Yksinäinen viikko edessä

Ennen aamunsarastusta saatoin puolisoni matkalaukkuineen ja suksipusseineen naapuriseurakunnan kirkolle. Täkäläinen hiihtolomaviikko on lähiseurakuntien tunturirippikouluviikko. Kokemus on nuorille varmasti hieno. Toivottavasti Käsivarren alla on hyvät hiihto- ja laskettelukelit.

Viikon ikävää ennakoiva suudelma. Tumma taivas, pakkasilma ja dieselmoottorin tyhjäkäynti. Muistoja. Silloin moottori oli Tampella-MGO V16 BSMR ja tasakäyntinen sointi kylmä ja kolkko. Nyt se oli paljon pienempi ja silti kylmä ja kolkko.

Nukuimme Vilman kanssa reilut päiväunet.

Kotimiehen ohjeista yksi on ylitse muiden. Kirjastohuoneen bougainville-pensaan - kotoisammin poukka-villen - on saatava juotavaa päivittäin. Tässä yhteydessä on tunnustettava, että eräänä lämpimänä kesänä tulin rikkoneeksi kuningas Birger Maununpojan vuonna 1316 antamaa säädöstä jättämällä epähuomiossa varjon puolella omassa rauhassaan elelleen riippubegonian vaille vettä. Se asia hävettää edelleen.

Salpausselällä suksimassa

Päivä meni hiihdellessä Salpausselällä. Sää oli kaunis ja ladut loistokunnossa. Pohjoisesta käyvä viima oli välillä melko pureva. Hiihdin mustikkasoppasarjan eli lyhyen matkan, joka oli tuttuun tapaan 30 km. Pitkä matka oli 60 km. Kaltaisilleni sunnuntaihiihtäjille Finlandia on laturetki, mutta kovat menijät kilpailevat. Voitot menivät Viroon, kun pitkän matkan voitti Meelis Aasmäe ja lyhyenkin Virolainen, nimittäin Henry (joka kylläkin on ehta Rengon mies). Maailmanmestaruuskisojen vuoksi osanottajien joukossa ei nyt näkynyt kaikkein kirkkaimman kansainvälisen eikä Suomenkaan kärjen nimiä; usein joku heistäkin on ollut mukana.



Vaikka olosuhteet olivat hyvät, eikä matka ollut tuon pidempi ja käytin siihen aikaakin lähemmäs kolme tuntia - järjestäjät toteuttavat ajanoton mikrosirulla, joka kertoi viralliseksi hiihtoajaksi niinkin tarkan kuin 2:49:18 (mikä tosin taitaa olla hieman vähemmän kuin vuosi sitten, mutta se menee paremman ladun piikkiin) - on hiihdon jälkeen ollut melko voimaton olo. Pitäisi kai kansalliseen tapaan alkaa selitellä. Mutta eihän siinä muuta syytä ole kuin vähäinen harjoittelu ja että ne lenkit, mitä on tullut suksittua, ovat keskittyneet aivan viime aikoihin.

Mutta mukavaahan Salpausselällä on käväistä. Siellä on oma tunnelmansa. Ja saa mehua ja suolakurkkua ja ennenkaikkea lämmintä mustikkasoppaa.

Tosin yhteen rituaaliin en ole kovin ihastunut. Maaliin saapumisen jälkeen kaikille hiihtäjille annetaan muistomitali. Se on isommilla laturetkillä yleinen tapa ja minusta ihan OK. Saapahan hieman kiiltävää tällainenkin, joka ei ole kilpaurheilussa pärjännyt. Mutta että kisatyttöjen pitää halata tuossa yhteydessä. En minä ihmisiä pelkää, ja kuten olen juuri menneellä viikolla kirjoittanut, on joskus mukavaa painiakin äijänköriläiden kanssa. Mutta halailun suhteen olen melko pidättyväinen, varsinkin ventovieraiden kyseessä ollen. Olenkohan psykokolli? Tai jotain sinnepäin.

Muutama kuva hiihtotapahtumasta (kuten näkyy, olin laiska kaivamaan kameraa laukustaan reitin varrella).

Illalla Indiana Joneseilta tuli viestiä, että ovat kaivaneet Tampereen 1920-luvun kulttuurikerrostumista esiin 600 mm:n kuuppavaunun. Hieno juttu.

Esse est percipi

Niinhän se on, että kun jotakin yrittää järjestää lähimmäisten hyödyksi ja huviksi, ei paikalle vaivaudu yhtäkään osallistumishaluista. Eihän se uutta ole näillä lakeuksilla eikä muillakaan.

Se siitä. Levollinen koti-ilta kameran muistikortin tyhjennyksineen, blogikierroksineen ja verkkopankkiasioiden hoitelemisineen on aivan tervetullut. Viikolla tuppasi olemaan vauhti päällä.

Khiloun Rantaradio oli jokseenkin mykistävä. Hän(kään) ei aikanaan lähtenyt viimekeväiseen, jonkin keskustelun yhteydessä vailla tarkoitusta heittämääni "haastekampanjaan" pärstäkuvan julkaisemisesta blogissa. Ääni luo yhtä paljon mielikuvia kuin kuva. Minusta kuvakin nimittäin luo vain mielikuvia, eikä ole yhtään sen reaalisempi ilmentymä kohteesta kuin teksti, ääni tai minkä tahansa aistin ja tiedonkäsittelyjärjestelmän kautta saatu havainto.

Visuaalisuutta yliarvostetaan - en tarkoita tässä visuaalisuutta esteettisessä mielessä vaan sitä, että näköaistin kautta saatavien ja nimenomaan "kuvallisten" havaintojen merkitystä ylikorostetaan - koska se on vaivatonta ja tukee nopeaa mielikuvien ja mielipiteiden muodostamista. Sellainen sopii "dynaamiseen" kulttuuriin, joka arvostaa nopeaa päätöksentekoa enemmän kuin harkintaa (tästä pikkuhiljaa pysyväistilaksi muuttumassa olevasta "kriisipäätöksentekokulttuurista" lisää joskus toiste).

Illansuussa lämmittäessäni pohjavoidetta suksiin kuuntelin autotallin radiosta kevyttä kanavaa, jossa toimittaja lähes ylpeili sillä, miten hän lukee vain hyvin vähän kirjoja. En itsekään lue paljon, mutta osaan sentään hävetä sitä. Elokuva, sarjakuva ja multimedia (mikä retrohenkinen sana muuten, kuin tuulahdus vuosikymmenen takaa) ovat juuri visuaalisuutensa vuoksi pidettyjä. Ne kun tarjoavat havaintoja riittävän valmiiksi pureskeltuna. Väitän, että termi "puhutteleva elokuva" tai "puhutteleva sarjakuva" on melko pitkälle bluffi. Paremminkin kyse on indoktrinaatiosta, vaikkakaan ei yleensä kovin tarkoituksellisesta. Visuaalisella medialla on hyvä "läpäisy" havaitsijan kognitiivisiin rakenteisiin, ja helposti aistittavaksi tehty sanoma ohittaa tiedonkäsittelyjärjestelmiä tehokkaammin kuin vähemmän visuaalinen.

Itse asiassa luulen, että visuaalinen yhtenäiskulttuuri on toinen merkittävä tekijä siihen asiaintilaan, että enää ei ole olemassa niin sanottuja kognitiivisia eliittejä, kuten saattoi olla muutamia vuosikymmeniä sitten. (Toinen tekijä on luonnollisesti tasa-arvoisten lähtökohtien tarjoamiseen pyrkivä koulutuspolitiikka - siinä missä visuaalinen yhtenäiskulttuuri on painanut huippua kohti keskustaa, on koulutuspolitiikka nostanut pohjaa ylöspäin). Älköön tätä tulkittako miltään kannalta moitteeksi. Mitä samankaltaisempia ihmiset ovat, sitä vähemmän he haluavat riidellä keskenään, ainakin jos oppivat hyväksymään samankaltaisuutensa. Sitä tavoitetta visuaalisen yhtenäiskulttuurin sisältö ei valitettavasti taida kovin hyvin tukea, kun se tarjoaa ihanteita nykyistä suuremman eriarvoisuuden aikakausilta - toki ulkoisesti yleensä nykypäivän oloihin sovitettuina.

Sitä olisi aika viisas, jos tietäisi, mitä oikeastaan ovat ne kohteet, joista havaintomaailma välittää mielikuvia. Eikö vain?

Yltäkylläisyys on yksilöllisyyden vihollinen

Blogistan on siitä vekkuli virtuaalimaailma, että siellä ei ole niukkuutta keskeisimmästä perusraaka-aineesta eli tekstistä. Yltäkylläisyys johtaa paitsi lukijan - joka itsekin on atomi yltäkylläisyyden meressä - päättymättömään valinnanvapauteen myös mehiläis- tai muurahaisyhteiskuntaisuuteen. Yltäkylläisyyden maksimoituminen edellyttää aina jossakin määrin yksilöllisyyden häviämistä ja yksilön korvattavuuden kasvamista.

