Valokuvatorstain historia

Valokuvatorstai-blogissa oli toissapäivänä julkaistuna viikon aiheena historia.



Minulle historia on, tarkemmin ajateltuna, eri asia kuin menneisyys. Historia on havaittu, tulkittu ja tallennettu kuva menneisyydestä. Havainnot, tulkinta ja tallentaminen tehdään yhä uudelleen ja uudelleen. Havaintoaineistoa syntyy ja katoaa. Tiedollinen viitekehys ja menetelmät kehittyvät. Historian suhde menneisyyteen on samankaltainen kuin fysiikan tai biologian suhde luontoon.

Etualalla on kotiseurakuntani perustamisasiakirja vuodelta 1483 Registrum Ecclesiae Aboensikseen eli Turun tuomiokirkon Mustaankirjaan tallennettuna. Se on allekirjoittajansa piispa Konrad Bitzin havaintoihin ja tulkintaan perustuva kirjoitus, alunperinkin mahdollisesti jonkun muun virkamiehen kirjoittama tallenne. Ties miten monennen polven manuaalikopiona rekisterikirjaan päätynyt ja lopulta valokuvattu ensin tuohon faksimilepainokseen ja sitten tänne verkkoon. Tulkintoja sen sisältö on vuosisatojen aikana ehtinyt tuottaa yhteen jos toiseenkin kysymykseen. Tuskin kovin suurten linjojen näkemyksiin, mutta silti.

Vähän valkeaa

Lumi oli kosteanpainavaa niin aamulla kolassa kuin iltapäivällä suksen alla. Pitkittyneen syksyn jälkeen ei sovi valittaa, kun valkeutta maisemaan saatiin edes vähän.

Iso kattilallinen kasvishernekeittoa laitettiin kiehumaan yösähkötariffin astuttua voimaan. Mikäs tässä keiton porinaa ja Prokofjevin viidettä sinfoniaa kuunnellessa.

Viimeinkin lunta

Eilisaamu alkoi lumitöillä. Vähän ennen viittä oli pyöräkuormaajakin liikkeellä. Kuljettaja oli ystävällinen ja aurasi pihatien ja maantien välisen kaistan, vaikka se ei kunnan maksamiin töihin kuulukaan. Hienoa toimintaa.

Illalla päästiin suksille. Moni muukin. Rankkaa touhua yli kymmenen kuukauden suksettomuuden jälkeen.

Perjantaipäivä ja osa iltaakin on kulunut organisaatiokaavion parissa. OpenOfficen Draw on edelleen hyvä vuokaavionpiirto-ohjelma.

Välikytkin asennusosastolta

Luku- ja bloggauslamppuna kotona hyvin palvelleen jalkalampun katkaisija meni rikki jokin aika sitten. Kotikulmien sähköliikkeistä - ainakin sellaisista, jotka soveltuvat aukioloajoiltaan tai sijainniltaan työssäkäyvän asioitavaksi - ovat olleet loppu valkoiset välikytkimet.

Työmatkalla Tampereen Kalevasta löytyi sopiva. Kerrostalon alakerrassa sijaitseva sähköliike kertoo pitävänsä sisällään mm. asennusosaston. Tuonkaltainen, lähes valtionrautatiemäistä jäykkyyttä ja pysähtyneisyyttä osoittava termi herättää luottamusta, ainakin kun välikytkintä isommasta asiasta ei ole kysymys.

Kuusikymmenwattisen hehkulampun tilalle pitäisi kai vaihtaa joku vähemmän tehoa kuluttava malli.

Trendikäs ammattiala?

En ole kovin innostunut siitä, että ATK-ala - tai ICT, kuten sitä nykyään mieluusti kutsutaan - nostetaan alan ulkopuolella työskentelevien taholla toisinaan esimerkiksi trendikkäästä alasta tarkoittaen jotakin muodinmukaisuuteen, esikuvallisuuteen ja tavoiteltavuuteen liittyvää. Eikö ICT:n trendikkyys tässä nimenomaisessa mielessä ole ollut passé jo lähes koko tämän vuosikymmenen ajan, dot.com-kuplan puhkeamisesta saakka?

Kuulee puhuttavan, että "uudessa työssä", jonka airuita nämä ICT:n kaltaiset niinsanotut trendialat ovat, korostuu horisontaalinen työura, jossa tavoiteltavaa kuulemma on nousujohteisuuden sijasta monipuolisuus ja jossa pitkä kokemus yhdeltä ammattialalta on kielteinen tekijä.

Onko trendikkyyttä painottavan näkemyksen taustalla yhtäältä kehittyvälle alalle ominainen dynamiikka muistona dot.comin huippuhetkiltä ja toisaalta sen romahduksen tuoma epävarmuus ja välttämättömyyden tekeminen hyveeksi?

Näkemykseni ICT:stä on pikemminkin se, että tämä ala yhdessä monen muun kanssa kärsii - ei määrällisestä työvoimapulasta vaan - jonkinasteisesta osaamisvajeesta. Pitkän kokemuksen tuomaa kestävää kompetenssia on tarjolla vain vähän. Osaksi se johtuu tietenkin alan suhteellisesta nuoruudesta.

Miten ICT-alalla vaikkapa 30-vuotinen työhistoria voisi olla rasite? Niin pitkään työuraan on väistämättä mahtunut niin monta enemmän tai vähemmän todellista "teknistä vallankumousta", että jokunen uusi innovaatio ei tunnu juuri miltään. Se otetaan haltuun, kuten edellisetkin: melua pitämättä. Olen esittänyt tämän toimistotekniikkaan liittyvän esimerkin ennenkin ja esitän taas: Uskon, että vaikkapa 15-20 vuotta sitten MS-DOS- ja TekoPlus-pohjalla tietokoneavusteisen tekstinkäsittelyn oppinut ja sen jälkeen osaamistaan päivittänyt on yleisessä tietoteknisessä osaamisessaan vahvemmalla pohjalla kuin 2000-luvun NTFS-Windowseilla ja niiden sovelluksilla taitonsa, vaikka erinomaisetkin, hankkinut nuorempi kollegansa.

Tähän sisältyy se paradoksi, että ICT-konkarit, jotka eivät jaksa hehkuttaa vaikkapa jotakin web2.0:aa (vaan näkevät sen kenties jälleen yhtenä TCP/IP-tekniikan sovelluksena), on alan ulkopuolella helppo nähdä ajastaan jäljessä oleviksi. Sen sijaan "Pelulamu-tietämyksellä" mutta isoa ääntä pitämällä näytetään olevan kehityksen kärjessä.

Kyllä tämä tiedostettaneen ICT-alan sisällä. Pari kevyttä esimerkkiä. Kuka on "Sosiaalisesti rajoittuneet" -nörttisarjakuvan, tietokonemaailmaan siirretyn b-virtaskopion, aktiivilukijoiden keskuudessa ihailluin hahmo? Eiköhän se liene tuo parrakas fakiiri, jolla on takanaan juurikin monikymmenvuotinen työura ja joka ottaa haltuunsa uudet tekniikat trendikkäiden nuorukaisten nenän edestä? Entä löytyykö vastaavasta hupigenrestä surkeampaa hahmoa kuin edellämainittu pintapuolisen "asiantuntemuksen" mestari Pelulamu?

ICT-ala ei ole osaamispulassaan yksin - eikä takavuosien koulutusboomin jäljiltä läheskään pahimmassa tilanteessa. Sama kompetenssien puute vaivaa monia teknillisiä aloja. Jos kerran on trendikästä vaihtaa alaa jopa neljästi vuosikymmenessä - kuten OECD-maissa keskimäärin tehdään - on vaikea kartuttaa tekniikassa vaadittavaa asiantuntemusta. Voi ennakoida, että siinä, missä ICT oli 1990-luvun läpimurtoala, ovat tulevan vuosikymmenen vastaavia kenties energiatekniikan tai biotekniikan kaltaiset alueet. Niilläkään työntekijä tuskin menestyy ilman kokemukseen pohjautuvaa asiantuntemusta.

Teknilliset alat ovat vain yksi esimerkki muiden alojen vaativuutta väheksymättä. Tilanne on varmasti tätäkin karumpi aloilla, jotka edellyttävät vielä järeämpää osaamista, kuten sosiaali- ja terveysalalla.

Voitaneen kysyä, mitä ylipäätään ovat ne ammatit, joilla voi menestyä pysymättä alalla pitkään. Onko niitä, ja jos on, mikä on niiden panos esimerkiksi tasa-arvoisen hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämisessä?

Onnistunutta ja epäonnistunutta seminaarien välttelyä

Lauantaille olisi ollut tarjolla useampiakin maanpuolustushenkisiä ajanvietteitä, yhtenä seminaari Parolannummella, mutta vaihtoehtoista tekemistä löytyi helposti kotoa tietokoneen ääreltä, veturitallilta ja kuntosalilta.

Alkavan viikon työreissujunaan oli lähdettävä jo pyhäaamupäivän puolella. IC²:ssa Sr2-vetureita puolet vaunujen lukumäärästä. Ei ainakaan tehoa puuttunut.

Kotiasemalla tuulipukuinen pyysi puolta euroa kaljapulloon. Annoin, ja kioski sai asiakkaan. Ullanlinnanmäellä tuoksui kevät, ja studion pihalta trendivaatteinen huuteli tupakkaan tulta. Olisin antanut, jos olisi ollut. Näytänkö skinhead-lookkeineni siltä, että paheet ovat tuttuja?

Elättelin vaimeaa toivonkipinää sitä, että satamaterminaalissa virkailija olisi selaillut kirjekuorinippua: "Hyvärinen... Hyvärinen... ei löydy... onkohan tässä joku virhe?" Olisin muodon vuoksi sanonut voivoit, mutta reippaasti todennut, että näitähän sattuuu. Eihän se niin mennyt, enkä välttynyt ammattikoulutusseminaarilta.

Olisi kyllä hyvin kelvannut sunnuntai-iltapäivä kotona, ilta taiji-treeneissä ja huomenna linja-autolla tehtaanpiippujen juurelle toteuttamaan ammattikoulutusta hiukan lähempänä käytäntöä.

Virtaa saa kirjastolta

Huomasin tulleeni pääkaupunkiin kaksi tuntia liian aikaisin. Niin tapoihinsa sitä on pinttynyt, että kun sille suunnalle pitää lähteä työmatkalle, tulee lähdettyä viimeistään tuolla pikajuna P 272:lla.

Ei muuta kuin lataamaan akkuja kirjastolle. Siellä ei edelleenkään saa viedä laukkuja tai muita kantolaitteita kokoelmatiloihin. Tampereella sitä ei ole kielletty. Lieneekö Helsingissä enemmän rosvoja, jotka tyhjentävät kokoelmia reppuihinsa, salkkuihinsa ja kasseihinsa? Viihdyn paremmin vanhan puolen lukusalissa. Sielläkään ei ole PC-paikkoja, mutta sen verran vähän lukijoita oli, että rohkenin lainata yhden pöytäryhmän valaisinpistorasian tietokoneen akun lataamiseen. Luettavaa olisi ollut tarjolla kerroskaupalla, mutta työajalla kun olin, katsoin parhaaksi kirjoittaa aamupostissa pyydetyn tutkinnonjärjestämis- ja koulutustarjouksen. Niin kiire ei sovi kuitenkaan olla, etteikö olisi ehtinyt vilkaista pohjakerroksen näyttelyä. Tällä kertaa esiteltiin itämaisten kielten tutkijaa ja yliopistomiestä W. Lagusta - sotahistorian ystäville tutun R. Laguksen isoisää.

Yliopistoreissusta meinasi tulla pidempikin, kun pääsin opiskelijaksi johonkin tiedekuntaan. En ole varma, mikä niistä oli kyseessä, mutta tietääkö joku, mille alalle pääsevät ne, jotka onnistuvat kulkemaan Porthanian pyöröovista jäämättä "luuppiin"?

Markkinointiviestinnän tutkintotoimikunnan tilaisuudessa en kokenut olevani oikein kotonani. Huoliteltuja olemuksia ja vierasta jargonia, ja kokouspaikka lähellä ydinkeskustan kattoja. Markkinointi on suhdetoimintaa.

Kotimatkalla olisi voinut poiketa ammattimessuilla Pasilassa, mutta jätin tänäkin vuonna väliin. Josko keväällä saisi hilattua itsensä sinne edes harrastemessuille. Ostamani lippu IC 55:een oli kuulemma viimeisiä saatavilla olleita.

Kotiasemalla lumihiutaleita ja nätti tyttö.

Virta vähissä

Viime aikoina bloginkirjoittamiseen on ollut aikaa lähinnä junamatkoilla. Tänäänkin matka on pääkaupunkiin, ja P 272 kuljettaa. Ennen ensi kuun alkua tämä kulkee vain maanantai- ja perjantaiaamuisin, kunnes pohjoisen hiihtosesongilla siirtyy jokapäiväiseksi. Tämän viikon työmatkat ovat osuneet pikajunailun kannalta hyviin päiviin. Ravintolavaunussa maito oli loppu vähän ennen Riihimäkeä. Tarkkaan on Avecra mitoittanut varastonsa. Omassa suussani kevytmaito on vahvinta kahvin sekaan sopivaa lehmänheruketta. Kerma maidon korvikkeena ei ollut hyvää.

Eilinen oli hyvä opetus siitä, että kehityskeskusteluja ei kannata ahtaa neljää kappaletta yhteen yhdeksäntuntiseen työpäivään. Työmaalla kollegat ovat loistavia yhteistyökumppaneita kehitysmielessäkin, mutta oma sosiaalisuuteni on kai sen verran rajoittunutta, että raskaaksi käy.

Lunta ei ollut Vanajan-Hämeessä päivän aikana tullut läheskään luvatulla tavalla, mutta ajattelin haukata happea lumitöiden merkeissä. Puolisoni oli kuitenkin ollut nopeampi. Eikö miehiä tarvita enää mihinkään? No, oli hän sentään jättänyt vähän minullekin.

