Hajamietteitä vuoden lopulla

Vuoden viimeisiä tunteja elellään. Viisi vuotta sitten näillä kulmilla vietettiin uudenvuodenaattoa yleiseen metelitasoon nähden melkoisen hiljaisissa tunnelmissa. Siitä lähtien rakettien ja tienvarsipommien laukominen on käynyt yhä suositummaksi uudenvuodenaaton äänimaiseman tuottajaksi lähitalojen jälkikasvun ehdittyä pikkutykkimiehen ja -naisen paukutteluvelvollisuusikään. Kotitorppaan ei ole arsenaalia tarvinnut hankkia, kun nuoret ikäluokat hoitavat kunniakkaasti kaupunginosan puolustuksen. Tyydymme lyhtyihin ja ulkotuliin. Perunasalaattiin ja fetasalaattiin riitti edelleen pihamaan kesäsatoa perunan ja sipulien muodossa. Patonki ja viini kaupasta.

Satokausi kotipihassa ei ollut viileästä kesästä huolimatta huono. Eikä vuodessa valittamista muutenkaan.

Työelämässä tuli hoidettua useammanlaisia tehtäviä kuin aiemmin ainakaan nykyisen, pitkäaikaisen, työnantajani palveluksessa. Pinnallisempia työt ehkä olivat, yleisemmän tyyppisiä, kuin ennen. Haasteet taas kovin erilaisia. Ensin toimintakatteet ja lopulta tuloskin nousivat kuukausi kuukaudelta vähitellen pinnan yläpuolelle. Siitä kunnia heille, joille se kuluu, eli oppilaitosyhteisön koko henkilöstölle samoin kuin paljon työtä tehneille edeltäjilleni. Sadonkorjuu on monesti toukotöitä keveämpää. En yritäkään väittää, että olisin tehnyt kaiken voitavan, koska siinä tapauksessa nyt ei olisi enää mitään tehtävissä.

Ei konkretian puutettakaan valittaa pidä. Suomalaiseen koulutushistoriaan siirtyvän aikuisoppilaitoksen rehtorin viimeisen työpäivän viimeinen työtehtävä oli TAC Vista -nimisen taloautomaatiojärjestelmän korjaaminen ja parin Ethernet-kytkennän tekeminen.

Ylihuomenna jatketaan samassa työhuoneessa, mutta hiukan laajempien kuvioiden parissa.

Sivistävä toiminta, kuten opiskelu tai bloggaaminen - niin blogien seuraaminen kuin omankin kirjoittaminen - jäi päättyvänä vuonna kohdaltani valitettavan vähiin. JET-tutkinnon paperit odottavat vieläkin viimeistelemistään. Ihan uudenvuodenlupauksiksi näiden asiantilojen korjaamisesta ei ehkä ole, mutta yritetään.

Blogimaailmasta on paikallaan kuitenkin syytä mainita päättyvän vuoden osalta muuan seikka. Jyväskyläläissosiologi Henry Laasanen taitaa olla ensimmäisiä, joka on Suomessa tuonut verkkoyhteisöjen piirissä kehitettyjä - (tieto)tekniikkaan liittymättömiä - ihmismielen luomia rakennelmia niin sanotun suuren yleisön tietoisuuteen. Ainakin hän tuntuu olleen vähän väliä radiossa kertomassa ajatuksiaan ihmisten välisistä suhteista. Olen Laasasen kanssa varsin monesta substanssiasiasta eri mieltä. Mutta hän on tehnyt huomattavaa pioneerityötä ensin siinä, miten yhdistetään verkkoyhteisöissä kehitetty ajatusmalli ("meemi", kuten kulttuurillisesti kehitettyä ja jaettua informaatiota on kutsunut yhden uskontokunnan varajeesuksena pidetty brittiprofessori R. Dawkins) yhteiskuntatieteellisiin paradigmoihin ja miten se tuodaan eri medioita käyttäen mitä erilaisimpien yleisöjen eteen. Tällaista nähtäneen jatkossa paljon, mutta edelläkävijöillä on tapana jäädä historiaan.

Mitä tulee ihmissuhteisiin - kysymyskenttään, jossa jokainen on asiantuntija omalla kohdallaan - saan olla tästäkin vuodesta kiitollinen. Paljon hyviä ihmisiä niin julkisilla elämänkentillä kuin harrasteissa ja muussa yksityisessä elämässä. Ennenkaikkea elämänkumppani, jonka kanssa tämäkin vuosi on ollut hienoa jakaa.

Toivotan hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille!

Joulupäivän rauhaa

Torpan kauniimmalla asukkaalla on ollut kirkonmenojen jälkeen viimein mahdollisuus rauhoittua. Pyhäpäivän kirkonmenojen ja kirkostatulojen jälkeen on lämmitelty takkaa, luettu kirjaa ja kuunneltu radiota.

Eilen hautumaan vanhan puolen kunniavartioon oli tarjolla varusteeksi miekat. Tylsäteräisiä, mutta vartiokaverini Juhan kanssa päätimme, että ei kiitos.

Joulupukki toi Keskiajan filosofian ja Latvian radio-orkesterin ja Peteris Vaksin. Lämmin kiitos.

Hyvää joulua!

Pitäjähistoria valmistui

Päiväohjelmassa oli torpan joulusiivous, molemmilla asukkailla kun sattui olemaan vapaapäivä. Räntäsadekaan ei juuri mattojen ulkoilutusta päässyt häiritsemään.

Urjalan takana on kuulemma rautatien ajolanka poikki. Ilmankos junia ei ole illan aikana näkynyt eikä kuulunut.

Lähes seitsenvuotinen urakka tuli päätökseen, kun pitäjähistoria, Akaan historia 3, julkaistiin illansuussa kaupungintalolla. Tulin aikanaan nimetyksi mukaan historiatoimikuntaan lähinnä rautatiehistorian harrastuksen ansiosta. Mukana oleminen oli varsin vaivatonta. Kokeneena paikallishistorioitsijana kirjoittaja, ulkoasianministeriön emeritusarkistonjohtaja M. Favorin, ei tarvinnut paljonkaan toimikunnan apua.