Intuitiivisesti tuskin monikaan kaipaa omalle kohdalleen asiaintilaa, jossa korvattavuusaste on suuri. Me verkkopäiväkirjailijatkin yritämme epätoivon vimmalla erottautua toisistamme sinä kuitenkaan todellisuudessa onnistumatta.

Mikä tahansa blogi voidaan korvata toisella edes hieman samansuuntaisella. Omani kaltaiset harmaaseen massaan jo alunperin sekoittautuneet ovat itsestäänselvyyksiä tämän asian suhteen. Mutta väitän, että yhtä lailla mikä tahansa tunnetukin humoristinen, tietotekninen tai kantaa ottava blogi tai sanataituruuden osoitus on lukevan yleisön keskuudessa helposti korvattavissa uudella.

Tämä kaikki on kuitenkin lohdullista, koska se kertoo, että verkkopäiväkirjat eivät ole elämää suurempia asioita, ja että elämä on kuitenkin tuolla jossain ulkona.

Blogimaailman ulkopuolellakin yksilöllisyyttä korostavien etuihin taitaa usein kuulua jonkinlainen niukkuuden ylläpitäminen. Se on varmasti lähes aina tiedostamatonta toimintaa ja yhtä tiedostamattomasti sitä tuetaan pitämällä yksilöllisyyteen ja erityisesti yltiöyksilöllisyyteen liittyviä ominaisuuksia kiehtovina.

Lienenkö pessimistisellä tuulella? Minusta tuntui, että huomenna riidellään Hakaniemen kanssa. Mutta ne aloittivat. No ihan varmana aloittivat. Hitto.

Illalla katseltuani taas aikani alle kymmenvuotiaiden junnujen harjoituksia ja ryömittyä tälläkin kertaa mattopainotteiset omani, olen yhä enemmän sitä mieltä, että koulujen opetussuunnitelmiin voisi sisällyttää jonkinlaista painimista. Enemmässä määrin tietysti vain kiinnostuneille, mutta että kaikille annettaisiin mahdollisuus kokeilla ja rohkaistaisiin kokeilemaan. Lajina voisi olla pohjanmaalaista eli kreikkalais-roomalaista tai jotain budo-johdannaista. Se sopisi ainakin perusopetuksen ala-asteelle (painitaan siellä varmaan muutenkin, mutta että oikein luvan kanssa ja asiantuntevan liikunnanopettajan ohjauksessa sääntöjä noudattaen), miksei isommillekin.

Painimisen jälkeen ei huvita riidellä.

Joka mies, joka mies, nyt risti ties

Blogi, jota nimensä mukaan tulee kirjoittaa aikatauluun merkityllä liikennepaikalla aikatauluun merkittynä viikonpäivänä (tai ennakolta JT-ilmoituksella ilmoittaen), käsitteli jo viime viikolla yhtä yhteiskunnallisesti ongelmallista asiaa.

Viime vuosikymmenen alun kansainväliset, sisäpoliittiset ja kulttuurilliset muutokset saivat aikaan hyviä asioita, mutta myös hieman arveluttavia lieveilmiöitä. Demokraattiseen yhteiskuntaan kuuluu mielipiteen- ja yhdistymisvapaus ja hyvä niin. Onneksi enemmistö pystyy erottamaan ylilyönnit noiden vapauksien asiallisesta käyttämisestä.

Suojeluskunnilla on suomalaisessa yhteiskunnassa oma ehdottoman tärkeä ja arvokas paikkansa. Ja se paikka kuuluu historian lehdille. Sama pätee työväenkaarteihin, nuijasotaan ja vaikka konventikkeliplakaattiin.

Nykyään Markkasen edustaman liikkeen kaltaiset ajatukset tuskin saavat mainittavaa vaikutusvaltaa. Mutta erilaisten maanpuolustusmyönteisten tapahtumien iltanuotioilla on joskus kerrottu hurjiakin tarinoita 1990-luvun alun uutuudenviehätyksen ajasta, jolloin mopo saattoi olla karkaamassa asiallisemmankin väen käsistä. Kun Pariisin rauhansopimuksen artiklat katsottiin vanhentuneiksi, ja perinteiset reserviupseeri- ja aliupseerikerhot alkoivat laajentaa toimintaansa herrasmiesklubbailusta käytännöllisempään maanpuolustustyöhön (oli sitä tehty ennenkin, mutta vähemmän näkyvässä mittakaavassa), kerrotaan varsinkin eräässä maakunnassa nousseen ajatuksia suojeluskuntajärjestön henkiin herättämisestä. Tästä eivät kaikki innostuneet, ja jossakin päin tuotiin esiin se, miten tuon kaltainen historian hämärästä nouseva "uusi" voima todennäköisesti haastaa synnyttämään toisen kumpujen yöstä nousevan vastavoiman.

Luulen, että innokkaimmissa puheissa kyse oli yksinkertaisesti vain hieman naivista uutuudenviehätyksestä ja sen aiheuttamista ylilyönneistä aihetta koskevassa kirjoittelussa. Ilmeisesti myös historiasta oli opittu jotakin, vastoin Paasikiven pessimististä uskomusta. Joka tapauksessa viranomaiset ja maltilliset vapaaehtoistoimijat ottivat ohjat käsiinsä ja perustivat niin tarkoituksensa kuin nimensäkin puolesta historian haamuja ajankohtaisemman organisaation täyttämään niin lama-ajan säästöistä hieman ohentuneen yhteiskuntaturvallisuuden kuin kiinnostuneiden ihmisten toimintatarmonkin aiheuttamaa kysyntää.

Se mikä edelleen mahdollistaa viitetekstin kaltaisten ääri-ilmiöiden syntymisen, on maan historian surullisimpiin kuuluva perintö, jossa vanhakantainen, mutta kaunis termi isänmaallisuus on yhtäältä omittu ja toisaalta sysätty sellaisille ajatussuunnille, joilla ei sisällöllisesti, diskurssin ulkopuolella, ole oikeastaan mitään tekemistä isänmaallisuuden kanssa. Kun nyt sattuu olemaan niin, että historiallisen perinnön vuoksi poliittinen oikeisto on ominut isänmaalliset arvot - joilla ei sinänsä ole mitään tekemistä oikeistolaisen yhteiskunta- tai talouspoliittisen ajattelun kanssa sen enempää kuin vasemmistolaisen, keskustalaisen tai vihreän sellaisen - löytyy aiheesta käyttövoimaa nimenomaan oikeistolaisille ääriliikkeille.

Sama tilanne käänteisenä olisi syntynyt, jos isänmaallisuus olisi historiallisena tapahtumana määrittynyt yhteiskunnallisesta vasemmistolaisuudesta käsin: Esimerkiksi vallankumouksellisten syystä tai toisesta voittaessa sisällissodan, syyllistyessä sen jälkeen sisällissotien voittajille ominaisiin massaterroritekoihin ja sen jälkeen, ehkä joskus aivan 1920-luvun alussa, sodittuaan oman nälänhädän partaalla hoippuvan maansa irti vallanhimoisesta mutta vielä Suomeakin heikommasta Neuvosto-Venäjästä ja päädyttyään jo ennen toista maailmansotaa jonkinlaiseen sittemmin Jugoslavian kohdalla toteutuneeseen viileään rinnakkaiseloon (tapahtunutta historiallista kehitystä ajatellen visio on tietenkin kontrafaktualistinen, mutta aivan mielenkiintoinen ajatusleikki). Tuollaisessa tilanteessa äärivasemmisto voisi identifioitua nationalististen symbolien kautta.

Tietenkin niin oikealla kuin vasemmallakin on pitkään korostettu kauniita asioita yhteisestä hyvästä, myönteisestä kansainvälisyydestä ja ties mistä, mutta kun mennään tarpeeksi syvälle niin ideologisessa huurussa kuin oman navankin kaivelussa, päädytään ääri-ilmiöihin ja realiteettien hyödyntämisen sijasta manataan historian haamut palvelukseen.

Yhteishyvää

Onko niin, että yhteistyöhalukkuus on suurinta siellä, missä on vähiten annettavaa ja suurin tarve saada?

Yhteistyötä ajatellaan kovin usein omasta näkökulmasta ja rinnastetaan yhteistyön edut omiin etuihin. Se on yksi syy siihen, että monet hyvin ajatuksin rakennetut verkostot (melkoinen muotitermi sekin) ovat epäsymmetrisiä.

Paras tapa aloittaa yhteistyömahdollisuuksien pohtiminen ei ole se, mitä hyötyä yhteistyöstä on itselle vaan se, mitä annettavaa itsellä on potentiaalisille kumppaneille. Jos kyse ei ole taloudellisesta toiminnasta, toimiva ja symmetrinen verkosto ei synny kysynnän vaan tarjonnan pohjalta.

Sinne ja takaisin

Iltapäivällä kävin kahdesti Viialassa ja molemmilla kerroilla pääsin hengissä takaisin.

Seutukuntamatkailu kannatti, koska jälkimmäisellä kerralla sain kyytiin oikein nätin tytön, jonka kanssa kävimme ostamassa kassillisen hyvää ruokaa.

