Muisteloita

Parin päivän aikana lumi on sulanut hämmästyttävällä vauhdilla. Lauantaiaamu oli vielä aivan talvinen, mutta nyt paikoin nurmi paistaa paljaana. Lisää lunta kaivattaisiin kipeästi.

Suksiminen onnistuu lähinnä vapaalla tyylillä. Varsinkaan alamäet eivät ole miellyttäviä vauhdin noustessa jäisellä pinnalla sunnuntaihiihtelijälle liian kovaksi. Pystyssä kyllä pysyttiin, mutta puolisoni venäytti selkänsä, kun suksi tökkäsi lumessa olleeseen roskaan kesken voimakkaan liu'un. Hiihtäjiä ei ollut paljon. Naapurin Jussi tuli vastaan saapuessamme ladulle. Pois lähtiessä tuli toinen auto, josta kuljettaja tervehti. Tunnistin miehen armeijan kantapeikoksi, joka aikanaan sattui toimimaan alokasjoukkueeni johtajana. En tainnut olla ihan pahimpia tapauksia, kun tervehdysväleissä vieläkin ollaan harvakseltaan tavatessamme.

Lauantaipäivän viettotapa laittoi muistelemaan sotaväkiaikoja muutenkin. Sikäli hassu yhteensattuma, että sen ajan tuttuja on sitten tullut vastaan enemmänkin. Posti nimittäin toi tänään atk-kerhon jäsentiedotteen; alalla häärii tuttava noilta ajoilta. Hän perehtyi ennen taloustieteelliselle alalle ryhtymistään ainakin BTR-60-nimisen sotahärvelin aseistukseen (silloin noita, sittemmin lähinnä käyttäjien osaamattomuuden vuoksi huonon maineen saaneita, laitteita käytettiin Parolassa viimeisiä aikoja). Itse asiassa omanlaisensa yhteensattuma oli aikanaan sekin, että saman komppanian pitkälti vielä saman saapumiserän varusmiehistä meitä oli neljä jotka muutamia vuosia myöhemmin opiskeluaikana päädyimme tutustumaan APL-kielen salaisuuksiin. Voisi sanoa, että opintojen osalta sangen heterogeenisen pienryhmämme yhteistyö oli vanhaa perua melkoisen saumatonta, ja jotain kai saatiin aikaankin. Ainakin yksi siis on edelleen asiassa vahvasti mukana. Mahtaisinko itse enää osata vektoria luoda?

Oman elämänkaaren mittakaavassa vanhojen aikojen nostalginen muistelu - olivat kyseessä sitten opiskelu-, armeija- tai mitkä vain ajat - ei oikeastaan tarkoita, että noissa muisteltavissa ajoissa olisi ollut jotakin erityisen hohdokasta konkreettista. Väitän, että ainakin tiedostamattomasti kyse on siitä, että jälkikäteen koetaan elämänkaaren tietty vaihe yleensä antoisaksi ja kaipauksen arvoiseksi, riippumatta suuresti sen konkreettisista tapahtumista. Elämä hieman alle ja hieman yli parikymppisenä, kun pahimmat lapsellisuudet on voitettu mutta todennäköisesti vielä ollaan vailla täyden aikuisuuden kaikkia velvoitteita, vaikuttaa monesta muistelemisen arvoiselta. Kovin montaa ovea ei vielä siinä iässä ole ehditty sulkea, ja maailma on avoin tai ainakin näyttää siltä.

Muistoihin joskus liittyvä melankolinen piirre on järjellä ajatellen turha. Mutta ilmeisesti kovin inhimillinen. Taaksepäin muisteltaessa kun väkisinkin joutuu huomaamaan edes vilaukselta myös sen, miten tiimalasissa hiekka kulkee vain toiseen suuntaan.