Antinpäivä

Monien viime sotiemme historian pyöreiden vuosipäivien vuotena on sitten päästy talvisodan syttymisen muistoihin. Hieman vanhemmassa sotahistoriassa Antinpäivä muistetaan myös pamauksestaan, taivaalla loistaneesta Andreaan rististään ja muista niihin liittyvistä legendoista tunnetusta, Venäjän ekspansiiviseen politiikan alkuvaiheisiin liittyvästä Viipurin taistelusta vuonna 1495. Tosin on muistettava, että silloin molempien sotivien osapuolten käytössä oli juliaaninen kalenteri, jolloin Antinpäiväkin ajoittui reilusti nykyisen joulukuun puolelle.

Työpäivän jälkeen aika kului talvisten puuhien parissa. Lunta on vielä liian vähän ja se on liian kevyttä latujen avaamiseen, mutta laitoin pohjavoiteen ja luistovoiteen suksiin. Varustelaatikosta (joka sopivan sporttisesti on vanha kotiviinin käymisainepakkaus; sellaista kotiteollisuutta kun joskus taannoin harjoitimme) löytyi yllätyksekseni upouusi muovisikli. En muista sellaista hankkineeni. Sen sijaan suunnilleen kaikki järkeville keleille tarkoitetut kuumana levitettävät voiteet alkavat käydä vähiin. Täytyy muistaa asia seuraavalla Tampereen reissulla.

Lunta oli sadellut juuri sopivasti niin, että pihalla riitti kolattavaa voiteen jäähtymisen ajaksi.

Vilma viihtyy tällaisillakin keleillä tuntikaupalla ulkona. Ja ruokahalu on hurja. Kilttinä tyttönä kissaneiti kuitenkin tulee aina yöksi kotiin.

Hyvä ruokahalu on myös pihapiirin siivekkäillä, jotka kumma kyllä näyttävät tulevan nelijalkaisenkin ulkoilijan kanssa hyvin toimeen. Lintulauta oli tehokkaasti tyhjennetty auringonkukanjyvistä ja tiaiset olivat maistelleet talipalloaan. Taannoisen kuljetusalan lakon takia jyväsäkkejä ei oltu vielä viikonloppuna saatu satamasta tänne Vanajan-Hämeen laitamille. Pian sellainen olisi mukava saada. Pienissä pusseissa ostettuna lintujenruokinta tulee tyyriiksi.

Talvi tuli

Tänään tuli avattua talven lumityökausi. Muualla kolattavaa on kuulemma paljon enemmän.

Tämäkin kansalaisvelvollisuus tuli suoritettua. Agricola sai ääneni. Historian pitkien linjojen valossa oikeastaan hän on ainoa suurhenkilö tarjolla olleista. Muiden merkitys jää vielä nähtäväksi.

Pikkujoulu

Tunnelmasähkövalot niin kotiin kuin rautatieasemallekin tuli laitettua jo eilen. Kotiin pyrstötähti ja kynttelikkö ja asemalle kotimainen vuoden 1922 vaihdelyhty ja muutaman vuoden nuorempi saksalainen puskinlyhty. Viimeksimainitut haettuna veturitallilta.

Kotona puolustaudumme kylmää vastaan myrskylyhdyin, kynttilöin ja mallasjuomin.

Keski-Suomessa seestyvää

Haapamäki on ollut suomalaisen rautatieharrastustoiminnan kannalta tärkeä paikka erityisesti siksi, että vuoden 1970 jälkeen suhteellisen vähämerkityksisten ratojen risteysasemana se on voinut toimia käytöstä poistetun kaluston reservaattina. Vaikka sisäsäilytystilaa on ollut tarjolla vain pienelle osalle kalustoa, on ulkona ollut lääniä huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Hyvinkäällä tai Toijalassa.

Kuluneen syksyn aikana tilanne on muuttunut sikäli, että VR romutti Haapamäellä omistuksessaan ollutta vanhaa kalustoa muodollisena perusteenaan ratapiha-alueen siistiminen. On tietenkin totta, että edes vahvin tamperelainen teräs ei kestä vuosikymmeniä ulkosäilytyksessä. Jossakin vaiheessa luonto itse olisi hoitanut romutuksen, mutta hitaammin, itselleen haitallisemmin ja vähemmän kauniisti kuin murskaimet ja polttoleikkaajat. No, joka tapauksessa kyse on toteutuneesta asiasta. Syksyn romutuksia äänekkäimmin taisivat kritisoida tahot, jotka eivät kovin innokkaasti sotkeneet käsiään ruosteiseen rautaan paikan päällä.

Haapamäen Höyryveturipuiston ja erityisesti varikon tulevaisuus on monessa eri vaiheessa ollut avoin. Nyt näyttää siltä, että ollaan päätymässä kestävältä näyttävään ratkaisuun. Takavuosien kestävyysjuoksija M. Vainio on osoittautunut edeltäjiään sitkeämmäksi puistoyrittäjäksi, ja varikko päätynee toisen polven veturimiehen K. Alangon ja joukkueensa hellään huomaan.

Salminen

Eilisillan palaverin asiat olivat pieniä, ja isommatkin niistä nuijittiin uomiinsa. Mutta jäi vielä yksi pienenpieni Asia. Sitä piti kysyä Salmiselta, joka ei ollut paikalla. "Ai hittolainen, kun näin Salmisen viime viikonloppuna, mutta en huomannut kysyä", harmitteli yksi. "Voi pahus, kun näin Salmista melkein joka päivä tässä syksyllä, mutta enpä tullut kysyneeksi", pisti paremmaksi toinen. Jonkinlainen sopimus siitä, kuka asian hoitaa, taisi tulla tehdyksi. Tai sitten ei, en muista. En ole tavannut Salmista kai neljään vuoteen, eikä Asiakaan ollut läheinen.

Aamu meni työmaalla teknoleluista jutellen. Tosin tämä ja tämä taitavat olla siellä puulelukategoriassa. Aamupäivän lopun vietin kellarikopissani siirtäen teknoleluasiaa merkkijonoiksi tietokoneen levylle.

Jossakin vaiheessa oveen koputettiin. Tähän loukkoon eksyy kovin harvoin väkeä. Avasin. "Terve!", huikkasi mies ovelta ja jatkoi: "Onko sulla täällä jauhesammuttimia?"

Mies oli Salminen.

"Ei ole", vastasin. "Älä sitten sytytä tulipaloa", nauroi Salminen ja häipyi saman tien.

Arvatkaa, huomasinko kysyä häneltä Asiaa. Täytyisi kai soittaa eilisille tovereille ja retostella, että nyt minäkin tapasin Salmisen ja unohdin kysyä Asian.

Hain äsken kaupungilta lounaaksi täytetyn patongin ja colaa. Epäterveysravintoa pahimmillaan. Pajatso oli taas liian houkutteleva. Hävisin 40 senttiä. Tekisivät 5 tai 10 sentin jassoja.

Mitähän Salminen muuten täällä teki? Ei hän tietääkseni ole kiinteistönhoitaja eikä pelastuslaitoksen leivissä. Ehkä Jumala on tänään ollut pikkujoul... anteeksi adventtituulella.

Ja sen tiedätte että ette semmosiin tappokaarteihin rupee

Eilisen merkinnän kommentoijan heittämä haaste jää vielä vastaamatta. Niin montaa viisasta päätä on eri tahoilla raavittu, että mahtaako sekaan enää sopia.

Jospa siis jotakin muuta. Ilta kului vaihteeksi paloasemanmäellä tulevaa vuotta suunnittelemassa. Aihepiiriin liittyen on enemmän kuin mielenkiintoista tarkastella syksyllä julkaistua valtioneuvoston eduskunnalle laatimaa selontekoa "Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2004" (PDF-tiedosto, 1341 kB) ja varsinkin siitä eri tahoilla esitettyjä näkökantoja. Useammassakin yhteydessä milloin minkäkinlaisiksi kaarteiksi historian hämärästä ylös kaivetuin uhkakuvin leimattu maakuntajoukkoajatus on sisäpoliittisesti yksi eniten keskustelua herättäneistä aihepiireistä selonteon ympärillä.

Ymmärrän - joskaan en hyväksy - sitä, että maakuntajoukkoajatusta joko puolletaan tai vastustetaan historiallisiin näkökulmiin vedoten. Puolustusvoimien näkökulmasta kyseessä tuskin on sen erikoisempi asia kuin muodollisen organisaation luominen 1960-luvulla paperilla rakennetulle alueellisen puolustuksen järjestelmälle.

Sisäpoliittisia tai muutoin valtakunnan sisäisesti vaikuttavia operatiivisia ominaisuuksia järjestelmällä ei minusta tulisi olla, vaikka sellaisiakin sille on kaavailtu. Jos sellaisia halutaan suunnitella, yksi voi nähdä uhkana yritelmän uudesta lahtarikaartista, toinen taas punikki-vastaavasta. Omasta mielestäni tässä historian taistelukentillä harhailussa jätetään huomioimatta nykypäivän konkreettinen sisäisen turvallisuuden riski, johon melko harva on puuttunut. Suomen Punaisen Ristin valmiussuunnittelijalle M. Rapelille hatunnosto siitä, että hän on valtakunnallisessa maanpuolustuslehdessä esittänyt epäilyksensä maakuntajoukkojen rauhanajan tehtävien osalta.

Pelkään, että maakuntajoukkojen hoidettaviksi suunnitellut virka-aputehtävät menisivät ainakin alkuvaiheessa pahimmillaan ihmishenkiä uhraavaksi harjoitteluksi, jos esimerkiksi kadonneiden henkilöiden etsintöjä siirretään vapaaehtoiselta pelastuspalvelulta maakuntajoukkojen tehtäväksi. Sotaväen organisaatio on tehokas monenlaisissa poikkeustilanteissa, mutta 1960-luvulta saakka juuri tällaisia tehtäviä varten harjoitettu SPR-vetoinen organisaatio on vielä tehokkaampi. Kentällä kuitenkin liikkuvat samat toimijat.

Pelkään, että tässä(kin) on pohjimmiltaan kyseessä vain vanhoihin ideologioihin pohjautuva politiikka. Kenties jossakin Punaisen Ristin kaltainen organisaatio halutaan nähdä - kenttätoiminnan kannalta täydellisen erheellisesti - jonakin "kukkahattutätien" hyysäyslaitoksena, jonka toimintoja tulisi "terästää".

Entä jos maakuntajoukkojärjestelmä irrotettaisiin mahdollisimman pitkälle rauhanajan turvallisuuden järjestelmistä ja sen kohdalla puhuttaisiin perinteiseen malliin alueellisesta puolustuksesta, joka jo sinällään on hyvin tärkeä ja arvokas tehtävä? Ja rauhanajan poikkeustilanteissa toimisivat ne organisaatiot, jotka sitä varten on perustettu ja tehtäväänsä varten ovat harjoitelleet?

