näin yksi tämän päivän suuren edustaja ennusti.

Kahvipöydässä KTM:n mies pohdiskeli, mitä tarjontaa ICT-sektorilla olisi varttuneelle väestönosalle. Jukka Melarannan teksteissään esittämät kaikkia ikäluokkia koskevat bloggausideat muistaen tarjosin verkkojulkaisemista. Sukututkimuksesta kiinnostunut keskustelukumppani innostui kovin. Tällainenkin pahe - kirjoitella tuntemattomille silmäpareille ilman perinteistä kirjoittamisen ammattilais- tai harrastelijastatusta - näyttää herättävän kiinnostusta.

Jossakin vaiheessa seminaaria kävi ilmi, että ennakko-odotuksista ja ehkä tavoitteistakin poiketen reilusti yli kolmannes osallistujista edusti julkishallintoa. Tovereita kruunun tai kunnan palveluksessa arvostelematta esitän silti kysymyksen, oliko asialla jotakin tekemistä sen kanssa, että huomattava osa yleisöstä poistui vähän ennen klo 16:tta, vaikka loppukeskustelu oli vielä meneillään. Ei hyvä.

Kotona odotti vaatteiden vaihto ja heti perään toinen kokous, vapaamuotoisempi. Nyt oli minun vuoro olla tahditon. Unohdin asettaa puhelimen äänettömälle, mutta se oli onni onnettomuudessa. Esko soitti tärkeistä asioista juuri, kun kokouksessa käsiteltiin asioita, joissa en olisi halunnut käyttää puheenvuoroa. Kiitos :-)

Juhlapäivä

Puolisoni harjoittaa tänään toimintaa, mitä hänen ei uskoisi tekevän: täyttää vuosia. Aamukahvilla ojensin runotytölle runokirjan.

Juhlistimme asiaa eilen pitkähköksi menneellä kahdenkeskisellä illanvietolla harrastaen hauskaa parisuhdeleikkiä. Vuosien saatossa suhteellisen moninaiseksi kehkeytyneestä levyhyllystä syötimme soittimeen vuoron perään kaksi kappaletta per levy. Jos aluksi soivatkin sukupuoli- tai parisuhdepoliittisesti korrektit Ultra Bra (hän) ja Zen Cafe (minä), vaihdettiin jossakin vaiheessa eri linjoille Trio Niskalaukaukseen (hän) ja Youssou n'Douriin (minä) ja vastaaviin. Huonointa, blogissanikin mainittua, tilapäismusiikkimakuani en hienotunteisuussyistä nyt ottanut esiin ;-) Kultani on huomattavasti enemmän rock kuin minä, ja se on upeaa.

Tänään lähisukulaisia on vieraillut yhden autollisen ja yhden polkupyörällisen verran.

Naisväen tieltä olen välillä ollut piilossa autotallissa maalauspuuhissa. Torppamme on jo pitkään ollut ilman tielle näkyvää katunumeroa himoitessamme muuatta tiettyä tyyliä. Ei ole aivan väärin kertoa, että viimeaikaiset rautatieharrastustoimet ovat suuresti auttaneet kaipaamiemme numeroiden hankkimisessa. Nyt on hienojakoiselle hiomapaperille ja spraymaalipurkille ollut töitä.

Roihuvuori, pummit nippuun

Kallioblogi on saavuttanut melkoista näkyvyyttä paitsi blogiscenessä myös muualla. Helsinkiläisyydessä tai kalliolaisuudessa ei tietenkään ole mitään kielteistä, päinvastoin, mutta ei ole myöskään kovin hyvä, jos blogikulttuuri sen ulkopuolella mielletään maantieteellisesti sangen rajoittuneeksi. Ainakin Pitkänsillan vastakkaisessa päässä varmasti olisi toinen potentiaalinen kirjoittajakeskittymä, samoin Tampereella.