Nyt ilmestynyt kolmas osa noudattelee aikaisempien osien kirjoittajien, historiaprofessoriveljesten S. ja P. Suvannon - Seppo kuulemma on juuri äsken siirtynyt tuonpuoleisten arkistojen äärelle - annales-henkisiä linjauksia. Päivänpoliittisille kysymyksille annetaan sellainen pintakohinan painoarvo, joka niille paikallisyhteisönkin historiassa kuuluu, ja keskitytään pidempikestoisiin ilmiöihin elinkeinojen, väestökehityksen ja talouden näkökulmista. Ainoa poikkeus yleisestä linjasta on sisällissodan ajan tapahtumien sangen tarkka selostus, mitä 1950-luvulla kirjoittanut Pekka Suvanto ei katsonut voivansa vielä tehdä - ja tekstissään sen reilusti tunnustikin. Favorin taas piti velvollisuutenaan kirjoittaa asiasta lähestulkoon kaiken sen, mitä arkistolähteiden pohjalta voidaan, ja teki työn nähdäkseni varsin tunnollisesti. Tästä nyt julkaistusta "virallisesta" näkemyksestä arvatenkin jaksetaan vielä jonkun aikaa keskustella eri näkökannoista käsin.

Rauhallinen on kuitenkin se termi, johon kirjoittaja tiivistää paikkakunnan kehityksen viimeistään 1930-luvulta eteenpäin. Rautatien risteysasemaksi päätyminen 1870-luvulla oli suuri asia, ja rautatiekaluston liukulaakereilla lepäiltiin vuosikymmeniä. Rautatie tarjosi logistisen option, josta oltiin tietoisia, mutta jota ei aina kovin innokkaasti hyödynnetty. Sen sijaan "pehmeät arvot", kuten erilainen harrastus- ja hyväntekeväisyystoiminta kukoistivat. Joka tapauksessa eteenpäin on aina menty. Eikä läheskään aina heikoin tuloksin.

RAILI se on mun rattoni

Marraskuussa bongaamani ja blogissakin pariin kertaan ihmettelemäni Riihimäen ratapihalla seisovan sinikoppisen Fh-vaunun tarkoitus sitten selvisi Resiina-lehden numeron 4/2008 myötä, kuten oli luvattu.

Kyseessä ei varsinaisesti ole Fh vaan RAMI (RAdioverkon MIttausvaunu). Ratahallintokeskus vuokrasi VR:ltä Fh nro 3330-8 -vaunun ja muutatti Pieksämäen konepajalla siitä uuden GSM-R-radioverkon kuuluvuuden mittausvaunun maalaten samalla kopin siniseksi erottumaan tavanomaisista Fh-vaunuista. Muutostyö valmistui lokakuun lopulla.

GSM-R-radioverkko (Global System for Mobile communications – Railway) tunnetaan rautatieliikenteen parissa myös nimellä RAILI (RAutateiden Integroitu Liikenneviestintäjärjestelmä). Se on liikenteenohjaajien, veturinkuljettajien, konduktöörien, vaihtotyönjohtajien ja ratatyötä tekevien väliseen radioviestiliikenteeseen tarkoitettu järjestelmä, joka korvaa vanhan vuonna 1984 valmistuneen VHF-taajuusalueella toimivan analogisen linjaradiojärjestelmän kevääseen 2010 mennessä. Siinä, missä linjaradio soveltuu vain puheen välittämiseen, voidaan RAILIa käyttää myös muihin sovelluksiin samaan tapaan kuin TETRA/VIRVE-viranomaisverkkoa. VIRVEn tapaan RAILI on suojattu ja tarkoitettu vain rajatulle käyttäjäkunnalle. Viime vuonna RAILI valmistui liikenteenohjauksen osalta, ja kokonaisuudessaan verkon pitäisi olla valmis käytännössä näinä päivinä. Ratatyömiehet velvoitetaan kiinteään parisuhteeseen RAILIn kanssa ensi vuoden lokakuusta alkaen. RAILI-verkon tukiasemien kunnossapidosta vastaa Digita Oy. Rautatieharrastuspiireissä pelätään mahdollista pakkoavioliittoa RAILIn kanssa. Vanhemman sisarensa VIRVEn tapaan sellainen nimittäin kävisi lompakon päälle.

Itse Fh-vaunut ovat olleet melko harvinaisia näkyjä tällä vuosikymmenellä. Kyseinen vaunutyyppi edustaa VR:lle aikanaan sangen tyypillistä kierrätysperiaatetta eli uuden vaunutyypin rakentamista vanhan, käytöstä poistetun alustalle. Fh-tyyppi on tarkoitettu jakelu- ja keräilyjunien eli suurten tavaraliikennepaikkojen välillä tavarankuljetusta ja vaihtotöitä hoitavien tavarajunien "konduktöörinvaunuksi". Logistiikan kehittyminen on vähentänyt jakelu- ja keräilyjunien tarvetta. Lisäksi vaihtotöihin tarvittava junamiehistö mahtuu nykyisin matkustamaan veturin hytissä, kun koneapulaista ei enää käytetä ja junamiehistön määrää on vähennetty työmenetelmien ja -välineiden rationalisoinnilla.

Jos Valkeakoski olisi ihminen

Ammattikoululla vietettiin lukukauden päätösjuhlia. Joulukuvaelmaa ei ollut, enkä päässyt esittämään poroa, paimenta tai pässiä, mutta jouluevankeliumin sain lukea. Valitsin vuoden 1933 käännöksen, vain nostalgiasyistä. Juhlaan osallistuneet olivat aikuisopiskelijoita. Valtaosa heistä luultavasti muisti kouluajoiltaan juuri tuon version, ja joulujuhlassahan sopii tunnelmoida. Joskohan nyt olisi viikon verran lomaa.

Kotiin lähtiessä ostin torin laidalta hiivaleivän ja kauppakeskuksen aulasta pitäjäseuran joululehden. Hiivaleipä on aina hyvää, ja joululehti oli mieluisa yllätys. Sisältö oli paikallishistoriaa laajassa mittakaavassa - ja mikä merkillepantavaa, ilman ainoatakaan näille lehdille mitä ominaisinta 30-luvulla syntyneen sotaveteraanin muisteloa.

Jos Valkeakoski olisi ihminen, se olisi kuin vanha höyryveturi viime kesänä Valkeakosken asemalla. Ei ihan nykyaikaisimmasta päästä, mutta ei sen ole niin väliäkään, sillä sopivalla nostalgialla maustettu persoona on ihana ilmestys.