Blogistanin vuodenkierto

Kun kesän jälkeen väki kerääntyy tiiviimmin tietokoneiden ääreen, interblogistisen viestinnän määrä kasvaa. Se kuumeneekin ja välillä ylittää kiehumispisteen, kuten nyt lienee käynyt. Interblogismin kulminaatiopiste taisi päätyvänä vuonna olla lopputalven Kuukkeli-kisa. Kun kevät tulee, väki alkaa miettiä muita asioita, ja kesäisin kukin kirjoittelee lähinnä omia juttujaan. Kesällä interblogismikin on hyväntahtoista ja hauskaa, kuten tämä. Tällaiselta vajaat puolitoista omaa vuottani tällä foorumilla ovat näyttäneet täältä vesiviskurin viereltä bodhipuun alta katsottuna.

Lunta saisi näilläkin kulmilla olla enemmän. Luulen, että voisin keksiä sille jotain käyttöä. Mutta siitä huolimatta siteeraan takavuosien hiihtosankarihahmoa: "Ollahan nyt ihmisiksi."

Linjalla

Taannoinen bussilakko herätti kuljetuspalveluja vaille jääneissä asiakkaissa ymmärrettäviä vastareaktioita. Joitakin kommentteja kuunnellessani en kuitenkaan pitänyt asiallisena sitä, että lyömäaseeksi otettiin (kuviteltu) linja-autonkuljettajan työn vaativuus. Jokunen kun tuntui argumentoivan lakkoa vastaan väheksymällä lakkoilijoiden ammatin vaativuutta.

Pelkästä epäakateemisesta mielenkiinnosta olisi hauska tietää, miten suuri osa kritisoijista omisti raskaan liikenteen ajokortin ja miten pitkä ajokokemus heillä oli siitä. Ja vastaavasti tietenkin miten moni kritisoija oli "neitikortillinen" (anteeksi ilmaus) tai kokonaan vailla ajokokemusta. Linja-autonkuljettajan työ varmasti näyttää yksinkertaiselta, kun asiakkaan rajapinta siihen on lähinnä pikainen rahastus tai lipun leimaus ja matkanteon katselu mukavasta matkustamosta käsin. Luulen, että työn tekijän kannalta vaatimustaso on aivan jotakin muuta.

Itse olen edelleen sitä mieltä, että töiden vaativuuden arvottaminen omien kykyjen ja valmiuksien mukaan tarkasteltuna kannattaisi yleensä pitää omana "tietonaan".

Jigotain jälkeen hetken pimeys

Illan treeneissä oli vauhdikas meno. Kata-guruma polvelta pyörähti yllättävän iloisesti huolimatta vanhoista rasitteista.

Lopussa vauhtia oli meikäläiselle jo yli oman tarpeen. Otteluharjoituksessa tottuneen kilpailijan kanssa tulin hassitetuksi kovaan uchi-mataan varsin leveästä puolustusasennosta. Ei siinä ihan niin käynyt kuin ensin voisi luulla (ääni ei kohonnut oktaavilla), mutta jonkin sortin nivusrevähtymä saatiin aikaiseksi. Ainakaan alkulämmittelyn puutetta se ei voinut olla, mutta taidan olla vähän turhan jäykkä.

Pitäisi kai ryhtyä harrastamaan liikuntaa.

Bodhipuun varjossa lepää vesiviskuri

Tämä se vasta on hieno arvonimi! Kiitos kaunis :-) Valitettavasti en osaa olla yhtä kiltti kuin Siddhartha.

En aivan menisi sanomaan, että Blogistanin suosio perustuu rähinöintiin. Ehkä se perustuu valintamyymäläideaan, jossa jokaiselle tarjotaan jotakin.

Siitä, missä määrin mitäkin heikkoutta hyväksytään ja mitä se kertoo vallitsevasta ympäristöstä, kirjoitti mielestäni asiallisesti Jukka Melaranta. Nyt tullaan ongelmakohtaan. Nykytilassa aggression osoitusta pidetään vahvuuden merkkinä. Ideaalissa tilassa se miellettäisiin heikkoudeksi. Onko silloinkin heikkoutta suvaittava?

Lähtöopaste
tulee linjaradiolla.
Tyfon vihlaisee.

Herra, iskemmekö miekalla?

Olen käynyt Janne Jalkasen kanssa antoisaa keskustelua, joskin ikävästä aiheesta. Aiheena kun on ollut kiusaaminen eri konteksteissaan.

Oheinen mm. T. Klemolan (lienee Tampereen filosofeille tuttu mies?) julkaisema kertomus Tsukahara Bokuden -nimisestä japanilaisesta soturista ja elämäntaiteilijasta (1490-1572) tuli mieleeni aihetta pohdiskellessa.

Perimätiedon mukaan Bokuden teki kolme pitkää matkaa, joilla hän oppi ja opetti taitojaan. Kenties jollakin näistä matkoista Bokuden oli ylittämässä soutuveneellä järveä useiden muiden matkalaisten kanssa. Yksi matkalaisista oli itsetietoinen samurai, joka jatkuvasti kehui miekkailutaitojaan. Bokuden ei miehestä piitannut ja tämä suututti rehentelijää. Samurai kovisteli Bokudenia: "Sinäkin kannat kahta miekkaa. Miksi et puhu mitään?" Tähän Bokuden vastasi: "Minun taitoni on erilainen kuin sinun. Sen avulla ei pyritä voittamaan ketään. Sen avulla pyritään olemaan häviämättä." Samurai ei ollut tyytyväinen vastaukseen ja kysyi: "Mitä koulua edustat?" Bokuden vastasi edustavansa musekatsu-koulua, joka tarkoittaa vastustajan voittamista ilman käsiä tai miekkaa. "Miksi sitten kannat miekkaa?", samurai kysyi. "Leikkaan sillä pois itsekkäät ajatukseni, mutta en tapa ketään", Bokuden vastasi. Samurai vain vaatimalla vaati Bokudenia ottelemaan kanssaan ja lopulta tämä suostui.
Samurai käski soutajaa soutamaan veneen heti maihin ottelua varten, mutta Bokuden ehdotti soutamista kauempana näkyvään saareen. Maissa kun voisi kerääntyä liikaa ihmisiä ottelua katsomaan, ja joku saattaisi vahingossa loukkaantua. Samurai suostui ehdotukseen. Heti kun he tulivat tarpeeksi lähelle saarta, samurai hyppäsi veneestä maihin ja veti miekkansa esiin. Bokuden puolestaan riisui miekkansa ja antoi sen soutajalle. Hän oli seuraavinaan samuraita rannalle, mutta juuri kun hän oli astumassa maalle, hän otti airon soutajalta ja työnsi veneen vesille. Bokuden huusi veneestä rannalla rähisevälle samuraille: "Tätä tarkoittaa musekatsu-koulu."

Kertomuksen tarkoituksena on mitä ilmeisimmin osoittaa se voima, joka saavutetaan kun kieltäydytään provosoitumasta. Karaten perustajana pidetty kansakoulunopettaja Funakoshi tivisti ajatuksen muotoon: "Vastustajan voittaminen ilman taistelua on korkein taito." Jotakin tämän tapaista ajattelin, kun keskustelussa oli kysymys verbaalisista ristiriidoista. Voitto on se, kun ristiriitoihin ei ajauduta.

Sitten tylsempään ja alkuperäiseen asiaan kuulumattomaan aatehistorialliseen mietteeseen, joka on - kuten blogitapa vaatii - kirjoitettu sen paremmin aatehistoriaa kuin filosofiaakaan tuntemattoman näkökulmasta.

Historiallisessa mielessä tarina on tyyppiesimerkki vanhan bushido-kultturin sisäisestä ristiriitaisuudesta länsimaisesta ihmiskeskeisestä näkökulmasta nähtynä. Bokuden esitetään ristiriitoja karttavana filosofina, mutta historiallis-kriittisessä mielessä on vaikea uskoa, ettei hän olisi käyttänyt myös ylivertaisiksi sanottuja miekkailutaitojaan sisällissotien repivissä oloissa. Yhtäältä palvottiin rikkumatonta rauhaa ja toisaalta äärimmäistä tehokkuutta väkivallan käytössä.

Väitän, että vain harvassa uskomus- tai aatejärjestelmässä vallitsee länsimaisesta näkökulmasta tarkasteltuna samanlainen sisäinen ristiriitaisuus kuin zen-buddhalaisuutta soveltaneissa sotataidon opeissa. Paradoksaalisesti niitä silti pidetään täällä yhtenä harmonisuuden perikuvana (mikä on käytännössä ymmärrettävää, koska niissä haetaan ihmisyksilön sisäistä harmoniaa henkisen ja fyysisen välille, mikä pyrkimys lännessä vuosisatojen ajan enemmän tai vähemmän tietoisesti kiistettiin - kuitenkaan pyrkimys tällaiseen harmoniaan ei tee aatesuunnasta maailmankatsomuksellisesti koherenttia).

Ainakin vanhatestamentillinen juutalaisuus, monet kristinuskon suunnat ja ekspansiivinen islam pääsevät tavoitteen ja toteutuman välisen ristiriidan puolesta lähelle bushido-kulttuuria - kaksi viimeistä kvantitatiivisesti tarkasteltuna maailmanhistorian mittakaavassa paljon sen ylikin, mikä tosin johtuu teknis-taloudellisista seikoista eikä aatteista itsestään - mutta niissä ihminen nähdään melko selvästi dualistisena olentona.

Bushido-filosofia avautuu ja muuttuu maailmankatsomuksellisestikin koherentiksi tietenkin, kun tarkastelusta poistetaan muuttuja nimeltä ihmisyksilö. Tai ihmisen yksilöllisyys. Anti-ruumismia tämäkin, eikö vain, Tampereen filosofit? ;-)

Muuten, kuka tunnistaa, mistä niinikään opettavaisesta tarinasta otsikko on peräisin? Kuka oli tuo miekkamies? Oikein vastanneelle papukaijamerkki ja hyvästä vastauksesta vielä ratanaula iskettäväksi rauhanomaisissa tarkoituksissa :-)

Kulutusjuhlaa ja jouluboikottia

Kotikylässä vietettiin tänään joulunavauspäivää. Jätimme käymättä tapahtumissa eikä aivan vähiten boikottimielessä. Joulukauden avaaminen vanhan kirkkovuoden puolella ennen adventtia osoittaa, miten kauas joulunaika on vieraantunut siitä, mikä on kulttuurissamme sen alkuperäinen tarkoitus.