Toisaalta minun on aivan turha haikailla ryhmäblogien perään ennen kuin alan itse ajamaan oman seutukunnan asiaa eli Vanajan-Hämeen - tai jotain sinne päin - blogia. Se tosin olisi hankalaa, koska seutukunnalla ei tiettävästi ole kovin montaa kirjoittajaa (nämä harvat kylläkin sitä laadukkaampia, itseni poislukien). Tai miten olisi oman viiteryhmän maantieteellisesti riippumaton ryhmäblogi? Vaikkapa kollektiivinen amis-blogi? Vai perustaisimmeko Oulun lordin ja muiden hengenheimolaisten kanssa rautatieblogin?

Syyskuun talkoopäivä

Aamuisen kaikinpuolin turhan sähellyksen vuoksi lähdin polkemaan veturitallille vasta puolilta päivin. Olavi oli käväissyt paikalla, ja ehdin juuri ja juuri sanalle kanssaan.

Raivasimme tilaa viime lauantaina Haapamäellä puretuille Dr12:n varaosille ja samalla hieman siivoilimme paikkoja. Tallin pitkien pilttuiden lämmitykseen aikanaan, muistaakseni viimeksi 1980-1990-lukujen taitteessa, käytetystä järeän luokan lämpöpuhaltimesta otettiin öljypoltin irti. Laite ei ole ollut aikoihin turvallisuussäännösten edellyttämässä käyttökunnossa, eikä tallin nykyinen käyttö vaadi lämmitettävää tallitilaa (ei niin, ettei sellainenkin olisi mukavaa, mutta joka tapauksessa lämmitys olisi järjestettävä nykyaikaisella tekniikalla jo turvallisuussyistä).

Öljypolttimen irrotuksella säästetään vähän vaivaa ja rahaa, ja vähäkin säästö on tässä toiminnassa aina paikallaan. Tänä vuonna käyttöön tulleiden uusien palotarkastusmääräysten mukaan lämpöpuhaltimen hormi on varmuuden vuoksi vuosittain nuohottava, vaikka itse puhallin ei olisikaan käytössä. Ilman poltinta nuohoustarvetta ei määräysten mukaan ole. Myös palotarkastettavia kohteita on nyt yksi vähemmän. Isossa, nykyään yleisötilaksi tarkoitetussa tallissa niitä on muutenkin tarpeeksi.

Siivous kannattaa aina. Etv-Rto40 -lumiauran sisään lähes vuosikymmen sitten rakennettu pienoisnäyttely rautateiden lumenaurauksesta sai pari uutta esinettä, kun löytyi mm. esittelykelpoinen Sulje terät -merkki.

En tainnut tulla viikko sitten maininneeksi verkkopäiväkirjassani eräästä vähäeleisestä kollektiivisesta heureka-elämyksestä Oriveden Neste-huoltoaseman aamukahvipöydässä. Aivoriihi on viimeisen viikon aikana päätynyt aloittamaan neuvottelut täkäläisen mittapuun (täällä mittapuut eivät kasva läheskään yhtä jykeviksi kuin Haapamäellä, jossa ne ovat kaikkea muuta kuin kitukasvuisia haavikoita) mukaan suuren luokan asiasta. Neuvottelukosketuksen hakeminen toiseen osapuoleen tuli tehtäväksi Eskolle. Miellyttäväkäytöksinen vilpitön supliikkimies ja pistämätön asiantuntija on parasta, mitä meillä on ensi vaiheessa heittää neuvottelupöytään tiukan virkamiehen kanssa. Jos esiopastin edes vilkuttaa vihreää valoa, voi yksi kehityksen pyörä (halkaisijaltaan 960 mm) alkaa liikahdella hitaasti. Kuin rautakangilla työntäen.

Loppupäivästä etsittiin useamman miehen voimin papereita, joita ihanteellisessa maailmantilassa ei tarvitsisi kaipailla.

Saunaan jäi vain neljä miestä.