Nimettömäksi jääneen kynäniekan ajatus sopii hyvin täkäläiseen kulttuuriin, miksei ihmisiinkin. Niinpä täällä onkin mukava elellä.

Flirttailua uutuuden kanssa

Ensi vuonna liikenteeseen tuleva Sm5-sähkömoottorijuna esiteltiin iltapäivällä Helsingin rautatieasemalla. Raskasta kamerakalustoa kaulallaan kantavia oli hakeutunut jo hyvissä ajoin matkustajalaiturien pohjoispäähän. Turun IC²:n lähdettyä uusi juna rullaili raiteelle 12, ja jonkinlainen tervetuliaisfanfaarikin kajautettiin. Tuiman näköisiä vartijoita oli paljon, junan vieressä tervapata (vitsailimme Saulin kanssa, josko uutukaiselle tehdään samalla tulenkestävyystesti, ettei liikenteessä ollessa kävisi kuin linja-autolle Karkkilassa) ja punainen matto. Sisälle jonottavat olivat kravatti- tai huivikaulaista väkeä, lieneekö sitten ollut jonkinlainen kutsuvierastilaisuus niinkuin jossakin oli etukäteen kerrottu. Kun minullakin oli prässihousut, kauluspaita ja baskeri, niin päätin sanoa kaikille edes puolitutun näköisille "terveterve" ja liittyä jonon jatkoksi. Taisi se olla sittenkin avoin tilaisuus: ei ainakaan pois ajettu.



Junat on tilannut Pääkaupunkiseudun Junakalusto Oy. Kyseessä on VR-konsernin sekä Helsingin, Vantaan, Espoon ja Kauniaisten kaupunkien vuonna 2004 perustama yhtiö, jonka tarkoituksena on hankkia ja huoltaa lähiliikenteessä käytettävä rautatiekalusto. Yhtiö vuokraa kalustoaan lähiliikennettä hoitavalle operaattorille. Maallikon korvaan järjestely kuulostaa melko monimutkaiselta, mutta sen odotetaan olevan kustannusperusteiltaan selkeämpi kuin nykytilanne, jossa lähiliikenteestä vastaava Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta eli YTV vuokraa sekä kaluston että liikenteen hoidon VR:ltä.

Uutta junakalustoa ei ole enää aikoihin tuotu rautateillemme Tampereelta. Loppukesällä 2008 junakalustoyhtiö päätti hankkia 32 kpl uusia FLIRT-tyyppisiä (Fast Light Innovative Regional Train) lähiliikennejunia sveitsiläiseltä Stadler Bussnang AG:ltä. Vastaavia junia on tilattu Suomen lisäksi ainakin Sveitsiin, Saksaan, Puolaan, Unkariin ja Algeriaan. Suomeen ostettujen junien kokonaishinta on 189 miljoonaa euroa ilman kulunvalvontalaitteita. Suomeen tilatut junat valmistuvat vuoteen 2014 mennessä, ja sopimukseen sisältyy 40 junan lisätilausoptio.

Ensimmäinen esisarjan junayksikkö valmistui tahtaalla lokakuussa, ja se saapui Suomeen marraskuun alkupuolella. Koeajoja on tehty saapumisen jälkeen runsaanlaisesti, ja alkuun 15 veturinkuljettajaa on saanut koulutuksen uuden junatyypin kuljettamiseen.

Tullessaan käyttöön ensi vuoden jälkipuoliskolla uutukainen korvaa 1960-70-lukujen taitteessa rakennetut Sm1-junat ja vapauttaa uudempaa, kymmenkunta vuotta käytössä ollutta Sm4-sarjaa niille reiteille, jossa sen nopeudesta on enemmän hyötyä. Myös uusi Sm5 sopii 160 km/h:n nopeutensa ansiosta kaukoliikenteeseen. Lisätilausoption käyttäminen mahdollistaa myös 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa rakennettujen Sm2-junien korvaamisen uusilla.

Sm5:n runko on 75,2 metriä pitkä. Runkoja voidaan periaatteessa kytkeä yhteen neljä kappaletta, mutta pääkaupunkiseudun liikennepaikkojen laituripituudet rajoittavat maksimimäärän kolmeen. Sm5-runoon voidaan kytkeä myös Sm4-junarunko, mutta sähköiset ohjaukset eivät kuitenkaan tässä kytkennässä toimi. Sekakytkentämahdollisuus on tarkoitettu vain hinausta ja muita huoltoajotyyppisiä tilanteita varten.



Sisätiloiltaan uutuus on avara. Liikkuminen on helppoa myös liikuntarajoitteisille ja lastenvaunujen tai suurten kantamusten kanssa kulkeville. Tosin junahenkilökuntaa kuuluu arveluttavan laajojen väliseinättömien tilojen lämpimyys pakkasolosuhteissa. Istumapaikkoja on 232, ja lisäksi 28 taittuvaa lisäistuinta.



Myös kuljettajan työskentelyolosuhteet ovat, ainakin esittelijän mukaan, meikäläisessä kalustossa ensimmäistä kertaa 2000-luvun tasolla. Ajopöydässä on pyritty minimalistisuuteen ja helppokäyttöisyyteen. Mittareitakin on melko vähän: tarpeellisen informaation tarjoavat isot monitoiminäytöt. Oikeanpuoleisen monitoiminäytön alla näkyvät kaksi kahvaa kuulemma eivät ole suunnanvaihto- ja vaihdevivut. Ei, vaikka näyttävät samanlaisilta kuin esi-isissä eli Dm6- ja Dm7-moottorivaunuissa, pääkaupunkiseudun lähiliikenteen moderneissa 1950-luvun ratkaisuissa.

Matkalla Helsinkiin radioyhteydet pätkivät

Joskus on tullut kirjoiteltua paikallisen päätöksenteon tärkeydestä. Päivän työkalenterissa löytyy kuntayhtymähallituksen ja johtoryhmän kokousta ja muun hyvän päälle vielä ilmainen jouluateria, mutta nyt vie IC² 164 pääkaupunkiin. Syksyn mittaan eri puolilla maata tietokoneasentajan tai -yliasentajan näyttötutkintonsa suorittaneiden täytyy saada todistuksensa jouluksi, ja tutkintotoimikunta tarvitsee varanuijamiehen ruotuun.

