Ruumis valittaa

Ihmisruumis on siitä petollinen kaveri, että sen voi opettaa ilmeisen helposti riippuvaiseksi jo lyhyessä ajassa. Eilen oli useampaan viikkoon ensimmäinen päivä, että en käynyt suksimassa. En ole tehnyt pitkiä lenkkejä eikä vauhti ole ollut kova, mutta päivittäiseen pieneenkin lenkkiin tottunut ruumis alkoi vieroitusoireena käydä väsyneeksi ja yritti vetää mieltäkin perässään.

Tänään illansuussa kokeilin vapaata tyyliä pitkästä aikaa. Mukavaa sekin on. Loppuillan hetki meni dojolla, sielläkin pitkästä aikaa.

Monet kamppailu-urheilulajit sijoittuvat kestävyyden, voiman ja nopeuden kolmiossa optimaalisen keskelle. Tämä kai lähinnä terveysliikunnan kannalta katsottuna. Muistan vuosia sitten jossakin yhteydessä sanotun, miten esimerkiksi hiihto on turha harjoittelumuoto tosissaan treenaavalle harrastajalle. Ei-tosissaan ja harvakseltaan mukaan eksyvälle siitä on iloa. Ei alkanut hengästyttänyt liikaa. Tosin lintsasin urakalla naruhyppelyissä. En ole hyvä siinä. Pitäisi harjoitella.

Päivän pohjatuulettomuus antoi auringon lämmön tuntua maaliskuiselta. Viime viikkojen kylmä tuuli ei silti ole estänyt aurinkoa muovaamasta lumikasojen etelänsivuja gaudilaisisiksi monumenteiksi.