Der Krieg ist eine bloße Fortsetzung der Politik mit anderen Mitteln

Varsinkaan joulun alla ei taida olla sopivaa lukea militariaa, mutta olkoon. Suomen sotilas -lehden pääkirjoitus sisältää historian ystäville mielenkiintoisen pähkinän pohdittavaksi. "Löytyyhän meiltä Suomestakin kylliksi historiattomia ja typeriä, itsensä älyköksi nimittäneitä ihmisiä ehdottamaan Maon ja Stalinin jälkeen maailmanhistorian suurimman teurastajan, Leninin, patsaan pystyttämistä pääkaupunkiimme. Miksei sitten saman tien keisari Vilhelm II:n patsasta ja Hitler-aukiota?"

Jos lainaus riisutaan ylimääräisistä tunteenpurkauksista, jää jäljelle kysymyksen kova ydin, joka heijastelee hyvin pienen isänmaamme asemaa kansainvälisessä politiikassa. Nykyään Leninin patsaan pystyttäminen olisi kansainvälisessä mittakaavassa lukuisia kansoja ja väestöryhmiä kohtaan koko lailla yhtä sopimatonta kuin Hitlerin patsas olisi joitakin toisia - ja samojakin - kansoja ja ryhmiä kohtaan. Toisaalta siitäkään ei päästäne mihinkään, että molemmat veijarit olivat tärkeitä Suomen historian kannalta. Vaikka molempien toimet aikaansaivat melkoisia lahtauksia pitkin Eurooppaa ja laajemmaltikin, voi molemmilla nähdä olleen myös joitakin hyvää annettavaa meille, niin epäkorrektia kuin sitä onkin tällaisten hahmojen kohdalla tunnustaa.

Leninin voi katsantokannasta riippuen enemmän tai vähemmän voimakkaasti nähdä vaikuttaneen siihen, että itsenäistyimme. Onpa hänen joskus sanottu jopa lahjoittaneen itsenäisyyden Suomelle. Hitlerin taas voidaan nähdä olleen pelastamassa Suomea kesällä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäykseltä - aiheesta on ainakin M. Jokisipilä tehnyt muutama vuosi sitten mielenkiintoisen tutkimuksen "Aseveljiä vai liittolaisia? Suomi, Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rytin-Ribbentropin sopimus" romuttaen samalla Suomessa vuosikymmeniä sitkeästi elänyttä myyttiä presidentti Rytin uhrautuvasta sankarillisuudesta ja hänen Saksan ulkoministerin Ribbentropin kanssa tekemänsä sopimuksen merkityksestä. Yhtä kaikki, pyyteettöminä Suomen ystävinä sen paremmin Leniniä kuin Hitleriäkään on noita mainittuja Suomen kannalta myönteisiä toimia edeltäneiden tai seuranneiden asioiden valossa vaikea nähdä.

Jos henkilönpalvontapatsaita pitää pystyttää, niin löytyisi kai vähemmän verisiä ehdokkaita. Ainakin taiteilija, sotaveteraani T. Laaksoselle sellaista on ehdotettu.

Mitä mainittuun sotilaslehteen muuten tulee, se on joitakin vuosia sitten tapahtuneen päätoimittajanvaihdoksen myötä muuttunut yhdeksi NATO-liittoutumisen pää-äänenkannattajaksi. Siinä missä edellinen päätoimittaja, evp-upseeri H. Tiilikainen oli ammattikunnalleen ominaiseen tapaan päivänpoliittisten kysymysten suhteen varsin pidättyväinen, ei nykyinen päätoimittaja, reservinupseeri J. Puuperä, säästele kannanotoissaan. Lehden kunniaksi on todettava monenlaisten ajatusten kirjon esiin pääsy. Nyt K. Kuusela, ainakin museosotilasajoneuvojen ystäville tuttu mies, kirjoittaa Venäjän kanssa liittoutumisen puolesta.

Nämä kaksi kantaa, yhtäältä Puuperän NATO-linja, toisaalta Kuuselan Venäjä-linja, kertovat siitä, että puolustusministeri Häkämies ei ollut aivan hakoteillä median ja yleisön vahvasti ylitulkitsemassa taannoisessa lausunnossaan Suomen turvallisuuspoliittisista haasteista. Maantieteelle emme voi mitään. On yksi asia todeta haasteet ja toinen asia pohtia niihin vastaamisen keinoja. Löytyisivätkö keinotkin jostain "puuperäläisyyden" ja "kuuselalaisuuden" välimaastosta? Sitä miettiköön hevonen: sillä on iso pää.