Toiveikkaana puhdistin suksenpohjat varastorasvasta ja laitoin luistovoiteen. Jos vaikka lähipäivinä pääsisi kokeilemaan. Mutta eikös lämpötila noussut plussalle ja vei osan näistä vähistäkin lumista.

Kohta loppuu tietokoneen akun varaus. PC-paikkojen puute radion puutteen ohella on oikeastaan ainoa huono puoli perinteisissä Esslingen-vaunuissa IC- ja IC²-kalustoon verrattuna.

Pikajunallakin ehtii

Työmatka pääkaupunkiin sujuu P 272:lla reilut puoli tuntia hitaammin kuin se menisi IC² 164:llä. Pikajunalla matkustamalla säästää - tässä tapauksessa tosin valtion tulo- ja menoarvion pääluokasta 29 pääluokan 31 kustannuksella - 2,30 euroa InterCityyn verrattuna. Mutta ennen kaikkea pikajuna on matkustusväljyydeltään paljon aamu-IC:tä parempi. Nyt hämeenlinnalaiset näyttävät löytäneen tämän matkustusmuodon. En ihmettele: IC² 164 on yleensä ollut täynnä jo Toijalassa, ja lipunoston jättäminen matkustusaamuun tietää seisomapaikkaa. Riihimäkeläisillä taasen on niin paljon matkustusvaihtoehtoja, että sieltä ei montaa matkustajaa kyytiin nouse.

Eilen juttelimme rautatieharrastajaporukassa junien aikatauluista. Yöaikaan toiset matkustajajunat saattavat olla liikennepaikoilla jopa puoli tuntia aikataulustaan etuajassa. Ratakapasiteettia on öiseen aikaan viljalti, mikä ei tietysti paljon lohduta ruuhka-ajan myöhästymisistä kärsiviä. Entisaikojen liikenteenohjausjärjestelmän ja nopeus- ym. muiden teknillisten rajoitusten vuoksi noin huomattava aikataulujen edellä olisi ollut toivottavaa. Itse asiassa aikataulunsa alittava veturinkuljettaja olisi syyllistynyt virkavirheeseen.

VR:n web-sivujen Junien kulkutiedot -palvelu on minusta asiallinen. Sen kautta liikenteenohjaajat tarjoavat kenelle tahansa matkustajajunien kulusta kiinnostuneelle saman ajankohtaisen tiedon kuin VR:n omalle liikennehenkilöstölle. Nyt sivusto tietää kertoa mm. sen, että tätä junaa oli eilen illalla viivästyttänyt Ylitornion ja Kemin välillä eläimen allejäänti. Kysäisin konduktööriltä, että poroko tuli litistettyä, mutta Seinäjoelta työvuoroon tulleena hän ei osannut sanoa. Juttelimme hetken mainitusta verkkopalvelusta, jonka hyödyntäminen voisi joissakin tapauksissa säästää matkustajalta myöhästymisen aiheuttaman pettymyksen.

Hämeestä Uudellemaalle siirryttäessä kostea lumisade on vaihtunut vedeksi.

Sisustamista

Viime kesänä Aamulehden asumisliitteessä esiteltiin henkilö nimeltä Paskasieppo, jonka asumisoloissa ei olut kehumista. Hänellä kerrottiin tuolloin olleen maailmankaikkeuden viimeinen Rocky-vuodesohva. Lehtitieto oli virheellinen sikäli, että viimeiseksi taisi jäädä tämän torpan vastaava huonekalu.

Minä pidin sohvasta, mutta puolisoni ei erityisemmin. Hän päätti jo kuukausia sitten hankkia uuden. Sen toimitus viivästyi, mutta eilen tuli viimein aika vaihtaa sohvaa.

No, eihän Rocky vanhemmiten enää kaunis ollut, ja eiköhän tähänkin totu. Ainakin eilisiltana nukahdin turhankin ajoissa.

Raudan nostelua

Viime aikoina Aamulehdessä on taajaan keskusteltu kuntosalien hinnoista. Tampereen kaltaisissa kaupungeissa niiden tarjoamia palveluja monet pitävät kalliina. On jäsenmaksua ja jos jonkinlaista palvelumaksua, ja niihinkin tarjolla vain kuukausi- eikä käyttökertahinnoittelua.

Monet ovat toki valmiita sijoittamaan rahaa hyviin harrastuksiin, mutta kyllä jäsenmaksuun plus kuukausimaksuihin perustuva hinnoittelu melkoiselta rahastusautomaatilta tuntuu.

Kotikylän urheiluhallin kuntosalilla ei kysellä jäsenyyksien perään, ja kymmenen käyntikerran sarjakortteja myydään kolmellakympillä. Haluaakohan pikkukaupungin hallimestari näyttää lehtikeskustelun tiimoilta mallia isomman kylän kollegoilleen, kun on alkanut tarjota sarjakortin ostajille ensimmäisen käyntikerran ilmaiseksi.

Putkiaivoisuutta tunnistan itsessäni, mutta nyt putkituntoisuuttakin. Tosin luontaisesti moniajavampi salikaveri kertoi huomanneensa itsellään saman. Kokeilin nimittäin yhdistää jalkaprässin ja hauiskäännön. En ole treenannut käsiä mitenkään ahkerasti,ja käsipainot tuntuivat raskailta. Jalkatyö sen sijaan paljon kevyemmältä kuin yleensä, vaikka nostettavaa oli saman verran kuin ennen. Ja että osaakin "väärä" käsi väsyä paljon vasenta nopeammin.

Tietokoneasennusta

Muilta osin päivä on mennyt nörtteillessä. Se on ollut oikein hyvää ajanvietettä varsinkin nyt, kun en leipätyössä ole viime kuukausina ollut kovin paljon näiden asioiden kanssa tekemisissä. Pysyy jonkinlainen tuntuma asioihin.

Jo kuudetta vuotta hyvin palvellut pöytätietokoneeni oli vähitellen alkanut osoittaa väsymisen merkkejä. Muistinlisäys edelliskesänä auttoi vähäksi aikaa, mutta esimerkiksi uuden prosessorin tai edes näytönohjaimen hankinta ei tuon ikäiseen laitteeseen oikein onnistu.

Ajattelin, että kokonaan uutta konetta kustannustehokkaampi ja ekologisempi vaihtoehto on tehdä kunnollinen sisuskalujen uusiminen. Vanhasta koneesta käyttökelpoista oli ulkoisten oheislaitteiden lisäksi kotelo, levykeasema, äänikortti, WLAN-kortti ja kaksi DVD-asemaa. Virtalähde tuli vaihdettua puolikilowattiseen syksyllä, joten sen osalta komponentinvaihtokapasiteettia piti olla.


Maadoitusranneketta ei ole unohdettu!

Tällainen kokoonpano tuli asennettua (hardware-puolen ajankohtaistuntijat voinevat kommentoida, oliko uudistus järkevä):
- emolevy MSI K9A2 Platinum
- prosessori AMD Phenom Quad-Core 9600
- työmuisti Buffalo 4 GB, 800 MHz
- näytönohjain PNY Quadro NVS 285
- kiintolevyt Seagate Barracuda 7200.10, 320 GB.

Ennen vanhan koneen purkamista olisi ollut syytä tehdä RAID-ohjaimen ajurilevyke. Talouden muissa koneissa kun ei levykeasemaa ole. Windows Vistan asennusohjeiden mukaan käyttöjärjestelmä osaa hakea RAID-ohjaimen ajurit CD/DVD-levyltä tai vaikka USB-muistitikulta, mutta ainakaan tämän emolevyn Promise-ohjaimen osalta lupaus jäi tyhjäksi. Lähin levykeasemallinen kone löytyi veturitallilta museoympäristöstä, ja siellä sorvattu ajurilevyke toimi uuden koneen asentamisessa vanhaan Windows-tapaan.

Toinen vinkki Vistan asentajille: USB-muistitikun kytkettynä oleminen ensimmäisen uudelleenkäynnistyksen jälkeen näyttää olevan myrkkyä. Virheilmoitus kuulosti melko kohtalokkaalta: sen mukaan Windowsia ei voida asentaa tähän laitteistokokoonpanoon. Voisi olla informatiivisempaa kehottaa asentajaa irrottamaan ylimääräiset muistilaitteet, mutta vakioiduilla virheilmoituksilla päästään tietysti helpommalla.

Asennuksen jälkitoimia lienee luvassa vielä hyvän aikaa. Nyt päivitysten hakeminen Windows Updatesta kaataa järjestelmän - Vistakin osaa "BSoD":n aivan kuin ehdan Windowsin pitää. Virheilmoitus "IRQL_NOT_LESS_OR_EQUAL" on usein merkki laitteisto-ongelmista. Esimerkiksi WLAN-kortille ei ole kuin XP-version ajurit, ja sen hallintaohjelma piti jättää kokonaan asentamatta. Verkkoyhteys kyllä toimii. Näytönohjaimen piirisarjan Windows Updatesta haettua ajuriakaan en ihan epäilyksittä päästäisi. Onpahan pähkäiltävää joksikin aikaa.

Tietokoneasennuksesta aiheutuu sellainenkin ongelma, että uusimpia saapuneita sähköposteja on ainakin toistaiseksi kateissa (vanhan POP3-postiprotokollan käyttäminen postilaatikon puhtaana pitämisessä on toki kohteliasta palvelimen ylläpitäjää kohtaan, mutta aiheuttaa helposti tällaisia ongelmia). Eilen tai tänään saapuneisiin posteihin vastaamattomuus ei ole pahantahtoista boikotointia vaan teknillistä sähläystä. Pahoittelen.

Elokuvailta

Puolisoni ja minä vietimme eilen pitkästä aikaa elokuvaillan. Tietokoneruudulla katsottavana oli vuoden 2007 osa J. Ahtiaisen "Museojunia Suomessa" -sarjasta. Kyseessä oli lähes kaksi- ja puolituntinen "producer's & director's & cameraman's cut" -versio.

Suomalaisten museojunien vuoden 2007 odysseia alkaa Venetmäen liikennepaikalta, jossa liikenteenohjaus tapahtuu viimeisiä hetkiään perinteisen junasuorituksen menetelmin. Toinen vaikuttava "hetki ennen museaaliseksi muuttumista" -jakso kuvaa Dv16:tta arkityössään.

Raskaiden dieselveturien matkassa ajellaan muunmuassa Turun satamaan ja Raumalle. Dv16:n vetämän erikoislaatuisen kuorman kanssa päästään yli 500:aa näyttäville kilometritolpille, ja höyryn voimalla mennään niin Taavettiin kuin Valkeakoskelle, sauhutaan päärataa ja kapearaiteista.

Suomalaisista museojunista sopii kertoa suomalaisen filmitaiteen keinoin. Puhumisen sijasta pitkiä hitaita katseita. Pysäytyskuvia valaisimiin ja ihmiskasvoihin. Heinäpeltoja ja Pohjanmaata. Yksinäinen mies lihasvoimin matkalla pohjoisessa suomaisemassa. Eldankajärvi ja Äänislinna. Räntäisen Helsingin katukuilut ja rannalla riveissä seisovat nosturit. Pysähtyneen kesäpäivän ränsistyneet maalaistaajamat, joissa yksinäinen kulkukoirakin tekisi liikenneruuhkan.

Sen yhden pakollisen kerran näytetään, kun juna syöksyy tunneliin. Mutta umpitunnelissa ollaan pidempiäkin jaksoja ja sauhutellaan raskaamman päälle. Ja kuten kuuluu, onnellisen lopun sijasta elokuva päättyy katastrofiin.

Tarinaa kantava vahva symboliikka konkretisoituu vesikarahviin ja pahvimukiin, joka luo jännitteen retrohenkisen sitruunalimonadipullon kanssa.

Henkilösivuosissa mm. J. S. Järvinen, T. Niemi, T. Vaittinen, J.-P. Viitanen. Konepääosissa Dm7, Dr12, Dr13, Dv16, Hr1, Tk3, Vr1 sekä JMR:n höyrykalusto.

Suosittelemme.

Ruotuväkeen

Tänään astui noin 15 500 varusmiestä palvelukseen. Menestystä heille. Sotaväessä opittavia taitoja ei toivo koskaan tarvittavan, mutta varautuminen on valitettavasti aina tarpeen ja siksi kunnioitettava ratkaisu nuorelle ihmiselle.

Siviilipalvelus on toinen yhtä kunnioitettava tapa varautua yhteiskunnan ongelmatilanteisiin.

Mutta oli kysymys siten varusmies- tai siviilipalveluksesta, sen todellinen hyöty mahdollisessa kriisitilanteessa on kysymyksen arvoinen asia.

Reserviläisten vähäisistä kertausharjoitusmääristä on jo pitkään kannettu huolta monilla maanpuolustustahoilla. Jonkinlaiseksi korvikkeeksi luotu maakuntajoukkojärjestelmä näyttänee toimivuutensa myöhemmin. (Maakuntajoukkoideaa jotkut näyttävät arvostelevan pelkän arvostelun vuoksi tai sitten on jääty ideologiapöhnässä jonnekin viime vuosisadan alkuvuosikymmenille. Esimerkiksi Nokian vesihuollossa avustavaa komppaniaa on naureskeltu ämpäriplutoonaksi ja ties miksi. Ei ole vaikea kuvitella, että tyhjännaurajina ovat sellaiset tahot, jotka eivät olisi olleet valmiit uhraamaan työpanostaan kriisin alkuvaiheessakaan, kun tilanne oli kiireellisin ja viranomaisten apuna siviililuonteisia Vapaaehtoisen pelastuspalvelun järjestöjä.)

