Hiljaiseksi vetää

On myönnettävä, että ystävänpäivä on itselleni melko etäinen. Itseäni lähellä olleeseen kulttuuriin sen viettäminen ei ole kuulunut. Ystävänpäivä lanseerattiin Suomeen 1980-luvun jälkipuoliskolla ja ajan tavalle ominaisesti varsin kaupallisesti. Posti ja Tiimarin tyyppiset puodit taisivat olla etunenässä. Niihin aikoihin ei kaupallisuutta häpeilty eikä yritetty kätkeä "sisältöön" kovinkaan aktiivisesti, joten koko asiasta jäi hyvin tekemällä tehdyn oloinen maku. Se on kalenteriin merkitty uusi, sisällyksetön merkkipäivä siinä missä vaikkapa vielä tuoreempi heinäkuinen runon ja suven päivä.

Sisällöltään ystävänpäivä on mitä tärkein. Eräässä seminaarissa viime talvena muistan kuulleeni, miten ihmisellä tulisi olla jatkuvasti ainakin kahdeksan ystävyydeksi luokiteltavaa ihmissuhdetta, jotka kaiken muun hyvän ohella toimisivat myös iskunvaimennuksena arjen kolhuja vastaan. Monikohan on tuollaiseen tilanteeseen päässyt? Samaisessa yhteydessä todettiin, että varsinkaan miesten kohdalla tavoite ei helposti toteudu. Sen voinee joskus aistia verkkofoorumeiltakin. Mutta eivät vaaleanpunaiset leivokset ja rihkama asiaa auta.

Kun olin illalla parhaan ystäväni kanssa tulossa ladulta kotiin, kuuntelimme autoradiota. Lähetyksessä kerrottiin SPR:n ystäväpalvelutoiminnasta. Jopa tällaisesta mörököllistä kuin itse olen, tuntui kolkolta muistaa, että tuollaisiakin palveluita todella tarvitaan. Tätä älköön tulkittako kritiikiksi arvokasta toimintaa kohtaan, kun mietin, onko sellainen kulttuuri paras mahdollinen, jossa luonnollisen kanssakäymisen resursseja on esimerkiksi järjestöjen toimesta institutionalisoitava, jotta ko. resursseista riittäisi jaettavaksi edes rippeitä niitä kaipaaville?