Viikonloppua edeltävä arkipäivä

Päivällä väsytti vietävästi. Kokeen tarkastaminen oli ilahduttava työtehtävä (joskin mitä enemmän opetusalan kokemusta minulle kertyy, sitä vakaammin alan olla sitä mieltä, että jokaisen opetusryhmälle pidettävän kokeen laatimisen ja arvioinnin tulisi tehdä jonkun muun kuin ko. asiaa opettaneen henkilön; luultavasti yhtäältä ammatillisen koulutuksen näyttötutkinnot ja toisaalta muuallakin päätään nostavat erilaiset koulujen väliset ranking-listat vievät arviointia tähän suuntaan lähes koko kentällä toiselta asteelta tiedekorkeakouluihin). Pyörähdin pienen kävelylenkin lämpöisellä kaupungilla. Ruokatunnin aika oli vierähtänyt kuin huomaamatta kokeen tarkastuksessa, joten tuli syötyä vähemmän terveellisten ateriapalveluiden tarjoajalla. Ei kuitenkaan monikulttuurista ylikansallisemmalla sellaisella.

Töistä tullessakin väsytti. Marjatta soitti kuva-asioista ja tarjosi kyydin kotiin, mistä iso kiitos. Ennen auringonlaskua nukkumaan meno ei innostanut. Oli päästävä ulos. Puolisoni oli päivällä käynyt uudistuttamassa hiustyyliään monessa muodossa eikä siksi lupautunut tällä kertaa kaveriksi.

Luistimilla liikkuvien määrä oli mitä suotuisimmasta säästä huolimatta paljon vähäisempi kuin kesäiltaisin. Sen sijaan rullasuksin liikkuvia oli jokunen. Lajiharjoittelukausi talvea varten on alkanut. Kaiken kaikkiaan rullin kulkevia oli sen verran vähän, että kaikki kilpahiihtäjästä harrastelijaan morjenstivat toisiaan. Kävin kääntymässä tuttuun tapaan Metsäkansan kirkolla. Loppumatkasta sain peesaajan. Latujarmoiluetikettiä kunnioittaen kiristin vauhtia sen verran, että tämä selvästi kokeneempi ja parempikuntoinen ei lähtenyt ohi. Automme olivat samalla parkkipaikalla. Vaihdoimme sanan, sitten useammankin. Keskusteluseuraa on helppo saada tuikituntemattomistakin osoittamalla pelaavansa saman alakulttuurin säännöillä.

Illalla kävin täyttämässä veturitallin jääkaappia sitruunasoodalla ja colalla.

Kotona selasin uuden Kotimaan päällisin puolin ja nukahdin toviksi sohvalle. Se ei ollut hyvä, koska näennäispirteys sallii weblogistiikan vielä lähempänä puoltayötä.

Täst mie tykkään

On hienoa käydä keskustelua asioista henkilön kanssa, joka keskittyy asioihin. Olkoonkin kyseessä väittely, jossa kumpikaan ei kykene vakuuttamaan toista osapuolta oman mielipiteensä oikeellisuudesta. Tai olkoonkin kyseessä asia, joka ei keskustelun jommallekummalle tai kummallekaan osapuolelle ole mitenkään merkityksellinen. Eihän keskustelun tarkoitus ole ollakaan mikään eloonjäämiskamppailu, valtapeli tai nollasumma-sellainen.

Taannoisen merkintäni kommenttipalstalla on ollut ilo vaihtaa näkemyksiä Tommi Perkolan kanssa. Hänelle sama virtuaalinen kädenpuristus kuin takavuosina newssien vänkääjätoverille (nimimerkki, oletan) Pertti Strömille.