Epäpyhää kulutusjuhlaa kyllä harjoitimme, mutta ympäristössä johon ei joulunavausta oltu yritettykään sekoittaa. Poikkesimme Tampereella automarketissa. Useimmista tuoteryhmistä tarjottu 15 %:n alennus oli houkutellut paikalle väkeä ahtauteen saakka. Tavanomaisten automarket-ostostemme ja uusien tuulilasinpyyhkijänsulkien ohella ostoskärryyn löysi tiensä hiustenleikkuukone, jonka terässä monista kotiparturointituotteista poiketen on myös allekirjoittaneen hiusmuotiin soveltuva yhden millimetrin asento.

Nyt ei tarvitse niin usein vaivata parturiliikettä tai ammattikoulun parturi-kampaajaosastoa tekemään lupaamaansa ilmaistyötä. Heti illansuussa pääsinkin harvinaisen viehättävän parturin käsiteltäväksi, kun laitetta testattiin, ja hyväksi todettiin. Vastavuoroisuuden vuoksi minun olisi syytä opetella tekemään puolisolleni letit. Onkohan se vaikeaa?

Hyvä harrastus

Toveri Oulusta todistaa väkevästi, miksi nuorten miesten kannattaa harrastaa rautateitä :-) Onnea sinne suunnalle.

Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, että aikanaan eräänä leppoisana alkukesän iltana sovin ensimmäiset - tai ainakin melkein ensimmäiset - treffit nimenomaan junia katsomaan sen tytön kanssa, joka tänään minua parturoi ja jonka kanssa tulimme juuri saunasta.

On Meemipeikko yksi syy, jos kirjoitus taas pitkittyy

1. Mielestäsi hauskin juhla vuodessa?
Kaikki hyvä ei ole pelkästään hauskaa. Mutta pääsiäinen on paras ja monessakin mielessä tärkein.

2. Minkä värinen hammasharja sinulla on tällähetkellä?
Valkoinen ja taitaa siinä olla vihreääkin.

3. Katso oikealle. Mitä näet?
Ikkunan, jonka eteen on vedetty verho.

4. Minkä biisi soi taustallasi? Tai mikä biisi soi päässäsi?
Päähän jäi soimaan päiväisellä Tampereen reissulla autoradiosta kuulunut Tommi Läntisen "Rööperin kuu". Ajelimme siinä Ruskontietä (tai mikä Hervannasta Sääksjärvelle johtavan seututie 309:n paikallinen nimi onkaan), ja ihmettelin kun yhtään lenkkeilijää ei näy tietä seurailevalla kevyenliikenteenväylällä. Kun tuota tietä kulkee, on liikkeellä melkein aina paljon ulkoilijoita. Hervantalaiset taitavat olla liikunnallista väkeä.

5. Mikä on kengännumerosi?
44.

6. Minkä värinen on tuuli?
Ruskea, kun se käy Makkaranselän yli Valkeakoskelta päin. Muuten en ole havainnut.

7. Mikä on ällöttävintä maailmassa?
Väkivalta.

8. Mikä on tärkein esineesi?
Yllättävän tärkeäksi on osoittautunut vyöllä melkein aina killuva Gerber-niminen yleistyökalu.

9. Jos saisit olla mikä tahansa taruolento, mikä olisit?
Muumipeikko. Tai Muumipappa.

10. Ketä halasit viimeksi?
Puolisoani.

11. Minkä väriset silmät sinulla on?
Harmaat.

12. Kuka on paras tyyppi maailmassa?
Puolisoni.

13. Mitä harrastat?
Joskus tuntuu, että vähän liikaakin erinäisiä asioita. Löydän elämään sisältöä mm. rautatieharrastuksesta.

14. Minkä väriset tapetit ovat huoneessa jossa nyt olet?
Vaaleansinisävyiset sisustuslevyt. Muuten, sattuisiko joku tarvitsemaan neljää sellaista (Halltex Saturnus)? Meiltä jäi yli, ja lienevät vielä ihan käyttökelpoisia.

Vakiona ABS, EBD, EBA, CBC, ETC, DSC, HDC ja ARM

Joskus väitetään, että tietotekniikka markkinoitaisiin tavalliselle ihmiselle käsittämättömällä ammattiheprealla.

Yllä oleva luettelo on Tekniikan Maailmassa, tuossa rehdeistä äijälehdistä äijämäisimmässä, julkaistussa automainoksessa huomattava osa tuote-esittelyä. Eikä kyseessä ole mikään karvanoppagallerian virityspeli, vaan varsin tyyris ja perinteikästä merkkiä kantava auto.

Olisiko niin, että tietotekniikkaa myydään mielikuvilla jo enemmän kuin autoja? Se on periaatteessa järkevää. Autoa on suhteellisen harvalla mahdollisuus valita mielikuvien perusteella. Atk-sälässä sen sijaan tunnepohjaiselle valinnalle on enemmän tilaa. Toisaalta ABS:llä, EBD:llä ja kumppaneilla voidaan luoda mielikuviakin. Ainakin niillä voidaan maalata mielikuva rationaalisuuden väreihin.

Mutta litania tuntuu hellyttävän 80-lukulaiselta. Hienoa :-)

Lukitaanko muumitalo yöksi?

1. Kun astut sisään ulko-ovestasi ja katsot vasemmalle, mitä näet?
Portaikon, yleensä.

2. Minkä värinen matto on olohuoneessasi?
Valkoinen. Puolisoni kutoma.

3. Kun katsot ulos keittiösi ikkunasta, mitä näet?
Toisesta näkyy naapurin talo ja toisesta omaa pihaa ja autotalli.

4. Mitä tavaroita löytyy lavuaarisi reunalta?
Saippuapullo ja kynsiharja.

5. Mikä on kotisi viihtyisin huone?
Riippuu tilanteesta. Kun on nälkä, niin keittiö. Kun saa köllötellä kullan vieressä, niin makuuhuone. Kun korjataan polkupyörää, niin autotalli. Olohuoneessakin viihtyy.

6. Mikä on kotisi ihastuttavin yksityiskohta?
Sininen kuisti kesällä ja uuni talvella.

7. Mikä kotisi yksityiskohta kaipaisi pientä remonttia?
Kattoremontti on tulossa.

8. Mikä on sinulle mieluisin asumismuoto?
Omakotitalo.

9. Missä säilytät imuriasi?
Siivouskomerossa.

10. Oletko tyytyväinen kotisi sisutukseen?
Mikäs siinä. Tosin oma vanheneminen saa joskus kaipaamaan joidenkin huonekalujen tilalle hieman konservatiivisempaa linjaa.

11. Onko seinilläsi enemmän tauluja vai julisteita?
Muutamia tauluja. Julisteita ei ole yhtään.

12. Petaatko sänkysi joka aamu?
Se petaa, kumpi pötköttelee pitempään. Eli minä en petaa joka aamu.

Junabongailua, osa 2

Koulukaupungissa on paljon hienoja koulu- ja kadunnimiä. Löytyy Cygnaeusta ja Voionmaata alakouluna, yläkouluna tai lukiona. Yliopistolla ei taida olla erityistä nimeä, mutta vanha rakennus näyttää arvokkaalta.

Vähän matkan päästä löytyvät ammatillisetkin koulut. Nyt tuli maantieteellisesti sangen rajoittuneella alueella havainnoitua asia, joka arvatenkin kiinnostaa monia weblogisteja. Miten ohikulkija ja –kuulija erottaa ammattikoululaisen lukiolaisesta? Tai ammatillisen aikuisopiskelijan, ammattikorkeakoululaisen tai yliopistossa opiskelevan toisistaan?

Minäpä kerron. Ei mitenkään.

Neuvotteluhuone oli samaan tapaan 1980-lukulaisen juppimoderni kuin koko rakennus. Cygnaeus oli kaukana. Kokouksen aluksi jokainen linnoittautui kannettavansa taakse. Se olisi voinut näyttää hieman outoa, ellei se olisi riitti. Riittiin kuuluu myös vahvistaa linnoitetta tökkimällä sen takaosaan, tai kuka millekin sivulle, erilaisia vahvistuksia. Nyt tarvittaisiin vinkkiä jostakin kivasta tietokoneeseen kytkettävästä teknolelusta, jota ei ihan jokaisella vielä olisi ja joka ei kuitenkaan maksaisi kovin paljon. Se, onko vimpaimesta mitään hyötyä, on toissijaista.

Nimittäin jokainen härveli, joka herättää keskustelua, nopeuttaa samalla toimintaa ja edesauttaa kokouksen käynnistymistä. Jokainen megatavu, liitäntätyyppi tai kilohertsi soljuttaa keskustelua yhä lähemmäs kokousasioita. Ja pitkämatkalaisia, heitä jotka eivät tarkoituksella halua valita pidempää reittiä, se tuo nopeammin kohti kotia.

Heikille kiitokset autokyydistä asemalle. Kotimatkalle oli jälleen mahdollisuus valita poikkiratareitti. Jyväskylän hienon matkakeskuksen ystävällisten asiakaspalvelijoiden kansanvalistusaikaa säästää, kun kertoo tietävänsä, että reitti ei ole lyhyin tai nopein. ”Olet valinnut halvemman reitin”, vinkkasi konduktööri silmää.

Jos ei ole kiire, taajamajunilla kulkiessa tosiaan säästää muutaman euron tavalliseen pikajunaan verrattuna. Pimeään vuodenaikaan maisemat eivät ole etu. Valoisalla näitä kelpaa katsella. Varsinkin Jy-Hpk-väli on kaunis. Mutta pimeälläkin jatkuvakiskoraiteettoman (minä sitten pidän tuosta termistä) radan äänimaisema on etu. Ja harvaanasuttuja pimeitä seutuja halkovan junan vaunuosastossa on mukavaa.

Alkumatkan veti Dr12 nro 2712. Haapamäeltä Tampereelle tuo nro sisar 2562. Molemmilla kolme vaunua perässään. Ensin mainittu veturi oli pikaisesti katsottuna kuin uusi. Jälkimmäinen ajan ja matkan patinoima. Kyllä, sinne tuli virhe, jota en taida korjata. Numeron kanssa se on tietysti absurdi, mutta jospa jätetään väärä tyyppimerkintä paikalleen ihan dieselin katkun kunniaksi. Valitsin paikan ensimmäisestä vaunusta, taajamajunissa kun ei tarvita paikkalippuja (mitäpä niillä tekisikään; Pohjanmaan suuntaan oli keskisestä Suomesta hieman menijöitä, mutta Tampereelle päin käännyttäessä näytän olevan vaunun ainoa Vilppulaan saakka). 2712 ei juuri savutellut, mutta 2562 taitaa lunastaa ulkonäkönsä antaman lupauksen myös tuoksumaiseman puolesta.

