Keski-Suomessa seestyvää

Haapamäki on ollut suomalaisen rautatieharrastustoiminnan kannalta tärkeä paikka erityisesti siksi, että vuoden 1970 jälkeen suhteellisen vähämerkityksisten ratojen risteysasemana se on voinut toimia käytöstä poistetun kaluston reservaattina. Vaikka sisäsäilytystilaa on ollut tarjolla vain pienelle osalle kalustoa, on ulkona ollut lääniä huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Hyvinkäällä tai Toijalassa.

Kuluneen syksyn aikana tilanne on muuttunut sikäli, että VR romutti Haapamäellä omistuksessaan ollutta vanhaa kalustoa muodollisena perusteenaan ratapiha-alueen siistiminen. On tietenkin totta, että edes vahvin tamperelainen teräs ei kestä vuosikymmeniä ulkosäilytyksessä. Jossakin vaiheessa luonto itse olisi hoitanut romutuksen, mutta hitaammin, itselleen haitallisemmin ja vähemmän kauniisti kuin murskaimet ja polttoleikkaajat. No, joka tapauksessa kyse on toteutuneesta asiasta. Syksyn romutuksia äänekkäimmin taisivat kritisoida tahot, jotka eivät kovin innokkaasti sotkeneet käsiään ruosteiseen rautaan paikan päällä.

Haapamäen Höyryveturipuiston ja erityisesti varikon tulevaisuus on monessa eri vaiheessa ollut avoin. Nyt näyttää siltä, että ollaan päätymässä kestävältä näyttävään ratkaisuun. Takavuosien kestävyysjuoksija M. Vainio on osoittautunut edeltäjiään sitkeämmäksi puistoyrittäjäksi, ja varikko päätynee toisen polven veturimiehen K. Alangon ja joukkueensa hellään huomaan.