Illansuussa järjestettiin paikkakunnalla Sotainvalidien Veljesliiton vuotuinen syyskeräys. Keräyksen suorittivat Panssariprikaatin varusmiehet, joiden oppaina toimivat paikallisista yhdistyksistä värvätyt vapaaehtoiset. Pääsin työmaalta viime tingassa paikalle. Leo oli toinen myöhäinen. Syystä tai toisesta kerääjiä ja oppaita oli varattu hieman vähemmän kuin kerättäviä alueita, joten häntäpäässäkin oli valinnanvaraa. Jaakko-organisaattori kysyi, mille alueelle me viimeisinä käskynjakojonoon tulleet haluamme. Pyysimme päästä sinne, minkä organisaattori käsitti tuottoisimmaksi tarjolla olevista. Jaakko antoi laajahkon itäisen jokirannan alueen, jossa tarvittiin kaksi opasta ja neljä kerääjää. Kerääjiä riitti vain kolme, mutta sitäkin tehokkaampaa. Lopputulos oli hyvä. Nämä kolme, kuten useimmat paikalle komennetut, olivat Panssariviestipataljoonasta (nimi ja joukkoyksikköstatus kertovat jotakin puolustusdoktriinista ja ennenkaikkea siitä, miten puolustusteknologinen ja -taktillinen kehitys vaikuttaa siihen).

Melankolinen keskiviikko

Töissä on taas niitä päiviä, kun palaveri seuraa toistaan. Yhdessä sellaisessa haluttiin kiivaasti ValokuvausLiikkeen omistajaksi.

Ehkä vieläkin on varakkaita työyhteisöjä, joissa statusta mitataan sillä, kenellä on hienoin työsuhdeauto. Sitten on köyhiä sellaisia, joissa statussymbolina toimii tietotekniikka. Jälkimmäiset ovat petollisempia, koska tietotekniikalla on yhä edelleen helppo perustella sellaisten kauniiden sanojen kuin tuottavuus, uudenaikaisuus ja tehokkuus, käyttöä. Kauankohan menee ennen kuin opimme, että tietokone, niin kiva kuin se onkin, ei ole ihmiskäsissä sen ihmeellisempi laite kuin pokasaha, syljenimuri, särmäyspuristin, talikko tai dieselveturi?

Ilta kului poliittisessa kokouksessa kuntavaalien tunnelmissa. Viime tipassakin jouduin vielä käyttämään e:stä ja i:stä muodostuvaa sanaa (herra Tampereelta, aivan oikein: se on "torso" :-), mutta pyysin saada jäädä paikalle, mikä ystävällisesti sallittiin. Tässä kylässä puoluepoliittisesti sitoutumattomat eivät saa ehdolle kuin vajaat kymmenen henkilöä. Kaksi merkittävää takavuosien puurtajaa, joista toinen koko toiminnan primus motor, on siirtynyt puoluekentälle. Käytännön toiminnan tasolla puhe 1800-luvun yhteiskuntarakenteeseen pohjautuvien puolueiden kuolemasta lienee ennenaikaista.

Renkipojaksi kelpasin. Pääsin ikuistamaan kauniita ihmisiä muistikortille vaalimainontaa varten.

Kotiin lähtiessä piti laittaa dynamo päälle. Ajelin kapeaa taajamaa peltojen välistä. Käsiä meinasi paleltaa.

"It is not the80's and I am not getting any younger, so I should just take it for what it is and enjoy it like the rest of you!"

Olen ennenkin tunnustanut pitäväni ajoittain huonosta, ajoittain vieläkin huonommasta musiikista.

Veikkaa, että omaan ikäpolveeni kuuluvista pieni osa meistä, jotka emme ottaneet nuoruuttamme kovin ryppyotsaisesti, heimokulttuurisesti tai muuten vain korrektisti, saattaa muistaa tämän hepun. Sivut ovat kauniit kuin oranssille Wunderbaumille heijastuva tupakinsytyttimeen kytketyn vilkkuvan tuulilasidiskovalon läike. Koherentti tyyli, vai miten tuo pitäisi todeta?

Saisivat tunkkaiset rokkaritkin ottaa oppia. Haulikkoseppukun tai comeback-luupin sijasta voi vaikka opiskella esiopetuksen opettajaksi.

Sosiaalinen sunnuntai

Ruoho on kasvanut alkusyksyksi hyvin. Tänään oli jälleen parturointiaika. Unen maittamisen ja verkkaisen "aamu"palan ansiosta vetäisin leikkurin käyntiin vasta sellaiseen aikaan, että vanha kansakaan ei olisi sitä pitänyt kovin pahana pyhäaamupäivän loukkauksena.

