Kielitaidottomuuden kiroja

Viranomaiskokouksilla on tapana alkaa vasta kymmeneltä. Maanantaisin (ja perjantaisin) se mahdollistaa aikatauluihin merkitsemättömän "aavejunan", pikajuna P 272:n käyttämisen kulkuvälineenä. Juna on hidas päästäen monin paikoin IC:itä, Pendolinoja ja jopa taajamajunia ohitseen, mutta silti Pasilasta jää Malminkartanolle aikaa vielä riittävästi.

Junassa on päivävaunumatkustajia vähänlaisesti, eivätkä makuuvaunutkaan tähän vuodenaikaan taida aivan täynnä olla.

Kielitaidon puutetta piti taas hävetä. Junaan noustessani vaunussa oli vain yksi matkustaja ja hänellä jonkinlainen ongelma. Valitettavasti yhteistä kieltä ei löytynyt: hän puhui vain venäjää, jota itse en osaa. Junalippujen tekstejä ja elekieltä käyttäen ymmärsin ongelman kulminoituvan siihen, monesko pysähdyspaikka on Riihimäki, josta matka jatkuisi Pietariin.

Kouluaikanani 80-luvulla venäjä ei ollut suosiossa: omassa koulussani sitä ei valittu vapaaehtoiseksi kieleksi niin paljon, että opetusryhmiä olisi syntynyt. Eivät kieltenopettajat sitä yrittäneet markkinoidakaan, vaikka joillakulla heistä taisi olla pätevyyskin venäjän opettamiseen. Nyt tilanne on erilainen myös pienemmillä paikkakunnilla: valkeakoskelaisetkin koululaiset kuuluvat linja-autossa keskustelevan venäjän opinnoistaan.

Isäni opiskeli vuoden tai pari venäjää kansalaisopistossa lähinnä kai työnsä vuoksi. Siihen aikaan, 1970-luvulla, kieli oli tärkeä myös rautatieläisille, ainakin heille, jotka järjestelivät tavarankuljetuksia. Itäinen yhdysliikenne oli jo silloin varsin vilkasta. Muistelen oppikirjan olleen nimeltään "Raz, dva, tri", ja kyseessä olleen siihen aikaan modernin oloinen televisioavusteinen opiskelutapa. Siinä sivussa, oman koulutieni juuri aloittaneena, opin sormilla laskettavan venäjän sanavarastoni, joka noiden lukusanojen lisäksi käsittää mm. sanat "passiba" ja "maltsik" (oikeasta kirjoitustavasta olen kaikkea muuta kuin varma, koska kyrillisiä aakkosiakaan en hallitse).

Vanhan oppikirjan nimestä oli sen verran apua, että sain sanotuksi "Raz: Toijala. Dva: Hämeenlinna. Tri: Riihimäki". Ikävä kyllä matkustaja taisi luulla, että osaisin muutakin. Puhetulvasta tunnistin vain Sankt Petersburgin. En yrittänyt käyttää loppua sanavarastoani, vaan kuuntelin ja nyökkäilin.

Kielitaidottomuus harmitti siitäkin syystä, että, että seniori-ikään ehtineen matkatoverin kanssa olisi voinut saada mielenkiintoisen keskustelun aikaiseksi hänen kotimaansa parlamenttivaaleista. Ei kysymys ole muusta kuin omasta saamattomuudesta. Pätevää ja ilmaista kielenopetusta olisi ollut tarjolla vaikkapa opiskeluaikana - tosin käytön puutteessa taito olisi varmaankin jo ruosteessa. Myös kotikylän kansalaisopisto järjestä edelleen venäjänkielen kursseja.