Kulttuurivihkon marginaalimerkintöjä

Silmiini osui tänään Kulttuurivihkot-nimisen ainakin menneinä vuosikymmeninä suositun lehden ilmeisesti uusin numero. En ole vanhoista lehdistä lukenut, millainen tuo oikeasti oli maineensa harjalla 1970-luvulla (jälkikäteisarvioihin ei voi luottaa tutustumatta alkuperäislähteisiin), mutta nyt lehti vaikuttaa jossain määrin dekadentilta ja jossain määrin elitistiseltä. Olisiko se jo aikanaan edustanut niitä piirejä, jotka esiintyivät Marionin vanaveessä ja joita vastaan tamperelaisen työläisnuorison oli noustava?

Lukijakunta voi olla ainakin osittain samaa kuin uudemmilla julkaisuilla, mutta ei voi välttyä yleisvaikutelmalta, että kaupunkikulttuurin ilmaisjakelulehti Voima on kuin ajan virrassa mukana elävä Kastellikartano siinä missä Kulttuurivihkot on historian viittaa harteillaan kantava Karunan kartano.

Pääkirjoituksessa Elias Krohn arvostelee ns. sensaatio- tai juorulehtiä. Ehdottomuuksia karttavaa yleisasennetta kuvaa toisaalla samassa numerossa saman kirjoittajan (sic!) artikkeli, joka kirjoittaa myönteiseen sävyyn yhdestä tällaisesta.

On helppo yhtyä Krohnin pääkirjoituksessa esittämään pelkoon siitä, miten "juoru- ja viihdelehdet valtaisivat yhä suuremman osan mediakentän markkinoista ja kansa syrjäytyisi todellisuudesta ja omien asioidensa hoidosta pehmopornon ja julkkisviihteen maailmaan." Se on varsin todellinen ja asiallinen huoli ainakin niin kauan kuin todellisuudella on myös karummat kasvonsa, ja asioiden hoito on pohjimmiltaan enemmän tai vähemmän välttämättömien tai tavoiteltujen resurssien uudelleenjakoa.

Mutta melko oudosti Krohn katsoo sensaatiolehtien olevan valtaapitävien asialla. Keitä ovat nämä valtaapitävät? Eivätkö heidän joukostaan löydy myös Kulttuurivihkojen poliittisesti järjestäytyneet taustavoimat? Ehdottomuus "meidän" ja "niiden" tai "ihmisten" ja "systeemin" välillä voi tietenkin olla vain kollektiiviseen tajuntaan jääneitä 1900-luvun alkuvuosikymmenten historian kaikuja tai sitä osittain kansainvälistä ja osittain kansallista traditiota, joka on liittynyt milloin isompaan, milloin pienempään eri mieltä olemiseen Jaakko Ilkan päivistä punkkareihin ja räppäreihin.

Lehden yleisestä leppoisasta tunnelmasta huolimatta tuon kaltaiset lausunnot ovat omiaan nostamaan karvat hieman pystyyn. Uhkaopit ovat aina pelottavia. Tulisiko valtaapitävien olla vain "meitä"?

Suomen kaltaisen maan poliittisessa historiassa uhkaoppien todellista merkitystä on helppo liioitella. Äänekkäitä julistajia on eri suunnissa riittänyt eri aikoina, mutta - tässä vain yhteen poliittiseen suuntaukseen keskittyen - kuka uskoo, että radikaalillakaan vasemmistolla olisi ollut halua tai kykyä ryhtyä väkivaltaiseen vallankumoukselliseen toimintaan enää vuoden 1918 jälkeen? Kykyä olisi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina luultavasti ollut tarjolla yhtäältä sodan juuri kokeneen joukkovoiman muodossa ja toisaalta itänaapurista Euroopan vielä epävakaassa tilanteessa ehkä saatavan avun turvin, mutta yhteiskunnan rauhanomaisen kehityksen kannalta onneksi innostus puuttui. Luokkakantaisten julistajien puheet olivat kovia reilut pari vuosikymmentä myöhemminkin, mutta joukkovoima halusi mieluummin rakentaa yhteiskuntaa ja sen osana omaa elämäänsä omilla joko perinteisillä tai uusilla toiminta-alueillaan tehtaista oppilaitoksiin ja ammattiyhdistysliikkeistä valtakunnanpolitiikkaan.

Odotettavissa hetken hiljaisuus

Illalla töistä palatessani puolisoni oli lähdössä omiin toimiinsa. Kovin yleinen tilanne jommin kummin päin. Eikä siinä mitään, suurin osa niin elämästä kuin parisuhteestakin on arkea. Vaihtelua tuovat seuraavat kaksi päivää, joiksi onnistuimme hankkimaan itsemme irti arkivelvoitteista. Odotettavissa on parin päivän blogihiljaisuus.