Junabongailua, osa 2

Koulukaupungissa on paljon hienoja koulu- ja kadunnimiä. Löytyy Cygnaeusta ja Voionmaata alakouluna, yläkouluna tai lukiona. Yliopistolla ei taida olla erityistä nimeä, mutta vanha rakennus näyttää arvokkaalta.

Vähän matkan päästä löytyvät ammatillisetkin koulut. Nyt tuli maantieteellisesti sangen rajoittuneella alueella havainnoitua asia, joka arvatenkin kiinnostaa monia weblogisteja. Miten ohikulkija ja –kuulija erottaa ammattikoululaisen lukiolaisesta? Tai ammatillisen aikuisopiskelijan, ammattikorkeakoululaisen tai yliopistossa opiskelevan toisistaan?

Minäpä kerron. Ei mitenkään.

Neuvotteluhuone oli samaan tapaan 1980-lukulaisen juppimoderni kuin koko rakennus. Cygnaeus oli kaukana. Kokouksen aluksi jokainen linnoittautui kannettavansa taakse. Se olisi voinut näyttää hieman outoa, ellei se olisi riitti. Riittiin kuuluu myös vahvistaa linnoitetta tökkimällä sen takaosaan, tai kuka millekin sivulle, erilaisia vahvistuksia. Nyt tarvittaisiin vinkkiä jostakin kivasta tietokoneeseen kytkettävästä teknolelusta, jota ei ihan jokaisella vielä olisi ja joka ei kuitenkaan maksaisi kovin paljon. Se, onko vimpaimesta mitään hyötyä, on toissijaista.

Nimittäin jokainen härveli, joka herättää keskustelua, nopeuttaa samalla toimintaa ja edesauttaa kokouksen käynnistymistä. Jokainen megatavu, liitäntätyyppi tai kilohertsi soljuttaa keskustelua yhä lähemmäs kokousasioita. Ja pitkämatkalaisia, heitä jotka eivät tarkoituksella halua valita pidempää reittiä, se tuo nopeammin kohti kotia.

Heikille kiitokset autokyydistä asemalle. Kotimatkalle oli jälleen mahdollisuus valita poikkiratareitti. Jyväskylän hienon matkakeskuksen ystävällisten asiakaspalvelijoiden kansanvalistusaikaa säästää, kun kertoo tietävänsä, että reitti ei ole lyhyin tai nopein. ”Olet valinnut halvemman reitin”, vinkkasi konduktööri silmää.

Jos ei ole kiire, taajamajunilla kulkiessa tosiaan säästää muutaman euron tavalliseen pikajunaan verrattuna. Pimeään vuodenaikaan maisemat eivät ole etu. Valoisalla näitä kelpaa katsella. Varsinkin Jy-Hpk-väli on kaunis. Mutta pimeälläkin jatkuvakiskoraiteettoman (minä sitten pidän tuosta termistä) radan äänimaisema on etu. Ja harvaanasuttuja pimeitä seutuja halkovan junan vaunuosastossa on mukavaa.

Alkumatkan veti Dr12 nro 2712. Haapamäeltä Tampereelle tuo nro sisar 2562. Molemmilla kolme vaunua perässään. Ensin mainittu veturi oli pikaisesti katsottuna kuin uusi. Jälkimmäinen ajan ja matkan patinoima. Kyllä, sinne tuli virhe, jota en taida korjata. Numeron kanssa se on tietysti absurdi, mutta jospa jätetään väärä tyyppimerkintä paikalleen ihan dieselin katkun kunniaksi. Valitsin paikan ensimmäisestä vaunusta, taajamajunissa kun ei tarvita paikkalippuja (mitäpä niillä tekisikään; Pohjanmaan suuntaan oli keskisestä Suomesta hieman menijöitä, mutta Tampereelle päin käännyttäessä näytän olevan vaunun ainoa Vilppulaan saakka). 2712 ei juuri savutellut, mutta 2562 taitaa lunastaa ulkonäkönsä antaman lupauksen myös tuoksumaiseman puolesta.

Haapamäen asemalla ei vaihtoyhteyttä tarvinnut kauaa odotella. Sikäli aseman sulkeminen ei häirinnyt. Olisin mielelläni kuvannut veturit, kun ne hetken ajan olivat vierekkäisillä raiteilla, mutta se olisi vaatinut salamavaloa tai jalustaa. Jalustaa ei ollut. Salaman käyttö, vaikka olisikin vain näppäilykameran coctailkutsusalama, taas ei ole korrektia ajatellen kohta matkaan lähtevän kuljettajan silmiä (toivottavasti mahdollisimman moni yökuvauksesta pitävä tämän niin turvallisuuteen kuin harrastusetikettiinkin kuuluvan seikan muistaisi).