Ajankäytön kipeääkin priorisointia on tullut viime vuosina tunnollisesti harjoiteltua. Olkoon tämänkertaisen ajankäyttöratkaisun peruste koulumaailman hyvä - tosin joskus enemmän tai vähemmän tarkoituksella väärin käytetty - motto: opiskelijoiden etu.

Juna ei ole aivan täpötäysi, mutta oli silti hyvä idea hankkia lippu jo toissapäivänä. Kaksi herrasmiestä - puheista päätellen jonkin kunnallisen organisaation viranhaltijoita hekin ja murteesta päätellen Satakunnasta - ryhtyvät yhtäkkiä kyselemään toisiltaan, ovatko he mahdollisesti "feminisoituja miehiä". Selvisi aikanaan syykin. Itse H. Laasanen, blogistanissa jo ammoin tunnettu ja nykyisin ahkerasti eri medioissa esiintyvä miesasiamies oli kirjoittanut Helsingin Sanomiin tukkijätkistä ja mustista miehistä. Sosiologista termiä kummastelleet tulivat johtopäätökseen, että he eivät koe olevansa feminisoituja. Sitten meitä on ainakin kolme.

Soittimestani on paristo loppu, mutta kuulokkeille on käyttöä VR:n tarjoaman radion kuuntelussa. Ainakin yleisohjelma rätisee. Taitaa radiosää tässä junassa olla huono muutenkin. Dna-mokkula ei löydä edes yhden G:n verkkojaan - mikä sinänsä ei ole yllätys - mutta tänään ei matkapuhelinkaan hevin suostu rekisteröitymään Soneran EDGE-verkkoon.

Outo sinikoppinen Fh-vaunu seisoo Riihimäellä edelleen. Kyselin taannoin vaunut.orgissa vaunun tarkoitusta, mutta asian tietävät eivät halunneet kertoa. Ydinjätettäkö siinä varastoidaan?

Uudellamaalla on ohuesti talvisempaa kuin Hämeessä.

Edit (paluujunassa): Paitsi opiskelijoiden edun vuoksi, oli muutenkin hyvä viettää työpäivä Helsingissä ja pitää tiivis kokous. Rautatieasemalla oli mielenkiintoista uutta nähtävää.

Ei hyvältä näytä

Meni sitten Säteri konkurssiin.

Oppisopimusta ja etätöitä

Työpäivä kului Tampereen latinalaiskorttelissa kuuntelemassa, miten ahkerasti oppisopimuskoulutusta on Pirkanmaalla päättyvänä vuonna hyödynnetty. Oppisopimusopiskelijoiden määrä yltää jälleen uuteen ennätykseen. Tulevaisuudennäkymät tosin ovat synkeämmänpuoleiset, koska oppisopimuskoulutus edellyttää työpaikkoja. Niistä näyttää tulevan vaihteeksi pulaa tässäkin maakunnassa, toisilla aloilla ainakin.

Ammatillisesti suuntautuneen aikuiskoulutuksen kokonaisuudistukseen eli ns. AKKU-hankkeeseen ja yliopistouudistukseen liittyvä tiedekorkeakoulujen täydennyskoulutuksen järjestäminen oppisopimustyyppisenä tuo taantuman aikanakin lisää työsarkaa, mikäli olemassaolevaa oppisopimusviranomaisten verkostoa ymmärretään hyödyntää uusissa sovelluksissa. Valtiolta ei ainakaan pitäisi nykytilanteessa löytyä ylimääräistä rahaa päällekkäisten hallinto-organisaatioiden rakentamiseen.

Mitä sitten on oppisopimuskoulutus nykymuodossaan?

Oppisopimuskoulutus on ammatillista peruskoulutusta tai ammatillista lisäkoulutusta, joka järjestetään pääosin työpaikalla perustuen kirjalliseen määräaikaiseen työsopimukseen eli oppisopimukseen.

Oppisopimuksen tekemisen edellytyksenä on, että työnantaja ja koulutuksen järjestäjä ovat sopineet oppisopimuskoulutuksen järjestämisestä siten kuin Laki ammatillisesta koulutuksesta (811/6.11.1998) määrää.

Oppisopimuskoulutusta voivat toteuttaa ne koulutuksen järjestäjät, joille opetusministeriö on antanut luvan koulutuksen järjestämiseksi.

Vuonna 2008 oppisopimuskoulutuksena toteutettavan koulutuksen rahoitusta saavia järjestäjiä oli 89. Ammatillista peruskoulutusta eli ammatillisiin perustutkintoihin valmistavaa koulutusta näistä järjestää 77 järjestäjää. Ammatillista lisäkoulutusta eli ammatti- ja erikoisammattitutkintoihin valmistavaa koulutusta järjestää 82 järjestäjää.

Ammatillisten perustutkintojen osalta jokainen koulutuksen järjestäjä, jolle opetusministeriö on myöntänyt koulutuksen järjestämisluvan, saa halutessaan järjestää perustutkintoihin valmistavaa oppisopimuskoulutusta. Näyttötutkintopohjaisen oppisopimuskoulutuksen järjestäminen edellyttää luonnollisesti lisäksi, että järjestäjällä on näyttötutkinnonjärjestämissopimus ao. tutkintotoimikunnan kanssa.

Ammatti- ja erikoisammattitutkintojen eli ns. ammatillisen lisäkoulutuksen osalta vaaditaan opetusministeriöltä erillinen oppisopimuskoulutuksen järjestämislupa sekä tutkinnonjärjestämissopimukset ao. tutkintotoimikuntien kanssa. Oppisopimuskoulutuksena järjestettävän ammatillisen lisäkoulutuksen lupaa Valkeakosken seudun koulutuskuntayhtymällä ei ole.

Oppisopimuskoulutus on ainakin toistaiseksi pääosin toisen asteen ammatillista aikuiskoulutusta. Viime vuonna oppisopimuskoulutukseen osallistui noin 57 000 aikuista ja noin 400 nuorta. Näin ollen oppisopimuskoulutus on vahvasti sidoksissa näyttötutkintojärjestelmään.