Vähintään yhtä suuri koulutuksellinen vaje koskee monia siviilipalveluksen suorittaneita. Heille ei edes teoriassa ole tarjolla paljonkaan harjoittelumahdollisuuksia (mainittu VAPEPA yhtenä harvoista poikkeuksista). Mahdollisen kriisin sattuessa siviilipalvelushenkilöstöä tarvitaan taatusti sosiaali- ja terveydenhuollossa, pelastustoimessa ja teknisen infrastruktuurin ylläpitotyössä eli tehtävissä joiden osaamisvaatimus on hyvin verrannollinen moniin Puolustusvoimien asevelvollisille tarjoamiin tehtäviin.

Viimeksi mainittua taustaa vasten en pidä "kirjastosivariutta" kovin järkevänä palvelusmuotona. Kirjastot ym. kulttuuripalvelut käyttävät mielellään siviilipalvelustyövoimaa. Normaalioloissa asialla on jo se kielteinen vaikutus, että tämänkaltainen "orjatyövoima" vie työmahdollisuuksia alan ammatillisen koulutuksen hankkineilta, koska jotkut ainakin ns. sisääntuloammatteihin liittyvät työt teetetään sivareilla. Toinen ongelma koittaa mahdollisen kriisin sattuessa, kun kirjastossa tai vastaavassa paikassa palveluksensa suorittanut päätyy palvelemaan isänmaataan paljon todennäköisemmin vanhainkodissa, terveyskeskuksessa tai kaivurin apuhenkilönä kuin kulttuurilaitoksessa.

Missään tapauksessa en tarkoita moittia "kirjastosivareita" lintsareiksi. Vika on tässä kohden puhtaasti järjestelmässä, ei ihmisissä.

Ei ole mukavaa joutua sijoitetuksi uuteen tehtävään harjoittelematta. Olen itse joutunut siihen aikanaan aseellisella puolella. Kyseessä oli tietenkin harjoitus ja siten lupa oppia asioita kantapään kautta. Mutta tosipaikan tullen olisi vitsit vähissä niin aseellisella kuin aseettomalla.

Viimein eläkkeelle?

vaunut.orgin havaintopalstalla arvaillaan, että Dv16-vetureiden käyttö on viimein päättymässä. Sen mukana katoaa 1950-luku rautateiden arkipäivän liikkuvasta kalustosta (pahoittelen, että tähän hätään on linkittää "vain" museoajokuva: ahkera kameran mukana kantaminen syksyn Helsingin työmatkoilla kun ei tuottanut saalista).

Dv16-sarjan veturit - alkuperäiseltä sarjamerkiltään Vv16 - on valmistettu Tampereella vuosina 1962-1963, mutta sarja pohjautuu samankaltaiseen, jo 1950-luvun lopulta saakka rakennettuun Vv15-sarjaan (sittemmin Dv15). Dv16:n erona Dv15:een on päämoottorin ahtoilman jäähdytys, minkä vuoksi moottorin tyyppi eroaa vanhemmasta sisarestaan L-kirjaimen verran (Ladeluftkühler). Näinollen Dv16:n moottoriteho, vajaa 700 kW, on hieman suurempi kuin Dv15:n. Lisäksi Dv16:n pyörien halkaisija on 90 mm suurempi kuin Dv15:ssä, mikä yhdessä suuremman moottoritehon kanssa antoi Dv16:lle suurimmaksi sallituksi nopeudeksi 85 km/h vanhemman sisaren 75 km/h:n sijasta. Täten myös vetovoimakäyrät ovat sisaruksilla aavistuksen verran eri muotoiset.

Vuosia sitten muuan pitkän linjan rautatieharrastaja ennusti, että Dv15-16-sarjasta tulee käyttöikänsä puolesta uusi "Kana". "Kanoja" eli L1-sarjan (vuoden 1942 jälkeen sarjamerkkinä Vr1) vaihtovetureita käytettiin vuodesta 1913 vuoteen 1975. Yhtä pitkäksi ei näiden Dv-sarjan kytkintankoveturien käyttöikä ehdi muodostua, vaikka aloitus laskettaisiin Vv15:n - tai jopa teknisen esi-isän eli Vr11:n - käyttöönotosta eli vuodesta 1958 alkaen.

Printed media strikes back?

vaunut.org-palvelun tulevaisuutta pohdittiin uusimman Resiina-lehden pääkirjoituksessa. Palvelun kehittäjä ja ylläpitäjä J. Määttä on pyytänyt Resiinaa ottamaan palvelun hoidettavakseen, mihin Resiinan toimituskunta on ollut suostuvainen.

Pääkirjoituksessa mainittiin mahdollisista käyttömaksuista tai kuvien lisäysoikeuden rajaamisesta vain Resiinan tilaajille (eli käytännössä kustantaja- tai muiden yhteistyöyhdistysten jäsenille). Toistaiseksi tällaista ei näytä tehdyn, mutta Resiinan nimeämät vaunut.org-moderaattorit lienevät jo nyt tai ainakin pian työssään.

Alunperin Köykän herrasväen talkootyönä syntyneellä Blogilistallakin on kuulemma nykyään jotakin tekemistä Helsingin Sanomien kanssa.

Mielenkiintoisia tapauksia niinsanotusti digitalisoituvassa mediakulttuurissa.

Elämänparannuskuukausi

Varma tammikuun merkki ainakin meille lankapuhelimen (varmaankin myös muun julkisissa luetteloissa esillä olevan puhelinnumeron) omistaville on se, että kotiin soittelee ahkerasti terveyslehtikauppiaita. Sähköpostiinkin on alkanut muutaman kuukauden tauon jälkeen tulla tarjouksia mitä moninaisimmista muka seksuaaliterveyttä parantavista tuotteista.

Pitää yrittää olla teemassa mukana.

Tipattoman tammikuun suosion kerrotaan nousevan erityisesti nuoremman väen keskuudessa. Sopii keski-ikäisellekin: joulun aikana sisäinen lämmike ei rajoittunut viinilasillisen eikä käpykakun rommiaromiin.

Ulkoisiakin lämmikeasioita on paranneltu. Eilen kävi luottosähkömies asentamassa uudet lattialämmityksen ohjausyksiköt ja termostaattikaapelit saunatiloihin ja puolisoni ateljeehuoneeseen. Tunnettuja lienevät ne tarinat, joiden mukaan viallinen lattialämmityksen termostaatti on aiheuttanut hurjia sähkölaskuja. Urbaanilegendoja tietysti koska moinen ylilämpeneminen ei voine jäädä havaitsematta lämmitetyllä lattialla kävellessä. Mutta järkevä käyttöikänsä tällaisilla komponenteilla on, ja aikaisempaa tarkempi termostaatti on aina kotiin päin.

Samalla sovittiin kattolämmityksen korvaajasta rakentamisesta kolmanteen alakerran huoneeseen. Kattolämmityksiä ei kuulemma enää rakenneta uudiskohteisiin kovin paljon, mitä en ihmettele. Kattolämmityksen toimintaperiaatteessa verrattuna muihin suoran sähkölämmityksen implementointeihin ei ole isompaa vikaa, mutta elementtien vioittumisherkkyys on pysynyt suurena kautta vuosien ja vuosikymmenten. Se aiheuttaa monenmoista harmia ja rahanmenoa. Muita kodin energiatehokkuutta parantavia suunnitelmia on syytä jatkaa.

Nyt lämmittää takka. Kesällä saadut ja pihassa uuniin mahtuviin mittoihin pätkityt veturinhalot ovat olleet lämpimän syksyn johdosta riittoisia. Niillä on lämmitetty tähän saakka, ja jäljellä on vielä vähän ennen kuin pitää palata aikaisemmin hankittuihin.

Elämänparannuskuukauden merkkejä sekin, että urheiluhallin kuntosalilla oli selvästi enemmän väkeä kuin yleensä viikonloppuiltapäivisin. Varsinkin pariskunnat olivat lähteneet pumppaamaan.

Illan himmeä valaistus karkotti potentiaaliset vieraat. Luulivat, että ei olla kotona. Olimme kyllä, parasta aikaa ruokapöydässä, mutta meillä pidetään vähäisistä valoista.

Vain vähän lunta maassa

Aamupäivä Resiina-lehden parissa. Mustakantisen ovat tehneet. Hybristä, on satunnaisen lukijan helppoa ajatella, mutta pitkälti samat kirjoittajat asialla ovat kuin edellisessä mustakantisessa numerossa 2/1987.

Uudenvuodenpäivän työsarkani on ollut Museoveturiseura ry:n jäsenrekisterin siirtäminen ohjelmasta (periaatteessa Paradox 7-sovellus, käytännössä Word Perfect 6.1 -tiedosto) toiseen. Apuna on ollut myös joskus 1980-1990-lukujen taitteessa hankituksi tullut kansio, jossa matkapuhelinnumeroita oli vain vähän, ja moni niistä 949-alkuisia.

Tämä työ olisi pitänyt tehdä aiemmin.

Ryhdyin stalkkeriksi ja ajattelin, että ainakin puhelinnumerot on syytä päivittää ajantasaisiin. Soneran asiakkaiden "Finder"-palvelu päättyi vuodenvaihteessa. Tiedonhaku lienee pikkuhiljaa tulossa yhä maksullisemmaksi. Piti käyttää työmaan kustantamaa vastaavaa.

Jäsentietoja on aikanaan tullut tallennettua myös Borland Paradox - nimisellä ohjelmistolla tehtyyn sovellukseen. Paradoxin aito ja lisenssinmukainen asennuslevy versiolle "For Windows 95 & Windows NT" löytyi työhuoneen kirjahyllystä, mutta minkäs tekee. kun asennusohjelma väittää levytilan loppuvan, vaikka vanhan kunnon MS-DOSin käynnistystä jäljittelevien tiedostojen komennot ties hyvänsä mitä tilaa.

Hitto sentään, kun pystyttäisiin sopimaan tallennustavasta,joka olisi edes muutaman sata vuotta paperille kirjoitettuun verrattavissa olevan pysyväislaatuista. Tekniikan volatiilisuutta pelkään taannoin linkittämäni Perseus-projektinkin kohdalla: XHTML:t, XML:t ja PDF:t, varsinaisista tallennus- ja liitäntätekniikoista puhumattakaan, ovat kaikki pelkkiä oman aikansa himmeitä johtotähtiä.

Työhuoneen kalenterikuva on Turusta, vuodelta 1995. Joko senaikuiset kuvat ovat museaalisia?

Hillittyä pauketta

Työpäivän jälkeen istuin linja-autossa rautatieasemalle saakka. Aikomuksenani oli muistaa kotikylän rautatiehistoriaa ostamalla 131-vuotiaan ajanjakson viimeisenä päivänä vielä yksi matkalippu. Virkailija kertoi, että heille ei ole konsernin taholta annettu mitään ohjetta lipunmyynnin lopettamisesta vuodenvaihteessa. Taannoin paikallislehti taisi tehdä ylilyönnin uutisoidessaan lipunmyynnin loppumisesta. Olisi nytkin pitänyt tarkistaa asia asianosaisilta tahoilta itseltään. Seuraava rautatieajanlaskun käännekohta lienee touko-kesäkuun vaihteessa aikataulukauden vaihtuessa.

Kotiin kävellessä tunsin hetken ajan miltei vastustamatonta kiusausta käväistä räikeällä Rakettimyynti-kyltillä viitatussa kaupassa. Jätin kuitenkin käymättä. Emme ole ampuneet raketteja enää olympiadiin. Ruutia ja roskaa sataa tarpeeksi näillä kulmillakin, kun parissa talossa nuori polvi on ehtinyt pikkutykkimiehen ikään. Mutta tunnustettava on, että jokin paukuttelun ajatuksessa olisi itseänikin vielä viehättänyt.

Tämän torpan asukkaille työvelvoitteeton uudenvuodenaatto on harvinaista herkkua. Juhlistimme tekemällä perunasalaatin ja käpykakun. Takkatuli, lämmittävä juoma ja radio viihdyttävät iltaa.

Kulutusjuhlintaa

Puolisoni ja minä innostuimme ajelemaan Lempäälän Ideapark-kauppakeskukseen katsomaan, josko alennusmyynneistä olisi löytynyt jotakin tarpeellista. Vaikka talven tulo näyttää yhtä kitkaiselta kuin vuosi sitten, ostettiin hiihtoasut ja Muumilaakson talvimaisemin kuvitetut petivaatteet.

Ideaparkin idea olla jotakin muuta kuin äärimmäisyyksiä myyvä koko kansan kauppakeskus taitaa olla sammumassa. Nimittäin autolla tullaan Lempäälän kokoiseen kylään rahapussin nyörit avoinna, jos tarjolla on joko halvan tavaran maineella ratsastavia suuria sekatavarakauppoja tai taiteellisuudella tai muodilla myyviä yhden asian "pikkuputiikkeja" (lainausmerkit siksi, että yhden hengen työpanoksen varassa toimivat varsinaiset pikkuliikkeet tuskailivat jo muutama kuukausi kauppakeskuksen avaamisen jälkeen). Sen sijaan isoista huonekaluliikkeistä yksi on lopettanut ja toinen lopettamassa.

Huonekaluliikkeitä ajatellen eräs heikko signaali tuli havaittua. Kauppakeskuksessa nimittäin ei ole eikä ole ollut futon-tyyppisiä vuoteita myyviä liikkeitä. Täysin mutu-pohjalta esitän arvelun, että signaalilla on merkitystä sikäli, että futonien potentiaaliset ostajat yhtäältä ovat sitä väkeä, joka kansantalouden ikärakenteen muutoksen myötä vastaa yhä suurenevasta osasta kotimarkkinakysynnän volyymia, mutta toisaalta he eivät juuri yksityisautoile.

Jos Ideapark haluaa olla muuta kuin ison mittakaavan Kakkostien kauppakeskus, se joutuu panostamaan markkinasegmentin kannalta otollisempiin kuluttajaryhmiin eli esimerkiksi autokauppaan. Ideaparkin nokkamies T. Sukari on tämän todennut ja ryhtyy alkavana vuonna rakennuttamaan 80 000 neliömetrin Retailparkia auto- ja rautakauppoja varten Ideaparkin naapuriin. Autoiluun toki liittyy monia heikkoja ja vähän voimakkaampiakin lähes jokaisen tunnistamia signaaleja, mutta luulen, että autokaupan bisnes on Ideaparkin tyyppisessä ympäristössä vahvemmalla pohjalla kuin esimerkiksi huonekalukaupan.