Haapamäen asemalla ei vaihtoyhteyttä tarvinnut kauaa odotella. Sikäli aseman sulkeminen ei häirinnyt. Olisin mielelläni kuvannut veturit, kun ne hetken ajan olivat vierekkäisillä raiteilla, mutta se olisi vaatinut salamavaloa tai jalustaa. Jalustaa ei ollut. Salaman käyttö, vaikka olisikin vain näppäilykameran coctailkutsusalama, taas ei ole korrektia ajatellen kohta matkaan lähtevän kuljettajan silmiä (toivottavasti mahdollisimman moni yökuvauksesta pitävä tämän niin turvallisuuteen kuin harrastusetikettiinkin kuuluvan seikan muistaisi).

Junabongailua

Tätä aamua on kaivattu. Marraskuu jo yli puolenvälin, mutta vasta nyt nähtiin maassa jotakin valkean tapaista. Kovin paikallisia ovat lumikuurot olleet. Kotinurkilla oli valkoinen maa, mutta Tamperetta lähestyessä vain tienpinnat ovat vaihtaneet väriä. Ei näyttänyt Suolijärvikään olevan edes pintapuolisesti jäässä. Työpäivän aineena on tarkastaa lumitilanne Jyväskylässä. No, tehdään siellä ehkä jotain muutakin. Mutta talvikengät ja –takki päätyivät ulos kaapista ensi kertaa tänä syksynä.

Silloin harvakseltaan, kun Jyväskylässä tulee käytyä, olen menomatkannut yleensä IC2 159:lläTampereelle ja siitä eteenpäin S 89:llä. Yhteys on varsin nopea. Tänään aikataulu on löysempi, ja valitsin P 805:n. Vetovoiman puolesta ei tämänpäiväisen pikajunankaan tarvitse hävetä, kun nokalla surisee kaksi Sr2:ta. Siksi toiseksi Esslingen-vaunuinen pikajuna on tilavampi ja mukavampi kuin yleensä viimeistä sijaa myöten täyteen pakattu ”Pendolino”. Halvempi myös, joskin tässä tapauksessa kyse on lähinnä varojen siirtelystä, jollei enää valtion budjetin pääluokkien välillä niin kuitenkin valtion kassan sisällä. Pienenä miinuspuolena on se, että sähkövirtaa ei ole saatavissa tietokoneen kanssa toteutettavaan bloggaus- tai muuhun ajantappamistoimintaan. Toisaalta akun varauksen purkaminen ei ole lainkaan pahaksi. Niin hienoja litiumioniakkuja kuin näissä onkin, eivät ne kestä jatkuvaa verkkovirran läpisyöttöä lainkaan niin hyvin kuin mainosmiehet lupailevat. Sähköpistokkeiden rakentaminen vaunuihin olisi teknisesti mahdollista, mutta liikennöinnin vaatiman kunnon ylläpitämisen lisäksi perinteiseen siniseen vaunukalustoon ei tehdä enää kovinkaan ahkerasti muutostöitä.

Toinen pieni miinuspuoli on se, että ainakin tämä vaunu on kuuma kuin vaatimaton sauna. Uudempi vaunukalusto on yleensä coolimpaa. Miten moni muuten muistaa puukoriset ruskeat vaunut, joiden eteisissä saattoi vielä 1970-80-lukujen taitteen talvina nähdä klapipinoja pääradankin maisemissa? Noita käytettiin niin sanotuissa työläisjunissa eli veturivetoisessa paikallisliikenteessä.

Pitänee lukaista vielä hieman päivän sanaa kokouspapereista. Weblog-maailman käytöskoodin mukaan pitäisi kai kaikennähnyttä ja kaikkeenkyllästynyttä esittäen sanoa, että kokousasia, varsinkin kun se liittyy atk-aiheeseen, on sitä tylsää itseään ;-) Vaan minäpä en sano. Jos FDDI, UTP tai trunk-portti ovat juuri nyt tärkeitä paperin laatijalle ja sen eteen arvatenkin paljon töitä tehneelle, niin sopii niiden olla tärkeitä minullekin. Tästähän saa jopa palkkaa.

Marrassunnuntai

Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas. Niinpä hän oli aikoinaan antanut aiheen jättää isänpäivää viettämättä eräässäkin perheessä lähellä Valkeakosken kaupunkia.

Niin on tämäkin lyhyt päivä kulunut vähin toimin. Vesikouruihin lennelleet lehdet olivat umpijäässä. Lintulaudan pystytys ja hopeapajun parin oksan katkaisu jäivät päivän ainoiksi puuhiksi.

Lauantai-illan huumaa jälleen

Illalla saunan jälkeen Esko poikkesi liittokokousterveiset mukanaan. Kokous oli ollut melko vähäväkinen. Se ei ole hyvä asia. Mutta asiat olivat tärkeitä. Ja hyviä ratkaisuja oli tehty.

Yksi 506 ikkunasta

Aamun käyntiinlähtö oli jokseenkin hankalaa. Kyseenalainen kiitos kuuluu eilisen illan myrskyn lämmikkeeksi nautituille tummille retkituliaisille.

Tänään oli liittokokouspäivä. Valtakirja oli taannoin tehty Eskolle, joka oli ensimmäistä kertaa edustajanamme. On oikein hyvä, että toiminta ei liiaksi henkilöidy edes virallisilla tasoilla. Minusta se on terveen toiminnan merkki.

Ilkka poikineen ja minä paikkailimme kotivarikolla ilkivallan jälkiä. Sakilaiset olivat rikkoneet yhden ikkunan kääntöpöydän kopista. Laitoimme tilalle talven ajaksi vanerilevyn.

Ikkunaremontti kävi nopeasti. Miehistöhuoneen kello puolestaan kävi vielä kesäaikaa. Se rukattiin, kuten sata vuotta nuori Hans pitää. Loppupuoli aamupäivästä toteutettiin käyttöympäristöjen vakiointitoimintaa vähemmän mekaanisille laitteille.

Museointia naapurissa

Kotona taas. On mukavaa olla felix domesticuksen luonnetoveri siinäkin mielessä, että kotiinpaluu on yksi matkalla olemisen ehdottomasti parhaista hetkistä.

Ei tarvitse käväistä kuin lyhyen matkan päässä löytääkseen vanhan hyvän ajan tapaan rakennettu iso museo. Ei ole järkevää lähteä kiistelemään siitä, onko isojen, määrärahojen ja tekijöiden puutteesta vähemmän kärsivien museoiden museologian kannalta parempi omaksua perinteinen esinekeskeinen linja vai 1980-luvulta alkaen suurta suosiota saanut elämyskeskeinen tyyli. Molemmat voidaan toteuttaa erinomaisella tavalla. Kotimaisissa suurmuseoissa elämyskeskeinen lienee nyt enemmän pinnalla. Sikälikin on hauska törmätä museoon ja varsinkin suureen teemanäyttelyyn, jossa ei ole käytännössä yhtään rekonstruktiota, vaan kaikki näytteille pantu on aitoa esineistöä. Tässä kuvattu esimerkki löytyy länsinaapurimme pääkaupungista.

Oli kyseisessä museossa kaksi rekonstruktiotakin. Perusnäyttelyyn kuuluva keskiaikaisen kyläkirkon interiööri on kaunis, kun sitä koristivat vanhoista kyläkirkoista tuotu esineistö ovia myöten. Kokonaisuudessa saattoi olla lähes yhtä paljon alkuperäistä kuin mainitun tukholmalaisrekonstruktion arvioijille syystä kuin toisestakin tärkeässä hämäläisrakennuksessa.

Toinen rekonstruktio on pienoismalli (aika kaukana H0:sta ;-) Birkan muinaiskaupungista sellaisena kuin se nykyisen arkeologisen ja historiatieteellisen tiedon perusteella on ollut. Se pärjäisi pienoismallien löylykilpailussa varmasti jopa tälle kotimaiselle instituutiolle.

Toisaalla Rembrandtien koskettelupotentiaali (ei tietenkään toteutettu) on aina melkein kuin pettymys. Valaistuksen toteuttaminen siveltimellä on paitsi esteettisesti nerokas myös aikakauden yleistekniikka huomioon ottaen arvattavasti hyvin realistinen. Mutta teoksien fyysisen koon huomiotta jättäen ei kuitenkaan sen nerokkaampi kuin paperi- tai sähkötallennetoisioissa.

Kulttuurivihkon marginaalimerkintöjä

Silmiini osui tänään Kulttuurivihkot-nimisen ainakin menneinä vuosikymmeninä suositun lehden ilmeisesti uusin numero. En ole vanhoista lehdistä lukenut, millainen tuo oikeasti oli maineensa harjalla 1970-luvulla (jälkikäteisarvioihin ei voi luottaa tutustumatta alkuperäislähteisiin), mutta nyt lehti vaikuttaa jossain määrin dekadentilta ja jossain määrin elitistiseltä. Olisiko se jo aikanaan edustanut niitä piirejä, jotka esiintyivät Marionin vanaveessä ja joita vastaan tamperelaisen työläisnuorison oli noustava?

Lukijakunta voi olla ainakin osittain samaa kuin uudemmilla julkaisuilla, mutta ei voi välttyä yleisvaikutelmalta, että kaupunkikulttuurin ilmaisjakelulehti Voima on kuin ajan virrassa mukana elävä Kastellikartano siinä missä Kulttuurivihkot on historian viittaa harteillaan kantava Karunan kartano.

Pääkirjoituksessa Elias Krohn arvostelee ns. sensaatio- tai juorulehtiä. Ehdottomuuksia karttavaa yleisasennetta kuvaa toisaalla samassa numerossa saman kirjoittajan (sic!) artikkeli, joka kirjoittaa myönteiseen sävyyn yhdestä tällaisesta.

On helppo yhtyä Krohnin pääkirjoituksessa esittämään pelkoon siitä, miten "juoru- ja viihdelehdet valtaisivat yhä suuremman osan mediakentän markkinoista ja kansa syrjäytyisi todellisuudesta ja omien asioidensa hoidosta pehmopornon ja julkkisviihteen maailmaan." Se on varsin todellinen ja asiallinen huoli ainakin niin kauan kuin todellisuudella on myös karummat kasvonsa, ja asioiden hoito on pohjimmiltaan enemmän tai vähemmän välttämättömien tai tavoiteltujen resurssien uudelleenjakoa.

Mutta melko oudosti Krohn katsoo sensaatiolehtien olevan valtaapitävien asialla. Keitä ovat nämä valtaapitävät? Eivätkö heidän joukostaan löydy myös Kulttuurivihkojen poliittisesti järjestäytyneet taustavoimat? Ehdottomuus "meidän" ja "niiden" tai "ihmisten" ja "systeemin" välillä voi tietenkin olla vain kollektiiviseen tajuntaan jääneitä 1900-luvun alkuvuosikymmenten historian kaikuja tai sitä osittain kansainvälistä ja osittain kansallista traditiota, joka on liittynyt milloin isompaan, milloin pienempään eri mieltä olemiseen Jaakko Ilkan päivistä punkkareihin ja räppäreihin.