Oppisopimuskoulutuksessa koulutuksen järjestämisellä tarkoitetaan sekä viranomaistehtäviä että varsinaista koulutuksen ja tutkintojen järjestämistä. Voidaan siis erottaa seuraavat kaksi asiaa:
(1) Koulutuksen järjestäminen kokonaisuudessaan sisältää sekä viranomaistehtävät (mm. oppisopimusten tekeminen työnantajien kanssa) sekä valmistavan koulutuksen ja tutkintojen järjestämisen. Tätä tehtävää toteuttavat lähinnä maakunnalliset oppisopimuskeskukset ja seutukunnalliset oppisopimustoimistot, jotka yleensä toimivat koulutuksenjärjestäjäorganisaatioiden yhteydessä.
(2) Pelkkä koulutuksen ja tutkintojen järjestäminen (ns. tietopuolisen koulutuksen järjestäminen). Tätä tehtävää toteuttavat lähinnä oppilaitokset, myös monet sellaiset, jotka eivät hoida viranomaistehtäviä.

Edellä kuvattu tilaaja-tuottajatyyppinen toimintatapa palvelisi erinomaisesti myös tiedekorkeakoulujen täydennyskoulutusta. Koulutuksen järjestäjinä eli viranomaistehtävät hoitavina tilaajana toimivat oppisopimuskeskukset ja -toimistot hankkisivat tietopuolisen koulutuksen tiedekorkeakouluilta. Tuottajasta riippumaton tilaaja on yksi keino koulutuksen laadunvarmistukseen. Asian kytkeminen tavalla tai toisella näyttötutkintojärjestelmään toisi mukaan vielä kapallisen lisää laadunvarmistuselementtejä, mutta ainakaan nykyinen näyttötutkintorakenne ei ole kovin hyvin soveltuva tiedekorkeakoulujen täydennyskoulutusta ajatellen.

Ensi vuoden asia oppisopimuskoulutuksen laajentaminen ammatillisen toisen asteen ulkopuolelle tuskin vielä on. Mutta ehkä vähän myöhemmin.

Sauhuavien tehtaanpiippujen juurelle ei enää kannattanut linja-autoilla, joten siirryin puhelimen ja kannettavan kanssa yliopiston alakuppilaan tekemään etätöitä. Siellä oli ilmeisesti tentti alkamassa, kun väkeä oli kalenteriajankohtaan nähden paljon.

Kotiinviemisiksi kokouksen osallistujat saivat jouluiset herkkukorit. Täydensin omaani shoppailemalla Ruohonjuuresta paketillisen kahvia ja tuomiokirkon kupeessa sijaitsevasta kodinkoneliikkeestä kahvinkeittimen annostelulusikan. Niin asiallisia kuin Moccamasterit ovatkin, minulla on tapana käyttää niitä väärin. Joko onnistun jumiuttamaan tippalukon tai rikkomaan annostelulusikan.

Junalla aikanaan kotiin, vielä vähän sähköposteja ja puheluita ja sitten iltalenkille. Tänään ei oma jalka tuntunut kovin painavalta kauriinaskelta etenevän rinnalla.

Polkemista

Iltapäivän kuntosalikeikalla tuli taas mieleeni ajatus hyötysuhteeltaan niin hyvästä generaattorista, että sen avulla kuntopyörän polkeminen tuottaisi sähkövirtaa muuhunkin kuin maastoa simuloivaan poljentavastuksen säätöön, erilaisiin mittareihin ja muihin pyörän omiin tarkoituksiin. Näemmä asiaa on mietitty perusteellisesti jo aiemmin, ja viime vuonna näyttää ilmestyneen tieteellinen artikkeli aiheesta.

Kestävyysurheilua harjoittava tuttavapariskunta oli lähtenyt kuntopyöräretkelle. Hyvän aikaa jo muilla laitteilla pumpattuani kysäisin Heikiltä, joko he ovat ehtineet Hämeenlinnaan. Eivät kuulemma olleet, kun olivat valinneet suunnilleen pelkkää ylämäkeä olevan ajoreitin. Muutoin salilla oli viikonloppuiseen tapaan rauhallista. Tosissaan treenaavia nuoria miehiä löytyy aina muutama vapaiden painojen parista. Isossa salissa pelattiin futsalia.

Toisella puolen Eurooppaa tehtiin sitten suomalaista joukkuepelihistoriaa. Taisi Kolmastoista olla tapausta todistamassa? Nyt radio soittaa Puccinin aarioita eli kirkulaulumusiikkia, kuten torppamme musiikillisesti sivistyneempi asukas sanoo.

Piparit pystyyn

Lumipeite tuli ja meni. Päästiin sentään kahdesti suksille näillä viime hangillakin. Paremmin kuin viime vuoden syystalvena.

Harmaus ja tihkusade eivät juuri houkuttaneet ulos. Pidettiin leipomapäivä tuloksena pipareita, omenakakkua ja joulun ensi tuoksuja. Ja soijalasagne samalla uuninvastusten lämmityksellä paistumaan.

Olen hyvin passiivinen penkkiurheilija, mutta täytyy todeta, että radion kuuntelu päivän mittaan on lämmittänyt mieltä. Ladulla ja rinteessä, kentällä ja altaassa suomalaisurheilijoilla on mennyt hienosti.

Flunssakin on hiipinyt torppaan, onneksi heikossa muodossa. Työmaalla väkeä kiusannutta suolisto-karabahia ei vieraaksi kaivata.

Lumi tuli ja sopimuskin

Aamu alkoi reippaasti lumitöillä. Paljoa sitä ei ollut satanut, mutta paljon parempi tämäkin kuin musta maa. Työmatkalinja-auto kulki hitaasti Saarioispuolen kapeilla sorateillä. Aurattu kyllä oli sielläkin.

Iltapäivällä allekirjoitettiin kaupungintalolla museon ylläpitosopimus, juotiin teetä ja syötiin joulutorttua. Kyseessä on muodinmukainen tilaaja-tuottajamalli, jossa museon toinen ylläpitäjä eli kaupunki ja yhdistys toimii tilaajana, joka hankkii tarpeelliseksi katsomansa palvelut tuottajaosapuolelta Hyvinkäältä. Tilaaja-tuottajamallin toimivuudesta voidaan olla montaa mieltä kunnallisen elämän isommissa kuvioissa, mutta tässä tapauksessa en odota ongelmia. Puolin ja toisin kun on tunnettu ja tehty yhteistyötä jo pari vuosikymmentä. Harrastustoimintaan muutoksia tuskin tulee.