Ale-hiihtoasuja kun ei päästy ladulle uudistamaan, oli saunalenkiksi tyytyminen kevyempään vaatetukseen ja raudan nosteluun.

Iltavieraina kävi kolme läntisen Uudenmaan ja eteläisen Pirkanmaan viisasta miestä matkalla Ylistarosta omalle maalleen. Munktellin tähti oli jälleen heitä Pohjanmaalle johdattanut. Eskolle onnittelut: 404 muistikortille tallennettua Volvon valmistamaa traktoria kolmen vuoden aikana on aikamoinen saavutus.

Viattomien lasten päivä

Tänään on ollut vanhan kalenterin mukainen neljäs joulupäivä. Suurten kirkollisten juhlien kolmannet ja neljännet päivät - joulupäivien lisäksi on tunnettu ainakin kolmas ja neljäs pääsiäispäivä sekä kolmas helluntaipäivä - olivat ns. pikkupyhiä. Niitä ei vietetty samanlaisella hartaudella kuin edeltäneitä pyhiä. 1600-luvun puolivälistä alkaen näinä päivinä ei Turun hiippakunnassakaan, silloisessa Suomessa, pidetty kirkonmenoja. Kansa vietti päiviä kevyehköjen töiden merkeissä. Suosittua oli ajoittaa talkoot tällaisille "arkipyhille" varsinkin 1600-luvun lopulta alkaen, jolloin protestanttisen puhdasoppisuuden hengessä kiellettiin talkoiden - ja niihin olennaisesti liittyneiden huvitilaisuuksien ja juominkien - järjestäminen lauantaisin ja aattopäivinä.

Taloudellisessa mielessä pikku- eli arkipyhiä ei katsottu hyvällä. Talonpojat päättivät itse työajoistaan, mutta palkollisen työvoiman käyttöä pikkupyhät häiritsivät. Jo uskonpuhdistuksen aikana kuningas Kustaa Vaasa kirjelmöi, miten yleisinä juhlapäivinä tulisi pitää vain Raamattuun perustuvia päiviä, mutta saatiin odottaa aina "hyödyn aikakaudelle", 1770-luvulle saakka, että joulun pikkupyhät hävisivät virallisesta juhlapäiväkalenterista. Kansa kuitenkin teki omia puuhiaan, talkoili ja harrasti talkoiden oheistoimintaa vielä pitkään siellä, missä uutta määräystä ei tarkasti valvottu.

Neljäs joulupäivä on vanhan kristillisen perinteen mukaan nimetty "Viattomien lasten päiväksi". Aivan viime vuosina on kansankirkkomme ryhtynyt jälleen sitä tuomaan esiin muun muassa "enkelikirkkojen" muodossa.

Päivän juuret ovat paljon kauempana historiassa kuin edellä Kustaa Vilkunan "Vuotuisesta ajantiedosta" luettavissa oleva meikäläinen kansanperinne. Viattomien lasten päivää vietetään kristilliseen perinteeseen kuuluvan Betlehemin lastenmurhan muistoksi. Kanonisista evankeliumeista vain Matteukseen tämä tarina on tallennettu (2: 26-18):

Kun Herodes huomasi, että tietäjät olivat pitäneet häntä pilkkanaan, hän raivostui. Hän antoi käskyn, että Betlehemissä ja sen lähistöllä oli surmattava kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat pojat, sen ajan perusteella, jonka hän oli tietäjiltä saanut selville. Näin kävi toteen tämä profeetta Jeremian lausuma ennustus: Ramasta kuuluu huuto, itku ja kova valitus. Raakel itkee lapsiaan eikä lohdutuksesta huoli, sillä heitä ei enää ole.

Muut evankeliumit sen paremmin kuin synoptisten evankeliumien yhteiseksi perustaksi 1800-luvulla tehdyssä tutkimuksessa rekonstruoitu "Loqiaquelle" eli Q-lähde, eräänlainen Jeesuksen opetuspuhekokoelma, eivät lastenmurhatarinaa tunne.

Lieneekö Matteus liittänyt evankeliumiinsa omiaan, jotta saisi profeetallisen ennustuksen näyttävän toteenkäyneeltä? Kirjoittaja - oli hän sitten Jeesuksen oppilaaksi ryhtynyt publikaani-Matteus, kuten toisinaan on uskottu, tai sitten joku aivan muu, myöhemmin elänyt - oli mitä ilmeisimmin juutalainen, jonka teologisissa käsityksissä profeetoilla oli vankka sijansa.

Vai ottiko kirjoittaja aiheensa hieman erilaisesta lapsenmurhasta, josta ovat muutkin kirjoittaneet? Nimittäin Juudean kuningas Herodes Suuri oli vanhoilla päivillään rappeutunut sivistyneestä ja taitavasta reaalipoliitikosta pahemman luokan tyranniksi.

Herodes ei ollut syntyjään juudealainen. Hän oli ylhäistä syntyperää Idumeasta, jota ainakin Vanhassa Testamentissa kutsutaan Edomiksi. Juutalaiset makkabealaiset valloittivat muutama vuosikymmen ennen Herodeksen syntymää Idumean - joka tietyissä vaiheissa aiemminkin oli kuulunut Juudeaan, mutta vapautunut jälleen - ja käännyttivät suuren osan sen väestöä juutalaisuuteen.

Rooman ensimmäisen triumviraatin voimahahmo Pompeius liitti 60-luvulla eaa. Juudean osaksi Rooman valtakuntaa. Sittemmin Herodeksen isä Antipatros ryhtyi aktiiviseksi triumviraatin toisen suuren miehen, Julius Caesarin, tukijaksi ja osaltaan auttoi tätä pääsemään valtaan Pompeiuksen kuoltua. Vastineeksi tästä Caesar nimitti Antipatroksen Juudean hallitsijaksi.

Mikään pikkunilkki ei Antipatroksen poika Herodes ollut, vaikka kristillinen perinne hänet mieluusti sellaisena esittää. Lisänimi "Suuri" on historian mittakaavassa ansaittu. Hän sai jo nuorena vastuullisia tehtäviä ja menestyi niissä. Perittyään Juudean hallinnan isänsä jälkeen hän toimi Rooman strategisten tavoitteiden mukaisesti. Paitsi että hän menestyksekkäästi puolusti alueitaan Rooman vihollisvaltiota Parthiaa vastaan, hän levitti hellenististä kulttuuriperintöä harjoittaen runsasta rakennustoimintaa ja kulttuurillisia rientoja.

Herodes pelasi isoilla panoksilla Rooman imperiumin valtapolitiikassa sellaisten miesten kuin Marcus Antoniuksen ja Octavianuksen kanssa. Caesarin murhan jälkeen Herodes oli hetken aikaa väleissä Caesaria vastustaneen liikkeen pääsuunnittelijoiden Brutuksen ja Cassiuksen kanssa, nämä kun olivat paenneet Caesarin kannattajien kiukkua Syyrian provinssiin. Kun tilanne kuitenkin kääntyi toisen triumviraatin - Caesarin surmaajia vastaan taistelleiden Antoniuksen, Octavianuksen ja Lepiduksen - hyväksi, Herodes liittoutui näiden kanssa jääden triumviraatin sisäisissäkin kiistoissa lopulta voittaneelle eli Octavianuksen puolelle. Herodes sai vahvan suosijan, kun Octavianuksesta aikanaan tuli Rooman ensimmäinen keisari, kunnianimeltään Augustus. Rooman tuella ja Roomaa tukien Herodes liitti Juudeaan synnyinmaansa Idumean sekä lisäksi Galilean ja Samarian.

Mutta juutalaisten mieleen ei Herodes ollut. Varsinkaan puhdasoppisen juutalaisuuden puolesta kiivailleet fariseukset eivät häntä hyväksyneet hänen edomilaisuutensa vuoksi - olihan Mooseksen kirjojen perinteessä edomilaiset yhdistetty hölmöläishahmo Esauhun. Jo valtakautensa alkupuolella hän oli surmauttanut juutalaista yläluokkaa edustaneita saddukeuksia. Erityisesti Herodeksen toteuttamaa Rooman valtakunnan kotkatunnuksen pystyttämistä Jerusalemin temppeliin fariseukset eivät voineet antaa anteeksi. Herodes oli monien juutalaisten odotuksiin nähden yhtäältä liian maallinen ja toisaalta liian kansainvälinen johtaja. Häntä kiinnostivat enemmän Rooman imperiumin valtapelit kuin juutalaisuuden henkinen ja hengellinen perintö. Ehkä kielteinen näkemys hänestä on jäänyt kristikunnalle juutalaisten evankeliuminkirjoittajien perintönä. Siihen kuvaan ajatus lastenmurhastakin sopii, yksi synti lukuisten muiden joukossa.

Ei niin, että Herodes olisi ollut esimerkillinen hallitsija. Viimeisinä vuosinaan hän muuttui vainoharhaiseksi tyranniksi. Hän muun muassa surmautti kolme poikaansa, joiden uskoi juonittelevan itseään vastaan. Myös vaimonsa Mariammen ja muita läheisiään hän murhautti.

Ei liene kaukaa haettu ajatus, että hallitsijan omien poikien surmaaminen on järkyttävyydessään saanut kokonaisen kaupungin lastenmurhan mittasuhteet vuosikymmenten kuluessa - varsinkin kun Betlehemin lastenmurhaa muistelee evankelistoista vain juutalaisinta ajatusmaailmaa edustava Matteus. Herodeksen teettämä viimeinen lapsenmurha, oman pojan Antipaterin surmauttaminen, tapahtui vain muutamia päiviä ennen vanhuksen kuolemaa ilmeisesti vuonna 4 eaa.

Herodes Suuren kolkkoa jälkimainetta vahvistivat hänen Herodes-nimeä kantavat poikansa, jotka jakoivat hallitusvallan isän kuoleman jälkeen. Herodes Arkhelaos hallitsi omia alueitaan niin kelvottomasti, että Rooman piti lähettää Syyrian legaatiksi neljää legioonaa komentamaan ja asioita selvittelemään Raamatustakin tuttu Quirinius. Toinen eloon jääneistä pojista, Herodes Antipas jää ainakin Raamatussa epäedulliseen valoon, hänet kun mainitaan Johannes Kastajan surmauttajana ja Jeesuksen pilkkaajana. Nämä kaksi veijaria purkivat isänsä rakentaman valtapoliittisen perinnön ja jotta he eivät olisi saaneet isompaa vahinkoa aikaan, keisarit Augustus ja tämän seuraaja Tiberius järjestivät heidät kukkoilemaan Galliaan (kolmas poika, Herodes Filippos, sen sijaan tunnetaan vähämerkityksisenä mutta tehtävänsä veljiään tai velipuoliaan asiallisemmin hoitaneena perinnönjakajana).

Tapahtumien ajoituksesta

Herodeksen kuolinvuodesta ei olla aivan yksimielisiä, mutta melko selvä on, että Luukkaan Jouluevankeliumin kertomus verollepanosta ja Matteuksen kirjoittamat Herodeksen väkivaltaiset tempaukset valtakautensa loppuaikoina eivät ole ajoituksellisesti yhteensovitettavissa. Tulkoon siis kirjoitetuksi muutama huomio verollepanosta ja sen toteuttajista.

Karthagolainen noin vuosina 155-230 elänyt kirkkoisä Tertullianus - nimi koko komeudessaan kuuluu Quintus Septimius Florens Tertullianus - kirjoitti opponoidessaan reilu vuosisata aiemmin syntynyttä kilpailevaa kristillistä suuntausta, markionilaisuutta, vastaan (Adversus Marcionem, IV.19):

Sed et census constat actos sub Augusto nunc in Iudaea per Sentium Saturninum, apud quos genus eius inquirere potuissent.

Tertullianus lienee kirjoittanut ajan sivistyneistön tapaan kreikaksi, mutta meille on säilynyt vain latinalainen käännös. Tiettävästi Tertullianus on ainoa kirjoittaja, joka korjaa verollepanon ajoitusvirheen - se ei ole hänen tekstinsä varsinainen tarkoitus tällä kohtaa, vaan osa laajoja perusteluja, joilla hän tuomitsee ne kustomoinnit, joita Markion teki Luukkaan evankeliumille.

Tertullianuksen mukaan on "hyvin tunnettua", että verollepano tapahtui Sentius Saturninuksen ollessa Syyrian legaattina eli käskynhaltijana. Luukkaan evankeliumissa väitetään käskynhaltijana toiminen tuolloin (Publius Sulpcius) Quiriniuksen - joka korkea-arvoisena virkamiehenä luultavasti itse kirjoitti nimensä mieluummin kreikaksi, siihen tapaan kuin mekin sen ennenvanhaan Jouluevankeliumista luimme: Kyrenios.

Quirinius hoiti legaatin virkaa kuitenkin vasta, kun Herodes Suuri oli kuollut - itse asiassa Quirinius lähetettiin paikkailemaan tilannetta Herodeksen yhden pojan, Herodes Arkhelaoksen sotkettua asioita päästyään valtaan isänsä jälkeen. Tässä yhteydessä, vuonna 6 jaa., Juudea liitettiin Syyrian provinssiin. Ei näytä mahdolliselta, että Herodes Suuri ja Quirinius olisivat vaikuttaneet Juudeassa samaan aikaan.

Herodes Suuren vielä eläessä, vuosina 9-6 eaa., Syyrian legaatin virkaa hoiti Tertullianuksen muistama (Gaius) Sentius Saturninus. Legaatit olivat aikansa huippuvirkamiehiä, mitä taustaa vasten on hyvin ymmärrettävää, että roomalaisen kulttuuriperinnön ympäröimänä elänyt Tertullianus tunsi hyvin imperiumin mahtimiesten historian parisataa vuotta itseään edeltäneeltäkin ajalta.

