Koulutuspolitiikkaa ammatti- ja tiedekoulujen nurkilta

Rutiinien ylläpito muistaen taitaa olla aika välillä kirjoittaa jotakin koulutuspolitiikasta.

Iltapäivän aiheena työmaalla olivat nuorten ammatillisen toisen asteen koulutuksen (eli yleiskielellä ammattikoulujen) näytöt. Ne tulevat käyttöön syksyyn 2006 mennessä. Monin paikoin ollaan toteuttamassa pilottiprojekteja asian suhteen. Niin meilläkin. Lyhyesti todettuna kyse on siitä, että jokaisessa tutkinnossa kunkin ammatillisten opintojen opintokokonaisuuden hallinta osoitetaan riittävän pitkäkestoisella käytännön työtehtävällä, jota arvioivat erikseen nimetyt arvioijat. Aikuisten toisen asteen ammatilliseen koulutukseen näytöt tulivat ensimmäisen kerran vuonna 1994 ja varsinaisesti ne löivät itsensä läpi aivan 1990-luvun lopussa.

Toisin kuin aikuisten toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa nuorilla näytöt eivät ole yksinomainen tutkinnon suorittamistapa. Näytöt ovat perinteisen arvioinnin ohella yksi arviointimuoto, tosin keskeisin sellainen. Tutkintotodistus tulee koostumaan erikseen näytöillä suoritettavasta osasta ja perinteisestä koulutukseen liittyvästä päättötodistuksesta. Käytäntö muistuttaa jossain määrin lukiota ylioppilas- ja päättötodistuksineen, mutta ylioppilastutkinnolla on lukiokoulutuksessa itsenäisempi asema kuin koulutukseen tiukasti integroiduilla näytöillä tulee olemaan ammatillisessa peruskoulutuksessa.

Edellä sanottuun liittyy osin se, että näyttöjen koordinoinnista ja arvioinnista eivät nuorten puolella tule vastaamaan tutkintotoimikunnat vaan koulutuksen järjestäjien itse asettamat toimielimet. Ne lienevät monessa suhteessa uudelleen nimettyjä ikiaikaisia ammatillisia neuvottelukuntia, joissa edustettuina ovat eri työelämän tahot. Hyvä niin, mutta järjestelmä ei mielestäni nosta nuorten toisen asteen ammatillisen koulutuksen profiilia aivan ainakin itseni toivomalla tavalla. Taidan olla melko jäävi seuraavan kappaleen kirjoittajaksi, mutta kirjoitan kuitenkin:

Aikuisten ammatillisen koulutuksen puolella tutkintotoimikunnilla on ylioppilastutkintolautakuntaan verrattava asema koulutuksen järjestäjistä riippumattomana laadunvarmistajana. Tosin erona ylioppilastutkintolautakuntaan on se, että tutkintotoimikuntia on monta: yhtäältä aikuisten ammatillisia tutkintoja on useita, ja ammatillisella tasolla eri tutkinnot vaativat eriytynyttä substanssiosaamista ja toisaalta toimikunnan koko ei voi työskentelytehokkuuden vuoksi kasvaa kovin suureksi. Tällainen laadunvarmistusjärjestelmä jää puuttumaan nuorten ammatillisesta peruskoulutuksesta, kun arvioinnista vastaavat toimielimet - jotka epäilemättä toimivat huolella - ovat kuitenkin joltisessakin riippuvuussuhteessa koulutuksen ja näyttöjen järjestäjään.

Ymmärrän täysin syyn hieman puolitiehen jäämiseen. Nuorten ammatillinen koulutus on ainakin toistaiseksi volyymiltaan suurta (tosin vaihtelee alueittain ikärakenteen mukaan) aikuisten vastaavaan verrattuna, ja iso laiva ei käänny nopeasti. Oppilaitoskeskeisellä järjestelmällä on yli viisikymmenvuotiset perinteet, ja ihan hyvät sellaiset. Ehkä on opittu myös siitä, että aikuisten koulutuksenkaan puolella kaikki ei vuosia kestäneen muutosprosessin aikana aina sujunut helposti. Toki niin Meritullinkadulla kuin Hakaniemessäkin nähdään myös nuorten näyttöjen suunnan olevan koulutuksen järjestäjästä riippumattomissa ratkaisuissa, mutta niiden aika ei ole vielä.

Joka tapauksessa näytöt ovat mielestäni tervetullut asia myös nuorten ammatilliseen peruskoulutukseen, ja auttavat sen profiilin kohottamisessa tällaisenaankin.

Samalle päivälle osui myös maan johtaviin teknologian historian tutkijoihin kuuluvana tunnetun professori Karl-Erik Michelsenin tiedekorkeakoulupolitiikkaa koskevan puheenvuoron julkistaminen. Michelsenin esitys ylemmän korkeakoulututkinnon tekemisestä maksulliseksi voi nostaa monen karvat pystyyn. Toisaalta, onko asiassa mitään varsinaista ongelmaa, jos alemmasta korkeakoulututkinnosta tehdään nykyisten HuK-, LuK- ja vastaavien ymmärtääkseni koko lailla paperitutkintojen sijaan todellisiin työtehtäviin pätevöittävä tutkinto, ja erityisesti, jos työelämä oppii näkemään ko. tutkinnon todellisena pätevyystutkintona?

Kuitenkin itseäni häiritsee Michelsenin lausunnossa sen toisen asteen koulutusta takaisin nykyistä selkeämpään rinnakkaiskoulujärjestelmään ajava idea, jonka mukaan alempi korkeakoulututkinto muuttuisi lukio-opintojen suoraksi jatkumoksi. Kysyn, parantaisiko tämä sinänsä virtaviivainen ratkaisu (1) tasoa ja motivaatiota tiedekorkeakoulututkintoa edellyttävien ammattien opiskelussa, (2) lukiokoulutuksen (johon noin 60 % peruskoulutuksen päättävästä ikäluokasta jatkaa) tunnustettua yleissivistävää tehtävää tai (3) tiedekorkeakoulujen perusopetusresursseja? Entä tarvitseeko lähivuosikymmenten kansantalous (kotona, EU:n alueella, globaalisti tai miten vain) nimenomaan tiedekorkeakoulutettujen työpanosta tässä määrin? Vai liittyykö asiaan kenties paljon nyt sanottua laajakantoisempia tarkoitusperiä toisen asteen koulutuksen muutosten muodossa?

En ole tässä yhteydessä niinkään huolissani toisen asteen ammatillisen koulutuksen suorittavien asemasta. Valtaosa heistä hankkii kannuksensa akatemioiden ulkopuolella ja nimenomaan haluaa tehdä niin. Se on hyvä, koska ammattihenkilö jos kuka on palkkansa ansainnut. He, jotka ovat valmiita jatkamaan ammattikoulusta yliopistoon, pystyvät tekemään sen varmasti tavalla tai toisella jatkossakin järjestelmästä riippumatta. Rinnakkaiskoulujärjestelmään ei muodollisella porttien sulkemisen tasolla varmastikaan ole paluuta.