Viattomien lasten päivä

Tänään on ollut vanhan kalenterin mukainen neljäs joulupäivä. Suurten kirkollisten juhlien kolmannet ja neljännet päivät - joulupäivien lisäksi on tunnettu ainakin kolmas ja neljäs pääsiäispäivä sekä kolmas helluntaipäivä - olivat ns. pikkupyhiä. Niitä ei vietetty samanlaisella hartaudella kuin edeltäneitä pyhiä. 1600-luvun puolivälistä alkaen näinä päivinä ei Turun hiippakunnassakaan, silloisessa Suomessa, pidetty kirkonmenoja. Kansa vietti päiviä kevyehköjen töiden merkeissä. Suosittua oli ajoittaa talkoot tällaisille "arkipyhille" varsinkin 1600-luvun lopulta alkaen, jolloin protestanttisen puhdasoppisuuden hengessä kiellettiin talkoiden - ja niihin olennaisesti liittyneiden huvitilaisuuksien ja juominkien - järjestäminen lauantaisin ja aattopäivinä.

Taloudellisessa mielessä pikku- eli arkipyhiä ei katsottu hyvällä. Talonpojat päättivät itse työajoistaan, mutta palkollisen työvoiman käyttöä pikkupyhät häiritsivät. Jo uskonpuhdistuksen aikana kuningas Kustaa Vaasa kirjelmöi, miten yleisinä juhlapäivinä tulisi pitää vain Raamattuun perustuvia päiviä, mutta saatiin odottaa aina "hyödyn aikakaudelle", 1770-luvulle saakka, että joulun pikkupyhät hävisivät virallisesta juhlapäiväkalenterista. Kansa kuitenkin teki omia puuhiaan, talkoili ja harrasti talkoiden oheistoimintaa vielä pitkään siellä, missä uutta määräystä ei tarkasti valvottu.

Neljäs joulupäivä on vanhan kristillisen perinteen mukaan nimetty "Viattomien lasten päiväksi". Aivan viime vuosina on kansankirkkomme ryhtynyt jälleen sitä tuomaan esiin muun muassa "enkelikirkkojen" muodossa.

Päivän juuret ovat paljon kauempana historiassa kuin edellä Kustaa Vilkunan "Vuotuisesta ajantiedosta" luettavissa oleva meikäläinen kansanperinne. Viattomien lasten päivää vietetään kristilliseen perinteeseen kuuluvan Betlehemin lastenmurhan muistoksi. Kanonisista evankeliumeista vain Matteukseen tämä tarina on tallennettu (2: 26-18):

Kun Herodes huomasi, että tietäjät olivat pitäneet häntä pilkkanaan, hän raivostui. Hän antoi käskyn, että Betlehemissä ja sen lähistöllä oli surmattava kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat pojat, sen ajan perusteella, jonka hän oli tietäjiltä saanut selville. Näin kävi toteen tämä profeetta Jeremian lausuma ennustus: Ramasta kuuluu huuto, itku ja kova valitus. Raakel itkee lapsiaan eikä lohdutuksesta huoli, sillä heitä ei enää ole.

Muut evankeliumit sen paremmin kuin synoptisten evankeliumien yhteiseksi perustaksi 1800-luvulla tehdyssä tutkimuksessa rekonstruoitu "Loqiaquelle" eli Q-lähde, eräänlainen Jeesuksen opetuspuhekokoelma, eivät lastenmurhatarinaa tunne.

Lieneekö Matteus liittänyt evankeliumiinsa omiaan, jotta saisi profeetallisen ennustuksen näyttävän toteenkäyneeltä? Kirjoittaja - oli hän sitten Jeesuksen oppilaaksi ryhtynyt publikaani-Matteus, kuten toisinaan on uskottu, tai sitten joku aivan muu, myöhemmin elänyt - oli mitä ilmeisimmin juutalainen, jonka teologisissa käsityksissä profeetoilla oli vankka sijansa.

Vai ottiko kirjoittaja aiheensa hieman erilaisesta lapsenmurhasta, josta ovat muutkin kirjoittaneet? Nimittäin Juudean kuningas Herodes Suuri oli vanhoilla päivillään rappeutunut sivistyneestä ja taitavasta reaalipoliitikosta pahemman luokan tyranniksi.

