Sanahelinää

Olen miettinyt, mistä Karri Kokon Uusia lauseita -blogissa on kysymys. Ehkä sitä voisi ajatella humoristisena, jonkinlaisena Suomen Kuvalehden Jyviä ja akanoita -idean kopiona. Tai sitä voisi ajatella kierrätysmateriaalista rakennettuna sanataideteoksena. Joka tapauksessa blogi jossakin määrin hämmentää.

Ei Uusia lauseita hauska ole. Eikä kai oikein taidettakaan. Se on kielen irrationaalisuuden esittelyä. Asiayhteydestään irrotettu lause on hämmentävä, varsinkin kun se esitetään ainakin näennäisesti vailla mitään intentiota (asiayhteydestään irrotettuja lauseita käytetään tietysti paljon vallankäytön välikappaleina, ts. kun pyritään perustelemaan tai kumoamaan mielipiteitä, mutta silloin mukana on tarkoitus).

Kielessä on se piirre, että niin sisällöllisesti kuin muodollisestikin oikein rakennettu lause jää irrationaaliseksi ilman muita lauseita. Kouluopit kehottavat ilmaisemaan tiiviisti ja rakentamaan loogisia lauseita. Kokko on lähes joka merkinnässään osoittamassa, että tavoite on saavuttamaton. Kieli on verkosto, jossa tuskin yksikään lause ei ole empiirisessä todellisuudessa (eli lauseiden tekijöiden ja tulkitsijoiden maailmassa) rationaalinen tai looginen yksinään, vaikka se olisi kielen logiikan puhtaimpien oppisääntöjen mukaan rakennettu.

Filosofi C. S. Peircen kysymys siitä, onko olemassa kognitiota, jota edellinen kognitio ei määrää, on mielenkiintoinen myös kielen näkökulmasta. Peircen terminologiassa kognitio, joka ei perustu – tai ei näytä perustuvan - edelliseen kognitioon on intuitiivinen. Intuition mahdollisuuden suhteen Peircen kanta on kielteinen.

Kun lukijalle esitetään lause, jota edellinen lause ei määrää, hän joutuu sille päättelykykynsä harmaalle alueelle, jota siis voitaisiin nimittää intuitioksi. Vaikka hän tekisikin päätelmänsä lauseen merkityksestä päättelysääntöjen mukaisesti eikä niin sanotusti intuitiivisesti, voi päätelmän tulos jäädä hämmennystä herättäväksi. Varsinkin jos oletetaan, että [yksittäiselle lauseelle] jonkin loogisen edeltäjän on oltava olemassa, syntyy mielenkiintoisia tuloksia, kun ihmisen tiedonkäsittelyjärjestelmä joutuu tavalla tai toisella rakentamaan tuon edeltäjän. Tätä käytetään menestyksellisesti lentävissä lauseissa ja muissa ”viisauksissa”, mainoksissa ja tiedostavan nykysukupolven suosimissa ”one-linereissä”. Se on kielihuumetta, jolla voi synnyttää erilaisia olotiloja.

Millainen olisi kieli, sellainen characteristica universalis, jossa irrallinenkin lause olisi itsessään täydellinen? En nyt tarkoita matemaattisen notaation kaltaista merkintätapaa, koska sen mukainen lauseke edellyttää, jos ei muuta, niin ainakin lausekkeen itsensä ulkopuolella vaikuttavien aksioomien tiedostamista. Haussa tällä kertaa siis täydellinen paketti.

Paikallishistoriaa

Kotikylän historiankirjoitustyöryhmä kokoontui illalla pitkästä aikaa. Kirjoittaja, neuvoksen arvonimeä kantava Helsingin herra (minimibudjettisten paikallihistorioiden tekijöiksi ei tuon tason ihmisiä muutoin saa, mutta hän sattui olemaan erään työryhmän jäsenen vanha tuttava, juuri virastaan eläköitynyt eikä vielä ehtinyt vastaanottamaan uutta tutkimustyötä), on kerännyt puolitoistatuhatta sivua materiaalia itsenäistymisen ja sisällissodan ajoista. Siinä sivussa, ei tosin niihin vaan muutamaa vuosikymmentä vanhempiin aikoihin liittyen, on tullut esille sellainenkin seikka, että Kylmäkoski-niminen kunta lienee laittomasti perustettu. Älkää kertoko kenellekään.

Vanhoja aikoja muutenkin. Posti toi kirjeen, jossa kutsuttiin juhlallisesti ja pitkin lausein yhteisten vesialueiden vesipiirirajankäyntiin. Höh, mitä vikaa vuonna 1912 vahvistetuissa rajoissa muka on?

Aihe liittyy siihen historiallisesti mielenkiintoiseen asiakokonaisuuteen, että eri maanjakojen jäljiltä on eri puolilla vanhoja pitäjiä (eli hajallaan useiden nykykuntien alueilla) yhteisessä omistuksessa olevia alueita.

Hölmöjä ajatuksia

Jos lauseeksi muokattu kieli yhdistettynä ihmisen ajatteluun voi hämmentää, voi ajattelu yksinäänkin. Kun vähän ennen kokousta ehdin käväistä iltalenkillä ja nostelin suksia auton katolla, ajoi viereen auto, josta nousi tervehtien hiihtämään lähdössä oleva mies, kylän vanhoja poliisimiehiä. Hän kysyi, missä kunnossa latu on. Valittelin roskien määrää ja huonoa luistoa. Hän päätti lähteä metsäladun sijasta aurinkoa nauttimaan järven jäälle. Sinne kulkee joltinenkin latu.

Kokouksen jälkeen asia palautui mieleeni samoin kuin ajatus siitä, että pakkaskausi ei ole ollut pitkä. Ajoin vielä pururadan parkkipaikalle. Ei ollut järvelle lähteneen auto enää siellä. Tyytyväisenä kotiin. Jos auto olisi paikallaan ollut, ei ainakaan nukuttaisi.

Naiselleni naistenpäivänä

Elämäni suurin onni on se, että saamme parhaamme mukaan olla toinen toisellemme kuin ihminen ihmiselle.