On kuitenkin niin, että Tertullianuksen lisäksi muut lähteet eivät yhdistä Sentiusta Juudean verollepanoon. Ainakin juutalaisten historiaa kirjoittanut Flavius Josephus mainitsee hänet Syyrian legaattina (esim. Antiquitates Iudaicae, XVII.1.1), mutta verotuksesta hänen kohdallaan ei kirjoiteta.

Sen sijaan teoksen 18. kirjassa (XVIII,1,1) Josephus kertoo Quiriniuksen legaattikaudella toimitetusta verollepanosta ja sen aiheuttamasta tyytymättömyydestä ja väkivaltaisuuksista.

Josephus julkaisi historiateoksensa 90-luvulla jaa. On esitetty, että Luukkaan evankeliumin kirjoittaja käytti Josephuksen tekstiä melko lähdekritiikittömästi viitatessaan yleisiin historiallisiin tapahtumiin - verollepano olisi otettu sieltä ja yhdistetty vuosikymmen aiemmin, Herodes Suuren aikana, tapahtuneisiin asioihin.

Kreikkaa osaamattomana joudun nyt heikoille jäille, mutta olkoon. Luukkaan evankeliumin 2. luvun 2. jae kuuluu, kuten hyvin tiedämme, seuraavasti:

Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana.

Alkutekstissä (Westcott-Hort-laitos) sama kuuluu latinalaisittain translitteroituna näin:

hautê apographê prôtê egeneto hêgemoneuontos tês Surias Kurêniou

En tiedä, miten oikein tai väärin luen edellä linkitettyä Perseus-projektin kääntäjää, kun kuvittelen jakeen olevan käännettävissä myös tähän tapaan: Tämä verollepano tapahtui ennen kuin Kyrenios oli Syyriassa. Toisaalta Josephus sen paremmin kuin muutkaan lähteet eivät anna tukea tällaiselle tulkinnalle.

Muuten, tuo mainittu vanhoja tekstejä verkkoon tuottava Perseus-projekti - jota omasta kapeasta näkökulmastani pidän Internetin sisällöntuotannon tähänastisista saavutuksista suurimpana - tarjoaa kattavan valikoiman antiikin tekstiperintöä alkukielillä ja käännöksinä. Esimerkiksi Josephukselta viitatun englanninkielisen käännöksen lisäksi on saatavilla myös kreikankieliseen laitos, jota tämän teoksen, "Antiquitates Iudaicaen", kohdalla pidetään alkukielisenä. Edeltävän työnsä, 70-luvun juutalaissodista ja niiden taustasta kertovan, latinalaisittain "De bello Iudaicon" Josephus kirjoitti ensin omalla äidinkielellään arameaksi ja käänsi tai käännätti sen myöhemmin aikansa kulttuurin yleiskielelle kreikaksi. Hän opiskeli kreikkaa aktiivisesti, ja saattoi julkaista massiivisen juutalaishistoriansa 90-luvulla alkujaankin jo kreikaksi kirjoitettuna. Hänestä kelpaisi tällaisen historianharrastajankin ottaa oppia.

Kynttilät vähissä

Joulupäivän aamuna ajelimme Sääksmäen kirkolle, mutta muutoin pyhät on vietetty kotiseinien sisällä.

Tapaninpäivä oli aamusta saakka harmaa. Tuhlasin pääosan siitä tietokoneen ääressä ja hämmästyin, kun hämärä oli muuttunut pimeäksi.

Sähköpostia on tullut paljon, mutta lähestulkoon yksinomaan roskapostia. Päättyvän vuoden tulokkaita ovat olleet kellokauppiaat.

Slutligen tillönskas bloggens samtliga läsare en fröjdefull julhelg

Päätin viettää jouluaattoaamuhetken huoltoasemalla, mikä ei osoittautunut kovin omaperäiseksi ratkaisuksi. Vaalimaan rekkajonoa vastaava autonpesukonejono oli jättänyt häntänsä aamuun ja aseman avautumisminuutilla paikalle saapuneena sain jonosta vasta neljännen sijan. Rekkajonomies on hieno titteli, mutta ei pesukonejonomieskään huono ole.

Aamiaiseksi ohrapuuroa ja kahvia.

Torpan kauniimpi asukas lähti työtehtäviin, joita hänen ammattikunnallaan pyhien aikaan riittää. Tällä kertaa vuorossa häkki, mi´sulkee kaikenlaisia sirkuttajia. Jäin kotimieheksi, koristelin kuusen, vein lyhteen linnuille ja lankkasin saappaat.

Kohta joulurauhan julistus radion kautta kuultuna. Päiväohjelmassa luvassa ateriointia, kunniavartio hautausmaalla ja ehkäpä iltakirkko.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille lukijoille!

Pitkien pyhien alla

Torilta joulukuusi, linnuille kauralyhde ja ohrasuurimoita joulupuuroon. Kuusitarjontaa oli paljon, mutta parhaat taisivat olla jo menneet. Perinteisen mallin sijasta päädyimme pihtaan, kun Tammelasta saakka sellaisia oli tultu myymään.

Loppupäivä kului kotia siivoillessa. Talvipäivänseisauksen aurinko ei jaksanut kiivetä mäenrinteen metsänreunan yli, vaikka iltapäivä oli vasta aluillaan.

Olin näemmä onnistunut varastoimaan työhuoneeseeni paperikassillisen verran tarpeetonta paperia eikä edes kovin pitkässä ajassa. Työmaan työhuoneessa tilanne on vielä karumpi. Se siitä paperittomasta toimistosta.

Kotikalja laitettiin käymään päivällä. Iltapuhteena on luvassa hiukan perunateatteria.

Der Krieg ist eine bloße Fortsetzung der Politik mit anderen Mitteln

Varsinkaan joulun alla ei taida olla sopivaa lukea militariaa, mutta olkoon. Suomen sotilas -lehden pääkirjoitus sisältää historian ystäville mielenkiintoisen pähkinän pohdittavaksi. "Löytyyhän meiltä Suomestakin kylliksi historiattomia ja typeriä, itsensä älyköksi nimittäneitä ihmisiä ehdottamaan Maon ja Stalinin jälkeen maailmanhistorian suurimman teurastajan, Leninin, patsaan pystyttämistä pääkaupunkiimme. Miksei sitten saman tien keisari Vilhelm II:n patsasta ja Hitler-aukiota?"

Jos lainaus riisutaan ylimääräisistä tunteenpurkauksista, jää jäljelle kysymyksen kova ydin, joka heijastelee hyvin pienen isänmaamme asemaa kansainvälisessä politiikassa. Nykyään Leninin patsaan pystyttäminen olisi kansainvälisessä mittakaavassa lukuisia kansoja ja väestöryhmiä kohtaan koko lailla yhtä sopimatonta kuin Hitlerin patsas olisi joitakin toisia - ja samojakin - kansoja ja ryhmiä kohtaan. Toisaalta siitäkään ei päästäne mihinkään, että molemmat veijarit olivat tärkeitä Suomen historian kannalta. Vaikka molempien toimet aikaansaivat melkoisia lahtauksia pitkin Eurooppaa ja laajemmaltikin, voi molemmilla nähdä olleen myös joitakin hyvää annettavaa meille, niin epäkorrektia kuin sitä onkin tällaisten hahmojen kohdalla tunnustaa.

Leninin voi katsantokannasta riippuen enemmän tai vähemmän voimakkaasti nähdä vaikuttaneen siihen, että itsenäistyimme. Onpa hänen joskus sanottu jopa lahjoittaneen itsenäisyyden Suomelle. Hitlerin taas voidaan nähdä olleen pelastamassa Suomea kesällä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäykseltä - aiheesta on ainakin M. Jokisipilä tehnyt muutama vuosi sitten mielenkiintoisen tutkimuksen "Aseveljiä vai liittolaisia? Suomi, Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rytin-Ribbentropin sopimus" romuttaen samalla Suomessa vuosikymmeniä sitkeästi elänyttä myyttiä presidentti Rytin uhrautuvasta sankarillisuudesta ja hänen Saksan ulkoministerin Ribbentropin kanssa tekemänsä sopimuksen merkityksestä. Yhtä kaikki, pyyteettöminä Suomen ystävinä sen paremmin Leniniä kuin Hitleriäkään on noita mainittuja Suomen kannalta myönteisiä toimia edeltäneiden tai seuranneiden asioiden valossa vaikea nähdä.

Jos henkilönpalvontapatsaita pitää pystyttää, niin löytyisi kai vähemmän verisiä ehdokkaita. Ainakin taiteilija, sotaveteraani T. Laaksoselle sellaista on ehdotettu.

Mitä mainittuun sotilaslehteen muuten tulee, se on joitakin vuosia sitten tapahtuneen päätoimittajanvaihdoksen myötä muuttunut yhdeksi NATO-liittoutumisen pää-äänenkannattajaksi. Siinä missä edellinen päätoimittaja, evp-upseeri H. Tiilikainen oli ammattikunnalleen ominaiseen tapaan päivänpoliittisten kysymysten suhteen varsin pidättyväinen, ei nykyinen päätoimittaja, reservinupseeri J. Puuperä, säästele kannanotoissaan. Lehden kunniaksi on todettava monenlaisten ajatusten kirjon esiin pääsy. Nyt K. Kuusela, ainakin museosotilasajoneuvojen ystäville tuttu mies, kirjoittaa Venäjän kanssa liittoutumisen puolesta.

Nämä kaksi kantaa, yhtäältä Puuperän NATO-linja, toisaalta Kuuselan Venäjä-linja, kertovat siitä, että puolustusministeri Häkämies ei ollut aivan hakoteillä median ja yleisön vahvasti ylitulkitsemassa taannoisessa lausunnossaan Suomen turvallisuuspoliittisista haasteista. Maantieteelle emme voi mitään. On yksi asia todeta haasteet ja toinen asia pohtia niihin vastaamisen keinoja. Löytyisivätkö keinotkin jostain "puuperäläisyyden" ja "kuuselalaisuuden" välimaastosta? Sitä miettiköön hevonen: sillä on iso pää.

Täysi koulupäivä

En muista aiemmin jääneeni junasta Valimon seisakkeella. Huopalahdesta olen muutenkin jatkanut lähes aina Vantaankosken rataa. A-junassa kummeksuin hetken, miksi junan ei kuulutettu jatkavan Leppävaaraan, koska M-junien kuulutetaan jatkavan Vantaankoskelle. Lähiliikenteessäkin Rantarata katsottaneen päälinjaksi noilla kulmilla.

Suomen suurin lajissaan oli myös kiistämättä kaunis. Tuttu mies vuosien takaa esitteli avaria tietotekniikan opetustiloja. Päivän aiheena muutenkin ATK-asiaa. Luennoitsija manasi "varjo-IT:tä", tietoteknisesti sivistyneiden käyttäjien omaa työtään helpottamaan tekemiä ratkaisuja, jotka eivät ole organisaation tietohallintostrategian mukaisia. Olisin ollut mieluusti eri mieltä ja tuonut esimerkiksi vaikka viime viikolla kuullun ja tännekin kirjoittamani kännykän isoisän, Mobira Citymanin syntytarinan. Minulla oli kauluspaita ja suorat housut, joten päätin olla herättämättä pahennusta ja pidin suuni kiinni. Eikö silti ainakin kohtuullisen pienessä asiantuntijaorganisaatiossa tietohallinnon strategia voisi olla tyyppiä "Nörtti konffaa ja nörtti koodaa ja nörtti vastaa itse säätämisistänsä"?

Kurssipäivän olisi viihtynyt loppuun saakka, mutta Pendolinon piti antaa viedä Tampereelle hiukan kulahtaneempaan - joskin aivan tarkoituksenmukaiseen - opiskeluympäristöön. Avoimen yliopiston lukukauden viimeisessä tentissä oli yllättävän paljon osanottajia. En muista, että parina aikaisempana joulunalusaikana näin olisi ollut.

En ole tavannut käydä arvosanankorotustenttejä yrittämässä, mutta nyt kävin. Kunnallisoikeuden perusteiden jälkimmäisestä tentistä toukokuussa nimittäin tuli kirkas ykkönen. Perusopintokokonaisuuden opinto-oikeus kestää kaikkiaan kolme lukukautta, joten tänään oli viimeinen tilaisuus tenttiä mitään edellissyksynä aloitettuun "approon". En nytkään ollut lukenut niinkuin lakia pitäisi lukea, mutta keväällä lukemani Heurun "Kuntalaki käytännössä" -kirjan (2001) sijasta sain jokin aika sitten yliopiston kirjastosta lainattua kuntalain "virallisen" kommentaarin, Harjulan ja Prättälän "Kuntalain" tämänvuotisen painoksen. Heurun teos on varmasti näistä kahdesta tieteellisempi, mutta Harjulan ja Prättälän kirja helppolukuisempi ja käytännönläheisempi. Pidin sitä näistä vaihtoehdoista helppolukuisempana. Toiseen tentittävään aineistoon, "Kuntademokratian vihreään kirjaan" (PDF-tiedosto, 656 kB), tuli nytkin paneuduttua kovin huonosti, samoin luentomuistiinpanoihin.

Jokseenkin yllätys oli, että tenttikysymykset olivat - jos suinkin oikein muistan - samat kuin toukokuussa (kysymyksenasettelut olivat monisanaisia ja kysymyspaperi piti palauttaa, joten tässä muistinvaraisesti tiivistelmät):

1. Kuntalaisten osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksien ongelmat ja kehittämiskohteet


2. Kunnan tilintarkastajien pätevyysvaatimukset, kelpoisuudet ja tehtävät sekä yleispiirteinen kuvaus kunnan tilintarkastusprosessista


3. Toimielimen ja viranhaltijan otto-oikeus, sen tarkoitus ja soveltamisala.

Voi olla, että vaikka tenttiin lukeminen rajoittui eiliseen päivään ja tämän päivän Tl-Psl-Tpe-junamatkoihin, sain silti hiukan enemmän paperille kuin keväällä. Ei se ole tae aikeideni onnistumisesta. Mutta tulipahan simuloitua hetki ahkeraa opiskelijaa.