Naapurin Jussi innostui samaan puuhaan. "Soitetaan stereona", hän huudahti pensasaidan takaa. Oli ollut viikon hiihtämässä Vuokatin putkessa ja kotimatkalla osallistunut Kuopion maratoniin rullaluistelusarjassa.

Päivän aikana meillä on käynyt paljon vieraita verrattuna normaaliin varsin hiljaiseen elämään. Aina Marittan ja Anteron, äärimmäisen originellin teologipariskunnan, tavatessani huomaan, miten helppo ulkoa päin on ihmetellä jotakin paria keskenään kovin erilaisiksi ihmisiksi. Niin on myös puolisostani ja minusta sanottu, mikä taas sisältäpäin tarkasteltuna vaikuttaa omituiselta. Niin varmasti ajatus vaikuttaisi heistäkin. Luonnollinen olotilani eli älyllinen laiskuus estää minua nyt ryhtymästä sorvaamaan vasta-argumentteja ihmisen sisäistä toimintaa ja ajattelukykyä väheksyville "MAT-uskovaisille".

Nyt illalla puolisoni opettajaystävätär polkaisi meille. Ajankohta oli oikein sopiva, koska sen paremmin päivemmällä käyneet vegaanivieraat kuin isäntäväkikään eivät jaksaneet syödä kaikkia tarjolle asetettuja kasvikunnan tuotteita. Tytöt puhuvat tyttöjen asioita, mikä kaikella kunnioituksella todetaan. Katsoin parhaaksi kysyä lupaa poistua yläkertaan tietokoneelle.

Siirsin Blogistanin verkkorautatieläisten nähtäville muutamia kuvia eilisestä Haapamäen keikasta. Kimmo otti romutukseen matkalla olevan "Hurun" juurella omasta joukostamme hienon yhteiskuvan, mutta tuntui väärältä laittaa sitä verkkoon. Se olisi ollut kuin poseeraus, jossa metsästäjät virnuilevat saaliinsa äärellä. Tätä verkkopäiväkirjaa seuranneet ja "IRL-rautatieharrastajat" tietävät kyllä naamat, joten uutuusarvoakaan ei olisi.

Kuinka paljon mahtuu pieneen Hiaceen?

Perjantaina työpäivän jälkeen haettiin Dr12-veturilla raskautettuja työhaalareita alan liikkeestä Messukylän kirkkoa vastapäätä. Kotiin palatessa jäin matkan varrelle hakemaan J-P:ltä pakettiauton. Hän oli valmistellut erittäin siistin Vanetten, ja olin melkein nolo pyytäessäni kuitenkin kolmipaikkaista mallia. J-P tutki Hiacen öljytikun tarkkaan ja lisäsi voiteluainetta.

Iltalenkin jälkeen puolisoni ja minä lähdimme ystävättäremme seuraksi paikalliseen baariin. Ehdimme rauhalliselle puolelle ennen varhaista sulkemisaikaa ja saimme jäädä parantamaan maailmaa lasiemme loppuun saakka, vaikka paikka suljettiin. Äänekkäällä puolella pidettiin tietokilpailua, jossa kysyttiin ainakin presidentti Bushin tyttärien nimiä ja heureka-sanan alkuperää.

Lauantaipäivän aikaisen herätyksemme vuoksi jouduimme eroamaan mitä viehättävimmästä seurasta perjantai-illan kyseessä ollen melko aikaisin.

Lauantaiaamuna seitsemän aikoihin veturitallilta starttasi kaksi Toyotaa ja neljä miestä. Heistä kahden matka oli alkanut eteläisestä Suomesta jo paria tuntia aiemmin. Viides nousi kyytiin Tampereelta. Hiacen tavaratilaan pakattiin pienen pajan verran työkaluja.

Menomatka oli mietteliäs. Ajoimme Keuruun kautta, viivytellen. Ollaanko kruunun valtakirjan kanssa kulkevia vastassa haulikoin vai tyydytäänkö vain myrtyneisiin katseisiin?

