Hoitoja

Työpäivän katkaisi käynti työterveyshuollossa. Verta otettiin muutama koeputkellinen, ja sydämen salaisuudet pääsivät filmille. Tai oikeastaan piirturin paperille. Ei ollut ensimmäinen kerta sitä lajia, mutta vasta tänään tulin ajatelleeksi, että elektrokardiogrammin taustalla ei oikeastaan ole sen ihmeellisempi laite kuin oskilloskooppi. Toki varsin herkkä sellainen. Kuulemma oma kone pumppaa, kuten pitääkin. Työterveyshuollon ja eräiden sitä kiinnostavien ominaisuuksien omistamisen yhteinen hyvä puoli on se, että pääsee säännöllisin väliajoin ja ilmaiseksi vähän perusteellisempaan katsastukseen. Muun muassa sen edestä on mukavaa maksaa veroja.

Ei verta millilitroissa mitattuna paljon otettu, joten sitä ei voi syyttää, kun illlansuussa lumi tuntui imevän sukset kiinni maahan. Jäsenet vain eivät taida olla tottuneet vapaalla tyylillä keikkumiseen.

Puolisonikin vietti vapaapäiväänsä työmaallani. Kampaajamestareiksi valmistuvat taiteilivat hiusmallilleen varsin kauniin kampauksen. Hiusalan korkeimman koulutuksen hedelmistä pääsee nauttimaan sangen edullisesti ilmoittautumalla hiusmalliksi ammatillisten oppilaitosten näyttötutkintoihin. Mestaritason näytöissä asiakas pääsee käytännössä ilmaiseksi nauttimaan työstä, mistä samat tekijät rahastavat melkoisia summia ripustettuaan mestarinkirjansa salonkinsa seinälle. Erityisesti pitkähiuksisista naismalleista on monin paikoin pulaa. Toisaalta taas parturimestariksi valmistuville on todistetusti kalju mieskin kelvannut.

Ruotuväkeä

Kahtena iltana kirkossa, tänään maanpuolustusaiheisessa esitelmätilaisuudessa. Silti yhteydet kypäräpääpappeuteen kiistetään ankarasti. Joka tapauksessa tämä ilta kului kuunnellessa ajankohtaista asiaa niin kutsutuista maakuntajoukoista - varuskuntien lakkauttamisen ohella ilmeisesti eniten yhteiskunnallista keskustelua herättävästä maanpuolustuksellisesta asiasta.

Kuten lienen joskus ennenkin todennut, kyse ei ole oikeastaan sen erikoisemmasta asiasta kuin että1950-luvulla suunniteltu alueellisen puolustuksen doktriini saa käytännössä harjoittelevan organisaation. Kuten esitelmöitsijä totesi, kyseessä oli ovela veto Puolustusvoimilta. Vapaaehtoiseen jäsenyyteen perustuville joukoille kun ei esimerkiksi tarvitse maksaa päivärahoja harjoituksista. Vapaaehtoisuusperusta on saanut jotkut näkemään asiassa yhteyksiä historian erivärisiin tappokaarteihin, mutta sellaista ei ole kysymys. Maakuntajoukot eivät ole erillinen osa Puolustusvoimista, vaan ne ovat mukana noin 350 000 sotilaan sodan ajan vahvuudessa itse asiassa muodostaen siitä kohtuullisen suuren osan. Melko yleinen virhekäsitys taitaa olla, että kun sodan ajan vahvuutta - monistakin eri syistä - laskettiin noin kymmenen vuoden takaisesta hurjasta puolesta miljoonasta 350 000:een henkilöön, käsittäisi tuo 350 000 vain "oikean" armeijan, ja maakuntajoukot olisivat jokin erillinen organisaatio.

Ymmärrän erittäin hyvin esimerkiksi kansanedustaja M. Sirnön esittämän huolen maakuntajoukkojen roolista sisäisen turvallisuuden ylläpidossa. Valitettavasti maakuntajoukkoideaa on yritetty myydä poliittisille päättäjille erilaisten siviilitehtävien kautta. Siinä yhteydessä on tuotu esiin erilaisia muodissa olevia rauhanajan uhkakuvia, joiden ratkaisemiseen sotilasorganisaatio ei monenkaan mielestä ole paras mahdollinen toimija. Tässä on mielestäni tehty virhe. Puolustusvoimat itse määrittää maakuntajoukot nimenomaan kriisiajan toimijaksi. Juuri kukaan ei taida olla aivan tyytyväinen niille määritettyihin normaaliajan tehtäviin. SPR:n, VAPEPAn ja SPEKin kaltaiset järjestöt ovat olleet huolestuneita maakuntajoukkojen ja jo olemassaolevien organisaatioiden välisestä vastuunjaosta ja erityisesti enemmän kuin todennäköisistä henkilöstöpäällekkäisyyksistä (niin oudolta kuin se voi asiaa tuntemattomien korviin kuulostaakin, ovat käytännön toimijat niin Punaisessa Ristissä kuin maanpuolustusjärjestöissä usein samoja persoonia varsinkin täällä maakunnissa).

Itse asiassa luulen, että maakuntajoukkojen roolista ei olisi noussut juurikaan huolta, jos ne olisi alusta asti esitelty Puolustusvoimien osana toimivana alueellisen puolustuksen järjestelmänä ja jätetty mahdolliset virka-apuna suoritettavat siviilitehtävät vähälle huomiolle (on hyvä muistaa, että Puolustusvoimat on aina ollut velvollinen antamaan virka-apua siviiliviranomaisille niin pyydettäessä, eikä siitä ole noussut isompaa kohua, koska järjestelmä on toiminut asiallisesti silloin harvakseltaan, kun sitä on tarvittu). Nyt lienee käynyt niin, että seikka, jolla pyrittiin kumoamaan epäluuloja, onkin synnyttänyt niitä.

Vapaaehtoisuuteen perustuvien maakuntajoukkojen rekrytoinnin suurimmaksi ongelmaksi katsotaan miehistön mukaan saaminen. Reserviupseereista ja -aliupseereista ennakoidaan ylitarjontaa, mutta joukkojen varsinaisen rungon motivointi huolestuttaa asiassa toimivia tahoja. Ongelma juontanee ainakin osaltaan perinteisiin. Aikoinaan maanpuolustukselliset järjestöt olivat avoimia vain nappeja ja natsoja varusmiehenä saaneille. Sitä perua nykyisissäkin, periaatteessa kaikille tarkoitetuissa vapaaehtoisissa koulutuksissa ja harjoituksissa, on ollut vaikeuksia miehistötehtävien järkevien harjoitteiden järjestämisessä.

Linkkejä asiasta kiinnostuneille:
Puolustusvoimien virallinen näkökulma
Pääesikunnan asevelvollisuusosaston muistio 21.12.2004 (PDF-tiedosto, 116 kB)
Sisäasianministeri K. Rajamäen näkemys