Pikkujoulun aikaan

Eilen taisi olla kolmas kerta, kun osallistuin työmaan pikkujouluihin. Ruoka ei ollut kovin hyvää, ja sitä oli aivan riittävästi. Olisin mielelläni tanssittanut aveciani, jos olisin osannut nolaamatta molempia. Kollegat suosittivat paikallista tanssikurssia, ja yhä asiallisemmalta tuntuisi sille osallistua.

Lauantaiaamupäivänä suutarissa hakemassa korjattu tietokonelaukku, veturitallilla katsomassa paikat (vesimittari oli viety pois, joten talvi voi niiltäkin osin tulla) ja viemässä rautatieasemalle jouluvaloksi vaihdelyhty m/22 ja puskinlyhty m/sekalainen (ko. veturi on saksalaista alkuperää - ei Baijerista sentään, mutta Pohjolan perukoille päädyttyään joutunut silti tuunaajien käsiin - pölläkkäläläisten 1930-luvulla lisävarustamat komeankokoiset lyhdyt lienevät alkujaan Brittein saarilta).

Iltapäivällä rautaa nostamaan. Rikoin ylätaljalaitteen. Vetohihna lähti näkymättömissä olevalta rissaltaan. Puolisoni oli senkin seikan huomannut ja lisännyt sillä arvovaltaansa miehensä silmissä: kaikki se huomaakin. Nopeasti oli vetohihna paikallaan yhteistyönä.

Ei tämä pikkujoulu iloinen ole ollut.

Rautatieharrastuksessa on tullut nähtyä monia lenkkikytkimiä. En toivoisi, että ulkopuolelta sohaistaisiin yksi tärkeä lenkki irti.

Vilma-neitiä ei ole näkynyt vuorokauteen. Pienikokoista, pehmeäturkkista, ruskea-mustaraidallista tyttökissaa kaivataan Akaan lounaisissa kaupunginosissa.