Herodes ei ollut syntyjään juudealainen. Hän oli ylhäistä syntyperää Idumeasta, jota ainakin Vanhassa Testamentissa kutsutaan Edomiksi. Juutalaiset makkabealaiset valloittivat muutama vuosikymmen ennen Herodeksen syntymää Idumean - joka tietyissä vaiheissa aiemminkin oli kuulunut Juudeaan, mutta vapautunut jälleen - ja käännyttivät suuren osan sen väestöä juutalaisuuteen.

Rooman ensimmäisen triumviraatin voimahahmo Pompeius liitti 60-luvulla eaa. Juudean osaksi Rooman valtakuntaa. Sittemmin Herodeksen isä Antipatros ryhtyi aktiiviseksi triumviraatin toisen suuren miehen, Julius Caesarin, tukijaksi ja osaltaan auttoi tätä pääsemään valtaan Pompeiuksen kuoltua. Vastineeksi tästä Caesar nimitti Antipatroksen Juudean hallitsijaksi.

Mikään pikkunilkki ei Antipatroksen poika Herodes ollut, vaikka kristillinen perinne hänet mieluusti sellaisena esittää. Lisänimi "Suuri" on historian mittakaavassa ansaittu. Hän sai jo nuorena vastuullisia tehtäviä ja menestyi niissä. Perittyään Juudean hallinnan isänsä jälkeen hän toimi Rooman strategisten tavoitteiden mukaisesti. Paitsi että hän menestyksekkäästi puolusti alueitaan Rooman vihollisvaltiota Parthiaa vastaan, hän levitti hellenististä kulttuuriperintöä harjoittaen runsasta rakennustoimintaa ja kulttuurillisia rientoja.

Herodes pelasi isoilla panoksilla Rooman imperiumin valtapolitiikassa sellaisten miesten kuin Marcus Antoniuksen ja Octavianuksen kanssa. Caesarin murhan jälkeen Herodes oli hetken aikaa väleissä Caesaria vastustaneen liikkeen pääsuunnittelijoiden Brutuksen ja Cassiuksen kanssa, nämä kun olivat paenneet Caesarin kannattajien kiukkua Syyrian provinssiin. Kun tilanne kuitenkin kääntyi toisen triumviraatin - Caesarin surmaajia vastaan taistelleiden Antoniuksen, Octavianuksen ja Lepiduksen - hyväksi, Herodes liittoutui näiden kanssa jääden triumviraatin sisäisissäkin kiistoissa lopulta voittaneelle eli Octavianuksen puolelle. Herodes sai vahvan suosijan, kun Octavianuksesta aikanaan tuli Rooman ensimmäinen keisari, kunnianimeltään Augustus. Rooman tuella ja Roomaa tukien Herodes liitti Juudeaan synnyinmaansa Idumean sekä lisäksi Galilean ja Samarian.

Mutta juutalaisten mieleen ei Herodes ollut. Varsinkaan puhdasoppisen juutalaisuuden puolesta kiivailleet fariseukset eivät häntä hyväksyneet hänen edomilaisuutensa vuoksi - olihan Mooseksen kirjojen perinteessä edomilaiset yhdistetty hölmöläishahmo Esauhun. Jo valtakautensa alkupuolella hän oli surmauttanut juutalaista yläluokkaa edustaneita saddukeuksia. Erityisesti Herodeksen toteuttamaa Rooman valtakunnan kotkatunnuksen pystyttämistä Jerusalemin temppeliin fariseukset eivät voineet antaa anteeksi. Herodes oli monien juutalaisten odotuksiin nähden yhtäältä liian maallinen ja toisaalta liian kansainvälinen johtaja. Häntä kiinnostivat enemmän Rooman imperiumin valtapelit kuin juutalaisuuden henkinen ja hengellinen perintö. Ehkä kielteinen näkemys hänestä on jäänyt kristikunnalle juutalaisten evankeliuminkirjoittajien perintönä. Siihen kuvaan ajatus lastenmurhastakin sopii, yksi synti lukuisten muiden joukossa.