Gallup-kysymys lukijoille, joiden määrä tosin on huvennut uhkaavasti. Pidättekö karjalanpiirakoista? Jos pidätte, ovatko riisi- vai perunapiirakat parempia?

Oma suosikkini ovat perunapiirakat.

Rihkamaa

Sunnuntaina on aikaa paitsi nukkua siihen saakka, että ulkona on valoisaa, myös vaikka voidella suksia. Laitoin uudet parafiinit, jonka jälkeen piti tietysti uudistaa myös pitopuoli. Omissa suksissani tyydyin perinteiseen purkkivoiteeseen. Puolisoni halusi kokeilla pitoteippiä.

Siihen liittyen varoituksen sananen. Älkää odottako pitoteipiltä ihmeitä. Se ei ole hiihto-ominaisuuksiltaan läheskään purkkivoiteiden (tai ongelmakeleillä liisterien) veroinen, jos hiihtoreitillä on kohtuullisia ylämäkiä. Pitoteipin vahvuus on asennuksen helppous. Ei tarvitse miettiä lämpötiloja tai lumen koostumusta, ei levitellä kerroksia eikä tasoitella niitä korkilla.

Teippi on varmasti kelpo apu suksien pitämiseen tasaisessa maastossa ja ladulla, jolla ei ole jäisiksi liippautuneita kohtia. Mutta mäkisellä taipaleella ainakaan kevyen hiihtäjän alla sillä ei saada ylämäissä riittävää pitoa aikaiseksi. Puolivälissä matkaa lisäsimme suosiolla "tervaviitosta" pitoteipin päälle. Se auttoi, mutta teippi ei ollut hyvä pohjavoiteen tehtävissä.

Toisaalta siinä, että pitoteippi ei puolisoni suksissa toiminut, on itsekkäästi ajatellen se hyvä puoli, että allekirjoittanut saa kokea itsensä tarpeelliseksi huoltotoimissa.

Tapakulttuureita moralisointihöystöllä

Kotikylässä on paljon parturikampaamoita. Niin varmaan monessa muussakin taajamassa. Moni niistä on keskittynyt päätien (ei siis -kadun) varteen hyville liikepaikoille.

Eilen ennen aamuseitsemää jokaisessa oli täysi valaistus ja työntouhu päällä.

Tänään kysyin koulun pihalla talomieheltä, onko paikanpäällä urheilukisat, kun pihalla oli linja-auto täynnä nuoria ihmisiä. Talonmies kertoi heidän olevan abiturientteja lähdössä juhlimaan risteilylle koulutyön päättymistä.

Olen tietysti vain kärttyinen ukkeli, mutta muistelisin, että 15-20 vuotta sitten opintien alkuvaiheen rajapyykkejä maltettiin juhlistaa vaatimattomammin elein.

Yhä nuorempana on päästävä maistelemaan yhä makeampaa elämää?

Tai ehkä jo nuorella iällä maailma on harmaampaa ja tulevaisuudenkuvat epävarmempia kuin ennen, ja juhlahetkistä on otettava kaikki irti?

Mutta ehtii sitä keski-iässäkin. Eilisen työpäivän jälkeen puolisoni ja minä suunnistimme Tampereelle automarketiin. Shoppailureissulta tarttui mukaan suksivoiteita ja talousjakkara. Oma iltani jatkui kaupungissa vielä muutaman tunnin. Työtovereiden kesken vietettiin Helmin läksiäisiä. Tiiliholvi Kauppakadulla on kaunis interiööri ja ruoka hyvää, joskin yläkerran ylioppilastalolta kantautuva jytinä latisti paikan tunnelmaa. Parasta tietenkin oli oiva seurue.

Olisi muuten aika veikeää, jos hienomman tyyppisissä ruokapaikoissa kivennäisvesiä kehotettaisiin maistamaan, kuten viinejä. Olisin voinut maistaa, kurtistaa hieman kulmia ja pyytää tuomaan savolaista. Tosin eivät oluen ystävätkään saa viininnauttijoiden privilegiota.

Ei sillä, että ylenkatsoisin viiniköynnöksen hedelmää, mutta nyt ei ole sen vuodenaika.

Harrastustoimintaa

Viikon sisään mahtuu useampi kevätkokous. Museoveturiseura aloitti tänään pitämällä sääntömääräisen vuosikokouksensa. Seuran säännöt on aikanaan 1970-luvulla laadittu taiten niin, että byrokratiaa on mahdollisimman vähän, niin että kuitenkin säädösten asettamat vaatimukset täyttyvät. Pärjätään yhdellä vuosittaisella yleiskokouksella.

Aamupäivä alkoi leipomokäynnillä. Puolisoni oli lupautunut järjestämään kokoustarjoilun, ja sen suosio oli taas taattu. Eilen unohtuneet pumpputermokset piti käydä lainaamassa työmaalta.

Kokouspaikkana oli ensimmäistä kertaa puoleentoista vuosikymmeneen jokin muu kuin rautatieaseman ylevä neuvottelutila. VR on vuokrannut ulkopuoliselle taholle. Tavallaan oli jo aikakin. Vuosikausiin sitä eivät käyttäneet oikeastaan muut kuin rautatieharrastajat omiin harvoihin kokouksiinsa. Toivottavasti uudet vuokralaiset arvostavat toimitilaansa, vaikkapa ihmettelemällä miten noin pienen paikkakunnan noin hiljaiselle asemalle on sellainen rakennettu. Ja miten asema ylipäätään on niin suuri.

Kokoonnuimme koulun ruokalassa, joka oli kunnan puolesta luvattu käyttöömme. Hyvä paikka se oli, ja tässäkin tilaisuudessa osallistujat tietenkin tärkeimmät. Mukava kokous. Puheenjohtajan virtuaalinuijaa heilutti Olli, höyryveturiajat Jumbojakin myöten omakohtaisesti kokenut evp-veturinkuljettaja. Läsnä olivat tutut aktiivit ja bonuksena pari jälleennäkemistä vuosien takaa.

Aloitan 15. kauteni seuran johdossa. Tuon joukkueen kanssa se ei ole pakkopullaa eikä velvollisuudentuntoa, vaan miellyttävä asia. En pysty panostamaan kiskoliikenneharrasteeseen niin paljon kuin toisinaan tekisi mieli, mikä on hyvä asia. Muistan ihmisiä, jotka ovat polttaneet innostuksensa loppuun päästämällä jossakin vaiheessa harrastuskipinän liian kuumaksi.

Seuran toimintasuunnitelmaan on kirjattu monenlaista reipasta ulkotyötä, mutta sen aika tulee, kun säät lämpenevät. Kovin sateista kesää emme toivo.

Tämän päivän ulkoiluannos sujui talviseen tapaan suksilla. Latu oli luistava. Aamun lyhyt mutta peittävä lumisade oli vahvistanut sitä.

Olisi kai aika käydä nukkumaan. Viime viikon yöunet jäivät liian vähiin. Nukahdin hetkiseksi saunan lämmössä. Se ei ole terveellistä.

Muistin ja auton puhdistusta

Työmaalla esiteltiin web-pohjaista koulutuksen arviointijärjestelmää, joka vaikutti näppärältä. Muun muassa kunkin kyselyn reaaliaikainen vertailu järjestelmän kautta saatujen vastaavien kyselyjen tulosten keskiarvoon antaa kokonaisuudelle lisäarvoa.

Omaan muistiin ei pitäisi luottaa. Jouduin pyynnöstä etsimään muuatta museoveturia koskevaa hallintasopimusta, jonka muistin aivan varmasti tehdyn 1990-luvun alkuvuosina. Ei löytynyt kuin veturia kesätöikseen kunnostaneiden nuorten miesten työtodistusten kopioita ja yhden veturinpuhdistajana muutaman kesäisen viikon toimineen nuorenparin kortteerin vuokrasopimus. Kaivattu paperi löytyikin mapista, jossa oli vuoden 1997 asiakirjoja, päivättynä tuon vuoden maaliskuulle. Joko 1990-luvustakin on niin kauan aikaa, että muisti alkaa sekoittaa vuosikymmenen alku- ja loppupään tapahtumia?

Illalla kävin pesettämässä auton. Jonoa oli arki-iltanakin kylän ainoaan autonpesukoneeseen. Huoltamoa oli remontoitu sisältä sitten viime näkemän. Kahvilan kalusteet oli vaihdettu tyyliin, jonka ilmeisesti on tarkoitus tuoda mieleen Onnenpäivät-TV-sarja. Hieman samaa tyyliä on ainakin Helsingissä jäähallin lähellä sijaitsevassa hampurilaisravintolassa. Itse asiassa tuollaiset kalusteet olisivat sopineet tyylillisesti - historiallinen todellisuus ylihistoriallisille mielikuville uhraten - paljon paremmin loppuvuodesta puretulle vanhalle Teboil-huoltoasemalle, joka oli ulkokuorensa pyöreiden muotojen puolesta aitoa 1940-1950-lukujen taitetta. Huoltamo, jossa "retrokalusteet" nyt reaalisesti ovat, on 1980-luvun tuotos. Autonpesuvuoroa odotellessani yritin miettiä, millainen sisustus kuuluisi 1980-lukulaisen kahvilan henkeen niin, että sitä voisi isommin miettimättä, pelkän vaikutelman perusteella, sanoa "kasarihenkiseksi". Ei tullut mieleen oikein mitään.