Pasilan seutuville mennessäni olen tavannut ottaa digikameran mukaan. Vielä olisi mahdollisuuksia saada oikeassa työssä olevia Dv16-vetureita muistikortille. Yksi tuollainen 1950-luvun elävä joskin kauhtunut muisto - sarjan veturit on rakennettu vuonna 1962, mutta ne ovat 1950-luvulla suunniteltujen ja rakennettujen Dv11/Vr11-veturien suoria johdannaisia - olisi ollut kuvauksellisessa paikassa Ilmalan ratasillan kupeessa, mutta liikkuvan taajamajunan ikkunan läpi olisi ollut turha yrittää kuvata. Olen kuullut tai lukenut Dv16:n poistoaikataulustakin jotain, mutta ei tule mieleen, mitä. Onko rautatiehenkisillä lukijoilla tietoa asiasta?

Leivontapäivä

Pidimme torpan joululeipomispäivän. Kovin runsaasti ei ole vuosiin leivottu, mutta nyt teimme reilun annoksen piparkakkuja. Riittääpähän kahvileipää joulun jälkeenkin.

Iltapäivällä poikkesimme liikuntahallin kuntosalilla. Paikka oli lauantain myöhäisiltapäiväksikin harvinaisen hiljainen. Isossa salissa ei ollut sen paremmin futsal- kuin lentopallo-otteluitakaan, ja rautaa nostelemassa lisäksemme vain yksi asiakas. Käsivarret tuntuvat nyt siltä, että vähempikin olisi riittänyt. En tapaa treenata niitä kovinkaan paljon, mutta käsipainoilla saa mielenkiintoisen lisän useaan muuhun harjoitteeseen.

Vanhoja ja uusia kirjoittajia teemoilla ja ilman

Kaksi viikkoa sitten Khilou lopetti bloggaamisen. Hänen bloginsa oli ensimmäisiä, johon tutustuin. Siihen aikaan blogit olivat erilainen genre kuin nyt. Lopettaminen on menetys, ja kirjoittaja selvästi niitä miehiä, jotka eivät päätöksiään helposti pyörrä.

Toinen vanhan koulukunnan blogi-instituutio, Maalainen, pitää hengähdystaukoa.

Uusia teemallisia blogeja julkaistaan listalle toisinaan sykäyksittäin. Se on ehkä joskus blogimaailman ulkopuolisista seikoista johtuvaa - esimerkkinä vaikka viime talven vaaliblogit - ja joskus verkkoyhteisöllisyyden tuottamaa, josta lienee kyse esimerkiksi käsityöblogeissa.

Hiljattain listattu kolmen ortodoksisesta uskosta kirjoittavan blogin, piispa Arsenin, äiti Kristodulin ja isä Raunon, esiinmarssi on uusin tällainen teemasykäys.

Valokuvatorstain kiire

Valokuvatorstai-blogissa on tänään ollut kiire.

Palokunnan savusukeltajilla on työssään kiire. Tässä tosin vain harjoitellaan.

Veturiradionpoikanen taskunpohjalla

Työpäivän jälkeen taajamajunalla kohti etelää. Puolisoni ja minä vietimme illan Hyvinkäällä museonäyttelyn avajaisissa.

Avajaispuheessaan entisen matkapuhelinvalmistajan Benefonin (joka nykyään ymmärtääkseni vaikuttaa vahvasti alankomaalaistuneena ohjelmistovalmistajana) perustaja toi mielenkiintoisella tavalla esiin, miten tämän päivän GSM-kännykkä on historiallisessa jatkumossa suoraan Saloran vuonna 1973 nopealla aikataululla kehittämän 24-kanavaisen VHF-alueella toimivan veturiradion perillinen. Väliin toki mahtui suoraan VR:n linjaradiosta maanteille lainattu ARP eli Auto-Radio-Puhelin-järjestelmä, kuten se aikanaan virallisesti kirjoitettiin, sekä monen yhä muistamat 450 MHz:n ja sittemmin 900 MHz:n NMT-matkapuhelinverkot.

Entistä suuremmalla syyllä pidän puhelimeni soittoäänenä VR:n linjaradion kutsua.

Useampikin matkapuhelintekniikan innovaattori lienee aloittanut uransa rautatielaitoksen radiopuhelintekniikan parissa. Ainakin Mobira Citymanin, ensimmäisen "kännykän", kehitystiimin vetäjä oli myös veturiradionäyttelyä avaamassa. Cityman kuulemma kehitettiin oman työn ohessa kokeilumielessä, eikä se kuulunut mihinkään Mobiran suunnitelmiin. Mobiralaiset esittelivät laitteen Posti- ja lennätinhallitukselle, joka asetti sille heti ankarat myyntirajoitukset. Silloisen 450 MHz:n NMT-verkon ylläpitäjä nimittäin pelkäsi verkon kapasiteetin loppuvan hetkessä, jos kansalaiset innostuisivat ostamaan melkein taskuun mahtuvia kannettavia puhelimia. 450 MHz:n Citymania myytiin virallisesti 100 kpl "ja jonkin verran tiskin alta". Pian Cityman modifioitiin uuteen 900 MHz:n NMT-verkkoon, ja siitä tuli yksi 1980-luvun lopun juppivuosien ikoni.

Itse näyttely oli pienimuotoinen ja hyvin tehty. Suomen Rautatiemuseolla on taito yhdistää näyttelyissään nykymuodinmukainen graafisuutta korostava ilmaisumuoto riittävään informatiivisuuteen. Hyvinkäällä ei pelätä käyttää kirjaimia museonäyttelyssäkään, ja saadaan aikaan sekä hyvältä näyttäviä että tietoa tarjoavia kokonaisuuksia.

Matti ehti kertoa, että museosäätiö oli toissapäiväisessä kokouksessaan hyväksynyt yhteistyösuunnitelmat Toijalan kanssa. Tähän saakka on edetty hitaasti tunnustellen. Ehkä vihdoin mekin saamme maistaa ripauksen ammattiosaamisen hedelmistä.

Hyvinkään aseman lipputoimisto sulkee ovensa klo 18, joten paluulipun ostossa tuli hyödynnettyä ensi kertaa Junamaattia. Kotiaseman lipunmyynnin päättymistä ennakoiden vaihdoin vuoden lopussa vanhenevan pankkiautomaattikorttini Electron-korttiin, joka käy automaatista ostettavien junalippujen maksuvälineenä. Tähän saakka en ole omistanut ensimmäistäkään maksukorttia. Ja heti on pankki alkanut ahneeksi: kotona odotti mainoskirje luottokortista. Paperinkeräykseen joutaa.

Hiljaiseloa

Työpäivän aiheena pitkästä aikaa opettamista. Edellisestä kerrasta on yli kolme kuukautta. chown, chgrp, cdmod ja muita Unix-tyyppisten perusperinteitä.

Tähän vuodenaikaan iltalenkki kuuluisi hiihtää, mutta oli taas tyydyttävä hölkkäämiseen. Tämän syystalven uutuus kotikulmien lenkkiteillä näyttää olevan otsalamppu. Varmaankin hyvä apuneuvo, kun paikoin on pimeää ja kuoppaista.

Tekniikan historian merkkipäiviä

Eilen ajettiin alas Suomen vanhin digitaalinen puhelinkeskus. Se sijaitsi Turussa - jonne muuten perustettiin Suomen ensimmäinen puhelinlaitos vuonna 1882 - uuden kirjastotalon kellarissa, jonne Turun puhelinyhtiön etähallittavat laitetilat jäivät kirjaston tieltä puretun puhelinyhtiön talon peruja.

Nyt poistettu ensimmäisen sukupolven digitaalinen keskus oli otettu käyttöön vuonna 1977. Siihen aikaan puolustusministeriön Radiolaboratorion perillinen, valtion omistama tietoliikenneyhtiö Televa ja Nokia Elektroniikka panivat digitaalikeskustekniikan kehitystyönsä hedelmät yhteen koriin, Telefenno-yhteisyritykseen. Siitä alkoi pitkä ja menestyksekäs "Dixin" eli Nokian DX-puhelinkeskusten tarina. Kolmikymmenvuotinen työura on kunnioitettavan pituinen tietoliikenteen kehitysvauhti huomioiden.

Viikko sitten, 4.12., tuli kuluneeksi 50 vuotta viimeisen höyryveturin valmistumisesta. Viimeiseksi höyryksi jäi Tr1-sarjan raskas tavarajunaveturi nro 1096, "Rulla-Risto". Kyseinen veturi kuului täysin rullalaakeroitujen neljän viimeisen "Riston" sarjaan. Saman vuoden vapuksi ja juhannukseksi olivat valmistuneet sisarsarjan, "Ukko-Pekkana" tunnetun Hr-pikajunaveturin, kaksi rullalaakeroitua yksilöä.

Rullalaakerien etuna aiemmin käytettyihin liukulaakereihin nähden oli käyttövarmuus ja vähäisempi huollon tarve. Toisaalta niiden käyttäminen edellytti komponenteissa huomattavasti aiempaa vähäisempiä valmistusmittojen poikkeamia. Kun rautatiehallitus marraskuussa 1955 oli tilannut kaksi "Rulla-Pekkaa" ja neljä "Rulla-Ristoa" Tampellalta, ei uuden laakeroinnin suunnittelu ollut vielä täysin valmis. Niin pitkällä se kuitenkin oli, että tilaus uskallettiin tehdä.

Rullalaakerointi jäi Suomessa höyryveturitekniikan viimeiseksi kehitysaskeleeksi yhdessä höyrykattiloiden kierrettyjen sidepulttien hitsatuilla pulteilla korvaamisen kanssa. Viimeisten "Pekkojen" ja "Ristojen" valmistuessa vuonna 1957 Valtionrautatiet oli jo tehnyt tilauksia useista dieselveturisarjoista - mm. Vr11-vaihtoveturit ja Hr11- ja Hr12-linjaveturit - ja strategiassaan sitoutunut ryhtymään höyryveturien korvaamiseen dieselvetovoimalla. Tunnettua on, että ensimmäiset dieselveturit kärsivät lukuisista lastentaudeista. Edellä mainituista Vr11:ssä oli kelvoton vaihteisto, Hr11:ssä paitsi kelvoton vaihteisto myös luokaton moottori, ja Hr12 oli auttamattoman alitehoinen. Mutta kehityspotentiaali nähtiin nimenomaan dieselkalustossa, infrastruktuurin kehittymisen myötä luonnollisesti myös sähkökalustossa, kun höyryveturitekniikka katsottiin jo loppuun saakka kehitetyksi.

Vilma
kesä 2003 - 30.11.2007

Eilen illalla saimme suruviestin. Vilma-vainaa oli löytynyt jo katoamispäivänään ojasta, ja löytäjä - eläinystävä itsekin - oli päättänyt säilyttää kissaa vähän aikaa, josko sen isäntäväki löytyisi. Kaupan ilmoitustaululle viemämme katoamisilmoituksen perusteella asia selvisi.

Loppu oli kaikesta päättäen ollut nopea: mitä todennäköisimmin auton kolhaisu. Kissa oli kerällä kuin olisi nukkunut.

Tänään aamupäivällä saatoimme pikku ystävämme maan poveen paikalle, jossa se hyvin viihtyi.

Vilma eli luonamme tarkalleen neljä vuotta ja yhden kuukauden. Alkuperäisen isäntäväkensä ilmeisesti hylkäämä kesäkissa viihtyi hyvin ja kotiutui nopeasti perheenjäseneksi. Seurallinen ja ihmisrakas kissa touhusi mukana monissa kodin ja kotipihan askareissa.



Nyt on ystävää ikävä.

In aqua sanitas

Nokian vesitilanne ei ole kadehdittava. Ensin myrkyttyminen, sitten katkos runkoputkistossa ja tänä aamuna toinen. Kaupungin työmiehet ovat urakoineet lähes vuorotta niin putkirikkojen kanssa kuin varikolla puhtaan veden lastauksessa ja vedenjakelun tukitoimissa. Toivottavasti tämä hiljaisen puurtajakunnan työpanos muistetaan paikkakunnalla, vaikka voimakasta kritiikkiä kaupungin toimintaa kohtaan ymmärrettävästi esiintyy.


Trukkikuskit lastasivat kaupungin varikolla keskeytymättä pullovesilavoja jakeluautoina toimineisiin vapaaehtoisväen pakettiautoihin.

Eilen vapaaehtoisia oli kaupungin työntekijöiden ja sotaväen apuna töissä kuutisenkymmentä, tänään lähes sata. Viime yönä meni pitkään, välillä kotiin ja aamulla herätys neljältä. Tänään onneksi vuoronvaihto jo kahdelta.

Pakettiautopartiomme, yksi monista, ehti päivän aikana kuljettaa seitsemän trukkilavallista vesipulloja kotitalouksiin. Pien- ja rivitaloissa jaettiin oville, mutta kerrostaloissa oli aikaresurssin rajallisuuden vuoksi pakko kutsua asukkaat hakemaan itse vetensä, ja viedä kotiovelle vain heille, jotka eivät itse voineet tulla hakemaan. Resurssitehokkuutta ajatellen oli arveluttavaa tuoda vesi niinkin monelle kotiovelle saakka, mutta ajatellen tämänkaltaisten poikkeamien helposti synnyttämää ja sinänsä mitä ymmärrettävintä levottomuutta valittu toimintatapa oli järkevä.

Varsinaiseksi ongelmaksi tuli koteihin jaettavaksi tarkoitetun desinfiointiaineen loppuminen turhan nopeasti. Huomenna lienee toivoa saada lisää.