Lehden yleisestä leppoisasta tunnelmasta huolimatta tuon kaltaiset lausunnot ovat omiaan nostamaan karvat hieman pystyyn. Uhkaopit ovat aina pelottavia. Tulisiko valtaapitävien olla vain "meitä"?

Suomen kaltaisen maan poliittisessa historiassa uhkaoppien todellista merkitystä on helppo liioitella. Äänekkäitä julistajia on eri suunnissa riittänyt eri aikoina, mutta - tässä vain yhteen poliittiseen suuntaukseen keskittyen - kuka uskoo, että radikaalillakaan vasemmistolla olisi ollut halua tai kykyä ryhtyä väkivaltaiseen vallankumoukselliseen toimintaan enää vuoden 1918 jälkeen? Kykyä olisi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina luultavasti ollut tarjolla yhtäältä sodan juuri kokeneen joukkovoiman muodossa ja toisaalta itänaapurista Euroopan vielä epävakaassa tilanteessa ehkä saatavan avun turvin, mutta yhteiskunnan rauhanomaisen kehityksen kannalta onneksi innostus puuttui. Luokkakantaisten julistajien puheet olivat kovia reilut pari vuosikymmentä myöhemminkin, mutta joukkovoima halusi mieluummin rakentaa yhteiskuntaa ja sen osana omaa elämäänsä omilla joko perinteisillä tai uusilla toiminta-alueillaan tehtaista oppilaitoksiin ja ammattiyhdistysliikkeistä valtakunnanpolitiikkaan.

Odotettavissa hetken hiljaisuus

Illalla töistä palatessani puolisoni oli lähdössä omiin toimiinsa. Kovin yleinen tilanne jommin kummin päin. Eikä siinä mitään, suurin osa niin elämästä kuin parisuhteestakin on arkea. Vaihtelua tuovat seuraavat kaksi päivää, joiksi onnistuimme hankkimaan itsemme irti arkivelvoitteista. Odotettavissa on parin päivän blogihiljaisuus.

D211

Työpäivän kohokohtia olivat parran siistiminen ammattilaisten käsissä ja asialliseen tietoliikennesovittimeen tutustuminen.

Pääsin taas kerran mallipoitsuksi, kun vuodenvaihteessa päättävä perustutkintoryhmä harjoitteli parrankäsittelyä. Malleista on joltinenkin pula, ja päädyin kahden rouvan jakamaksi leikeltäväksi. Heillä oli näin maallikon mielestä melko mielenkiintoinen työnjako. Toinen hoiteli vasemman, toinen oikean puolen naamasta. Taisivat olla tottunut työpari, kun lopputuloksesta tuli varsin symmetrinen. Lopuksi lähtivät vielä vähäiset hiukset pois. Nyt peilistä katsoen näyttää taas vähän ihmismäisemmältä. Kiitokset taitaville partureille :-)

Nyt menee mainostuksen puolelle, mutta tämä GPRS-kortti tuntuu varsin asialliselta laitteelta. Asennus ja käyttöönotto ainakin Windows-käyttöympäristössä on helppoa (tosin Nokian omien sovellusten vierityspalkki on omalaatuinen; onhan se ehkä kauniimpi kuin Windows-standardi, mutta käytettävyys on toinen juttu), ja yhteys pelaa asiallisella nopeudella hieman hankalammassakin paikassa. GPRS:ää paljon tarvitsevalle mobiilikäyttäjälle kortti on kannettavassa mikrossa mukavampi lisävaruste kuin puhelinpäätelaite mahdollisine datakaapeleineen. Itse asiassa kortti tekee hieman vanhemmastakin kannettavasta PC:stä langattoman viestinnän kelvollisen moniosaajan. WLAN- ja SMS-ominaisuuksiin en vielä perehtynyt, mutta monitoimilaitteeksi tätä lupaillaan. Ensinmainittua tosin vain vanhenevan 802.11b-standardin mukaisesti.

Säätilan puolesta olisi oikein hyvä ilta ulkoilla, mutta viikonlopun aikana ilmeisesti ulkotöissä hankittu kurkkukipu saa jäämään sisälle. Iltaa voi uhrata työasioiden eteen hankkimalla tietoa SPSS-ohjelmasta (siitä on Windows-maailmaan saatavilla ilmainen 14 päivän demoversiokin rekisteröitymistä vastaan, jos haluaa imuroida noin 120 MB:n kokoisen asennustiedoston). Ei SPSS ammattikoulumaailmassakaan aivan outo lintu ole.

Statistical Program for Social Scientists

Oma kokemukseni SPSS:stä on hyvin vähäinen. Suppea johdantokurssi aiheesta kuului auskultointiin liittyneisiin ammattikasvatuksen aineopintoihin. Sen perusteella jäin käsitykseen, että SPSS täyttää oikein hyvin aukon, joka jää tilastollista laskentavälinettä kaipaaville Excelin kaltaisen toimisto-ohjelman ja APL:n kaltaisen sovelluskehitysvälineen katveeseen. Hyviä ohjelmistotuotteita on varmasti muitakin.

SPSS on ilmeisen suosittu työväline kasvatustieteilijöiden ja yhteiskuntatieteilijöiden käsissä. On hyvä, että tarjolla on monipuolisen tilastollisen tutkimuksen tekemiseen kelvollisia välineitä, jotta kaikki tutkimus ei työkalujen puutteen vuoksi kutistuisi milloin yksittäistapausta viilaavaksi (ja ehkä jopa sen pohjalta yleistäväksi), milloin kaunokirjallisuutta lähestyväksi, mutta silti niin suosituksi laadulliseksi tutkimukseksi.

SPSS:stä päädyin muistelemaan opettajankoulutustani viime vuosikymmenen loppupuolella. Ennen varsinaista auskultointia oli ainakin silloin tapana suorittaa kasvatustieteelliset perusopinnot esimerkiksi avoimessa yliopistossa. Ne oli mahdollista suorittaa opettajankoulutuksenkin yhteydessä, mutta moni oli hoitanut ne alta pois aikaisemmin. Jos muistan oikein, niillä taisi jo sinällään olla ennen opetustoimen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista annetun nykyisen asetuksen (986/1998) voimaan astumista jokin arvo ainakin vapaan sivistystyön puolella. Moni katsoi perusopintojen etukäteen suorittamisen myös auttavan varsinaiseen opettajankoulutukseen pääsyssä ainakin noina vuosina, jolloin hakijoita oli paljon. Suuren hakijamäärän syynä oli se, että ammattikorkeakoululaitos oli vielä melko nuori, ja sen muuttuneet pätevyyssäädökset veivät entisten opistojen opettajat sankoin joukoin koulunpenkille. Heissä, nimenomaan vanhojen "tekujen" opettajissa, oli paljon todellisia persoonallisuuksia. Opettajankoulutus ei ainakaan Tampereella takuulla edes pyrkinyt hiomaan hyviä särmiä pois. Toivottavasti ei ammattikorkeakoulukaan.

Itsekin suoritin perusopinnot osittain etukäteen avoimessa yliopistossa Tampereen vanhalla Tekulla Pyynikinrinteellä. Kauniilla rakennuksella on mielenkiintoinen historia. Enää se ei tietääkseni ole yliopiston käytössä. En ollut tuolloin läheskään niin keski-ikäistynyt kuin nyt, mutta silti joukon vanhimpia valtaosan ollessa juuri lukiosta tulleita opettajanurasta haaveilevia nuoria. Joukon seniori oli eläkeikää lähestyvä tarkkailuluokan opettaja, joka jostain syystä vietti iltojaan noiden opintojen parissa. Hän antoi eläväisillä kertomuksillaan useammankin kerran pureskeltavaa niin kirkasotsaisille wannabe-opettajille kuin teorioitaan rakastaville korkeasti oppineille luennoitsijoille.

Jokin kurssi käsitteli tutkimuksenteon alkeita, ja sen yksi opintosuoritus oli ryhmätyönä tehtävä "tutkimussuunnitelma" jostakin aiheesta. En muista tehtävänantoa tai työn tuotoksia tämän tarkemmin, mutta oma ryhmämme päätyi ainoana ryhmänä kvantitatiiviseen tutkimusotteeseen. Ryhmätyötä esiteltäessä ajatuksemme kohtasi muiden opiskelijoiden taholta runsasta kritiikkiä juuri kvantitatiivisuutensa vuoksi. Minulle jäi olo, että lukiossa (ehkä jossain määrin myös yliopiston perusopinnoissa, mutta siihen en suoraan törmännyt) opetetaan lähes kategorisesti kvalitatiivinen=hyvä ja kvantitatiivinen=huono (vai peräti paha?) -mantraa. Asiantuntijat voinevat korjata, jos olen väärässä. Mielelläni olenkin väärässä ja oma kokemukseni toivottavasti on kokonaisuuden kannalta vain vähämerkityksinen poikkeus.

Eikö suuria väkijoukkoja koskevissa asioissa, eli asioissa joiden pohjalta tehdään mm. koulutuspoliittisia linjauksia ja opetussuunnitelmatyötä, laadullista analyysiä tarvita lähinnä tilastollisen täydentäjänä, ei sen korvaajana? Yksittäistapaukset hukkuvat tilastolliseen massaan, ja tärkeät ja ongelmalliset sellaiset tulee tietenkin nostaa sieltä esiin vaikkapa juuri kvalitatiivisella otteella. Mutta kuten sanottua, pelkkiin yksittäistapauksiin keskittymällä voi tulla tehdyksi liian rohkeita johtopäätöksiä.

Nyt koukataan humanistiselle alueelle ja siellä kahteen asiaa kuvaavaan yksittäistapaukseen. Historiatieteen professori J. Siltala sai menneenä kesänä mainetta ja kunniaa kirjoittaessaan työelämän huonontumisen historiasta laajuudestaan tai sen puutteesta usein kritisoidun lähdeaineiston pohjalta. Asian tärkeyttä monen asianosaisen kannalta lainkaan väheksymättä tulee mieleen Siltalan vanhempi historioitsijakollega S. Suvanto, joka laski lampaita - ja paljon muuta - keskiajan Satakunnasta. Ensinmainittu kirjoitti omista päivistään, viimeksimainittu satojen vuosien takaisesta elämästä. En silti menisi väittämään, että Siltalan antama kuva omasta ajastaan on kokonaisvaltaisesti, wie es eigentlich gewesen -hengessä, totuudenmukaisempi kuin Suvannon keskiajan yhteiskunnasta antama kuva. Täysin mutu-pohjalta löisin melkein vetoa Suvannon pässien ja kuttujen puolesta. Ettei vain psykohistoria tekisi kylpevälle Kleiolle samoin kuin herra Bates teki neiti Cranelle?