Huomenna en hiihdä. Tänään otti tarpeeksi koville.

Liikunnallinen päivä

Työpäivän jälkeen talvinen aurinko houkutteli ladulle. Lämpötila oli selvästi alempi kuin parina edellisenä päivänä, mutta koska ei tuullut, tuntui lämpimämmältä. Keli oli hyvä ja auringonlasku kaunis.

Illalla polkaisin pitkästä aikaa dojolle. Aikuisten harjoitusvuorot ovat sangen myöhään. Se ei yleisen vireystilan kannalta ole kovin otollista. En ole käynyt paikalla taas pitkään aikaan. Ilmapiirin puolesta mukavaa on se, että tuolla sopii käydä harvakseltaankin, kun mitään lajinomaisia tavoitteita ei ole. Liikunnallista ajanvietettä siinä, missä ladut, kuntosalit ja puulaakiliigat.

Kuten lienen maininnut, tämän kylän, kuten varmaan ties miten monen pienemmän paikkakunnan juhlallisesti dojoiksi kutsutut harrastuspaikat ovat aivan arkisia koulujen voimistelusaleja. Se on hyvä, koska ne ovat tarkoituksenmukaisia, ja kuutiometrimäärältään asiallisesti mitoitettuja. "Omallamme" on myös perinteiset puolapuut. Ne lienevät olleet salissa yhtä kauan kuin betoninen koulu on seissyt tontillaan: 35 vuotta. Vieläköhän puolapuita käytetään koulujen liikuntatunneilla? Joka tapauksessa roikkuminen tekee välillä selälle hyvää.

Ne-waza-painotteinen harjoitus ei tuntunut erityisen raskaalta. Viime kerralla, kun osallistuin vastaavaan, olin aika puhki. Suksimisella, vaikka ei pitkiä lenkkejä teekään, on yllättävän myönteisiä vaikutuksia. Matti Tampereelta kirjoitti asiasta asiaa.

Yhden nopean käännön jälkeen Tepi pamautti kauniin juji-gatamen vasempaan käteeni. Nivelen periksiantamisen valehtelematta tunsi. Mielenkiintoista nähdä, miten vaikkapa mieliopetusvälineeni käyttö, tussitaululle kirjoittaminen (liitutauluja ei enää suosita), onnistuu huomenna.

(Ja mehän emme kerro kellekään, että tämä merkintä kirjoitettiin, jotta saataisiin 20 bloggaajapistettä lisää :-)

Ihmisten kalastajia

Olimme illalla kolmisin, puolisoni, Vilma ja minä, keittiössä nauttimassa iltapalaa, kun ikkunaan koputettiin voimakkaasti. On myönnettävä, että taisimme hieman säikähtää. Se oli turhaa, kun pihalla heilutteli isoja mutta ystävällisen näköisiä miehiä.

Nuo originellit herrat karvahatuissaan, kalastaja-filosofi Linkola ja kirkkoherra Virtanenhan ne siellä. Viimeksimainittu oli tullut muutamaksi päiväksi Savosta Hämeeseen toverinsa avuksi. Olivat reissullaan päättäneet poiketa tälläkin kulmalla tervehtimässä.

Kaksi kuhaa tuli ostettua. Pariskunnalle on kuulemma ehdottomasti myytävä kaksi. Taitaa olla kalapainotteinen ruokavalio lähiaikoina luvassa.

Harvoin kuulee arkipuheessa niin vanhanaikaisen elitististä puheenpartta kuin mitä Linkola käyttää. Se on muisto niiltä ajoilta, kun oli olemassa aito opillinen eliitti tapakulttuureineen, eivätkä kaikki olleet nykyisenkaltaista, keskihajonnaltaan vähäistä Halbbildung-joukkoa. Tätä älköön tulkittako moitteeksi miltään kannalta, päinvastoin. Yhtäältä hienot vanhat tavat ovat kauniita ja toisaalta nykyään asiat ovat paremmin niin koulutuspoliittisesti kuin yhteiskunnallisenkin tasa-arvon kannalta.

Hiljaiseksi vetää

On myönnettävä, että ystävänpäivä on itselleni melko etäinen. Itseäni lähellä olleeseen kulttuuriin sen viettäminen ei ole kuulunut. Ystävänpäivä lanseerattiin Suomeen 1980-luvun jälkipuoliskolla ja ajan tavalle ominaisesti varsin kaupallisesti. Posti ja Tiimarin tyyppiset puodit taisivat olla etunenässä. Niihin aikoihin ei kaupallisuutta häpeilty eikä yritetty kätkeä "sisältöön" kovinkaan aktiivisesti, joten koko asiasta jäi hyvin tekemällä tehdyn oloinen maku. Se on kalenteriin merkitty uusi, sisällyksetön merkkipäivä siinä missä vaikkapa vielä tuoreempi heinäkuinen runon ja suven päivä.

Sisällöltään ystävänpäivä on mitä tärkein. Eräässä seminaarissa viime talvena muistan kuulleeni, miten ihmisellä tulisi olla jatkuvasti ainakin kahdeksan ystävyydeksi luokiteltavaa ihmissuhdetta, jotka kaiken muun hyvän ohella toimisivat myös iskunvaimennuksena arjen kolhuja vastaan. Monikohan on tuollaiseen tilanteeseen päässyt? Samaisessa yhteydessä todettiin, että varsinkaan miesten kohdalla tavoite ei helposti toteudu. Sen voinee joskus aistia verkkofoorumeiltakin. Mutta eivät vaaleanpunaiset leivokset ja rihkama asiaa auta.

Kun olin illalla parhaan ystäväni kanssa tulossa ladulta kotiin, kuuntelimme autoradiota. Lähetyksessä kerrottiin SPR:n ystäväpalvelutoiminnasta. Jopa tällaisesta mörököllistä kuin itse olen, tuntui kolkolta muistaa, että tuollaisiakin palveluita todella tarvitaan. Tätä älköön tulkittako kritiikiksi arvokasta toimintaa kohtaan, kun mietin, onko sellainen kulttuuri paras mahdollinen, jossa luonnollisen kanssakäymisen resursseja on esimerkiksi järjestöjen toimesta institutionalisoitava, jotta ko. resursseista riittäisi jaettavaksi edes rippeitä niitä kaipaaville?

Neulalaakereita

Tänään oli jatkettava kuivakkaa kirjoitustöitä. Eilen kehuin kotietätyötä, mutta on siinä ongelmansakin. Kun pääkoppa sanoo seis, on helppo paeta sijaistoimintoihin. Puhdistaa uunin pesä, imuroida joku nurkka, tiskata. Toisaalta sellainen auttaa asioiden etenemistä myös ajatustyön puolesta.

Kun tekstit alkoivat näyttää riittävän valmiilta, päätin päivittää työasemani toimisto-ohjelmistot. Samalla tuli Mozillakin päivitettyä versioon 1.75. Firefox + Thunderbird-aikaan en ole kotikoneessani vielä siirtynyt. Mozilla kun näyttää vanhalta tutulta Netscapelta.

Toimisto-ohjelmistojen osalta homma on ollut tekemättä luvattoman pitkään. Anteliaan School Agreement -lisenssin turvin kotikäytössäkin luvallinen Microsoft Office ja vapaalevitteinen OpenOffice (jolla muuten kirjoittelen blogitekstit) päivittyivät vuoden 2003 aikana ilmestyneisiin versioihin. Uudempia noista ei liene saatavilla: Microsoftilta kyseessä on siis versio 2003 ja OpenOffice.orgilta 1.1.4. OpenOffice.org taitaa ennakoida jo 2.0:aa jollakin aikataululla.

On myönnettävä, että harvakseltaan Microsoftin Officea tarvitsevana olen tähän saakka tyytynyt kotosalla 2000-versioon, jossa ei ollut edes uusimpia huoltopäivityksiä. Melko riskialtishan se oli. OpenOfficesta oli versio 1.0 vuodelta 2002, joka toimi ihan hyvin ainakin hintaansa nähden.

Molemmat asentuivat kauniisti ja lähtivät toimimaan hyvin. Microsoftin Office on ulkoasultaan aikaisempaa nätimpi, ja tietoturva-aukkoja lienee vähemmän ainakin kun asianmukaiset päivitykset on nyt myös asennettu. Järjestelmälle se lienee yhtä raskas kuin versio 2000 ainakin käynnistymisajasta päätellen.

OpenOffice puolestaan tuntuisi olevan vanhaa versiota ripeämpi. Tosin se ei ole kovin suuri saavutus. Mahtaako asialla olla jotakin tekemistä myös sen kanssa, että asensin samalla Javan ajonaikaisesta ympäristöstä uusimman saatavilla olleen version, vaikka 1.2:kin olisi kuulemma riittänyt? Toivottavasti Sunilla ja muualla Java-maailmassa ovat ymmärtäneet, että vaikka Java on varmasti kovin edistyksellinen ja kaikin puolin hieno väline ohjelmoijan kannalta, sen päälle laadituilla järjestelmillä on ollut kiusallinen tapa hidastaa niitä töitä, joita varten tietokoneohjelmistoja hankitaan.