Otsikon lause on jonkin pullovedentuottajan mainoslause. Ihan osuva, joskaan ei ehkä juuri nyt Nokialla.

Junamatkustushavaintoja

Kurssipäivän anti oli monipuolinen, mutta parhaiten mieleen taisi jäädä lounaspöytäkeskustelussa esitetty teoria vasenkätisyyden perimmäisestä syystä. Vasenkätiset ovat kuulemma identtisten kaksosten toinen osapuoli. Näin ollen meillä, joilla ei identtistä kaksoissisarta tai -veljeä ole, olisi jossain alkion kehityksen alkuhämärissä kadonnut sellainen.

Tästäkö se johtuu, että joskus tuntuu kuin jotakin puuttuisi, vaikka oikeasti mitään ei puutu?

Oulun IC 55 oli sen verran täynnä, että Tikkurilasta ennen lähtöä lippuja ostaville myytiin vain seisomapaikkoja. Olen oppinut, että tuohon on syytä ostaa lippu viimeistään matkustuspäivän aamuna. Kajaanin IC 77:ään olivat kytkeneet "Siperiansuden" perään kahdeksannentoista vaunun, mutta jostain syystä Ouluun matkanneen "Marsun" perään ei oltu lisätty kolmattatoista. Kysyntää olisi varmasti ollut.

Myöhässä lähtenyttä junaa odotellessa muuan oman vaununsa sijaintia pohdiskeleva odottelija kysyi minulta, kumpaan suuntaan Oulun juna lähtee. Ihmekös tuo, laituriopasteet eivät välttämättä ole harvemmin matkustavalle selkeät kulkusuunnan osalta. "Tuonne suuntaan", sanoin osoittaen ratalinjaa pohjoiseen. Jatkokysymys kuitenkin oli erikoisempi: "Kummassa päässä veturi on?"

VR julkaisee web-sivuillaan junien kulun poikkeamista. Tämä on asiallista palvelua. Tosin siellä taidetaan rauhoitella matkustavaisia kertomalla hiukan kaunisteltua informaatiota. IC 55:n myöhässä lähdön syyksi kerrottiin tekninen vika, mutta Pasilan ja Tikkurilan myöhästyneen lähdön syyksi kuitenkin vain matkustajien odotus - mikä sekin noilla matkustajamäärillä oli totta, mutta ilmeisesti vain osatotuus. Tekninen vika taisi vaivata Helsingistä lähdettyäkin. Junan suurin kulkunopeus linjalla nimittäin oli 140 km/h normaalin 160 km/h:n sijasta. Junahenkilökunta tiedotti alennetulla nopeudella ajamisesta Tikkurilan jälkeen - siitä heille kiitos - mutta ei enää Riihimäeltä tai Hämeenlinnasta nousseille.

Samaisilla sivuilla kerrotaan myös, että rautatievirasto on tästä päivästä alkaen kieltänyt matkustajajunien pysähtymisen Rovaniemi-Kemijärvi-linjalla Vikassa, Misissä ja Kuusivaarassa laiturirakenteiden puutteiden vuoksi. VR kääntää tappiota voitoksi veloittamalla euron korvaavia kuljetuksia koskevista puhelintiedusteluista.

(Edit: kirjoitettu 5.12.2007, mutta sattuneesta syystä julkaistu vasta 6.12.2007.)

Kielitaidottomuuden kiroja

Viranomaiskokouksilla on tapana alkaa vasta kymmeneltä. Maanantaisin (ja perjantaisin) se mahdollistaa aikatauluihin merkitsemättömän "aavejunan", pikajuna P 272:n käyttämisen kulkuvälineenä. Juna on hidas päästäen monin paikoin IC:itä, Pendolinoja ja jopa taajamajunia ohitseen, mutta silti Pasilasta jää Malminkartanolle aikaa vielä riittävästi.

Junassa on päivävaunumatkustajia vähänlaisesti, eivätkä makuuvaunutkaan tähän vuodenaikaan taida aivan täynnä olla.

Kielitaidon puutetta piti taas hävetä. Junaan noustessani vaunussa oli vain yksi matkustaja ja hänellä jonkinlainen ongelma. Valitettavasti yhteistä kieltä ei löytynyt: hän puhui vain venäjää, jota itse en osaa. Junalippujen tekstejä ja elekieltä käyttäen ymmärsin ongelman kulminoituvan siihen, monesko pysähdyspaikka on Riihimäki, josta matka jatkuisi Pietariin.

Kouluaikanani 80-luvulla venäjä ei ollut suosiossa: omassa koulussani sitä ei valittu vapaaehtoiseksi kieleksi niin paljon, että opetusryhmiä olisi syntynyt. Eivät kieltenopettajat sitä yrittäneet markkinoidakaan, vaikka joillakulla heistä taisi olla pätevyyskin venäjän opettamiseen. Nyt tilanne on erilainen myös pienemmillä paikkakunnilla: valkeakoskelaisetkin koululaiset kuuluvat linja-autossa keskustelevan venäjän opinnoistaan.

Isäni opiskeli vuoden tai pari venäjää kansalaisopistossa lähinnä kai työnsä vuoksi. Siihen aikaan, 1970-luvulla, kieli oli tärkeä myös rautatieläisille, ainakin heille, jotka järjestelivät tavarankuljetuksia. Itäinen yhdysliikenne oli jo silloin varsin vilkasta. Muistelen oppikirjan olleen nimeltään "Raz, dva, tri", ja kyseessä olleen siihen aikaan modernin oloinen televisioavusteinen opiskelutapa. Siinä sivussa, oman koulutieni juuri aloittaneena, opin sormilla laskettavan venäjän sanavarastoni, joka noiden lukusanojen lisäksi käsittää mm. sanat "passiba" ja "maltsik" (oikeasta kirjoitustavasta olen kaikkea muuta kuin varma, koska kyrillisiä aakkosiakaan en hallitse).

Vanhan oppikirjan nimestä oli sen verran apua, että sain sanotuksi "Raz: Toijala. Dva: Hämeenlinna. Tri: Riihimäki". Ikävä kyllä matkustaja taisi luulla, että osaisin muutakin. Puhetulvasta tunnistin vain Sankt Petersburgin. En yrittänyt käyttää loppua sanavarastoani, vaan kuuntelin ja nyökkäilin.

Kielitaidottomuus harmitti siitäkin syystä, että, että seniori-ikään ehtineen matkatoverin kanssa olisi voinut saada mielenkiintoisen keskustelun aikaiseksi hänen kotimaansa parlamenttivaaleista. Ei kysymys ole muusta kuin omasta saamattomuudesta. Pätevää ja ilmaista kielenopetusta olisi ollut tarjolla vaikkapa opiskeluaikana - tosin käytön puutteessa taito olisi varmaankin jo ruosteessa. Myös kotikylän kansalaisopisto järjestä edelleen venäjänkielen kursseja.

Pikkujoulun aikaan

Eilen taisi olla kolmas kerta, kun osallistuin työmaan pikkujouluihin. Ruoka ei ollut kovin hyvää, ja sitä oli aivan riittävästi. Olisin mielelläni tanssittanut aveciani, jos olisin osannut nolaamatta molempia. Kollegat suosittivat paikallista tanssikurssia, ja yhä asiallisemmalta tuntuisi sille osallistua.

Lauantaiaamupäivänä suutarissa hakemassa korjattu tietokonelaukku, veturitallilla katsomassa paikat (vesimittari oli viety pois, joten talvi voi niiltäkin osin tulla) ja viemässä rautatieasemalle jouluvaloksi vaihdelyhty m/22 ja puskinlyhty m/sekalainen (ko. veturi on saksalaista alkuperää - ei Baijerista sentään, mutta Pohjolan perukoille päädyttyään joutunut silti tuunaajien käsiin - pölläkkäläläisten 1930-luvulla lisävarustamat komeankokoiset lyhdyt lienevät alkujaan Brittein saarilta).

Iltapäivällä rautaa nostamaan. Rikoin ylätaljalaitteen. Vetohihna lähti näkymättömissä olevalta rissaltaan. Puolisoni oli senkin seikan huomannut ja lisännyt sillä arvovaltaansa miehensä silmissä: kaikki se huomaakin. Nopeasti oli vetohihna paikallaan yhteistyönä.

Ei tämä pikkujoulu iloinen ole ollut.

Rautatieharrastuksessa on tullut nähtyä monia lenkkikytkimiä. En toivoisi, että ulkopuolelta sohaistaisiin yksi tärkeä lenkki irti.

Vilma-neitiä ei ole näkynyt vuorokauteen. Pienikokoista, pehmeäturkkista, ruskea-mustaraidallista tyttökissaa kaivataan Akaan lounaisissa kaupunginosissa.

Valokuvatorstain tenkkapoo

Jyrkähkö lasku ja kulunut latu-ura panevat miettimään ajolinjoja.

Kuva on viime talvelta Tiirismaalta. Lunta sopisi tulla enemmän kuin silloin. Ja mitä pikemmin, sen parempi.

Myydään ja ostetaan

Blogilista on kuulemma taas myyty. Näin taloudessa toimitaan. Uudesta taloudesta puhuttiin paljon viime vuosikymmenen vaihteessa. Silloin "uutta" oli se, että aineettomia hyödykkeitä rinnastettiin aineellisiin. Uutta ei juurikaan tapahtunut transaktioiden kohdalla, vaan hyödykkeistä maksettiin teollisuusyhteiskunnan viitoittaman tien mukaan.

Blogilistan kaupallisessa arvossa ei ole kysymys takavuosien muotitermeistä human capitalista tai dot.com-buumista. Taustalla on viime vuosikymmenellä (Suomessa 1990-luvun alun laman seurauksena) alkunsa saanut kolmannen sektorin tunnustaminen taloudellisesti merkittäväksi toimijaksi. Kolmannen sektorin panosta voidaan myydä ja ostaa.

Orjakaupasta ei ole kysymys, koska myytävänä ja ostettavana toimiminen perustuu vapaaehtoisuuteen. Kyse on enemmänkin niinsanotun ajatus- tai tietotyön ilmaisjakelusta.

Lieneekö asiaintila melko lähellä kapitalismin ja opensource/wiki-ideologian win-win-tilannetta?

Arvelen, että kyseessä on yksi alkupään tienviitta paluupolulla kohti aikaa, jolloin vain aineellisten tai sellaisiksi selkeästi rinnastettavien hyödykkeiden tuottamisesta ollaan valmiita maksamaan niiden konkreettisille tuottajille.

Helsingin Hervannassa

Ostin junalipun päätepuskimelle saakka, mutta konduktööri ei tainnut olla huumorimiehiä. Olen yhä vakuuttuneempi, että Sm4-taajamajuna on yksi viimeisistä edelleen säännöllisessä liikenteessä käytettävistä höyryvoimalla kulkevista junista. Koneisto on vain taitavasti kätketty moderneihin kuoriin. Mutta äänimaailma on höyryinen niin sisällä kuin ulkona.

Elielinaukiolta linja-auto lähti juuri sopivasti, eikä kannattanut jatkaa Kamppiin. Lähtöpysäkiltä nousi vain pari matkustajaa, mutta matkan varrelta karttui hiljakseen lisää. Maisema oli outo, ikkuna kurainen ja ulkona hämärää. Arvelin, että oikea poistumispysäkki olisi se, jossa suuri joukko sporttisia nuoria miehiä jää pois. Oikein, Otaniemessä jäivät.

Työpäivä tuli vietettyä Tietotehtaan, Valtion tietokonekeskuksen ja ties miten monen muun nimekkään firman nimekkään perillisen suojissa. Aiheena oli ammatillisen aikuiskoulutuksen eli aikuisten näyttötutkintojen valmistuva palautejärjestelmä AIPAL. Järjestelmä on käyttöliittymän testausvaiheessa ja sitä voi periaatteessa vapaasti kokeilla - käyttäjätunnus ja salasana ovat vapaat mutta pakolliset. Palautteen anto ylläpitäjälle eli Opetushallitukselle ei suosi satunnaistestaajia vaan ainoastaan testaajiksi ilmoittautuneita, mutta toki toimitan OPH:lle esim. tämän blogin kommenttipalstalle tulevat mahdolliset palautteet.

Ainakin työmaaruokalan puolesta tietoenatorilaisilla on hyvät oltavat. Kolmen vaihtoehdon lounasta ei joka keittolassa näe. Taitaa tietokoneväki olla veganistisesti suuntautunutta, kun kasvisvaihtoehto oli jo pian puolen päivän jälkeen loppu. Kalakin oli hyvää, ja riisin lainasin lihaisimmasta vaihtoehdosta.

AIPAL-järjestelmä on kuulemma ohjelmoitu Javalla - syystä tai toisesta projektipäällikkö ei halunnut jatkaa keskustelua, kun kysyin mahdollisista servleteistä - ja tiedot viedään Oracle-tietokantaan. En ole ohjelmoinnin asiantuntija, mutta minulla on käsitys, että Javaa pidettiin vielä tämän vuosikymmenen alussa lähinnä suurena lupauksena ja atk-kurssien opetuskieleksi soveltuvana välineenä monipuolisuutensa ansioista. Mutta sittemmin sillä on alettu tehdä paljon oikeita töitä.

Espoossa olen käynyt sangen harvoin. Kummisetävainaan hautajaisissa kai viimeksi. Linja-auton paluureitti vei Keilaniemen kautta "Raadenhampaan" ohi. Sillä nimellä kutsuttiin lapsuudessani Nesteen, nykyisen Fortumin pääkonttoria silloisen pääjohtajansa Uolevi Raaden mukaan.

Munkkilatinaa

AIPALin tietyissä demonstraatioissa oli käytetty tekstitäytteenä Lorem ipsum -täytetekstejä. Luennoitsijan mukaan kyse oli munkkilatinasta. Olisiko ihan niin?

