Ja sen tiedätte että ette semmosiin tappokaarteihin rupee

Eilisen merkinnän kommentoijan heittämä haaste jää vielä vastaamatta. Niin montaa viisasta päätä on eri tahoilla raavittu, että mahtaako sekaan enää sopia.

Jospa siis jotakin muuta. Ilta kului vaihteeksi paloasemanmäellä tulevaa vuotta suunnittelemassa. Aihepiiriin liittyen on enemmän kuin mielenkiintoista tarkastella syksyllä julkaistua valtioneuvoston eduskunnalle laatimaa selontekoa "Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2004" (PDF-tiedosto, 1341 kB) ja varsinkin siitä eri tahoilla esitettyjä näkökantoja. Useammassakin yhteydessä milloin minkäkinlaisiksi kaarteiksi historian hämärästä ylös kaivetuin uhkakuvin leimattu maakuntajoukkoajatus on sisäpoliittisesti yksi eniten keskustelua herättäneistä aihepiireistä selonteon ympärillä.

Ymmärrän - joskaan en hyväksy - sitä, että maakuntajoukkoajatusta joko puolletaan tai vastustetaan historiallisiin näkökulmiin vedoten. Puolustusvoimien näkökulmasta kyseessä tuskin on sen erikoisempi asia kuin muodollisen organisaation luominen 1960-luvulla paperilla rakennetulle alueellisen puolustuksen järjestelmälle.

Sisäpoliittisia tai muutoin valtakunnan sisäisesti vaikuttavia operatiivisia ominaisuuksia järjestelmällä ei minusta tulisi olla, vaikka sellaisiakin sille on kaavailtu. Jos sellaisia halutaan suunnitella, yksi voi nähdä uhkana yritelmän uudesta lahtarikaartista, toinen taas punikki-vastaavasta. Omasta mielestäni tässä historian taistelukentillä harhailussa jätetään huomioimatta nykypäivän konkreettinen sisäisen turvallisuuden riski, johon melko harva on puuttunut. Suomen Punaisen Ristin valmiussuunnittelijalle M. Rapelille hatunnosto siitä, että hän on valtakunnallisessa maanpuolustuslehdessä esittänyt epäilyksensä maakuntajoukkojen rauhanajan tehtävien osalta.

Pelkään, että maakuntajoukkojen hoidettaviksi suunnitellut virka-aputehtävät menisivät ainakin alkuvaiheessa pahimmillaan ihmishenkiä uhraavaksi harjoitteluksi, jos esimerkiksi kadonneiden henkilöiden etsintöjä siirretään vapaaehtoiselta pelastuspalvelulta maakuntajoukkojen tehtäväksi. Sotaväen organisaatio on tehokas monenlaisissa poikkeustilanteissa, mutta 1960-luvulta saakka juuri tällaisia tehtäviä varten harjoitettu SPR-vetoinen organisaatio on vielä tehokkaampi. Kentällä kuitenkin liikkuvat samat toimijat.

Pelkään, että tässä(kin) on pohjimmiltaan kyseessä vain vanhoihin ideologioihin pohjautuva politiikka. Kenties jossakin Punaisen Ristin kaltainen organisaatio halutaan nähdä - kenttätoiminnan kannalta täydellisen erheellisesti - jonakin "kukkahattutätien" hyysäyslaitoksena, jonka toimintoja tulisi "terästää".

Entä jos maakuntajoukkojärjestelmä irrotettaisiin mahdollisimman pitkälle rauhanajan turvallisuuden järjestelmistä ja sen kohdalla puhuttaisiin perinteiseen malliin alueellisesta puolustuksesta, joka jo sinällään on hyvin tärkeä ja arvokas tehtävä? Ja rauhanajan poikkeustilanteissa toimisivat ne organisaatiot, jotka sitä varten on perustettu ja tehtäväänsä varten ovat harjoitelleet?