Kotikylässä keväällä aloittanut kaupunginjohtaja on hiihtomiehiä, nuorempana kansallisessa kärjessäkin suksinut. Lieneekö sen ansiota, että kylän kuntorata on pantu tänä syksynä hiihdettävään kuntoon ripeästi lumisateiden jälkeen. Puolisoni ja minä kävimme vapaatyylittelemässä peninkulman verran illalla. Lumi oli kosteanpuoleista, mutta kelpoisaa luistoltaan.

Lehtiä tilataan, skannereita annetaan

Lyhyen ajan sisällä olen jo kahdesti sortunut puhelinmyyjien tarjouksiin. Ensiksi tuli tehtyä Tekniikan Maailman jatkotilaus ja tänä iltana Maaseudun Tulevaisuus lunasti itsensä vielä kahdeksi kuukaudeksi postilaatikkoon. Nyt saa riittää vähäksi aikaa.

Asiasta toiseen, tarvitseeko kukaan vanhaa kuvanlukijaa? Kyseinen "skanneri", Agfa SnapScan e40 nimeltään, kytkeytyy työasemaan USB-väylän välityksellä. Laite on toiminut hyvin Windows XP:ssä, mutta Vistalle sopivaa laiteohjainta en ole löytynyt. Ei sinänsä ihme, koska Agfa-Gevaert lopetti kuluttajatuotteiden valmistuksen joskus tämän vuosikymmenen alkupuolella. Päivitin laitteen jokin aika sitten Canon-merkkiseen, joka tulee toimeen bisnes-Vistankin kanssa. Nyt vanha kunnon Agfa etsii XP-henkistä uutta kotia. Takuuta laitteelle ei anneta, mutta hakea saa vastikkeetta sovitusta paikasta Akaa-Valkeakoski-akselilla.

Valokuvatorstain 6.12.2008 klo 18

Valokuvatorstai-blogissa kootaan kuvapeittoa itsenäisyyspäivän illasta.



Huono kuvakulma ja huono valaistus, mutta onpahan teeman mukainen näkymä kuvaajan katselupaikalta kyseisenä iltahetkenä.

Valkokankaalla sen sijaan eletään elokuun viidennettä vuonna 1944 Ihantalan kirkonmäellä. Vasemmalla 6. divisioonan komentaja kenraalimajuri E. Vihma hetkeä ennen kaatumistaan.

Pönötyskekkereitä olisi ollut tarjolla niin perjantai-iltana Parolannummella kuin lauantaiaamuna Hämeenlinnassa. Ensinmainittuihin oli kutsuttu koko rautatieplutoona, mutta kohteliaasti kieltäydyimme. Vietettiin iltaa tehtaanpiippujen juurella sauna- ja filmi-illan merkeissä. Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944 kuului katseltaviin.

Pidin elokuvasta. Se ei ollut draamaa, eikä sillä ollut oikeastaan mitään "sanomaa". Se ei yrittänyt olla enempää kuin mihin elokuva voi kyetä: jonkinlaiseen autenttisuuteen pyrkivää visuaalista kuvausta kohteestaan.

Onneksi itsenäisyys on paljon muuta – ja ennenkaikkea muuta - kuin sotimista. Sotimiseen liittyvää sankaruutta löytyy lähes jokaisesta maasta, mutta paljon harvemmassa ovat ne, jotka raskaiden taisteluiden tauottua ryhtyivät rakentamaan näinkin hyvän yhteiskuntaa kuin meillä on. Toki sodan jälkeen oli kirkasotsaisen jälleenrakennususkon kääntöpuolella paljon ahdistusta, kurjuutta ja väkivaltaa, mutta niin on nytkin – ilman että kymmeniätuhansia kansalaisia olisi muutamassa vuodessa rampautettu henkisesti tai fyysisesti saati tapettu väkivaltaisissa konflikteissa.

Myrskylyhty adventtikynttilänä

Aamulla uni maittoi harvinaisen pitkään. Ehdittiin kuunnella adventtikirkonmenoista vain loppuosa.

Päivä meni tietokoneen ääressä paikallishistoriaa oikolukiessa. En ole kirjapainotekniikan asiantuntija, mutta valehtelisin, jos väittäisin sivunvalmistusta tässä vaiheessa ensiluokkaiseksi. Taitavat olla onneksi helppoja korjattavia.

Tässä eri yhteyksissä esillä olleessa ja kirjaankin tulevassa kuvassa kuvassa olen näkevinäni 57 mm:n Nordenfelt-rannikkokanuunan. Lienenköhän väärässä?

Ilta vietettiin syyskauden viimeisissä taiji-treeneissä tehtaanpiippujen juurella. Venyttely teki hyvää. Eilisen salikeikan jälkeen se jäi turhan vähälle.

Adventtikynttilöiden virkaa tehkööt tänäkin iltana säänmukaisina valaisimina myrskylyhdyt.

Pikkujoulu

Ei riittänyt adventtisohjo, vaan mustaksi meni maa. Valoa pitää olla. Historiallisen todellisuuden vastaisesti sähköistetyt puskin- ja vaihdelyhty rautatieaseman vitriiniin, pyrstötähti ja kyntteliköt koti-ikkunoihin.

Jos alkuviikosta oltiinkin odotettu hiihtolatua viikonlopuksi, tuli saunalenkki pumpattua urheilutalon kuntosalilla. Kädet lyhenivät pari senttiä.

Päivällisen salaattiin löysi tiensä kotipihan tomaatti. Ei ollut viimeinen. Mutta sisätiloihin otettu persilja sinnitellee kesäkauden 2008 viimeisimmäksi makumuistoksi.

Keinovalojen lisäksi illalla myrskylyhdyt ja muutama kynttilänliekki pihaa valaisemaan.

Valokuvatorstain lasi

Valokuvatorstai-blogissa viikon aiheena on lasi.



Lasiset esineet ovat usein yhtäaikaa käyttöesineitä ja koriste-esineitä. Aaltomaljakon prototyypin alkuperäinen nimi muuten oli "Eskimonaisen nahkahousut". Että sellaista.