Ei niin, että Herodes olisi ollut esimerkillinen hallitsija. Viimeisinä vuosinaan hän muuttui vainoharhaiseksi tyranniksi. Hän muun muassa surmautti kolme poikaansa, joiden uskoi juonittelevan itseään vastaan. Myös vaimonsa Mariammen ja muita läheisiään hän murhautti.

Ei liene kaukaa haettu ajatus, että hallitsijan omien poikien surmaaminen on järkyttävyydessään saanut kokonaisen kaupungin lastenmurhan mittasuhteet vuosikymmenten kuluessa - varsinkin kun Betlehemin lastenmurhaa muistelee evankelistoista vain juutalaisinta ajatusmaailmaa edustava Matteus. Herodeksen teettämä viimeinen lapsenmurha, oman pojan Antipaterin surmauttaminen, tapahtui vain muutamia päiviä ennen vanhuksen kuolemaa ilmeisesti vuonna 4 eaa.

Herodes Suuren kolkkoa jälkimainetta vahvistivat hänen Herodes-nimeä kantavat poikansa, jotka jakoivat hallitusvallan isän kuoleman jälkeen. Herodes Arkhelaos hallitsi omia alueitaan niin kelvottomasti, että Rooman piti lähettää Syyrian legaatiksi neljää legioonaa komentamaan ja asioita selvittelemään Raamatustakin tuttu Quirinius. Toinen eloon jääneistä pojista, Herodes Antipas jää ainakin Raamatussa epäedulliseen valoon, hänet kun mainitaan Johannes Kastajan surmauttajana ja Jeesuksen pilkkaajana. Nämä kaksi veijaria purkivat isänsä rakentaman valtapoliittisen perinnön ja jotta he eivät olisi saaneet isompaa vahinkoa aikaan, keisarit Augustus ja tämän seuraaja Tiberius järjestivät heidät kukkoilemaan Galliaan (kolmas poika, Herodes Filippos, sen sijaan tunnetaan vähämerkityksisenä mutta tehtävänsä veljiään tai velipuoliaan asiallisemmin hoitaneena perinnönjakajana).

Tapahtumien ajoituksesta

Herodeksen kuolinvuodesta ei olla aivan yksimielisiä, mutta melko selvä on, että Luukkaan Jouluevankeliumin kertomus verollepanosta ja Matteuksen kirjoittamat Herodeksen väkivaltaiset tempaukset valtakautensa loppuaikoina eivät ole ajoituksellisesti yhteensovitettavissa. Tulkoon siis kirjoitetuksi muutama huomio verollepanosta ja sen toteuttajista.

Karthagolainen noin vuosina 155-230 elänyt kirkkoisä Tertullianus - nimi koko komeudessaan kuuluu Quintus Septimius Florens Tertullianus - kirjoitti opponoidessaan reilu vuosisata aiemmin syntynyttä kilpailevaa kristillistä suuntausta, markionilaisuutta, vastaan (Adversus Marcionem, IV.19):

Sed et census constat actos sub Augusto nunc in Iudaea per Sentium Saturninum, apud quos genus eius inquirere potuissent.

Tertullianus lienee kirjoittanut ajan sivistyneistön tapaan kreikaksi, mutta meille on säilynyt vain latinalainen käännös. Tiettävästi Tertullianus on ainoa kirjoittaja, joka korjaa verollepanon ajoitusvirheen - se ei ole hänen tekstinsä varsinainen tarkoitus tällä kohtaa, vaan osa laajoja perusteluja, joilla hän tuomitsee ne kustomoinnit, joita Markion teki Luukkaan evankeliumille.

Tertullianuksen mukaan on "hyvin tunnettua", että verollepano tapahtui Sentius Saturninuksen ollessa Syyrian legaattina eli käskynhaltijana. Luukkaan evankeliumissa väitetään käskynhaltijana toiminen tuolloin (Publius Sulpcius) Quiriniuksen - joka korkea-arvoisena virkamiehenä luultavasti itse kirjoitti nimensä mieluummin kreikaksi, siihen tapaan kuin mekin sen ennenvanhaan Jouluevankeliumista luimme: Kyrenios.

