D211

Työpäivän kohokohtia olivat parran siistiminen ammattilaisten käsissä ja asialliseen tietoliikennesovittimeen tutustuminen.

Pääsin taas kerran mallipoitsuksi, kun vuodenvaihteessa päättävä perustutkintoryhmä harjoitteli parrankäsittelyä. Malleista on joltinenkin pula, ja päädyin kahden rouvan jakamaksi leikeltäväksi. Heillä oli näin maallikon mielestä melko mielenkiintoinen työnjako. Toinen hoiteli vasemman, toinen oikean puolen naamasta. Taisivat olla tottunut työpari, kun lopputuloksesta tuli varsin symmetrinen. Lopuksi lähtivät vielä vähäiset hiukset pois. Nyt peilistä katsoen näyttää taas vähän ihmismäisemmältä. Kiitokset taitaville partureille :-)

Nyt menee mainostuksen puolelle, mutta tämä GPRS-kortti tuntuu varsin asialliselta laitteelta. Asennus ja käyttöönotto ainakin Windows-käyttöympäristössä on helppoa (tosin Nokian omien sovellusten vierityspalkki on omalaatuinen; onhan se ehkä kauniimpi kuin Windows-standardi, mutta käytettävyys on toinen juttu), ja yhteys pelaa asiallisella nopeudella hieman hankalammassakin paikassa. GPRS:ää paljon tarvitsevalle mobiilikäyttäjälle kortti on kannettavassa mikrossa mukavampi lisävaruste kuin puhelinpäätelaite mahdollisine datakaapeleineen. Itse asiassa kortti tekee hieman vanhemmastakin kannettavasta PC:stä langattoman viestinnän kelvollisen moniosaajan. WLAN- ja SMS-ominaisuuksiin en vielä perehtynyt, mutta monitoimilaitteeksi tätä lupaillaan. Ensinmainittua tosin vain vanhenevan 802.11b-standardin mukaisesti.

Säätilan puolesta olisi oikein hyvä ilta ulkoilla, mutta viikonlopun aikana ilmeisesti ulkotöissä hankittu kurkkukipu saa jäämään sisälle. Iltaa voi uhrata työasioiden eteen hankkimalla tietoa SPSS-ohjelmasta (siitä on Windows-maailmaan saatavilla ilmainen 14 päivän demoversiokin rekisteröitymistä vastaan, jos haluaa imuroida noin 120 MB:n kokoisen asennustiedoston). Ei SPSS ammattikoulumaailmassakaan aivan outo lintu ole.

Statistical Program for Social Scientists

Oma kokemukseni SPSS:stä on hyvin vähäinen. Suppea johdantokurssi aiheesta kuului auskultointiin liittyneisiin ammattikasvatuksen aineopintoihin. Sen perusteella jäin käsitykseen, että SPSS täyttää oikein hyvin aukon, joka jää tilastollista laskentavälinettä kaipaaville Excelin kaltaisen toimisto-ohjelman ja APL:n kaltaisen sovelluskehitysvälineen katveeseen. Hyviä ohjelmistotuotteita on varmasti muitakin.

SPSS on ilmeisen suosittu työväline kasvatustieteilijöiden ja yhteiskuntatieteilijöiden käsissä. On hyvä, että tarjolla on monipuolisen tilastollisen tutkimuksen tekemiseen kelvollisia välineitä, jotta kaikki tutkimus ei työkalujen puutteen vuoksi kutistuisi milloin yksittäistapausta viilaavaksi (ja ehkä jopa sen pohjalta yleistäväksi), milloin kaunokirjallisuutta lähestyväksi, mutta silti niin suosituksi laadulliseksi tutkimukseksi.

SPSS:stä päädyin muistelemaan opettajankoulutustani viime vuosikymmenen loppupuolella. Ennen varsinaista auskultointia oli ainakin silloin tapana suorittaa kasvatustieteelliset perusopinnot esimerkiksi avoimessa yliopistossa. Ne oli mahdollista suorittaa opettajankoulutuksenkin yhteydessä, mutta moni oli hoitanut ne alta pois aikaisemmin. Jos muistan oikein, niillä taisi jo sinällään olla ennen opetustoimen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista annetun nykyisen asetuksen (986/1998) voimaan astumista jokin arvo ainakin vapaan sivistystyön puolella. Moni katsoi perusopintojen etukäteen suorittamisen myös auttavan varsinaiseen opettajankoulutukseen pääsyssä ainakin noina vuosina, jolloin hakijoita oli paljon. Suuren hakijamäärän syynä oli se, että ammattikorkeakoululaitos oli vielä melko nuori, ja sen muuttuneet pätevyyssäädökset veivät entisten opistojen opettajat sankoin joukoin koulunpenkille. Heissä, nimenomaan vanhojen "tekujen" opettajissa, oli paljon todellisia persoonallisuuksia. Opettajankoulutus ei ainakaan Tampereella takuulla edes pyrkinyt hiomaan hyviä särmiä pois. Toivottavasti ei ammattikorkeakoulukaan.