Muinaisen suurvarikon tallilla itse isäntä tuli ovelle vastaan. Käskettiin miehistöhuoneeseen kahvipöytään. Sanoitta - toki puhellen, mutta itse asiaan viittaamatta - selvisi, että kaikki, niin he kuin mekin, kokivat olevansa samalla asialla. Ikävän tilanteen edessä tehdään se, mitä tehtävissä on. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että Haapamäki on paitsi rautatieliikennepaikka ja taajama, myös mielentila.

Lyhyesti todettuna tilanne on se, että muutoinkin vähälukuisesta rautatiekalustoperinnöstä on romutuslistalla jälleen useita VR-Konsernin omistamia kappaleita. Kaikkia näitä säilytetään Haapamäellä, joka on näihin aikoihin saakka saanut olla uhanalaisten reservaatti. Romutuslistaa kokonaisuudessaan ei ole vielä lupa julkaista, mutta olen jo aiemmin tullut kirjoittaneeksi, että siihen kuuluu mm. Dr12 nro 2234 "Huru". Myös peruskorjauksensa jälkeen aikanaan vain 89 kilometrin verran ajettu Hr1 nro 1013 "Ukko-Pekka" on tuomittujen luettelossa. Ja monta, monta muuta.

Meillä oli käsky jyrkin uhmata romuttajaa. Eli hakea talteen Dr12:sta soveltuvat varaosat Toijalassa säilytettävää nro 2241:tä varten. Aloite oli tullut konsernin taholta.

Neuvottelimme nopeasti tuloksen, jossa jokaiselle halukkaalle jää jotakin. Kimmo avasi portin pakettiautolle ja Mauri "Hurun" oven purkajille. Työ alkoi heti.

Vuonna 1989 hylätty nro 2234 on vuosien saatossa päässyt surulliseen kuntoon. Hetkessä neuvotellun komponenttienluovutustestamentin perusteella se jätti sarjansa uusimmalle mm. kojekaappien ovia, ratamoottorien ohjauspaneelin, puskinlyhtyjen umpiot ja päävalonheittimen lasin. Esko ja 2 x Jukka toimivat veturin sisällä. Marko ja minä purimme sovittuja ulkoisia osia. Ruuvit olivat pahoin ruostuneita, mutta akkuporakone ja iskutaltta moskineen auttoivat.

Veturin sisällä hylyn tunnelma voimistui. Akkujen raskas henkäys teki olon konehuoneen siinä päässä viihtymättömäksi. Levottomaksikin.

Ja katso, Foucaultin heilurin ja da Vinci -koodin fiktiot muuttuvat faktoiksi, kun veturi pian puretaan. Mitä 1950-luvun kirkasotsaisen mutta vielä epäkypsän teknologiauskon aikakauden vaiettuja tuloksia vapautuukaan, kun vanhaa metallia säälimätön murskain kohdetta tunnistamatta tarttuu erääseen veturin sisuksiin piilotettuun kohteeseen? Eivätkö 2234:llä ajaneet joutuneetkin allekirjoittamaan vaitiolositoumuksen? Vai mistä muusta syystä kukaan ei ole kertonut?

Luu ulkona

No niin, takaisin asiaan. Purkutyön jälkeen palailimme tallille, kuka jalan, kuka autokyydillä. Osa lähti katsomaan porkkanamaata. Esko ja minä hengailimme tallilla siihen saakka, kun Kimmo käynnisti Perkinsin kompressorin ja sen avulla edelleen edelleen Tampella-M.A.N:in ison "kasikoneen".

Pääsimme kyytiin, kun Dv15 lähti vaihtotöihin. Kimmo kertoi ajaneensa konetta paljon jo lapsena isänsä ohjauksessa. Voi kuvitella vanhan hyvän ajan varikon ja todellista, konkreettista osaamista arvostaneen ilmapiirin. Ja alun toisellakymmenellä olevan pojan ohjastamassa 840 hevosen voimaa ja käsittämätöntä vääntömomenttia ylpeän isän katsellessa päältä.

