Keskiviikon rutiineita

Rutiinit ovat valloittavia. Ne ovat myös tärkeitä. Tommi Perkola oli mielestäni varsin oikeassa kirjoittaessaan taannoin, miten oppiminen on suurelta osin rutiinien hallinnan opettelua. Suuri nimi -termillä on monen mielestä hieman arveluttava kaiku - niin minunkin mielestäni - mutta sen vähäisen kasvatustieteellisen tiedon (älköön tieto-sanaan tässä sovellettako mitään hienoja tietoteoreettisia työkaluja) perusteella, mitä olen saanut ammattini ansiosta hankkia, väitän että nimenomaan kasvatuspsykologian suuret nimet ovat samoilla linjoilla.

Itse luulen, että mitä pienempiä yksittäisiä, oman elämänsä kannalta soveltamiskelpoisia rutiineja yksilö oppii, sitä paremmin hän yleensä ottaen pärjää eri yhteyksissä. Pelkkä abstraktien suurten linjojen opiskelu tähtää paradoksaalisesti sellaiseen tietämysympäristön hallintaan, josta abstraktin ajattelun profeetat virheellisesti käyttävät humanismi-nimitystä.

Pitiköhän minun kirjoittaa jotain asiaakin?

Niin, rutiinit ovat myös arkipäivän ajankäytön tasolla valloittavia. Ainakin minulle, kuten tämän verkkopäiväkirjan kehää kiertävät kirjoitukset antavat ymmärtää.

Rutiini on sekin, että uhraan nimenomaan keskiviikkoillan (ja vain sen, mikä kertoo alhaisesta motivaatiotasosta) dojolle. Kiva tuonne on mennä, ei siinä mitään. Tosin myöhäinen harjoitusaika varsinkin näin talviajan alettua tuntuu jo iltayöltä.

Late oli hommannut massasta poikkeavan sinisen gin. Vaikuttava näky, ja pukee osaavaa kisamiestä. Mikko veti pitkästä aikaa treenit. Armoitettu tekniikkataituri ja hengennostattaja. Alkuvaiheessa luistin suosiolla naruhyppelyissä minkä ehdin, ja kärrynpyörissäni oli kovasti klappia.

Joku kuulemma voi tykätä vanhanaikaiseen bushido- tai wushu-kulttuuriin kuuluvasta miekankalistelusta veriroiskeineen. Ainakin sivustakatsojana. Meillä mikään miekantapainen heiluu aniharvoin, mutta veritahroja onnistutaan joskus tuottamaan. Ne ovat "parhaimmillaan" valkoisen gin kanssa. Pyykkiin mennee lähitunteina useampikin harjoitusasu. Pahoitteluni omalta, joskin vaatimattomalta, osaltani. Kotona kulta totesi, että taisi naama hieroutua tehokkaasti mattoon. Kyllä, niin se teki.

Olisi joskus mielenkiintoista varustautua sykemittarilla vapaaottelussa. Veikkaan että tänään olisin päässyt lähelle laskennallista maksimisykettäni. Rahvaan käytössä olevalla tekniikalla tuo vain ei kovin hyvin onnistu, koska mittarin anturin panta tuskin pysyisi paikallaan ensimmäisen hyvin tehdyn kuzushin jälkeen.

En julkaise autotestin tulostani siitä syystä, että en päätynyt sen mukaan maailman parhaaksi automerkiksi (en osaa venäjää, mutta sivusto näyttää oikealta). Auto on ihmistä varten :-)