Oli kyse Javasta tai ei, Microsoftin sotanorsu 2003 on keijukainen OpenOfficen mammutin 1.0 rinnalla. Mutta kuten sanottu viimeksimainitun ohjelman uusi versio on edeltäjäänsä nopeampi.

Entä ne neulalaakerit? Nehän ovat mitä vekkuleimpia paikalleen aseteltavia, kuten esimerkiksi Puch-merkkisiä moponmoottoriklassikoita kasanneet muistavat. Neulalaakerit tulivat mieleeni asennellessani OpenOfficen päälle varsin laadukkaaksi havaitsemaani Soikko-oikoluku- ja tavutusohjelmaa. OpenOfficen oma tavutushan ei tunnetusti ole kovin hyvä, ja suomenkielinen oikoluku puuttuu kokonaan, vaikka ohjelman käyttöliittymä onkin suomeksi. Mutta mainio Soikko taisi olla tarjolla ainakin OpenOfficen versiosta 0.9 saakka. OpenOfficen päivitys 1.1-kantaan edellytti myös Soikon uudistamista.

Soikon asennus vaan ei tuntunut onnistuvan. Asennusohjelma palautti jatkuvasti virheilmoituksen puuttuvasta stlport_vc6.dll-tiedostosta. Tuollaista ei järjestelmästä löytynyt, eikä näyttänyt löytyvän Internetistäkään, kun moni vanhastaan tuttu järjestelmätiedostokirjasto oli pannut lapun luukulle. On myönnettävä, että käytin melko pitkän aikaa haeskellessani soveltuvaa tiedostoa eri hakukoneilla.

Sun tarjoaa omalle StarOfficelleen - OpenOfficen kantaemolle - päivityspaketteja, joissa oli myös kaivattu tiedosto. Olisi pitänyt arvata, että lupaavasti ZIP-paketilta näyttävän päivityksen sisältä ei ollut avattavissa yksittäisiä tiedostoja ilman paketin asentamista. Eikä se tietenkään asentunut, kun työasemassa ei StarOfficea ollut.

STLport-kirjaston saisi haettua verkosta, mutta siitä työ vasta alkaisi. Jollakin foorumilla, jonka linkin jo kadotin, unkarilainen asianharrastaja antoi osviittaa siitä, miten asia voisi edetä 32-bittisessä Windows-ympäristössä. Toisaalta hänen ongelmansa saman tiedoston kanssa liittyi itse OpenOfficeen: sukulaiskansamme kielellä Soikko ei sentään tavuta. Ja OpenOfficenhan saa lähdekoodinakin, jota unkarilaismies sitten oli kääntänyt; Soikko puolestaan on suljetun lähdekoodin ohjelma. Ehkä STLport-kirjastonkin hyödyllisyys olisi ollut kyseenalainen tässä ongelmassa.

Ratkaisut ovat joskus näemmä kuitenkin helppoja, kun niitä vain tajuaisi kokeilla heti eikä tuhlaisi aikaa hakukoneilla touhuiluun. OpenOfficen program-alikansiossa oli tiedosto nimeltä stlport_vc745.dll. Kokeilin kopioida sen samaan alikansioon muuttaen nimeksi stlport_vc6.dll. Ja johan Soikko asentui. Ilmeisesti uudemman tiedoston sisältö kelpasi Soikollekin, vaikka nimi oli sille outo. Ihan kaikkia viittauksia ei liene Soikon asennusohjelmassa päivitetty yhteensopiviksi OpenOffice 1.1.4:n kanssa.

Kivahan noiden kanssa on joskus leikkiä, mutta onneksi minulla on WordPerfect 6.1 for Windows vuodelta 1994. Se on oikea tekstinkäsittelyohjelma, eikä sitä tarvitse päivitellä. Paitsi päivitellä sitä, miten hyvä se on edelleen, kun pitää tuottaa tekstiasiakirjoja, jotka näyttävät muulta kuin Muistiolla/Notepadilla väännetyiltä :-)

Neulalaakerit muuten sai paikalleen helposti heti, kun ymmärsi levittää akselin ympärille rasvaa. Laakerit tarttuivat siihen ja pysyivät paikallaan asennustyön ajan myös siinä vaiheessa kun laakerikehä painettiin päälle. Vähän aikaa senkin keksiminen kesti.

Cum masculo non commisceberis coitu femineo: abominatio est

Iltapäivällä suksia voidellessa kuuntelin Yleisradion nuorisokanavaa. Sitä tulee enää sangen harvoin kuunneltua. Lähinnä vain talliradiovastaanottimissa - niin auto- kuin veturisellaisissa - koska jostain syystä juuri tuo kanava kuuluu niissä häiriöttömimmin. Ohjelmassa haastateltiin kansanedustaja O. Tynkkystä. En ole hänen edustajakauden tekemisiinsä mitenkään erityisesti tutustunut, mutta ainakin haastattelussa hän antoi varsin miellyttävän vaikutelman. Moni median haastateltavana oleva asiantuntija, vaikuttaja tai muu merkkihenkilö viittaa - varmaankin pelkkää ajattelemattomuuttaan - oman viitekehyksensä asioihin kuin ne olisivat kaikille itsestäänselvyyksiä. Tynkkynen selitti tiiviisti ja selkeästi, mikä on esimerkiksi ryhmäkokous sellaisen termin lausuessaan. Luulisin, että ainakaan kaikille nuorisokanavan kuuntelijoille asia ei ole itsestäänselvyys. Yle pääsi täyttämään Yleisradiolain 7 §:n asettamaa tiedotustehtäväänsä.

Reippaan hiihtolenkin ja saunomisen jälkeen söimme kelpo annoksen perunaa yrteillä ryyditettynä. Silti illan mittaan sekä puolisollani että minulla on ollut vähän väliä olevinaan nälkä. Onneksi talossa ei ole turhaa naposteltavaa.

Tarpeeton nälän tunne on hieman samantyyppinen asia kuin se, jota joku viisas on kutsunut ihmiskunnan perisynniksi: henkilökohtainen tyytymättömyys ja siitä johtuva halu saada aina lisää ajattelematta seurauksia tuon halun tyydyttämisestä.

Mutta mennään isoista synneistä vähäisempiin. Mainostin viikon Kotimaa-lehteä tavanomaista kiintoisampana lukupakettina. Samaisessa lehdessä eksegeetikko K. Kuula pohdiskelee Raamatun ja homoseksuaalisuuden suhdetta ja päätyy toteamaan, että homoseksuaalisuuskiellon perustelemattomuus tekee siitä ongelmallisen kristillisenä näkökantana noudatettavaksi.

On totta, että Raamatussa ei ole kovin montaa kohtaa, joissa viitataan homoseksuaalisuuteen. Ne kaikki ovat selkeästi kielteisiä. Mooseksen laissakin asiaa tyydytään vain kauhistelemaan. Vain Paavali - jonka maailmankatsomus oli oman aikansa mittapuulla lähinnä tieteellinen - vaivautui mainitsemaan perusteen kielteisyydelle: hän piti sitä luonnonvastaisena.

Paavalin "tieteellinen" lähestymistapa ei toki pohjautunut kvantitatiivisiin analyyseihin, mutta tilastollisessa mielessä kyse on normipoikkeamasta, ja se saattaa olla yksi peruste käsitykselle luonnonvastaisuudesta. Kuuluuhan joihinkin nykyajankin "tieteellisiin" maailmankatsomuksiin vahva, lähes moralismia lähentelevä oppi siitä, että normipoikkeavuus on "pahaa".

Vielä Paavalin aikana ja vuosisatoja sen jälkeenkin - muistettakoon vaikka kansainvaellusten ajat Euroopassa; miksei 1300-luvun ruttokin - luonnonvastaisuuden ajatus on saattanut nousta käytännönläheisesti sitä seikasta, että mahdollisimman suuri syntyvyys oli tavoiteltavaa. Perhe- ja sukutasolla se oli usein elinehto, ja yhteiskunnankin tasolla, ainakin pienten kansojen keskuudessa ja kriisiaikoina, samaten. Homoseksuaalinen parisuhdekulttuuri ei kovin hyvin tue tätä tavoitetta.

Kuula päätyy monen mielestä arvatenkin melko rohkeaan päätelmään: koska asiaa ei uskonnon sisällöstä lähtevin seikoin erityisesti perustella, homoseksuaalisuuden kieltäminen ei nykyoloissa ole aivan Raamatun hengen mukaista lähimmäisenrakkauden näkökulmasta katsottuna.

Kirkko ei ole aikoihin noudattanut moniakaan nykyajan tilanteessa tarkoituksettomia, mutta muinaisina vuosisatoina ehkä tarpeellisia raamatullisia ohjeita. Onhan esimerkiksi monimutkaisista puhdistautumissäädöksistä luovuttu.