Itsekin suoritin perusopinnot osittain etukäteen avoimessa yliopistossa Tampereen vanhalla Tekulla Pyynikinrinteellä. Kauniilla rakennuksella on mielenkiintoinen historia. Enää se ei tietääkseni ole yliopiston käytössä. En ollut tuolloin läheskään niin keski-ikäistynyt kuin nyt, mutta silti joukon vanhimpia valtaosan ollessa juuri lukiosta tulleita opettajanurasta haaveilevia nuoria. Joukon seniori oli eläkeikää lähestyvä tarkkailuluokan opettaja, joka jostain syystä vietti iltojaan noiden opintojen parissa. Hän antoi eläväisillä kertomuksillaan useammankin kerran pureskeltavaa niin kirkasotsaisille wannabe-opettajille kuin teorioitaan rakastaville korkeasti oppineille luennoitsijoille.

Jokin kurssi käsitteli tutkimuksenteon alkeita, ja sen yksi opintosuoritus oli ryhmätyönä tehtävä "tutkimussuunnitelma" jostakin aiheesta. En muista tehtävänantoa tai työn tuotoksia tämän tarkemmin, mutta oma ryhmämme päätyi ainoana ryhmänä kvantitatiiviseen tutkimusotteeseen. Ryhmätyötä esiteltäessä ajatuksemme kohtasi muiden opiskelijoiden taholta runsasta kritiikkiä juuri kvantitatiivisuutensa vuoksi. Minulle jäi olo, että lukiossa (ehkä jossain määrin myös yliopiston perusopinnoissa, mutta siihen en suoraan törmännyt) opetetaan lähes kategorisesti kvalitatiivinen=hyvä ja kvantitatiivinen=huono (vai peräti paha?) -mantraa. Asiantuntijat voinevat korjata, jos olen väärässä. Mielelläni olenkin väärässä ja oma kokemukseni toivottavasti on kokonaisuuden kannalta vain vähämerkityksinen poikkeus.

Eikö suuria väkijoukkoja koskevissa asioissa, eli asioissa joiden pohjalta tehdään mm. koulutuspoliittisia linjauksia ja opetussuunnitelmatyötä, laadullista analyysiä tarvita lähinnä tilastollisen täydentäjänä, ei sen korvaajana? Yksittäistapaukset hukkuvat tilastolliseen massaan, ja tärkeät ja ongelmalliset sellaiset tulee tietenkin nostaa sieltä esiin vaikkapa juuri kvalitatiivisella otteella. Mutta kuten sanottua, pelkkiin yksittäistapauksiin keskittymällä voi tulla tehdyksi liian rohkeita johtopäätöksiä.

Nyt koukataan humanistiselle alueelle ja siellä kahteen asiaa kuvaavaan yksittäistapaukseen. Historiatieteen professori J. Siltala sai menneenä kesänä mainetta ja kunniaa kirjoittaessaan työelämän huonontumisen historiasta laajuudestaan tai sen puutteesta usein kritisoidun lähdeaineiston pohjalta. Asian tärkeyttä monen asianosaisen kannalta lainkaan väheksymättä tulee mieleen Siltalan vanhempi historioitsijakollega S. Suvanto, joka laski lampaita - ja paljon muuta - keskiajan Satakunnasta. Ensinmainittu kirjoitti omista päivistään, viimeksimainittu satojen vuosien takaisesta elämästä. En silti menisi väittämään, että Siltalan antama kuva omasta ajastaan on kokonaisvaltaisesti, wie es eigentlich gewesen -hengessä, totuudenmukaisempi kuin Suvannon keskiajan yhteiskunnasta antama kuva. Täysin mutu-pohjalta löisin melkein vetoa Suvannon pässien ja kuttujen puolesta. Ettei vain psykohistoria tekisi kylpevälle Kleiolle samoin kuin herra Bates teki neiti Cranelle?