Sunnuntaina

Kaksoispyhäviikonloput ovat hienoja. Erityisesti tällaiset, kun puolisollanikaan ei, sangen poikkeuksellisesti, ole töitä. Sängyssä viihtyy luvattoman hyvin. Nimenomaan nukkumassa, kun pyhäinpäivän seutu on näin lämpöisinä syksyinä otollinen aika ottaa käyttöön pehmoisista pehmoisimmat talvipeitteet ja -tyynyt.

Nykyisenä kauppojen arkipäivien ja lauantaiden pitkinä aukioloaikoina tuntuu huvittavalta kuulla toisinaan esiintyvää kritiikkiä kaksoispyhien aiheuttamaa lauantain kiinnioloa kohtaan. Länsimaisen sivistyksen keskeisintä peruspilaria vastaan taidetaan monessa tapauksessa haluta kiukutella pelkästä kiukuttelemisen ilosta.

Meinasin kirjoittaa lisää asiaa uskonnosta. Sitten muistelin noin vuosikymmen sitten kuumimmillaan käytyjä newssien Survo-sotia (anteeksi jälleen, jos yleisnimitystarkoituksessa käyttämäni nimi on loukkaava). Ja luin uudelleen ensimmäisen blogimerkintäni. Mieleeni tuli myös ex-ystäväni ex-asemapäällikön viisas ajatus, jonka mukaan politiikan lisäksi vain uskonnon varjolla on historian aikana tehty yhtä paljon pahaa tavallisille ihmisille. Siispä kirjoitan toiste.

Helloween

Pyhäinpäivää kutsuttiin aikanaan pyhäinmiestenpäiväksi. Sen paremmin martylologiaan tilastollisesti perehtymättä väitän, että vanha nimi oli pahemman puoleinen tasa-arvoloukkaus.

Pyhäpäivä sujui mukavan kotoisasti. Kun mitään erityisiä velvoitteita ei ollut, höyhensaarilta noustiin mantereelle vasta, kun oli varmasti valoisaa. Aamupalan jälkeen ajanvietto jatkui haravan varressa. Isompi nurmikko tuli vielä kertaalleen käytyä läpi. Kunnianarvoiseen ikään ehtinyt omenapuu oli malttanut antaa lehtensä alas. Myös kirsikan alus siivottiin. Lehtikompostia pöyhittäessä alta nousi lämmin höyry ja vahva luonnon kiertokulun tuoksu. Talousjätekompostin lämpömittari kertoi yli 30 celsiusasteesta. Hienoa.

Iltapäivän päätteeksi lähdimme seutuajelulle viemään kynttilöitä pois nukkuneiden omaisten haudoille. Tyyni sää säästi tulitikkuja. Omaisemme saivat valonsa. Jätimme kynttiläkassista yhden myös kaksi vuosikymmentä sitten edesmenneen rautatiehallituksen pääjohtajan E. Aallon leposijalle. Muistettakoon pääjohtaja, oman aikansa "Pohjolan mies" (voima-sellainen) paitsi tamperelaisten työläisten hurraamasta Dr12:sta (ja heidän ensin pelkäämästään, sittemmin myös kiittämästään Dr13:sta) myös voimakkaista tunnusteluista rataverkon sähköistämisen osalta.

Ensimmäistä kertaa tänä syksynä kotipihan yötä valaisee useampikin tuli.

Pyhäinpäivän aatto

Lämpimässä tihkusateessa alkanut pyhäinpäivän aatto muuttui illan kirkkaaksi kajastukseksi lännessä. Aamupäivällä pidin töissä TCP/IP-tekniikan perusteiden kokeen tietokoneasentajaopiskelijoille. Asentajan käytännön työssä tärkein perustaito eli aliverkotus sujui suurimmalta osalta moitteettomasti.

Kotiin palatessa oli lähes hämärää. Perjantairutiinia Kotimaa-lehteä (täydennettynä tällä viikolla Elonkehällä ja MikroPC:llä) ei nähnyt lukea ilman sähkövaloa.

Paikallinen luonnonsuojeluyhdistys oli lähestynyt jäseniään kirjeellä, jossa peloteltiin yhdistyksen toiminnan lakkauttamisella, mikäli uutta puheenjohtajaa ei löydy. Yhdistystoiminnan järein ase on näemmä otettu käyttöön etsittäessä uusia toimihenkilöitä. Todennäköisesti johtokunta ja aktiivitoimijat ovat asiaa pohtineet keskuudessaan pitkäänkin, ja päätyneet sitten viimeiseen keinoon.

Vaikka arvostan yhdistyksen ja sen takana olevan aatteen hyvin korkealle, enkä voi sanoa yhdenkään tässä sepustuksessa kuvaamani harrastetoiminnan olevan mielestäni merkittävämpää (joskaan ei ratkaisevasti merkityksettömämpääkään), olen tyytynyt pysyttelemään pelkkänä kannatusjäsenenä. Puolisoni on ollut huomattavasti aktiivisempi, myös sirpin ja haravan kanssa kesäkedoilla. Jäsenkirjeessä esitettyyn hätähuutoon en edes kuvittele pystyväni vastaamaan. Pahoittelen.

Iltalenkille lähdettäessä IC 823 toi matkustajia Turusta. Pellon laitaan käännyttäessä kirkas päävalonheittimen keila veti perässä kappaletavararahtia samalta suunnalta. Ilman silmälaseja oli pimeässä kaukaa mahdoton erottaa, oliko vetäjä neuvostoliittolaista vai sveitsiläistä alkuperää. Itse asiassa myös rahdin olettaminen vaunukuormatavaran sijasta kappaletavaraksi perustui vain äänihavainnon antamaan hataraan vaikutelmaan. Ihminen on kärkäs tekemään päätelmiä varsin heikkojen havaintojen varassa. Onneksi tosin ei yhtä kärkäs kuin esimerkiksi tietokone.

Iltapuhteeksi käväisimme vielä kaupassa. Tällä kertaa tarjousten perässä sekä naapurikylässä että kotikylässä. Puolisoni ryhtyi ystävällisesti kuskiksi. Parempi autoilija, parempi hämäränäkö ja rutiini näihin kyläteihin. Hirvieläimiä emme nähneet. Molemmissa kauppaliikkeissä oli yllättävän hiljaista. Kylmäkoskella kauppakeskuksen ravintolassa pitivät seutukunnan yrittäjäjärjestöt kokoustaan. Perheostosten tekijät lienevät asioineet jo aiemmin, eikä kaljanhakijoitakaan yllättäen ollut montaa. Samalla reissulla tankattiin auto ja omat vatsat. Jälkimmäisestä kiitos taannoin jaetulle tarjouskupongille. Syötävää saatiin eteen aivan liikaa. Loput tuotiin foliokääreessä kotiin ja nautitaan toisena päivänä.

Toimeksi saaneena

Pyynnöstä julkistettakoon tälläkin foorumilla seuraava liikenne- ja viestintäministeriön tiedote:

Nyt otetaan kantaa väylärahoista

4.11.2004

Seuraavat neljä viikkoa kansalaiset voivat osallistua
Internet-keskusteluun tie- ja rautatierahojen kohdentamisesta. Keskustelu käydään Internet-osoitteessa http://www.otakantaa.fi.

Avoimen kansalaiskeskustelun pääkysymyksinä ovat riittääkö teiden ja ratojen nykykunto ja mihin valtion väylärahat tulisi kohdentaa.

Teiden ja ratojen rakentaminen ja kunnossapito on kallista ja rahat otetaan verovaroista. Teiden päivittäiseen hoitoon käytetään lähes 200 miljoonaa euroa vuodessa. Tästä valtaosa kuluu teiden talvihoitoon eli lumenauraukseen ja liukkaudentorjuntaan. Tieverkon ylläpitoon eli nk. perustienpitoon rahaa käytetään noin 600 miljoonaa euroa vuodessa.

Jo muutama vuosi on teiden päällystys arvioitu tärkeimmäksi. Tämä on merkinnyt aikaisempaa vähemmän rahaa pieniin liikenneturvallisuushankkeisiin, kevyen liikenteen väyliin ja meluntorjuntaan.

Ratoja ylläpidetään noin 330 miljoonalla eurolla vuodessa. Suomen rataverkon peruskunto on viime vuosina huonontunut, koska kunnossapitomäärärahat ovat vähentyneet. Joillakin rataosilla on hyvin vähän liikennettä. Onkin harkittu, voitaisiinko näiden rataosuuksien ylläpitämisestä luopua.

Uusia liikenneväyliä rakennetaan nykyään vasta tarkan harkinnan ja kustannus-hyöty-laskelmien perusteella. Isoimmat käynnissä olevat tie- ja ratarakentamiskohteet ovat Turun ja Helsingin välisen moottoritien loppuun rakentaminen, Vuosaaren sataman liikenneyhteydet sekä Keravan ja Lahden välinen oikorata.

Liikenneväylien rakentamista pitkällä aikavälillä kartoittanut ministerityöryhmä on lisäksi listannut joukon hankkeita, jotka olisi syytä toteuttaa lähivuosina.

Kansalaiset voivat antaa palautetta siitä, mitä ongelmia teiden ja ratojen kunnossa on, jaetaanko nykyiset tie- ja ratarahat oikein ja mihin päin Suomea uusia teitä tai ratoja pitäisi rakentaa.

Lisätietoja: yli-insinööri Mikko Ojajärvi, puh. (09) 160 28574.

Koulutuspolitiikkaa ammatti- ja tiedekoulujen nurkilta

Rutiinien ylläpito muistaen taitaa olla aika välillä kirjoittaa jotakin koulutuspolitiikasta.

Iltapäivän aiheena työmaalla olivat nuorten ammatillisen toisen asteen koulutuksen (eli yleiskielellä ammattikoulujen) näytöt. Ne tulevat käyttöön syksyyn 2006 mennessä. Monin paikoin ollaan toteuttamassa pilottiprojekteja asian suhteen. Niin meilläkin. Lyhyesti todettuna kyse on siitä, että jokaisessa tutkinnossa kunkin ammatillisten opintojen opintokokonaisuuden hallinta osoitetaan riittävän pitkäkestoisella käytännön työtehtävällä, jota arvioivat erikseen nimetyt arvioijat. Aikuisten toisen asteen ammatilliseen koulutukseen näytöt tulivat ensimmäisen kerran vuonna 1994 ja varsinaisesti ne löivät itsensä läpi aivan 1990-luvun lopussa.

Toisin kuin aikuisten toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa nuorilla näytöt eivät ole yksinomainen tutkinnon suorittamistapa. Näytöt ovat perinteisen arvioinnin ohella yksi arviointimuoto, tosin keskeisin sellainen. Tutkintotodistus tulee koostumaan erikseen näytöillä suoritettavasta osasta ja perinteisestä koulutukseen liittyvästä päättötodistuksesta. Käytäntö muistuttaa jossain määrin lukiota ylioppilas- ja päättötodistuksineen, mutta ylioppilastutkinnolla on lukiokoulutuksessa itsenäisempi asema kuin koulutukseen tiukasti integroiduilla näytöillä tulee olemaan ammatillisessa peruskoulutuksessa.