Ja taitaa olla niinkin, että joitakin selkeitä ohjeita ihmisiksi elämisestä on säännönmukaisesti haluttu unohtaa jo alkukirkon päivistä ja niiden sijaan on painotettu homoseksuaalisuuskieltojen kaltaisia helppoja ohjeita, jotka koskevat vain "niitä" mutta joista ei ole turhaa vaivaa "meille".

Asia on vakava linjakysymys raamatullisen lain ja lähimmäisenrakkauden välillä, ja molemmat näkökannat ovat Raamatulla perusteltavissa. Kuulan teksti oli ponteva puheenvuoro keskusteluun, joka toivottavasti kuitenkaan ei synnytä meille omia missionsprovinseja.

Työlauantai

Tämä on niitä aikoja vuodesta, kun työviikot kuntasektorin palvelijallakin venyvät seitsenpäiväisiksi. Toisaalta tämä on kotona tasa-arvoista: puolisollanikin on usein töitä viikonloppuisin.

Onneksi monen tällaisen työtehtävän kannalta on sama, missä niitä tekee. Kotona on usein mukavampi työympäristö. Ei ole turhia häiriötekijöitä (tosin ei niitä työmaallakaan viikonloppuna juuri olisi), äänilevykokoelma on muutaman huoneen päässä (now playing Mory Kante & Salif Keita Rail Band: "Mariba yassa"), ja lakisääteisillä tauoilla voi tehdä jotakin hyödyllistä. Pari tuntia sitten kävin vaihtamassa suksien pohjasta alkuviikkoiset liisterit tervaviitoseen ja uusimassa luistovoiteet. Se oli sotkuista puuhaa, ja liisteri tuntui imeytyvän sormiin. Ilmeisesti se imeytyi nahan alle, kun näppäimistö on edelleen puhdas.

Jokohan luistoparafiini on ehtinyt jäähtyä? Taitaa kohta olla yhdistetyn tee- ja siklaustauon paikka.

Olisikohan "Graalin maljaa etsimässä" soveltuva nimi puolivaltakunnalliselle koulutuksen kehittämishankkeelle? Tai "Henkilökohtaisesti Sinulle"?

Ei niin pitkä perjantai

Tänään ajoin pitkästä, pitkästä aikaa autolla töihin. Yleensä tulee käytettyä linja-autoa, ja nyttemmin on ollut harvemmin työtehtäviä, joissa omalla autolla liikkuminen olisi tarpeen. En kyllä vaihtaisi linja-auton mukavuutta ja edullisuutta siihen ajansäästöön, jonka henkilöautotyömatkailu tuo. Auto vietti työpäivän huollossa, jonka lasku ei päätä huimannut: 75 euroa. Toisaalta, eipä tuossa vikaakaan ollut. Hinta koostui moottoriöljyn ja öljynsuodattimen vaihdosta ongelmajätemaksuineen ja tarkastuksista. Ja ennen kaikkea huoltokirjaan lyödystä leimasta. Käytännössä olemme todenneet, että pikkukaupungin pieni ja perinteinen, autoliikkeen takapihalle piilotettu merkkihuolto tekee huolellisempaa työtä kuin ison kaupungin modernia teollisuuslaitosta robotteineen päivineen muistuttava vastaava. Joitakin vuosia sitten viimeksi mainitun huollon "laatu" koitui nokka-akselin hihnan kohtaloksi kesken matkan. Onni onnettomuudessa oli, että sylinterinkansi ja männät eivät samalla muuttaneet malliaan, kuten tuossa tilanteessa monen moottorimallin kohdalla käy. Mutta huoltoliike meni vaihtoon, ja paremmin tämä nykyinen työmatkoihinkin sopii.

Viime yönä satanut lumi paransi huomattavasti maisemia. Ladulla - tai oikeammin luistelu-uralla; latu oli melko liukas - se tosin oli raskasta. Yhdestä kohdasta lenkkiä näkee moottoritielle. Kuuleekin, tosin paljon vaimeammin kuin viime vuosikymmenen lopussa tietä rakennettaessa luuli. Pitkät valomadot kertoivat viikonlopun menoliikenteen saavuttaneen Vanajan-Hämeen molemmista suunnista. Samaa viestitti huoltoasema-kauppakeskuksen täysi parkkipaikka.

Perjantai-iltarutiinissani, viikon Kotimaa-lehdessä, oli paljon asiaa, jonka huolellinen lukeminen todennäköisesti laittaisi aivot liikkeelle. Ruotsissa missionsprovins repii kirkkoa rikki. Lähetysalue Pohjolassa ja naisten vaientaminen. Joku raja keskiaikaromantiikallakin saisi olla. Mutta nyt on sitten oikein lähetyspiispakin. Mutta löytyy fundamentalisteja muualtakin. Elonkehässä jaksaa muuan palavaa ateismiuskoaan todistava kirjoittaja julistaa sanomaansa siitä, miten haravalla pitää maalata talonseinää eli käyttää empiirisen maailman työkaluja käsiteltäessä metafyysisiä kysymyksiä. Tämänpäiväisessä saarnassa taisi olla lukion filosofian kirja tai joku muu vastaava älykköraamattu kaivettu argumentoinnin tueksi, kun löytyi niin paljon hienoja sanoja.

Puolisoni kuuluu soittelevan kitaraa alakerrassa. Ei kylläkään "stratoa". Pitäisi joskus kinuta häntä kaivamaan sekin soittopeli taas esiin. Hyvä seura ja takkatuli taitaa houkutella nyt tietokoneen äärestä pois viettämään laadukkaampaa aikaa.

Toimintasuunnitelma ensi yöksi

Jostain syystä olemme useana perättäisenä yönä heränneet hetkiseksi aika tarkkaan klo 3.15. Sen enempää ei ole jaksanut tehdä kuin katsoa kelloa ja tallentaa viisarien asennon johonkin aivojen muistipaikkaan, ajatella että vielä on reilut puolitoista tuntia hyvää nukkuma-aikaa, kiepahtaa lähemmäs toista ja nukahtaa uudelleen. Jos sama herääminen toistuu seuraavana aamuyönä, pitää yrittää pohtia sen verran, että jäisi käsitys, mikä saa heräämään tuohon aikaa. Vaikkapa höristää korviaan rautatien suuntaan. Asioilla on yleensä sangen luonnolliset syynsä.

Jotkut jo puhuvat keväästä, toiset kirjoittavat. Kevättalvea tässä vasta elellään. Lunta ja pakkasta on aivan liian vähän, mutta pimeyttä juurikin kevättalvisessa määrin. Päivän pituus vasta reilu kolmannes vuorokauden tunneista. Ja aivan kuin kevättalvella pitää, selkeänä aamuna, ennen seitsemää töihin lähtiessä, kerrostaa auringonnousu värinsä taivaalle.

Illalla lumi oli kivikovaa, eikä enää uskaltanut laskea isointa alamäkeä latua pitkin. Luistelu-uralla jarruttaminen on helpompaa. Meinasi tulla kiire saunaan. Ei muuten, mutta piti päästä pois ennen kuin hiihtojunnut aloittivat, mitä heillä sitten olikin tekeillä. Joka tapauksessa olisi ollut noloa olla heidän laduntukkonaan.

Jos laskiaisena on sanoja paperilla, voi pääsiäisenä olla pennejä tilillä

Tähän aikaan vuodesta liikkuu paljon postia, jonka tarkoitus on saada tekijälleen rahaa. Niin työ- kuin harrasteaikaakin soi käyttää kirjoittamalla mitä moninaisimpia kehittämishanke-, apuraha- ja muita hakemuksia.

Käytännössä on tietenkin parasta, että toiminta - oli organisaatio mikä tahansa - voidaan rahoittaa oikealla työllä, toisin sanoen myymällä tuotettuja hyödykkeitä. Muiden armoilla eläminen on aina epävarmaa.

Hakemuksia (enää ei korrektissa virkakielessä tulisi "anoa" yhtään mitään) voi kuitenkin joskus olla hyödyllistä kirjoittaa kahdesta muusta syystä kuin rahan takia.

Ensiksi on hyvä, että rahanjaosta päättävä viranomainen tai muu taho pääsee hakemuksen kautta tutustumaan hakijan toimintaan. Varsinkin kehittämishankkeiden kyseessä ollen hakija antaa itsestään aktiivisen kuvan, vaikka ei saisi senttiäkään. Tosin on paljon kehittämishankkeita, joita ei voida toteuttaa ilman ulkopuolista rahoitusta. Mutta hylätystäkin hakemuksesta jää aina hakijalle tämä tunnettuushyöty.

Toiseksi pelkkä hakemuksen - ja lähinnä sen liitteiden - laatiminen on hyvä keino tutustua toimintaan hakemuksia vastaanottavan viranomaisen tai muun tahon näkökulmasta. Mikä sitä oman organisaatiomme toiminnassa kiinnostaa?

Iltapuhteena oli yksi ensimmäisen perusteen mukaan kirjoitettu muodollinen hakemus. Jos ei muuta, sen tarkoitus on osoittaa, että hengissä ollaan. Tämä oli kaiken kaikkiaan helppo paperi. Asia mahtui yhdelle A4-arkille.

