Yltäkylläisyys on yksilöllisyyden vihollinen

Blogistan on siitä vekkuli virtuaalimaailma, että siellä ei ole niukkuutta keskeisimmästä perusraaka-aineesta eli tekstistä. Yltäkylläisyys johtaa paitsi lukijan - joka itsekin on atomi yltäkylläisyyden meressä - päättymättömään valinnanvapauteen myös mehiläis- tai muurahaisyhteiskuntaisuuteen. Yltäkylläisyyden maksimoituminen edellyttää aina jossakin määrin yksilöllisyyden häviämistä ja yksilön korvattavuuden kasvamista.

Intuitiivisesti tuskin monikaan kaipaa omalle kohdalleen asiaintilaa, jossa korvattavuusaste on suuri. Me verkkopäiväkirjailijatkin yritämme epätoivon vimmalla erottautua toisistamme sinä kuitenkaan todellisuudessa onnistumatta.

Mikä tahansa blogi voidaan korvata toisella edes hieman samansuuntaisella. Omani kaltaiset harmaaseen massaan jo alunperin sekoittautuneet ovat itsestäänselvyyksiä tämän asian suhteen. Mutta väitän, että yhtä lailla mikä tahansa tunnetukin humoristinen, tietotekninen tai kantaa ottava blogi tai sanataituruuden osoitus on lukevan yleisön keskuudessa helposti korvattavissa uudella.

Tämä kaikki on kuitenkin lohdullista, koska se kertoo, että verkkopäiväkirjat eivät ole elämää suurempia asioita, ja että elämä on kuitenkin tuolla jossain ulkona.

Blogimaailman ulkopuolellakin yksilöllisyyttä korostavien etuihin taitaa usein kuulua jonkinlainen niukkuuden ylläpitäminen. Se on varmasti lähes aina tiedostamatonta toimintaa ja yhtä tiedostamattomasti sitä tuetaan pitämällä yksilöllisyyteen ja erityisesti yltiöyksilöllisyyteen liittyviä ominaisuuksia kiehtovina.

Lienenkö pessimistisellä tuulella? Minusta tuntui, että huomenna riidellään Hakaniemen kanssa. Mutta ne aloittivat. No ihan varmana aloittivat. Hitto.

Illalla katseltuani taas aikani alle kymmenvuotiaiden junnujen harjoituksia ja ryömittyä tälläkin kertaa mattopainotteiset omani, olen yhä enemmän sitä mieltä, että koulujen opetussuunnitelmiin voisi sisällyttää jonkinlaista painimista. Enemmässä määrin tietysti vain kiinnostuneille, mutta että kaikille annettaisiin mahdollisuus kokeilla ja rohkaistaisiin kokeilemaan. Lajina voisi olla pohjanmaalaista eli kreikkalais-roomalaista tai jotain budo-johdannaista. Se sopisi ainakin perusopetuksen ala-asteelle (painitaan siellä varmaan muutenkin, mutta että oikein luvan kanssa ja asiantuntevan liikunnanopettajan ohjauksessa sääntöjä noudattaen), miksei isommillekin.

Painimisen jälkeen ei huvita riidellä.