Sunnuntain blogistiikka-annos

Blogitutkimus-blogi näyttää siltä, että tästä julkisten pöytälaatikoiden verkostosta ollaan tekemässä akateemista tutkimusta. Olisi hauskaa, jos sekin julkaistaisiin blogimuodossa.

Onko kellään tietoa onko Suomessa miten ahkerasti tehty verkkopäiväkirjoihin eli blogeihin liittyviä opinnäytetöitä erityyppisissä oppilaitoksissa?

Jos Kuukkeli-kisan sivuja ylläpitävä palvelin todellakin on tarkoituksellisesti murrettu, voisi murtohenkilöiden tapaisille ”osaajille” perustaa ihan oman munapääkuukkeli-palkintokategorian.

Jostain syystä Blogger on halunnut nähdä uusissa merkinnöissä kuviin viittaavat polut ”paikallisina” siten, että se lisää omatoimisesti kuvan URL:n alkuun blogin oman URL:n. Edit: Ja näyttää olevan sama ongelma kaikkien linkkien URL:ien suhteen.

Pitkäjänteisyys ei ole muotia

Historia voi olla jännittävää. Jännittävää sen pitääkin olla, jos halutaan, että suuri yleisö kiinnostuu siitä ainakin, kun tarkasteltavana ovat kaukaiset ajat. Brittiläinen G. Menzies – ymmärtääkseni eläkkeellä oleva sotilasmerenkulkija, nyttemmin aktiivinen historian harrastaja – on ahkeroinut osoittaakseen, että Euroopan maailmanvalloitus löytöretkineen on ollut lähinnä sattuman ansiota. Tämä sattuma on, hieman karrikoiden, se että meikäläisen ajanlaskun vuonna 1421 ukkosmyrsky tuhosi Kiinan keisarin hovin, ja ekspansiivinen valtakunta alkoi kääntyä sisäänpäin.

Linkki Menziesin 1421-sivuille.

Menziesin pääargumentti on sen osoittaminen, miten voimakas ja monella alueella edistyksellinen Kiinan valtakunta oli siihen aikaan, kun Euroopassa elettiin ns. keskiaikaa. Hän (ainakin omasta mielestään) kumoaa perinteistä ja pintapuolista suuren muurin varjoon jäävää Kiinan historian etnosentrista teoriaa, jonka mukaan Kiina on pysynyt ydinalueensa sisäpuolella ja tehokkaasti eristäytynyt naapureistaan.

Menziesin idea Kiinan ekspansiivisuuden suhteen ei ole mitään erityistä uutta. Kiinan menneisyyttä pohtiessa on hyvä palauttaa mieleen sikäläinen syklinen aikakäsitys. Valtakunnan ydinalueen vuoroin tapahtuva supistuminen, vuoroin laajeneminen, nähtiin ikään kuin välttämättömyytenä. Vanha dynastia vaipui rappion, jonka aikana ydinalue supistui, kunnes uusi dynastia taas nousisi ja laajentaisi aluetta (Kiinan ydinalueen syklinen idea lienee maailmanhistoriassa yhtä tärkeä ideologinen aggregaatti kuin Yhdysvaltain historiasta nouseva rajaseudun ”frontier”-käsite, jonka yhdysvaltalaista poliittista ajattelua pintaa syvemmältä tuntevat nostavat mielellään esiin arvioitaessa USA:n tekemisiä maailmanpolitiikassa tänäkin päivänä – nykyinen Kiina saanee kiittää ikivanhaa ajattelutapaa suurvalta-asemastaan paljon enemmän kuin maolaisuutta tai muita tuontitavaraa olevia uusia ideologioita). Lisäksi on huomattava, että vanhan kiinalaisen maailmankatsomuksen mukaan ydinalueen eli han-kiinalaisten ja ”barbaarien” väliin sijoittui laaja kiinalaisvaikutteinen alue, joka kattoi mm. nykyisen Japanin, Koreoiden ja Vietnamin alueet. Jos kiinalaisuus jaksoittain supistuvine, jaksoittain laajenevine ydinalueineen ja vaikutuksineen ei ole ollut ekspansiivista niin mikä sitten? Kun ajatellaan tämän maantieteellisesti suunnattoman manneralueen pitkän aikavälin toistuvaa kiinalaisvaikutteiden liikehdintää, eivät kiinalaisvaikutteiset löydöt muiltakaan mantereilta enää vaikuta kovin erikoisilta. Pikemminkin luonnollisilta.

Entä miten Eurooppa kuuluu tähän kuvioon? Euroopan valtiot ja Kiina eivät olleet missään vaiheessa 1400-luvulla suoria kilpailijoita. Menziesin teoksen pohjalta joissakin yhteyksissä esitetyt jossittelut kiinalaisten sotilaallisesta ylivoimasta eurooppalaisia vastaan mahdollisessa kriisitilanteessa ovat varmasti tosia – sen kertoo alueiden volyymikin: Ming-dynastian kukoistuskautta elävä Kiina vastaan satavuotisen sodan ja paavien ”baabelinvankeuden” hajottamat Euroopan maat – mutta ne ovat tarpeettomia. Eurooppa ja Kiina eivät olleet niin tiiviisti kosketuksissa ja kilpailutilanteessa keskenään, että Kiinan kiertokulun yhden rappiokauden alkaminen olisi ollut nimenomainen kimmoke Euroopan nousulle. Ei Kiina pidätellyt Eurooppaa.

Eihän se jännittävää ole, mutta ennen Kiinan ”kielletyn kaupungin” paloa, olisin taipuvainen tarkastelemaan Euroopan nousun syitä edelleen Braudelin ja kumppaneiden tapaan Välimeren alueen maantieteellisten ja ilmastollisten tekijöiden asettamien rajoitusten ja alueen yhteiskuntakulttuuria kohdanneen hajaannuksen kautta.

Kiinalaisille itselleen ”la longue durée” –ilmiöt ovat kuuluneet historiakäsitykseen kauan ennen kuin ne ”keksittiin” eurooppalaisessa historiankirjoituksessa. Kiinan historialle itselleenkin oikeutta tehnee parhaiten fokuksen keskittäminen yksittäisen tapahtumien sijasta rakenteisiin ja hitaasti muuttuviin kehityskulkuihin, kun halutaan tehdä suurvalta-aseman problematiikkaa koskevia johtopäätöksiä.

Olisi sääli, jos historiantutkimuksen asema muuttuisi takaisin tapahtumahistoriapainotteiseksi. Itse asiassa silloin otettaisiin askel taaksepäin tarinankerronnan suuntaan.