Laskiaisen kunniaksi piti työpäivän päälle päästä mäkeen, niin ylä- kuin ala-sellaiseenkin. Yhtä liukas se oli kuin eilenkin, mutta hiihtäjiä oli enemmän. Hiljalleen kiristyvä pakkanen ja useammat suksiparit olivat tehneet osasta nousujakin jo liukkaita.

Kotitekoinen kasvishernekeitto oli hyvää, kuten aina. Puolisoni naureskelee mieltymystäni käyttää sinappia ja meiramia keiton mausteena. Eilen me molemmat kummastelimme Vilman mieltymystä pinaattikeittoon. Ei kissaystävämme sentään vegetaristiksi ole ryhtynyt, mutta sangen moniruokainen se on. Pinaattikeiton tuoksun havaittuaan kissan piti saada sitä ehdottomasti lautaselleen.

Muisteloita

Parin päivän aikana lumi on sulanut hämmästyttävällä vauhdilla. Lauantaiaamu oli vielä aivan talvinen, mutta nyt paikoin nurmi paistaa paljaana. Lisää lunta kaivattaisiin kipeästi.

Suksiminen onnistuu lähinnä vapaalla tyylillä. Varsinkaan alamäet eivät ole miellyttäviä vauhdin noustessa jäisellä pinnalla sunnuntaihiihtelijälle liian kovaksi. Pystyssä kyllä pysyttiin, mutta puolisoni venäytti selkänsä, kun suksi tökkäsi lumessa olleeseen roskaan kesken voimakkaan liu'un. Hiihtäjiä ei ollut paljon. Naapurin Jussi tuli vastaan saapuessamme ladulle. Pois lähtiessä tuli toinen auto, josta kuljettaja tervehti. Tunnistin miehen armeijan kantapeikoksi, joka aikanaan sattui toimimaan alokasjoukkueeni johtajana. En tainnut olla ihan pahimpia tapauksia, kun tervehdysväleissä vieläkin ollaan harvakseltaan tavatessamme.

Lauantaipäivän viettotapa laittoi muistelemaan sotaväkiaikoja muutenkin. Sikäli hassu yhteensattuma, että sen ajan tuttuja on sitten tullut vastaan enemmänkin. Posti nimittäin toi tänään atk-kerhon jäsentiedotteen; alalla häärii tuttava noilta ajoilta. Hän perehtyi ennen taloustieteelliselle alalle ryhtymistään ainakin BTR-60-nimisen sotahärvelin aseistukseen (silloin noita, sittemmin lähinnä käyttäjien osaamattomuuden vuoksi huonon maineen saaneita, laitteita käytettiin Parolassa viimeisiä aikoja). Itse asiassa omanlaisensa yhteensattuma oli aikanaan sekin, että saman komppanian pitkälti vielä saman saapumiserän varusmiehistä meitä oli neljä jotka muutamia vuosia myöhemmin opiskeluaikana päädyimme tutustumaan APL-kielen salaisuuksiin. Voisi sanoa, että opintojen osalta sangen heterogeenisen pienryhmämme yhteistyö oli vanhaa perua melkoisen saumatonta, ja jotain kai saatiin aikaankin. Ainakin yksi siis on edelleen asiassa vahvasti mukana. Mahtaisinko itse enää osata vektoria luoda?

Oman elämänkaaren mittakaavassa vanhojen aikojen nostalginen muistelu - olivat kyseessä sitten opiskelu-, armeija- tai mitkä vain ajat - ei oikeastaan tarkoita, että noissa muisteltavissa ajoissa olisi ollut jotakin erityisen hohdokasta konkreettista. Väitän, että ainakin tiedostamattomasti kyse on siitä, että jälkikäteen koetaan elämänkaaren tietty vaihe yleensä antoisaksi ja kaipauksen arvoiseksi, riippumatta suuresti sen konkreettisista tapahtumista. Elämä hieman alle ja hieman yli parikymppisenä, kun pahimmat lapsellisuudet on voitettu mutta todennäköisesti vielä ollaan vailla täyden aikuisuuden kaikkia velvoitteita, vaikuttaa monesta muistelemisen arvoiselta. Kovin montaa ovea ei vielä siinä iässä ole ehditty sulkea, ja maailma on avoin tai ainakin näyttää siltä.

Muistoihin joskus liittyvä melankolinen piirre on järjellä ajatellen turha. Mutta ilmeisesti kovin inhimillinen. Taaksepäin muisteltaessa kun väkisinkin joutuu huomaamaan edes vilaukselta myös sen, miten tiimalasissa hiekka kulkee vain toiseen suuntaan.

Kuvia esille

Leopard 2A4-taistelupanssarivaunu, vaikka ei mikään uutuus olekaan, oli seminaariyleisön suurimman kiinnostuksen kohteena.

Laitoin näytille muutaman kuvan eilisen panssariseminaarin kalustoesittelystä. "Kuninkaallisen PsVK:n" pihalla pidetyssä esittelyssä melkeinpä kehotettiin valokuvaamaan kalustoa, ulkoa ja sisältä. Niin ne ajat muuttuvat.

Some are like water, some are like the heat

Vietin 35-vuotissyntymäpäivääni samassa kontekstissa ja osin samassa ympäristössäkin kuin 19-vuotistani aikanaan. Vanhaa tietäkin ajoin. Valkeakoskelta katsoen ensimmäisestä uuden tien liittymästä Iittalaan saakka oli maan vanha maantieliikenteen valtaväylä lumipeitteisenä ylihistoriallisen oloinen. Milloin se olisi tuollainen ollut? Jonakin hiljaisena 1970-luvun alun pyhäaamuna? Vai koskaan?

Panssarikilta ry:n Panssariseminaari 2005 kokosi Parolannummen vanhaan sotilaskotiin sankan joukon kuulijoita. Esitelmöijinä oli alan tekijämiehiä niin meiltä kuin naapuristakin. Mutta on myönnettävä, että suomalaisena hävettää, kun meille kutsuttu länsinaapurin mies joutuu pitämään esitelmänsä englanniksi. Tokikaan kieliä osaamaton ei erottanut ammattimiehen korostusta kuin joitain paikannimiä lausuttaessa, mutta kulttuurillisesti tuo tapahtunut on minusta jonkinasteinen häpeä.

Juuri SAAB-miehen esitelmä kylmäsi. Isojen poikien sotapelit ovat jossain kaukana työasemakulttuurin ja harmittoman ajanvietteen tuolla puolen. CTC-tason mallinnuksen realistisuus ja yhäkin iskuvoimaisimman perusyhtymämme esikuntapäällikön omin sanoin todistama todenmukaisten simulaatioiden joukkotuotantoon tuoma motivaatio - etteivät ne vain tekisi sotimisesta rajua mutta harmittoman tuntuista leikkiä?


Iso Pasi. Kotimainen Patria Vehicles AMV lienee maailman modernein panssaroitu pyöräajoneuvo.

Insinöörien - heistä kirjoitin eilen - ohella upseerit pitävät esitysgrafiikkaohjelmistoista. Ero näiden kahden ryhmän välillä on se, että insinööri selvittää pikaisemmin laiteympäristöjen heterogeenisuuden aiheuttamat ongelmat, mutta upseeri panostaa enemmän varsinaiseen esitykseen. Tämän päivän jälkeen olen sitä mieltä, että insinööriupseereille pitäisi antaa monopoli esitysgrafiikan kouluttamisessa.

Kahvitauolla sotilaskodissa oli edelleen sama tuoksu, punaiset muovilautaset ja samanväriset mehumukit. Niillä mukeilla isompikin jano tyydyttyisi. Ja kahvikupit olivat edelleen isoa Arabiaa.

Päivän päättyessä isolla kankaalla soi musiikki Leopardin taistellessa. Joukkotuotannon nykyisillä ja entisillä tuotteilla taisi olla matka kotiin.

Ja koti onkin on paras. Puolisoltani sain kauniina lahjana kaksi kaimani n'Dourin äänitallennetta.

Toinen seminaaripäivä

Tämäkin päivä meni Tampereella yleisesti ammatillisen koulutuksen ja erityisesti tietokoneasennuksen kysymysten parissa. Kyseisen alan tutkinnon perusteita ollaan uusimassa, mihin on jo korkea aikakin. Opetushallituksen vahvistamat tutkinnon perusteet ovat käytännössä tärkein säädös, joka määrittää toisen asteen ammatillisten tutkintojen järjestämistä. Niiden perusteella laaditaan niin tutkinnonjärjestäjäkohtaiset näyttöjen järjestämissuunnitelmat kuin oppilaitoskohtaiset opetussuunnitelmatkin. Tutkinnon perusteet saavat säädösperusteensa suoraan lainsäädännöstä, joka puolestaan ei juurikaan vaikuta käytännön toiminnan tasolla, vaan asettaa organisatoriset, hallinnolliset ja rahoitukselliset reunaehdot koulutuksen ja erityisesti tutkintojen järjestämiselle.