Quirinius hoiti legaatin virkaa kuitenkin vasta, kun Herodes Suuri oli kuollut - itse asiassa Quirinius lähetettiin paikkailemaan tilannetta Herodeksen yhden pojan, Herodes Arkhelaoksen sotkettua asioita päästyään valtaan isänsä jälkeen. Tässä yhteydessä, vuonna 6 jaa., Juudea liitettiin Syyrian provinssiin. Ei näytä mahdolliselta, että Herodes Suuri ja Quirinius olisivat vaikuttaneet Juudeassa samaan aikaan.

Herodes Suuren vielä eläessä, vuosina 9-6 eaa., Syyrian legaatin virkaa hoiti Tertullianuksen muistama (Gaius) Sentius Saturninus. Legaatit olivat aikansa huippuvirkamiehiä, mitä taustaa vasten on hyvin ymmärrettävää, että roomalaisen kulttuuriperinnön ympäröimänä elänyt Tertullianus tunsi hyvin imperiumin mahtimiesten historian parisataa vuotta itseään edeltäneeltäkin ajalta.

On kuitenkin niin, että Tertullianuksen lisäksi muut lähteet eivät yhdistä Sentiusta Juudean verollepanoon. Ainakin juutalaisten historiaa kirjoittanut Flavius Josephus mainitsee hänet Syyrian legaattina (esim. Antiquitates Iudaicae, XVII.1.1), mutta verotuksesta hänen kohdallaan ei kirjoiteta.

Sen sijaan teoksen 18. kirjassa (XVIII,1,1) Josephus kertoo Quiriniuksen legaattikaudella toimitetusta verollepanosta ja sen aiheuttamasta tyytymättömyydestä ja väkivaltaisuuksista.

Josephus julkaisi historiateoksensa 90-luvulla jaa. On esitetty, että Luukkaan evankeliumin kirjoittaja käytti Josephuksen tekstiä melko lähdekritiikittömästi viitatessaan yleisiin historiallisiin tapahtumiin - verollepano olisi otettu sieltä ja yhdistetty vuosikymmen aiemmin, Herodes Suuren aikana, tapahtuneisiin asioihin.

Kreikkaa osaamattomana joudun nyt heikoille jäille, mutta olkoon. Luukkaan evankeliumin 2. luvun 2. jae kuuluu, kuten hyvin tiedämme, seuraavasti:

Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana.

Alkutekstissä (Westcott-Hort-laitos) sama kuuluu latinalaisittain translitteroituna näin:

hautê apographê prôtê egeneto hêgemoneuontos tês Surias Kurêniou

En tiedä, miten oikein tai väärin luen edellä linkitettyä Perseus-projektin kääntäjää, kun kuvittelen jakeen olevan käännettävissä myös tähän tapaan: Tämä verollepano tapahtui ennen kuin Kyrenios oli Syyriassa. Toisaalta Josephus sen paremmin kuin muutkaan lähteet eivät anna tukea tällaiselle tulkinnalle.

Muuten, tuo mainittu vanhoja tekstejä verkkoon tuottava Perseus-projekti - jota omasta kapeasta näkökulmastani pidän Internetin sisällöntuotannon tähänastisista saavutuksista suurimpana - tarjoaa kattavan valikoiman antiikin tekstiperintöä alkukielillä ja käännöksinä. Esimerkiksi Josephukselta viitatun englanninkielisen käännöksen lisäksi on saatavilla myös kreikankieliseen laitos, jota tämän teoksen, "Antiquitates Iudaicaen", kohdalla pidetään alkukielisenä. Edeltävän työnsä, 70-luvun juutalaissodista ja niiden taustasta kertovan, latinalaisittain "De bello Iudaicon" Josephus kirjoitti ensin omalla äidinkielellään arameaksi ja käänsi tai käännätti sen myöhemmin aikansa kulttuurin yleiskielelle kreikaksi. Hän opiskeli kreikkaa aktiivisesti, ja saattoi julkaista massiivisen juutalaishistoriansa 90-luvulla alkujaankin jo kreikaksi kirjoitettuna. Hänestä kelpaisi tällaisen historianharrastajankin ottaa oppia.