Edellä sanottuun liittyy osin se, että näyttöjen koordinoinnista ja arvioinnista eivät nuorten puolella tule vastaamaan tutkintotoimikunnat vaan koulutuksen järjestäjien itse asettamat toimielimet. Ne lienevät monessa suhteessa uudelleen nimettyjä ikiaikaisia ammatillisia neuvottelukuntia, joissa edustettuina ovat eri työelämän tahot. Hyvä niin, mutta järjestelmä ei mielestäni nosta nuorten toisen asteen ammatillisen koulutuksen profiilia aivan ainakin itseni toivomalla tavalla. Taidan olla melko jäävi seuraavan kappaleen kirjoittajaksi, mutta kirjoitan kuitenkin:

Aikuisten ammatillisen koulutuksen puolella tutkintotoimikunnilla on ylioppilastutkintolautakuntaan verrattava asema koulutuksen järjestäjistä riippumattomana laadunvarmistajana. Tosin erona ylioppilastutkintolautakuntaan on se, että tutkintotoimikuntia on monta: yhtäältä aikuisten ammatillisia tutkintoja on useita, ja ammatillisella tasolla eri tutkinnot vaativat eriytynyttä substanssiosaamista ja toisaalta toimikunnan koko ei voi työskentelytehokkuuden vuoksi kasvaa kovin suureksi. Tällainen laadunvarmistusjärjestelmä jää puuttumaan nuorten ammatillisesta peruskoulutuksesta, kun arvioinnista vastaavat toimielimet - jotka epäilemättä toimivat huolella - ovat kuitenkin joltisessakin riippuvuussuhteessa koulutuksen ja näyttöjen järjestäjään.

Ymmärrän täysin syyn hieman puolitiehen jäämiseen. Nuorten ammatillinen koulutus on ainakin toistaiseksi volyymiltaan suurta (tosin vaihtelee alueittain ikärakenteen mukaan) aikuisten vastaavaan verrattuna, ja iso laiva ei käänny nopeasti. Oppilaitoskeskeisellä järjestelmällä on yli viisikymmenvuotiset perinteet, ja ihan hyvät sellaiset. Ehkä on opittu myös siitä, että aikuisten koulutuksenkaan puolella kaikki ei vuosia kestäneen muutosprosessin aikana aina sujunut helposti. Toki niin Meritullinkadulla kuin Hakaniemessäkin nähdään myös nuorten näyttöjen suunnan olevan koulutuksen järjestäjästä riippumattomissa ratkaisuissa, mutta niiden aika ei ole vielä.

Joka tapauksessa näytöt ovat mielestäni tervetullut asia myös nuorten ammatilliseen peruskoulutukseen, ja auttavat sen profiilin kohottamisessa tällaisenaankin.

Samalle päivälle osui myös maan johtaviin teknologian historian tutkijoihin kuuluvana tunnetun professori Karl-Erik Michelsenin tiedekorkeakoulupolitiikkaa koskevan puheenvuoron julkistaminen. Michelsenin esitys ylemmän korkeakoulututkinnon tekemisestä maksulliseksi voi nostaa monen karvat pystyyn. Toisaalta, onko asiassa mitään varsinaista ongelmaa, jos alemmasta korkeakoulututkinnosta tehdään nykyisten HuK-, LuK- ja vastaavien ymmärtääkseni koko lailla paperitutkintojen sijaan todellisiin työtehtäviin pätevöittävä tutkinto, ja erityisesti, jos työelämä oppii näkemään ko. tutkinnon todellisena pätevyystutkintona?

Kuitenkin itseäni häiritsee Michelsenin lausunnossa sen toisen asteen koulutusta takaisin nykyistä selkeämpään rinnakkaiskoulujärjestelmään ajava idea, jonka mukaan alempi korkeakoulututkinto muuttuisi lukio-opintojen suoraksi jatkumoksi. Kysyn, parantaisiko tämä sinänsä virtaviivainen ratkaisu (1) tasoa ja motivaatiota tiedekorkeakoulututkintoa edellyttävien ammattien opiskelussa, (2) lukiokoulutuksen (johon noin 60 % peruskoulutuksen päättävästä ikäluokasta jatkaa) tunnustettua yleissivistävää tehtävää tai (3) tiedekorkeakoulujen perusopetusresursseja? Entä tarvitseeko lähivuosikymmenten kansantalous (kotona, EU:n alueella, globaalisti tai miten vain) nimenomaan tiedekorkeakoulutettujen työpanosta tässä määrin? Vai liittyykö asiaan kenties paljon nyt sanottua laajakantoisempia tarkoitusperiä toisen asteen koulutuksen muutosten muodossa?

En ole tässä yhteydessä niinkään huolissani toisen asteen ammatillisen koulutuksen suorittavien asemasta. Valtaosa heistä hankkii kannuksensa akatemioiden ulkopuolella ja nimenomaan haluaa tehdä niin. Se on hyvä, koska ammattihenkilö jos kuka on palkkansa ansainnut. He, jotka ovat valmiita jatkamaan ammattikoulusta yliopistoon, pystyvät tekemään sen varmasti tavalla tai toisella jatkossakin järjestelmästä riippumatta. Rinnakkaiskoulujärjestelmään ei muodollisella porttien sulkemisen tasolla varmastikaan ole paluuta.

Keskiviikon rutiineita

Rutiinit ovat valloittavia. Ne ovat myös tärkeitä. Tommi Perkola oli mielestäni varsin oikeassa kirjoittaessaan taannoin, miten oppiminen on suurelta osin rutiinien hallinnan opettelua. Suuri nimi -termillä on monen mielestä hieman arveluttava kaiku - niin minunkin mielestäni - mutta sen vähäisen kasvatustieteellisen tiedon (älköön tieto-sanaan tässä sovellettako mitään hienoja tietoteoreettisia työkaluja) perusteella, mitä olen saanut ammattini ansiosta hankkia, väitän että nimenomaan kasvatuspsykologian suuret nimet ovat samoilla linjoilla.

Itse luulen, että mitä pienempiä yksittäisiä, oman elämänsä kannalta soveltamiskelpoisia rutiineja yksilö oppii, sitä paremmin hän yleensä ottaen pärjää eri yhteyksissä. Pelkkä abstraktien suurten linjojen opiskelu tähtää paradoksaalisesti sellaiseen tietämysympäristön hallintaan, josta abstraktin ajattelun profeetat virheellisesti käyttävät humanismi-nimitystä.

Pitiköhän minun kirjoittaa jotain asiaakin?

Niin, rutiinit ovat myös arkipäivän ajankäytön tasolla valloittavia. Ainakin minulle, kuten tämän verkkopäiväkirjan kehää kiertävät kirjoitukset antavat ymmärtää.

Rutiini on sekin, että uhraan nimenomaan keskiviikkoillan (ja vain sen, mikä kertoo alhaisesta motivaatiotasosta) dojolle. Kiva tuonne on mennä, ei siinä mitään. Tosin myöhäinen harjoitusaika varsinkin näin talviajan alettua tuntuu jo iltayöltä.

Late oli hommannut massasta poikkeavan sinisen gin. Vaikuttava näky, ja pukee osaavaa kisamiestä. Mikko veti pitkästä aikaa treenit. Armoitettu tekniikkataituri ja hengennostattaja. Alkuvaiheessa luistin suosiolla naruhyppelyissä minkä ehdin, ja kärrynpyörissäni oli kovasti klappia.

Joku kuulemma voi tykätä vanhanaikaiseen bushido- tai wushu-kulttuuriin kuuluvasta miekankalistelusta veriroiskeineen. Ainakin sivustakatsojana. Meillä mikään miekantapainen heiluu aniharvoin, mutta veritahroja onnistutaan joskus tuottamaan. Ne ovat "parhaimmillaan" valkoisen gin kanssa. Pyykkiin mennee lähitunteina useampikin harjoitusasu. Pahoitteluni omalta, joskin vaatimattomalta, osaltani. Kotona kulta totesi, että taisi naama hieroutua tehokkaasti mattoon. Kyllä, niin se teki.

Olisi joskus mielenkiintoista varustautua sykemittarilla vapaaottelussa. Veikkaan että tänään olisin päässyt lähelle laskennallista maksimisykettäni. Rahvaan käytössä olevalla tekniikalla tuo vain ei kovin hyvin onnistu, koska mittarin anturin panta tuskin pysyisi paikallaan ensimmäisen hyvin tehdyn kuzushin jälkeen.

En julkaise autotestin tulostani siitä syystä, että en päätynyt sen mukaan maailman parhaaksi automerkiksi (en osaa venäjää, mutta sivusto näyttää oikealta). Auto on ihmistä varten :-)

Ratanaula

Eilisen blogimerkinnän aiheesta jatkaakseni postilaatikko tarjoili tänään lisää rautatietekstiä Museorautatieyhdistys ry:n jäsentiedotteen, Ratanaula nimeltään, muodossa. Niin puheenjohtaja kuin sihteerikin kaipailivat uutta voimaa talkoisiin. Vapaaehtoistyöntekijöistä on pula yhdistyksessä jos toisessakin. Hyviä vaihtoehtoja vapaa-ajan käytölle on paljon. Ratanaulassa valiteltiin, että vanhojen aktiivien vähitellen väsyessä puurtamiseen ei löydy niitä, jotka aktiivisesti integroisivat uutta verta mukaan toimintaan. Tässä ei tarkoitettu jäsenhankintakampanjoita - sellaiset ovat lähes hyödyttömiä toiminnassa, jossa pääpaino on konkreettisella tekemisellä, ei mieltä olemisella tai kannatuksellisuudella - vaan sitä oppipoika-kisälli-mestari-järjestelmää, jolla uusi, omasta mielenkiinnostaan mukaan tullut, toimija kotiutetaan osaksi porukkaa. Kun vähäisillä vanhoilla toimijoilla ei ole kovin paljon aikaa tähän, kokee uusi kasvo olonsa helposti vieraaksi. Ja tekijäpulan ja väsymyksen noidankehä on valmis.

Sen paremmin Ratanaulalla kuin tällä blogikirjoituksellakaan ei ole mitään aihetta kritisoida asianosaisia toimijoita. Kukaan ei varmasti ole luotaantyöntävä uutta ihmistä kohtaan. Mutta entuudestaan täysin vieras voi kokea oman olonsa orvoksi piirissä, jonka kulttuuri voi alkuun vaikuttaa melko omaperäiseltä. Tämä kaikella kunnioituksella sanottuna ja itsekin ko. kulttuuriin toisella paikkakunnalla osallisena.

