O Haupt voll Blut und Wunden

Pitkänperjantain sanajumalanpalvelus vanhassa kivisessä kyläkirkossa veti paikalle väkeä hieman vähemmän kuin eilinen. Alttarikrusifiksin juhlallinen kantaminen sakastiin helatorstaihin saakka ja muut pitkäperjantain jumalanpalvelukseen kuuluvat uusvanhat tavat eivät varmaankaan ole erityisesti kristinuskon sisällön mukaisia, mutta ne sopivat tuon itsekin tavallaan uusvanhan kirkon aidosti keskiaikaisten seinien suojaamaan pseudo-keskiaikaiseen kansallisromanttiseen interiööriin varsin hyvin.

Loppuvirtenä laulettu 63 jäi soimaan päähän, ja niinpä muutin pääsiäisen ajaksi matkapuhelimeni soittoääneksi Bachin tunnetuksi tekemän coverin tuosta Hasslerin koraalista.

Päivä olisi ollut mitä hienoin ulkoilua ajatellen, mutta tuhlasin sen tietokoneen ääressä. Varsin epäkiinnostava kunnallispoliittiseen elämään liittyvä tehtävä oli odottanut maaliskuun alusta saakka. Nyt sitä sitten sai tehdyksi. Pitkäpiimäistä touhua, ja sopi sellaisenaan pitkänperjantain teemaan.

Kevään siivekkäitä

Puolisoni kävi mäen takana tervehtimässä siipikarjaansa. Hyvässä kunnossa olivat pörriäiset olleet, ja puhdistuslennot aloitettu. Kesällä parveilun myötä syntynyt uusi yhdyskunta oli vahvistunut, koska sen emo oli voinut lämpimän syksyn aikana jatkaa munimista melko pitkään.

Kevät on mehiläishoidossa kriittistä aikaa. Jos luonto alkaa tarjoilla antimiaan myöhään, on seurattava, että mehiläisillä riittää ravintoa. Sokeriliuosruokintaa pitää jatkaa tarvittaessa. Iso ongelma on mahdollinen takatalvi. Pajun kukinnan alkaminen on yleensä emolle signaali uuden kauden munimisen aloittamisesta. Jos takatalvi yllättää muninnan alkamisen jälkeen, keskeytyy toukille välttämätön siitepölyn saanti. Toukat kun eivät voi aikuisten mehiläisten tapaan käyttää ravinnokseen sokeriliuosta.

Isommista siivekkäistä kevään lähettiläistä mustarastas on varhaisimpia. Komea rastaskoiras kävi eilen tarkastamassa ruokintapaikkamme tarjontaa. Tämä monen mielestä laululintujemme suurin maestro yleistyi vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Mustarastaan suhteellisen myöhäisen yleistymisen vuoksi satakieli on jäänyt kansanperinteeseen tunnetuimpana laulajana.

Ilta oopperassa kotisohvalla

Iltamme on kulunut kuunnellessa Wagnerin Parsifalia radion Ylen Ykköseltä. Musiikillisesti se tietenkin säväyttää oopperan ystäviä. Entä mitä ihmisen tarvetta tyydyttää sen lievästi ilmaistuna mahtipontinen kehyskertomus? Alkuperäinen Wolfram Eschenbachilaisen 1200-luvun alussa kirjoittama runoteos (linkin takana nykykielinen toimitettu versio) oli feodaalihovien ilmeisen kevyeksi tarkoitettua mutta korrektiussyistä uskonnollissävytteistä seikkailuviihdettä.

Vaikka jokainen tiivistys tekee väkivaltaa historialle sellaisena kuin asiat todellisuudessa tapahtuivat, on 1800-luvun kulttuurissa, aivan vuosisadan alusta saakka, huomiota herättävä kaksijakoisuus rationaalisuuden ja mystiikan välillä (kuten luultavasti näyttää 2000-luvun ensimmäisenkin vuosisadan osalta tulevaisuuden tarkastelijoiden näkökulmasta). Yhä nopeammalla tahdilla kehittyvän teknologian vastineena näyttäytyy vuosisadan alkupuolella romantiikan vaikutteiden läpitunkema korkeakulttuuri, joka "syvenee" ja muuntuu vuosisadan loppua kohden monien nykyäänkin vaikuttavien new age -henkisten liikkeiden alkusoitoksi, joskin samalla vähitellen marginalisoituen.

Wagner on helppo nähdä osana vuosisatansa mystistä pohjavirtausta, vieläpä yhtenä sen tärkeimpänä keskushahmona, joka yhdisti korkeakulttuurin ja uskonnollisen mystiikan tuotoksilla, jotka tunnetaan edelleen. (Tässä yhteydessä mieleen tulee myös teini-iässä lukemani T. Ravenscroftin kirja "Pyhä keihäs", joka omalla pseudotieteellisellä tavallaan selitti Saksan Kolmannen valtakunnan historiaa "wagnerilaisista" näkökulmista.)

Itse veikkaan, että Wagnerin omana aikanaan saama suuri huomio ja sitä kautta syntynyt jälkimaine juonsivat juurensa vähintään yhtä paljon hänen värikkäästä persoonastaan ja mielipiteitä jakavista (taide)poliittisista näkemyksistään kuin teosten ulkomusiikillisesta sisällöstä. Samantyyppiset persoonat saavat nykyäänkin paljon huomiota ja nyttemmin jopa ilman, että heidän varsinaista tuotantoaan edes huomioitaisiin. Onhan Juhani Palmunkin nimi esillä vähän väliä ties missä. Nykyisiä kevyitä kohutaiteilijoita tosin ei taida juuri kukaan muistaa reilut sata vuotta kuoleman jälkeen toisin kuin raskassoutuista Wagneria.