Lumi vähenee, kiire kasvaa

Kohtuullisen täyteen sovitettu työpäivä jatkui alkuillasta museohoitokunnan kokouksella. Hoitokunta kokoontui ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan, ja oli syytäkin. Kokoonpano on muuttunut huomattavasti. "Vanhoja" jäseniä on mukana vain kaksi: Ilkka ja minä. Tässä tapauksessa se on hyvä asia. Uusi kokoonpano tuntuu asialliselta ja mikä parasta aktiiviselta. Kokouksen kruunasi alamme valtakunnallisen erikoismuseon johtajan rivien välistä melko selvästi toteama sitoumus toimia aktiivisesti hoitokunnan työssä mukana. Juuri sellaista substanssia ja museoammatillista asiantuntemusta me tarvitsemme.

Samalla tuli todettua ensimmäistä kertaa, millaista on toimia kunnallisen toimielimen puheenjohtajana. Mikäs siinä, tällaisessa porukassa. Puheenjohtajan roolissa on se hyvä puoli, että kokouksen kulkua ja kestoa voi hieman ohjailla. Maratonkokoukset ilta-aikaan eivät palvele oikein mitään, vaikka saattavat saadakin osanottajansa tuntemaan itsensä tärkeiksi (tämä pääasiassa siitä syystä, että heillä on ollut tilaisuus uusintaa eturyhmäpolitiikan nollasummapelejä jollakin itse hyväksi katsomallaan tavalla - hoitokunnassa tuota vaaraa ei varmasti pääse syntymään, sen uskaltanee jo tämän illan perusteella sanoa). Matti ei ihan ehtinyt ensimmäiseen aikomaansa etelän junaan, mutta seuraavaan kyllä. Onneksi niitä menee melko tiheästi.

Kokouksen jälkeen jatkoin suoraan dojolle, jossa heti aluksi tuli muistutus siitä, miksi harrastus aikanaan lopahti minulta kokonaan. Mutta treeneissä oli hyvä meno. Kisamiehet valmistautuivat viikonlopun matseihin, ja alkulämmittelykin hoidettiin matto-otteluna, kuten niissä piireissä tapana on (voi kuulostaa melko epäterveelliseltä, mutta kohderyhmää ajatellen on lajinomaisuutensa vuoksi ihan järkevää). Alkuverryttelyroolinsa vuoksi matsia oli ajatus ottaa rauhallisesti, mutta parikymppisen tavoitteellisen harjoittelijan näkemys rauhallisuudesta eroaa hieman keski-ikäisen satunnaisen harrastelijan vastaavasta :-/

Kun päästiin pystyyn, ohjelma jatkui muun muassa soto-maki-komi -nimisellä vauhdikkaalla iloittelulla (en edes yritä suomentaa), joka on omasta mielestäni rankimpia "niittauksia", mitä laji sisällään pitää. Fysiikan lakeja hyödyntämällä ihmisruumis voi toimia melkoisten momenttien tuottajana ja välikappaleena.

Olisi muuten ollut mielenkiintoista katsoa, millaista käyrää EKG-oskilloskooppi olisi piirtänyt kesken tiukimpien vääntöjen. Olisiko ollut yhtä nätti kuin laboratorio-olosuhteissa? Toisaalta huonoltakaan ei tuntunut. Hiihtämisestä on ollut jotakin iloa. Sykemittaria en ole dojolla käyttänyt, koska sen anturin panta tuskin pysyisi paikallaan, ja se tai ranteeseen kiinnitettävä vastaanotinyksikkö voivat ylimääräisinä esineinä olla turvallisuusriskejä harjoittelutoverille tai itselle. Se olisi varmasti tikittänyt lähellä laskennallista maksimia.

Eivät muuten olleet laboratoriossa löytäneet verestäkään alieninpoikasia. Hyvä niin. Mutta pienestä stressistä mittaustulokset kuulemma saattavat juoruta. Pitäisi ehkä nukkua enemmän. Ja aloittaa se vaikka heti. Hyvää yötä.