Esse est percipi

Niinhän se on, että kun jotakin yrittää järjestää lähimmäisten hyödyksi ja huviksi, ei paikalle vaivaudu yhtäkään osallistumishaluista. Eihän se uutta ole näillä lakeuksilla eikä muillakaan.

Se siitä. Levollinen koti-ilta kameran muistikortin tyhjennyksineen, blogikierroksineen ja verkkopankkiasioiden hoitelemisineen on aivan tervetullut. Viikolla tuppasi olemaan vauhti päällä.

Khiloun Rantaradio oli jokseenkin mykistävä. Hän(kään) ei aikanaan lähtenyt viimekeväiseen, jonkin keskustelun yhteydessä vailla tarkoitusta heittämääni "haastekampanjaan" pärstäkuvan julkaisemisesta blogissa. Ääni luo yhtä paljon mielikuvia kuin kuva. Minusta kuvakin nimittäin luo vain mielikuvia, eikä ole yhtään sen reaalisempi ilmentymä kohteesta kuin teksti, ääni tai minkä tahansa aistin ja tiedonkäsittelyjärjestelmän kautta saatu havainto.

Visuaalisuutta yliarvostetaan - en tarkoita tässä visuaalisuutta esteettisessä mielessä vaan sitä, että näköaistin kautta saatavien ja nimenomaan "kuvallisten" havaintojen merkitystä ylikorostetaan - koska se on vaivatonta ja tukee nopeaa mielikuvien ja mielipiteiden muodostamista. Sellainen sopii "dynaamiseen" kulttuuriin, joka arvostaa nopeaa päätöksentekoa enemmän kuin harkintaa (tästä pikkuhiljaa pysyväistilaksi muuttumassa olevasta "kriisipäätöksentekokulttuurista" lisää joskus toiste).

Illansuussa lämmittäessäni pohjavoidetta suksiin kuuntelin autotallin radiosta kevyttä kanavaa, jossa toimittaja lähes ylpeili sillä, miten hän lukee vain hyvin vähän kirjoja. En itsekään lue paljon, mutta osaan sentään hävetä sitä. Elokuva, sarjakuva ja multimedia (mikä retrohenkinen sana muuten, kuin tuulahdus vuosikymmenen takaa) ovat juuri visuaalisuutensa vuoksi pidettyjä. Ne kun tarjoavat havaintoja riittävän valmiiksi pureskeltuna. Väitän, että termi "puhutteleva elokuva" tai "puhutteleva sarjakuva" on melko pitkälle bluffi. Paremminkin kyse on indoktrinaatiosta, vaikkakaan ei yleensä kovin tarkoituksellisesta. Visuaalisella medialla on hyvä "läpäisy" havaitsijan kognitiivisiin rakenteisiin, ja helposti aistittavaksi tehty sanoma ohittaa tiedonkäsittelyjärjestelmiä tehokkaammin kuin vähemmän visuaalinen.

Itse asiassa luulen, että visuaalinen yhtenäiskulttuuri on toinen merkittävä tekijä siihen asiaintilaan, että enää ei ole olemassa niin sanottuja kognitiivisia eliittejä, kuten saattoi olla muutamia vuosikymmeniä sitten. (Toinen tekijä on luonnollisesti tasa-arvoisten lähtökohtien tarjoamiseen pyrkivä koulutuspolitiikka - siinä missä visuaalinen yhtenäiskulttuuri on painanut huippua kohti keskustaa, on koulutuspolitiikka nostanut pohjaa ylöspäin). Älköön tätä tulkittako miltään kannalta moitteeksi. Mitä samankaltaisempia ihmiset ovat, sitä vähemmän he haluavat riidellä keskenään, ainakin jos oppivat hyväksymään samankaltaisuutensa. Sitä tavoitetta visuaalisen yhtenäiskulttuurin sisältö ei valitettavasti taida kovin hyvin tukea, kun se tarjoaa ihanteita nykyistä suuremman eriarvoisuuden aikakausilta - toki ulkoisesti yleensä nykypäivän oloihin sovitettuina.

Sitä olisi aika viisas, jos tietäisi, mitä oikeastaan ovat ne kohteet, joista havaintomaailma välittää mielikuvia. Eikö vain?