Insinöörivitsejä kerrottiin paljon tänäänkin. Joskus ilmeisesti viime vuosikymmenen puolivälin tienoilla (verkkofoorumien kautta?) muotiin tulleet kliseet tekniikan alan osaajille luontaisesta asosiaalisuudesta ja "nörttiydestä" eivät pidä paikkaansa ainakaan hieman varttuneemman ammattikunnan keskuudessa. Eivätkä nuoremmankaan väen keskuudessa oikeassa elämässä. Tämä insinöörin kertoma insinöörivitsi oli ainakin minulle uusi: Miksi insinööri ei voi syödä suolakurkkuja? Koska hänen päänsä ei mahdu kurkkupurkkiin, eikä hän osaa tehdä mitään käsillään.

Pentti tarjosi kyydin kotimatkallaan Etelä-Hämeeseen. Juteltiin autoista. Pääsin brassailemaan tiedolla, mistä brittiläisten Aston Martin -loistoautojen tiettyjen mallien mallimerkinnän lyhenne DB tulee. Tästä(kin) tiedonjyvästä kuuluu kiitos rautatieharrastukselle ja nimenomaan Eskolle. Oikeasta työstähän tässäkin on kysymys. Traktoreista nimittäin.

Piti esittää triviakysymys lukijoille muodossa "Entä mistä tulee itse automerkin nimi Aston Martin?" Mutta tietoverkkojen aikakaudella se olisi turhaa, koska ainakin Google ohjaa heti ensikatsomalta monille sivuille, joissa kerrotaan viime vuosisadan alkupuolella vaikuttaneesta autotehtailija Lionel Martinista, jonka tuotteet menestyivät buckinghamshirelaisessa Aston Clinton -kukkulan autokilpailussa.

Kotiin palatessa odotti poikkeuksellisen hyvä lehtipäivä. Oli jäsenmaksuun sisältyvä kylkiäinen, tilausta hamuava näyte ja aivan rehellisesti tilattukin. Mutta leppeä sää houkutti lukemisen ääreltä ulos. Kova latu lipsautteli hiukan, mutta voidetta emme lisänneet.

Jokohan uskaltaisi sanoa, että Suomessa blogikulttuuri on informaatioteknillisenä asiana päättynyt ja siirtynyt osaksi muiden medioiden keltaharmaaseen joukkoon? Kevyet tuotokset ovat tiputtaneet Pinserin palkintokorokkeelta. Oikeasti merkityksellisiin asioihin kun liittyy aina "ruumistinen" piirre.

Juu nääs päivää

Kun odottaa bussia Tampereen Stockmannin edessä sijaitsevalla pysäkillä ja katsoo vastapäistä taloa, voi juppikahvilan yläpuolella nähdä tyhjän liikehuoneiston ikkunassa Kansallis-Osake-Pankin mainosteippaukset.

Anders osui samaan bussiin. Määränpääkin tietysti sama, mutta kumpikaan emme aivan tarkkaan muistaneet sijaintia. Anders kommunikoisi mieluummin toisella kotimaisella. Alkuasukaskieltä osaavana varmistin kuljettajalta: "Moro. Menekkö sää Nirvan kurssikeskuksen tykö?" Kuljettaja sanoi ajavansa aivan vierestä. Kun oltiin perillä, hän ja kanssaan koko matkan keskustellut rouvashenkilö molemmat kuuluttivat pysähdyspaikan lähellä kuin rautatien konduktöörit. Lähes yhdestä suusta. Ja kahdella kielellä vielä: Nirvan kurssikeskus eli Tampereen aikuiskoulutuskeskus. Vaikka Andersilla ja minulla olikin pipat päähineenä, salkkumikrosalkut saattoivat paljastaa.

Ennen tutuista tutuin rieväkylä jostain syystä nyt vaikuttikin hieman vieraalta ja kolkolta, mahtaako kuitenkaan Suomenniemeltä löytyä toista yhtä ystävällismielistä kaupunkia kuin Tampere?

Illalla viranomainen kokoontui tornihotellin kabinetissa, josta levittäytyi näkymä yli urbaanin koskenrannan. Olkoon jeesustelua tai mitä tahansa, kokouksen jälkeen ei tuntunut oikealta jäädä gourmet-illalliselle valtion laskuun. Varsinkin kun sen nyt saattoi helposti välttää ja siirtyä rautatieasemalle ja halvalla junalla kotiin. Kotikissan paras illanviettopaikka on kotona.

Ehtaa haircuttia

Töissä oli koko lailla ankea tunnelma. Minulla oli viimeinen yhteinen työpäivä Helmin kanssa. Helmi on ehdoton helmi. Hän on vuosikymmeniä ollut koulun muisti, sydän ja aivot. Tämän viikon jälkeen hän jää nauttimaan moneen kertaan ansaituista vapaaherrattaren päivistä.

Iltapäivän palaverissa tunnelma oli edelleen ankea, ja se näkyi muistakin. Varmaankin siksi, että tiedettiin Helmin istuvan nyt viimeistä kertaa tuon pöydän ääressä.

Ikävä tulee.

Kotiin tullessa oli lumitöitä tarjolla. Ei niinkään paljon taivaan antimien vuoksi, mutta aurat olivat taas vaihteeksi ummistaneet pihatien alkupätkän kahdelta suunnalta, yksi heittämällä lunta maantieltä ja toinen kevyenliikenteenväylältä.

Sähköposti vanhalta toverilta kirkasti päivän. Todellakin, edellisestä tapaamisesta on pian kaksi vuotta. Ja kymmenenkin on kulunut petollisen nopeasti. Näinä päivinä tuppaa olemaan tavanomaista suurempi kiusaus miettiä ajan kulumista. Se ei ole kovin järkevää pohdittavaa.

Illalla punnitsin ladun ja dojon välillä. Latu houkutti enemmän. Keli oli hyvä ja ulkoilijoita melko paljon. Olen onnistunut hukkaamaan johonkin toisen suksen siteen joustopalan. Luultavasti se on murtunut alaosastaan tai sitten kiinnitystappi on katkennut. Niitä taitaa saada varaosina, toivottavasti ainakin.

Muitakin huoltotoimenpiteisiin liittyviä asioita on päivään mahtunut. Kodinkonekorjaaja kävi uusimassa pesukoneen termostaatin. Kone on palvellut toistakymmentä vuotta, mutta kuulemma kytkennät olivat alunperinkin väärin, ja vain toinen termostaateista oli toiminnassa. Ihme, että se kesti näinkin pitkään. Yleensä vanhan korjaaminen on uuden hankintaa järkevämpää, varsinkin kun mekaaniselta laadultaan noin hyviä koneita ei taideta enää tehdä. Kotikylässä ei kodinkonekorjaajia toimi. Pesukoneen korjaaja tuli tehtaanpiippujen juurelta. Samaan kaupunkiin tuli autolle tilattua kilometrihuolto.

Testiteksti

Jostain syystä Pinseri ei noteeraa tämän blogin läheskään kaikkia päivityksiä.

Tämä merkintä tuli tehtyä vain testausmielessä.

Hiirestystä

Aamulla linja-autoa odotellessa pudotin kaksi kirjettä postilaatikkoon. Toisessa oli postikorttikuva-aihio painatusprojektin organisaattorille ja toinen oli ammattilehden mainoksen arvontakuponki Ei-kuoressa. Jälkimmäisiä tulee palauteltua silloin tällöin, vaikka järjellä ajatellen se on postimaksujen hukkaan heittämistä. Toisaalta pelaanhan joskus pajatsoakin. Ei niin, että oikeastaan edes toivoisin voittavani lehtimainosten hehkuttamia kymmenien tuhansien eurojen päävoittoja. Muutaman kerran on tärpännyt jonkin pienemmän suhteen. Jokunen vuosi sitten onni suosi Macmaailmassa ProMouse-hiiren verran.

En ole aikaisemmin kokeillut nättiä Mac-hiirtäni. Sen saadessani minulla oli käytössä vanha työasema, josta puuttui USB-liitäntä. Sittemmin hiiren häntä tuntui kiusallisen lyhyeltä, koska nykyisessä työasemassa USB-liittimet ovat vain takapaneelissa. Hiiri unohtui hyllyyn.

Nyt kokeilin, mitä punaniska-PC (perusklooni Windowsilla varustettuna) pitää Applen hiirestä. Pitihän se, ja tunnisti hiiren mahtipontisesti nimellä "human interface device". Hyvin tuntuu pelaavan yhteen koneen oman Logitechin kanssa. Kahdella hiirellä operointi on vekkulia. Peruskäytössä applelainen toimii ihan hyvin, mutta varsinaiseksi työkaluksi siitä ei ainakaan PC-maailmassa ole Logitechiin verrattuna.

Ylihuomenna pitää esitelmöidä lyhyesti. Tähän saakka olen karttanut PowerPointia ja tehnyt oikeita piirtoheitinkalvoja vaikkapa Corelilla. Nyt ensisijaisena AV-vaihtoehtona lienee tietokone ja dataprojektori, joten PowerPoint on saanut toimia illanviettotapana.

On helmikuu, kalenterikuvassa Sr2 Savion suoralla ja tulppaanikausi avattuna maljakossa olohuoneen pöydällä. Lumitöitä oli vain pari senttiä ja auran jäljet.