Tekijäpulaan on myös toinen tärkeä syy, mitä mielestäni ei tuoda kovin paljon esiin. Suomalaisessa yhteiskunnassa on 1990-luvun laman ajoista saakka nostettu ns. kolmas sektori melkoisen viralliseen asemaan. Sitä hellitellään juhlapuheissa, mutta toisaalta sen niskoille kaatuu tai kaadetaan yhä suurempia tehtäviä. Niitä ollaan myös valmiita omaehtoisesti vastaanottamaan, usein taloudellisen tuen toivossa. Niinkin "epämuodollinen" asia kuin museorautatietoiminta muuttuu melko muodolliseksi, kun asiaan tulee lisää virallisuutta. Edelliset lainausmerkit siksi, että toiminnan perusluonteeseen kuuluu luonnollisesti rautatieliikenne- paineastia- ym. asetusten tunnontarkka noudattaminen. Mutta se on sisältöä itseään, innokkaimmille jopa elämän-sellaista. Sen sijaan yhteiskunnan panostaessa kolmanteen sektoriin mukaan astuu myös taloudellisia velvoitteita. Keskivertoharrastajan näkökulmasta luulen olevan toimintatarmoa lamauttavaa, jos harraste muuttuukin virkamiehen paperityöksi. Puhumattakaan tulosvastuullisuudesta tai muusta taloudellisesta vastuusta.

Suurissa ympyröissä asioiden mittakaavakin on suuri. Kotivarikolla omassa pienessä porukassamme olemme pyrkineet välttämään liian isojen palojen haukkaamista. Ehkä siksi meillä onkin aina hauskaa.

Miljoona kärpästä ja väärässä olemisen taito

En ehtinyt viime viikolla seuraamaan keskustelua enemmän tai vähemmän oikeaoppisista verkkopäiväkirjailussa käytettävistä kirjoitusvälineistä. Kysehän on sangen rakkaasta asiasta, noppakulttuurista karvaisimmillaan, jonka perusluonteeseen kuuluvat olettamukset tyyliin "tosimiehet rakentavat alibassovahvistimensa itse, neidit tyytyvät valmiisiin Blaupunkteihin" tai atk-maailman osalta "tosimiehet kirjoittavat bloginsa assemblerilla suoraan serverin prosessorille, neidit leikkivät Bloggerilla".

Tuota edellistä älköön otettako turhan vakavasti. Tosiasiassa on hyvä, että julkaisujärjestelmissä on tarjontaa käyttäjille, ja ohjelmointikielet ja sovelluskehitystyökalut antavat valmiisiin ratkaisuihin tyytymättömille osaajille mahdollisuuden rakentaa järjestelmänsä itse.

Bloggerin kaltainen tuote on kuitenkin reaalimaailmassa hyvä järjestelmä. Teknisesti se on hyvä samassa mielessä kuin esimerkiksi Unix-variantit tai Microsoftin ohjelmistotuotteet. Ne ovat olleet riittävän hyviä kelvatakseen käyttäjien valtaosalle heidän päivittäisiin tarpeisiinsa. Riittävä hyvyys tarkoittaa käytännössä kelvollista teknillistä toimintaa yhdessä organisaatiotason kustannustehokkuuden ja kohtuullisen matalan käyttöönottokynnyksen kanssa.

Parhauden tavoittelijoiden on joskus vaikea ymmärtää riittävän hyvyyden kriteeriä, joka kuitenkin massatuotemarkkinoilla on merkittävä tekijä. Juuri riittävä hyvyys on se, joka on tuonut tietotekniikan innovaatiot osaksi meidän tavallisen kansan arkipäivää. Eikö Unix aikanaan (Digitalista irtauduttuaan) ollut monen mielestä hieman "dirty" verrattuna sofistikoituneisiin järjestelmätoimittajakohtaisiin ratkaisuihin? Silti se oli riittävän hyvä ja kelpasi yhtä hyvin niille, jotka eivät halunneet sitoutua IBM:ään kuin niille, jotka karttoivat DECiä. Lisäksi se oli aluksi ilmainen (kuten sen monet tunnetut sukulaiset edelleen). Tai eikö Windows (MS-DOSista puhumattakaan) ole aina kokenut hienoista alemmuutta Applen työasemakäyttöjärjestelmätuotteisiin nähden? Kuitenkin se on ollut riittävän hyvä heille, jotka ovat karttaneet yhteen laitetoimittajaan sitoutumista. Ja lisäksi, ainakin vielä lähihistoriassa, organisaatiotasolla yleensä halvempi ratkaisu.

Yhdessä suhteessa Blogger voidaan menestyksensä perusteella arvioida vielä paremmaksi läpimurtajaksi omalla alallaan kuin Unix tai Windows omillaan. Tuotannollisessa työelämässä, Unixin ja Windowsin alkuperäisillä läpimurtoalueilla, voidaan organisaation päätöksellä "pakottaa" henkilökunta käyttämään tiettyä ratkaisua. Riittää, kun ratkaisu on riittävän hyvä yleisjohdon sekä tieto- ja taloushallinnon näkökulmasta. Verkkopäiväkirjailuun tuskin kukaan pakottaa - millään työkalulla. Ja silti Blogger menestyy.

Olen hyvin epäileväinen verkkopäiväkirjailun todellisten yhteiskunnallisten vaikutusmahdollisuuksien suhteen. Itse asiassa sitä vähentävät juuri Bloggerin kaltaiset välineet, jotka höyläävät verkkojulkaisukynnyksen matalaksi: miljoonasta kärpäsestä yksi ei pääse erottumaan edukseen, ja kriittisen massan keskuudessa perinteisten medioiden vaikuttavuus jopa kasvaa massiivisen "verkko-huuhaan" kustannuksella. Mutta yksilötasolla yleisen ilmaisuvapauden ja Maslowin hierarkian ylemmille portaille astumisen kannalta Blogger on mitä parhain työkalu. Unohtamatta tietenkään Blogistadin verkkojulkaisuprofeetan Maalaismiehen ideoita verkkoyhteisöllisyydestä esimerkiksi sukupolvien välisen kollektiivisen historian jakamisen välineenä. Yhtenäiskulttuurin hyveitä nykyajan tekniikalla.

Reipaasti resiinalla

Talviaikaan siirtyminen senkun varhaistaa pimeän tuloa. Tässähän alkaa päiväsaika loppua kesken. Työmaalla korjattiin kaksi viime torstaisessa näytön arvioinnissa tapahtunutta erhettä. Hyvä, että oikeus voitti. Päällekkäisroolieni takia olen täysin jäävi sanomaan asiasta muutoin mitään. Tietokoneasentajien päiväohjelma jatkui TCP/IP-tekniikan perusteilla.

Illansuussa puolisoni kanssa revimme toisemme ulkoilemaan. Se ei ollut huono ratkaisu. Vaatetta taisi tulla päälle vähän liikaa. Eipähän ainakaan paleltanut.

Äsken olin nukahtamassa olohuoneen sohvalle. Kulta kirjoitteli kirjastohuoneessa tietokoneellaan. Herätti minut, vaikkapa bloggaamaan. Ei vielä ole nukkumaanmenoaika.

Resiina on ilmestynyt rautatieliikenteen säntillisyydellä 35 vuoden ajan. Alkupään numerot, monistetasoiset sellaiset, ovat todellisia harvinaisuuksia. Ovat 70-luvun lopun ja 80-luvun alkupuolen mustavalkoisetkin lehdet. Oman aikansa underground-kulttuuria, voisi joku sanoa. Minä en. Nousukauden juppivuosina, tarkalleen sanottuna vuonna 1987, lehti muuttui nykyisen kaltaiseksi värikylläiseksi komistukseksi.

Tänään oli syksyn resiinapäivä. Tuhti lukupaketti lunasti jälleen odotukset. Kymmenisen vuotta ovat jotkut kritisoineet lehteen kotiutuneita mammuttimaisia artikkeleita, joita on tehty veturisarjojen ja ratojen historiasta, viimeksimainittuja yleensä kun ko. radan avaamisesta on kulunut pyöreitä vuosia. Minä pidän niistä, koska oikeastaan millään muulla foorumilla ei aiheeseen paneuduta yhtä syvällisesti. Toki rautatieaiheisia verkkosivuja on paljon, mutta web-julkaisemisen pikajunamainen luonne ja lehteen verrattuna tietokoneruutukäyttöliittymän ala-arvoinen käytettävyys huomioiden huippukirjoittajat eivät viitsi panostaa niihin samassa määrin kuin konkreettiseen mediaan. Hyvä niin. Ailahtelevaisella nykytekniikalla URL-osoitteita, IP-protokollan versioita, julkaisustandardeja ja verkkosivuja tulee ja menee. Vanhin omaan hyllyyn saamani Resiina on huhtikuulta 1973. Se on edelleen kuin vasta monistuskoneesta tullut.

Verkkojulkaisemisellekin toki on paikkansa. Se on omiaan hakuteosmaiselle tiedolle ja ajankohtaisille aiheille. vaunut.org on Resiinan Tasoristeys-palstan reaaliaikainen versio, ja SRHS:n veturiesittelyt kelpaavat monessa tilanteessa E. Pölhön ja kumppaneiden kauan sitten loppuunmyydyn Suomen veturit osa 1:n korvaajaksi.

Pääkirjoituksessa K. Pyrhönen kiinnittää huomiota asiaan, jota kotikulmillakin joutuu joskus seuraamaan: maantieliikenteen piittaamattomuuteen tasoristeysturvallisuudesta. Tasoristeys ei ole autoilijan kannalta sen kummempi riesa kuin muu etuajo-oikeutettu risteys (junalla on aina etuajo-oikeus, mikä on junan pitkä jarrutusmatka huomioiden ymmärrettävää; tätä teknillistä faktaa vasten tuntui sangen surkuhupaisalta muistaakseni joskus 1980-luvun lopulla ilmestynyt tekniikan populaarina asiantuntijana esiintyvän Tekniikan Maailma -lehden kirjoitus, jossa vaadittiin junan pysäyttämistä tasoristeyksessä ja etuajo-oikeutta maantieliikenteelle). Tasoristeys ei ole autoilijalle lainkaan vaarallinen paikka, kun noudatettaisiin paitsi yleistä varovaisuutta myös liikennesääntöjä. Näillä nurkilla nopeudet tasoristeykseen tultaessa näyttävät silmämääräisesti olevan usein jotakin aivan muuta kuin mitä taajama-alueen nopeusrajoitus edellyttäisi.

Mainostusta sen verran, että Resiinaa ei tiettävästi voi tilata, mutta se sisältyy isojen rautatieharrastusyhdistysten, kuten SRHS:n ja MRY:n jäsenmaksuun.