Eri raiteilta poimittiin perään muutama teuraaksi lähtevä "Ukko-Pekka" ja pääradan arkipäivän keskimääräistä matkustajajunaa vastaava määrä vaunuja. Päähän vielä mäntykankaisen vaalean asuntoalueen ja Göran Hongellin lasisarjan kanssa 1950-lukulaisimmasta suomalaisesta esineestä kilpaileva Dm4-päätevaunu. Se, ainoa laatuaan, ei onneksi ole menossa romutukseen.

Veturi kulki ratapihalle lyhyt pää edellä, mutta Kimmo ajoi rutiinilla pitkän pään ajopöydästä. Istuin lyhyen pään ajopöydän kuljettajantuolille, avasin ikkunan ja nostin kyynärpään sen alakarmille. Tarkistin ilmeettömän ilmeen taustapeilistä. Vaihtotyövauhdissakin ajoviima hyväili kasvoja. Minulla ei nuorena ollut jenkkiautoa, jolla tehdä sama kylillä, mutta tämä hetki korvasi sen 840 prosentin korolla. Ison kahdeksansylinterisen moottorin hidaskäyntinen hörskytys hiveli korvia. Veturi ja roikka jätettiin muiden vaihtotöiden (voimakaksikko Teppo & Otso) ajaksi ratapihan päähän, ja kolmisin kävelimme tallille.

Lauantaisauna oli vielä tuntien päässä, mutta esituoksua antoi maanantaista käyttötarkastustaan varten lämmityksen aloittanut "Kana". Koneenhoitajan mukaan Suomen ajokuntoinen höyryveturikanta on nyt parhaimmillaan vuosiin. Tai jopa vuosikymmeniin.

Kotimatkalla Jukka kiipesi pakettiauton ohjaamoon seuraksi. Jutunaiheet liikkuivat bussiliikenteestä elämän tarkoitukseen. Kuten rautatieharrastuksessa tapana on. Joimme kahvit Orituvalla. Kuorma purettiin kotivarikolla. Työvuorosta palannut Ilkka oli lämmittänyt saunan, jonne useimmat jäivät.

Luokkasotaa

Panu Höglundin taannoinen kirjoitus huonotapaisista, mutta mielellään näyttäytyvistä ihmisistä poiki verkkokeskustelijoiden keskuudessa aina niin mielenkiintoisilta vaikuttaviin yhteiskuntaluokkakysymyksiin keskittyvän keskustelun. Mikähän mahtaa olla syynä siihen, että luokittelu ja nimenomaan yhteiskunta-sellainen puhuttaa verkossa?

Heitän arvauksen tarkoittamatta loukata ketään: vielä 2000-luvun ensimmäiselläkin vuosikymmenellä verkkokeskustelijat ovat useimmiten tiedekorkeakoulun käynyttä tai sellaisessa opiskelevaa väkeä. Yhtäältä tiedostetaan, että muinoin akateeminen status tarjosi yläluokkaisen tai lähes sellaisen aseman, mutta toisaalta ymmärretään, että nykyään ollaan samalla viivalla muiden kanssa. Siitä puhe, mistä puute? Nykyajan kiivasta luokkakantaisuutta ja tiedostamista? Kuten 30 vuotta sitten vaikuttanut tiedostava sukupolvi, halutaan nytkin seistä sellaisten joukossa, joita ei todellisuudessa (enää) olla?

Pelastakaa äijien maine

Mutta sitten asiaan. Kansan kielenkäytössä Panun kuvaamista aurinkolasimiehistä kuulee käytettävän huolestuttavan usein ilmaisua "äijä". Tämä jos mikä on äijäkulttuurin halventamista. Oikea ilmaisu on "jolppi", "kölvi" tai "nöösi".