Si vis pacem

Tämäkin yritys on tainnut tehdä hyvää tulosta viime aikoina suunnatessaan palvelujaan koulumaailmaan. Mikäpä siinä, tärkeitä asioita. Yhden ammattikoulun henkilökunnan Sääksmäen kirkon vaiheilla viettämän päivän perusteella kouluttajakaartia sopii kehua. Poliisimies opettaa vaaratilanteissa pärjäämisen jokamiehen ja -naisen strategiaa tietysti poliisimiehen näkökulmasta, mutta samat perusasiat ymmärtääkseni soveltuvat aivan hyvin kouluun. Joku saattoi jäädä kaipaamaan juridiikkaa, mutta minusta oli oikein hyvä, että poliisi ei yrittänyt ryhtyä lakimieheksi. En edes kuvittele, että maastamme löytyisi tahoa, joka määrittelisi opettajien, oppilaitosjohdon tai muun kouluhenkilökunnan velvollisuudet tai varsinkin oikeudet yksiselitteisesti ja yksityiskohtaisesti etukäteen erilaisia poikkeustilanteita varten. Sellaiseen ei ole ollut ainakaan toistaiseksi niin suurta yhteiskunnallista tarvetta, että linjaukset olisi luotu. Määritelmät tehdään jälkikäteen, tapaus kerrallaan. Turvallisuuskoulutusten tehtävä on nähdäkseni tarjota keinoja pärjätä itse tilanteessa., mikä yksilön kohdalla tarkoittaa ensisijaisesti siitä pois hankkiutumista.

Minua viehätti kouluttajan suorastaan musashimainen opetus: "Jos kiistelet maailman typerimmän ääliön kanssa, pidä huoli, että hän ei joudu tekemään samoin."

Sopisi tuo sitten ohjenuoraksi paikallishistoriateoksen painattamisprosessiin liittyvissä erimielisyyksissä tai ei, niin työntäyteinen viikonloppu on vapaaehtoishistorioitsijoille tulossa, jos 500-sivuinen kirja aiotaan saada vielä jouluksi ulos.

Jarruvikaisella junalla kampela-apajalle

Aamun IC² 164 kulki vajaan tunnin myöhässä. Kuulemma jarrut eivät irrottaneet kunnolla, ja matkavauhti oli pidettävä verkkaisena. Helsingin päässä kerrottiin lumen häirinneen vaihteita. Pääradan lähiliikenteessä ainakin I-junat oli jätetty kokonaan ajamatta, ja kaukoliikenteenkin vuoroja peruutettu. Talvi yllätti junailijat jokavuotiseen tapaansa.

Kokouslounaalla AEL:ssä en valinnut kasvislinjaa, kuten tapani on, vaan ylensöin kampelaa. Näytti herkulliselta ja olikin. Mutta liika on liikaa.

Kampelasta muistuu aina mieleeni kouluajoilta Mika (tai Marko tai Tero tai kuka olikaan tuo saksan oppikirjojen sankari, johon oppineet oppikirjantekijät katsoivat poikaoppilaiden olevan hyvä samaistua). Hän tilasi aterialla die Seezung ja piiritti Monica-nimistä (tai Ursula tai Christina tai jotain sinnepäin) tyttöä, joka ist nicht sehr pünktlich. Minulla muuten oli tapana nimetä saksan ainekirjoitustehtävissäni mieshenkilöt Korkeajännityksestä lainatuin nimin. Saksalaiseni olivat lyhyen ytimekkäästi Kurt Meyereitä ja Hans Langeja.

Kampelan kosto ilmeni hillittömän janon muodossa, ja kotimatkalle piti ostaa sitruunainen vissypullo evääksi. Paluujuna oli jo melkein aikataulussaan.

Iltaohjelmassa oli neljä kierrosta kuntorataa hyvässä seurassa vapaalla tyylillä. Eilisiltainen lumisade oli tehnyt tehtävänsä. Raskaaltahan tuo silti tuntuu. Ja vieläkin janottaa.

Dies illa

Kanttori soitti avoimin soinnuin ja manasi kuuluville itsensä tritonuksen. Ikivanhan Dies irae -virren heavy-sovitus oli loppusoittona kuulemma ihan minun pyynnöstäni. Siistiä.

Käytiin sisäistä kamppailua lähteäkö urheilemaan vai ei. Päätettiin, että tuomiosunnuntain mittakaavaan yltynyt tuuli on pudottanut liikaa roskaa kuntoradan ohuelle lumipeitteelle ja haettiinkin pizza Iskhmetin putiikista. Läpi tuulen ja tuiskun ajeltiin sentään taiji-treeneihin. Ja palattua kotipihassa lumitöitä. Kevyttä lykittävää, mutta reilu määrä.

Pihalla vaikersi vielä myöhään sairas viherpeippo. Lopettaahan se piti. Tuntui aivan hiton pahalta.

Kauden avaus

Aamupäivällä kävin esitelmöimässä herrakerholle rautatiehistoriasta. Kesällä veturitallilla käydessään tykästyivät aiheeseen. Mikäs siinä, kun oli kotikenttäetu. Rautatieaseman sittemmin toiseen käyttöön muutetussa salissa on tullut istuttua yksi jos toinenkin kokous. Jäljestäpäin tuli väittelyä ratapihan vaihteista. Väärässä olin: ristikkovaihde se oli. En kylläkään myöntänyt ennen kuin olin tarkistanut asian varmalta taholta: Ilkalta löytyi kopio ratapihakaaviosta.

Historiasta keskustelu on hauskaa ja harmitonta. Historian elävöittäminen raskaan metallin voimin sen sijaan ei ole ole helppoa. Hyvinkäällä liittokokouksessa käsittelivät isoja asioita. Uskon, että neuvotteluihin museojunaliikenteen jatkamisen mahdollisuuksista saatiin hyvä hallitus. Menestystä heille arvokkaassa työssään!

Torpan kauniimman asukkaan viettäessä lauantaipäivän työn merkeissä siklasin sukset varastorasvasta. Ulkona on ollut parin päivän ajan viehättävän talvista. Eilen kuultiin, että kylän kuntoradat on jo pantu hiihdettävään kuntoon.

Lunta oli paikoin ohuelti, mutta tiukka voidevalinta ja pakkaskeli tekivät kauden avanneesta saunalenkistä varsin miellyttävän.

Radiossa laulaa barokkimusiikkia Andreas Scholl. Kontratenori on - miten sen nyt sanoisi - karu ääniala. Teini-iässä ihailin Klaus Nomia, monimusiikillista lahjakkuutta, jonka kohtalona oli olla sensaatiohakuiselle yleisölle varoittava esimerkki apokalyptisesta uhasta nimeltä AIDS.