Jos päivän projektin nimestä jätetään pois vokaalit, saadaan Javaa tai PHP:tä paljon unohdetumpi ohjelmointikieli APL. Suureksi hämmästyksekseni Tekniikan Maailman edellisnumerossa sille oli uhrattu kokonainen artikkeli. Artikkelin pääasia tosin ei ollut antaa teknillistä tietoa työkalusta, vaan sensaatiohakuisesti kertoa, miten Suomen veropolitiikka on käytännössä kahden miehen käsissä - herrat H. Viitamäki ja R. Niinivaara kun artikkelin mukaan ainoina hallitsevat APL-kielellä tehdyn valtiovarainministeriön ja valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen käyttämän Tuja-mikrosimulaation, jota käytetään verotuksen suunniteltujen muutosten vaikutusten ennakointiin päätöksenteon pohjaksi. En tunne Tuja-mallin "lähdekoodia" (APL:n ominaispiirteet huomioon ottaen voisin kuvitella, että skripti olisi tässä kohden osuvampi termi) mutta en millään saata uskoa, että kyseessä olisi olisi sellainen gnosis, johon vain aniharvat voisivat vihkiytyä. Ovathan lukemattomat ja taas lukemattomat koodaajat opetelleet Javaakin, vaikka siihen suhtauduttiin aikanaan hiukan yliolkaisesti.

Tässä esimerkki mikrosimulaatiosta pahamaineisella APL:llä:

0 DES LL3×KM+.×VV[5;1+ι44]

Tällaisella mallilla lasketaan se, miten paljon tietyn toimialan tuotantopanos (muuttuja VV) vaikuttaa kansantalouden työllisyyteen muilla toimialoilla (joita tässä esimerkissä on 44 kpl, kuten entisaikojen kansantalouden panos-tuotostaulukoissa oli).

Mikrosimulaatiot ovat epäilemättä hankalia. En kuitenkaan usko, että esimerkiksi Tujan perusongelmana olisi työkalun vaikeus. Se on vain näennäistä. Iso työ on tietenkin hakea ja tuoda malliin tarpeellinen tieto (eli APL:ssä määritellä muuttujat ja asettaa niiden arvot, jotka voivat olla moniulotteisia matriiseja). Ylläolevassa esimerkissä kriittiset kohdat ovat muuttujat LL3 (kansantalouden tilinpidon "työllisyysvektori" eli kunkin toimialan käyttämät työpanokset) ja KM (kansantalouden tilinpidon panos-tuotostaulun käänteismatriisi). Ehkä Tujan ja sitä kautta APL:nkin kannalta kriittinen kysymys on, miten helposti laskentamallien tiedot voidaan lukea laskentataulukko- tai tietokantadatasta.

Kotimatkalukemisiksi tuttuun tapaan mikrosta makroa eli The Economist, ja nörttiasiaa oli sielläkin. Laajemmista sfääreistä tarkasteltuna AMD:n ja Intelin prosessorikilpailu näyttää moniulotteisemmalta kuin pelkältä laskentatehokisalta. Economistin mukaan Intelin viime aikainen etumatka ei johdu varsinaisesti ydinten lukumäärästä - niitä on tulossa jo kahdeksin kappalein - tai vastaavankaltaisista loppukäyttäjälle näkyvistä teknillisistä seikoista. Taustalla on Intelin 15 tehdasta verrattuna AMD:n kahteen, mikä takaa suuremman tuotantovarmuuden ja nopeamman kehityskapasiteetin. Kun öljyšeikit edellisviikolla päättivät sijoittaa varojaan AMD:hen, talouslehti odottaa sen alkavan kiriä Intelin etumatkaa umpeen.

Isänmaatamme Economist muistaa harvakseltaan, ainakin satunnaisen irtonumerolukijan näkökulmasta. Alkusyksystä Suomen kerrottiin olevan maailman toiseksi yritys- ja yrittäjyysystävällisin maa. Tässä numerossa kerrottiin H. Schjerfbeckin näyttelystä Pariisissa. Hienon taiteilijan tuotannon pitäisi olla maailmalla paljon nykyistä tunnetumpi, lehti toteaa. Vaikea olla eri mieltä.

Tempore mutantur

Kuulin tänään väitteen, että julkisuudessa paljon huomiota saanut "temmi" eli uusi työ- ja elinkeinoministeriö perustetaan vastineena siitä, että Suomea kohdeltiin EU:n rakennerahasto-ohjelmissa tällä kaudella paljon avokätisemmin kuin edeltäkäsin odotettiin. Ehkä pääpaino siirtyy työvoimapolitiikasta elinkeinopolitiikkaan. Heikohkoja signaaleita on ollut jo nähtävissä. Esimerkiksi työvoimapoliittista koulutusta ei enää pidetä tärkeänä järjestää siellä, missä työttömyys on määrällisesti suuri vaan mieluummin siellä, missä työpaikkoja on enemmän saatavilla. Koulutuksen vaikuttavuus luonnollisesti kohenee, ja menettelytavalla saattaa olla merkitystä myös maan sisäisten muuttovirtojen ohjailussa. Toisaalta työttömyyden kova ydin kovenee entisestään.

Työvoimatoimistotasolla on sanottu, että tänä päivänä työmarkkinat toimivat paremmin kuin koskaan. Toimisto haluaa keskittyä saattamaan työn ja tekijät yhteen eli työnvälitykseen. Sehän sen alkuperäinen tehtävä onkin. Rakenteelliseen työttömyyteen ja ylipäätään kovaan ytimeen vaikuttamaan pyrkivät toiminnot haluttaisiin ulkoistaa esim. KELAlle ja erilaisiin projekteihin. Onpa joku poliittinen järjestö tiettävästi esittänyt koko työvoimatoimistojärjestelmän lakkauttamista ja siirtymistä yksityiseen työvoimanvälitykseen.

Iltapäivän kokouksessa näitäkin asioita sivuttiin, mutta enimmäkseen puhuttiin sitä, millaisilla strategioilla saa pumpattuja ecuja EU:n rakennerahastoilta.

Kotikylän kaupunginjohtaja kun paikalla sattui olemaan, vihjaisi että jos asemakaava vahvistetaan, hän haluaa ostaa veturitallin. Olen ollut vastaan ajatusta, että senkaltaisen rakennusmassa hankittaisiin köyhän kunnan taloutta rasittamaan, mutta en välittänyt alkaa vänkäämään harrastusasioista työkokouksessa. Ostakoon kaupunki, jos kerran rahaa on. Ja olisihan kaupalla paljon hyviä puolia ainakin veturimuseotoiminnan kannalta. Jos olisi aktiivisia ja asiaan mielellään ammatillisessa kontekstissa paneutumaan valmiita toimijoita, olisi hyvä aika rakentaa EU-rahoitteinen projekti tuonkin asian ympärille. Olen nähnyt viime aikoina koulutuspuolella projektibudjetteja, joissa hankkeen valmistelija aikoo palkata itsensä projektipäälliköksi vajaan 50 000 euron vuosipalkalla. Ihan hyville ansioille noissa saattaisi päästä. Ongelmana on valmisteluvaiheen vaativuus ja se, että siinä vaiheessa työtä joutuu tekemän paljon joko talkoilla tai ainakin oman varsinaisen työnsä ohessa.

Toijalan kylässä tulee kuulemma sitten rautatieasemakin myyntiin. Sic transit.

Liikkeen rajat

Valkeakosken Kiina-viikkoon ei ole tullut osallistuttua - nolo myöntää, mutta edes ammiksen ruokalassa en käynyt kokeilemassa puikoilla syömistä - kuin vasta viimeisellä mahdollisella hetkellä työväenopiston taiji-treeneissä.

Liikkeen vastakohtaan wujihin keskittyvä harjoitus oli ainakin minulle kova. Mistään mystillisestä ei ole kyse, kuten treenien vetäjä Matti perustellusti toteaa. On vain liike ja näennäinen ei-liike. 2000-luvun alun mekanistiseen maailmankuvaan binäärinen näkemys pitäisi sopia hyvin - ainakin niin kauan kuin se ei koske omaa ruumista.

Liikkeen rajat tulevat minulle vastaan ei-liikkeessä. Se ei kuulosta vakavalta, mutta on sitä: se on kompastumista ensimmäiseen portaaseen. Ymmärtääkseni taijissa liikettä ei suhteuteta niinkään toisen ihmisen liikkeeseen, kuten judon kaltaisissa suoraviivaisissa kamppailulajeissa. Taijissa tavoitellaan liikkumisen ideaalia. Absoluuttista - täydellistä ja tietoista liikettä - haetaan suhteuttamalla sitä toiseen absoluuttiseen - täydelliseen ja tietoiseen liikkumattomuuteen. Noviisina voin aivan hyvin olla väärässä ja olen varma, että ainakin paremmin tämän ajatuksen osaa ilmaista joku kokeneempi harrastaja.

Ei-liikkeen merkitystä liikkeen hallinnassa korosti kirjoituksissaan erityisesti viime vuosisadan alkupuolella vaikuttanut wushu-opettaja Yang Chengfu. Yang teki paljon työtä muokatakseen silloisesta potkuvoittoisesta taijista (jollaista harjoitetaan yhä monissa muissa wushu-lajeissa) hitaampiin liikkeisiin perustuvaa terveyshakuista kansanliikuntaa (joskin varsinainen kaikelle kansalle tarkoitettu Beijing-muoto kehitettiin vasta 1950-luvulla kansantasavaltalaisten kunnon ja terveyden ylläpitotarkoituksiin). Yang on kirjoittanut (Klemolan 1995 mukaan): "Taijiquan on taito, jossa voima kätketään pehmeisiin liikkeisiin. Se on aivan kuin [...] neula, joka on piilotettu puuvillaan." Minulla neula taitaa olla heinäkasassa eikä löydy sieltä kovin helposti.

Liikkeen rajat olen tuntenut ennenkin. Tatamilla tahkosin yhä samaa ja jäin kiinni samoihin kohtiin. Harjoittelumotivaationi väheni, kunnes loppui kokonaan. Paluuyritykset ovat jääneet heikoiksi kerta toisensa jälkeen.

Niihin aikoihin muuten ihastelin toisessa salissa jumpannutta punahiuksista neitoa, jonka liike oli paljon sulavampaa kuin tuolle lajille ominaista pomppimista. Omat yritykseni olivat kerta toisensa jälkeen osoittaneet, että omalta kohdaltani saatoin vain haaveilla samankaltaisesta liikkumisen tavasta. Mutta kuten liike ja ei-liike, ovat vastakohdat täydentäneet toisiaan. Tänäänkin yritin sivusilmällä vilkuilla mallia kauniimmin liikkuvasta.

(Edit 26.11.2007: Pahoittelen tämän sunnuntaisen tekstinpätkän näkymättömyyttä ajallaan - huolimattomasti paiskattu HTML-tagi teki tepposensa.)

Marraslauantai

Lauantain shoppailukierros suuntautui pohjoisempaan taajamaan. Kenkiä oli sopivaa kokoa, mutta sohvia ei.

Kotikylän autonpesukoneeseen oli sen verran monen auton jono, että poletin ostamisen jälkeen ehdin käväistä pesuhallia 110 vuotta vanhemmalla tallilla katsomassa, että vesimittari oli vielä paikallaan - vaikka hitto soikoon ei pitäisi olla - ja jonoon palaamisen jälkeen tarkistaa rengaspaineet.

Sen verran pitkä jono kuitenkin oli, että naaman parturoimisessa kotiliiterin seinällä sai olla tarkkana valon vähetessä.

Laiskat kotiviihteilijät

Lienen maininnut usein, että taloudessamme ei ole ollut televisiota yli vuosikymmeneen. Alkujaan se oli taloudellinen valinta, ja kun televisiottomuuteen tottui, ei sitä osaa kaivata. Tosin jos ruudun ääreen joskus päätyy, se voi olla loukku. Muutamia vuosia sitten lievitimme työntäyteistä syyspimeää käväisemällä ruotsinlaivalla. Kovin ahkerasti ei silloin laivan viihdetarjontaa hyödynnetty, kun viihdyimme kaksistaan hyvin hytissä - katsomassa televisiota, joka tuolloin esitti mm. Jasser Arafatin hautajaisia ja jotakin ruotsalaista 1970-luvun kansankodin vauraammasta siivestä kertovaa draamaelokuvaa.

TV-klassikoita tulee katsottua joskus Ylen Elävä arkisto -sivuilta. Valtionrautateitä esitteleviä leikkeitä sieltä löytyy melko usein. Rautatielaitos oli takavuosina mediaa kiinnostava asia, ja sen toimintaa on taltioitu runsaasti eri tahoilla. Se lienee yksi syy museorautatieharrastuksenkin suosioon: erilaista lähdemateriaalia on verraten helppoa löytää niin museoveturien entisöinnin, pienoisrautatiemallien ja -dioraamojen rakentamisen kuin kirjoitustenkin virikkeeksi.

Elävää arkistoa lukuunottamatta emme ole kovin hyvin hyödyntäneet tietotekniikan tarjoamia mahdollisuuksia kotiviihteessä. Puolisoni kesällä hankkima PC-työasema pyörittäisi hyvin DVD-elokuvia, ja niitä voisi katsella samankokoiselta näytöltä kuin paistatteli vielä televisiottoman kautemme alkuaikoina monen kodin olohuoneen keskipisteenä. Joskus tulee lainattua töistä dataprojektori ja jostain siirrettävä valkokangas, ja pidettyä elokuvailta kotona, mutta harvoin. Omat DVD-kokoelmamme taitavat käsittää yhden käden sormilla laskettavan luvun levyjä.

Tänään sopisi mennä ajoissa sänkyyn. Torpan kauniimpi asukas kaipaa hyvänäpitoa jäägeelin muodossa. Iltalenkillä ilma oli happirikas ja lumen lupausta ilmassa, mutta tärähtely ei tainnut olla hyväksi kipeille paikoille. Nomen est omen, hän on joskus vitsaillut sukunimestään.