Äijä ei ole kovin nuori. Hän ei puleeraa. Hän voi toki harrastaa urheilua, paljonkin (talvella kuvaamani Latujarmo on yksi äijän ideaalityyppi), mutta hän tekee sen muita tarkoituksia kuin itsensä kiillottamista varten.

Äijällä ei ole muijaa. Hänellä voi olla emäntä tai esimerkiksi hallitus. Yhtäläisyysmerkit äijäkulttuurin ja sovinistisen asenteen välillä ovat yksittäistapausten pohjalta tapahtuvaa yleistämistä.

Äijä ei ole urbaani kuin korkeintaan kotiosoitteeltaan. Kuitenkaan kaikki äijät eivät kulje metsissä jahtaamassa söpöjä eläimiä.

Äijä voi juoda kaljaa tai viinaa, tai olla juomatta, mutta äijä ei öykkäröi.

Äijällä voi olla varallisuutta tai hän voi olla köyhä, mutta kummastakaan hän ei tee numeroa.

Kun äijä kiroilee, se on perkele eikä naisen sukupuolielin.

Äijällä on vessalukemisena Bilteman luettelo tai Tekniikan maailma.

Malja viinimarjamehua ruumiille

Illan treeneissä möyrittiin matossa. Se on hyvää, kaunista ja - ennenkaikkea henkisesti - terveellistä toimintaa, koska se muistuttaa siitä, miten ruumis kuuluu väistämättömänä osana ihmisen olemukseen.

"Ruumismi" (kun ensi kerran luin sanan arvatenkin newsseista tai blogeista, siitä nousi mielleyhtymä vanhojen laivojen ruumien bongailuun :-) on hienoa niin kauan kuin se ei tarkoita ruumiin palvontaa tai ylikorostusta. Ennen kaikkea se on hienoa siksi, että se opettaa hengelle nöyryyttä. Nimittäin nykyaikaisessa kohtuulliseen peruskoulutukseen ja kansansivistykseen nojautuvassa suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole juurikaan niukkuutta hengentuotoksista. Ei sen paremmin omista kuin yleisesti tarjolla olevista. Ei, vaikka sitä yritetäänkin luoda julkkis-, väkivalta- ja muun roskaviihteen avulla. Peruskansalainen voi yleensä olla aivan tyytyväinen henkisiin saavutuksiinsa, koska ne riittävät hänen (ja isomman tai pienemmän lähipiirin, kuten vaikka Blogistanin) tarpeiden tyydyttämiseen. Joskus jopa siinä määrin, että peruskansalainen joutuu hybriksen uhriksi kuvitellessaan mielensä tuottavan jotakin ainutkertaista.

Mutta ruumis, joka opettaa esimerkiksi, että ei ole kovin miellyttävää, kun kyynärniveltä kierretään väärään suuntaan, pitää liian kevyt- tai ylimieliseksi käyvän mielen kurissa. Lihan himoja on hillitty niin Paavalin nimiin menevällä galatalaiskirjeellä kuin monilla sitä ennen ja sen jälkeen kirjoitetuilla normatiivisilla teksteillä. Liiallisten hengen himojen hillitsemisen hoitaa osaksi ihmisen oma säätöjärjestelmä nimeltä ruumis.

Huonoja uutisia

Kenraali joutui talvisodassa jättämään Karjalan viholliselle, eikä toisessa erässäkään saanut sitä takaisin. Nyttemmin kenraalin yhtiö on perustanut sille suunnalle, tosin etelämmäs, koivuvaneritehtaan.

Naapurikylästä uhataan lopettaa samanlainen. Toteutuessaan uhka tietäisi lähtöpasseja 190 ihmiselle. Alihankintoina tehtävään logistiikkaan ja kunnossapitoon ulottuvine kerrannaisvaikutuksineen asia on paljon suurempi. Alueen kuntien taloudellinen tilanne on jo valmiiksi heikko.

Tilanne ei aikuisten oikeasti ole mukava. Eivät sen pienet lieveilmiötkään, vaikka liittyvät myös muuhun. Veturitallin asioista käydään puheluita, joita ilmankin aika kuluisi rattoisasti.