Valokuvatorstain Kunpa nykyaikainen tiede keksisi lääkkeen, joka saisi ajan tuntumaan paljon pidemmältä

Valokuvatorstai-blogissa tämän viikon aiheena on tekstiote:
Kunpa nykyaikainen tiede keksisi lääkkeen, joka saisi ajan tuntumaan paljon pidemmältä, niin kuin se tuntui lapsena. Mikä upea lääke. Vuosi tuntuisi vuodelta, eikä kymmeneltä minuutilta. Aikuisuus tuntuisi pitkältä ja täyteläiseltä, eikä joltakin holtittomalta tivoliajelulta. Kuka haluaisi tällaista lääkettä? Vanhemmat ihmiset varmaankin - sellaiset, joiden kuluvan ajan taju on polkaissut kaasupoljinta. Ja pitäisi kai keksiä myös lääke, jolla on vastakkainen vaikutus. ---"
(Dennis Coupland: Eleanor Rigby. Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2007, suom. Katja Rosvall.)



Aikasäiliö on jo keksitty. Kuva on 1950-luvun tekniikkaa edustavasta laitteesta, joka on enemmänkin konetekniikan kuin farmasian tieteenalan tuotos. Samoissa aihepiireissä liikutaan kuin viime viikolla. Dr12-veturin sisuksista tämäkin. Mutta kuka keksii, mikä tällainen aikasäiliö on?

Karsintavaiheen alkusoitto?

Jokunen päivä sitten radiossa - työmaalla pidän huoneessani lähes aina auki radion yleisohjelmaa - esiteltiin uutta kotimaista kaunokirjallisuuden tuotosta, Maarit Verrosen romaania "Karsintavaihe". Luultavasti toimittaja oli ottanut lukunäytteiksi kirjan raflaavimpia pätkiä ja nostanut esiin omasta mielestään merkittäviä asioita. Pelkän radio-ohjelman perusteella arvioni on tietenkin täysin väärä, mutta minulle jäi mielikuva Arto Salmisen inhorealistisen "Paskateorian" toisinnosta, joka on maustettu irti turhasta realismista reilulla annoksella orwellilaista dystopiascifiä. Palaan asiaan, jos uutuus tulee joskus luettua.

Päivä tuli vietettyä seminaaritunnelmissa Järvenpää-talossa. Matkalla näin Riihimäen ratapihalla sinikoppisen Fh-vaunun. Mikähän moinen mahtaa olla?

Jos kuukausi sitten ammatillisen koulutuksen seminaarissa esitelmöijien kalvot olivat samoja työvoimapulaennusteita kuin koko nousukauden ajan, kenties höystettynä irrallisella lauseella mahdollisesta taantumasta, myönnettiin opetusministeriöstäkin nyt, että uusiksi olivat menneet. Heti kärkeen EK:n nokkamies Fagernäs - esiintymiseltään varsin miellyttävä herra - tykitti tiiviiseen tahtiin kaavioita, joiden perusteella työelämältä edellytetään joustoja, joustoja ja vielä vähän joustoja. Ehkä koulutusjärjestelmänkin olisi syytä panostaa oikeanlaiseen asennekasvatukseen?

Toisaalta terävimmän huippuosaamisen houkutteluun ei riitä pelkkä ruhtinaallinen palkka. Tarvitaan jotain makeampaa.

Poliittisesti ohjatun asuntotuotannon tulisi keskittyä tuottamaan sellaisia asuntoja, jotka mahdollistavat majoittumisen joustaville palkansaajille siellä, missä työtä kulloinkin on.

Osaaminen ja varsinkin osaamisen osoittaminen - muutaman vuoden takaisin muotitermein osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen - on niin tärkeää, että tulevaisuuteen kuuluu valtakunnallinen tietopankki, jonne yksilöiden osaamisesta kertovat dokumentit tallennetaan tarvittaessa tutkailtaviksi.

Uutuusromaanissa kuulemma kerrottiin kaikenkattavasta työntekijöiden luokittelujärjestelmästä, alemmilla luokituksilla työskentelevien kasarmiasuntoloista ja eliitin luksuksesta.

Ehkä silti on niin, että meikäläisen yhteiskunnan normaalioloissa yksilön asemaa heikentävät muutokset ovat sen verran hitaita, että teknologian kehittymisen ja yleisen hyvinvoinnin kasvun aiheuttamat myönteiset vaikutukset kompensoivat kielteiset kehityssuunnat.

Elämän väri

Harmaa on hyvä väri, mutta ei siihen ole välttämätöntä uppoutua.



Minusta ei taida olla pukeutumaan yhtä värikkäästi kuin torpan söpömpi asukas, mutta yritän osaltani. Punaisia vaatteita en juuri omista, ruraalin trendikästä ruutupaitaa ja ammattiliiton paitaa lukuunottamatta. Työmaalla pöytäni on mitä värikkäimmän paperivuoren peittämä. Sen voisi joskus kuvata varoittavana esimerkkinä. Kotonakin työhuoneen pöytätasot alkavat täyttyä hyvää tahtia.

Viime syksynä suunnittelimme yhden keittiön seinän maalaamista punaiseksi. Ehkä oli asiallista jättää se suunnitelman tasolle. Aikanaan sen olisi luultavasti halunnut vaihtaa, ja punainen ei ole helpompia värejä peittymään.

Vapaapäiviä kotona ja Tampereella

Olen viettänyt muutaman päivän henkilökohtaista syyslomaa. Lomapäiviä kun on kummasti taas kertynyt säästöön. Marraskuisen harmaat päivät ovat kuluneet nenä tietokoneruudussa kiinni. Olen kirjoitellut luvattoman pitkään rästissä olleita johtamisen erikoisammattitutkintokoulutukseen liittyviä töitä. Näihin olisi pitänyt paneutua viimeistään keväällä, mutta aina on vapaahetkinä muka ollut jotakin tähdellisempää tekemistä.

Aamulla totesin, että olen pitänyt silmälaseja päässäni viimeksi maanantaina. Kotioloissa en käytä niitä. Pihamaalta ei ole muutamaan päivään poistuttua tullut poistuttua kuin lenkkeilemään.

Tänään vietin puolisoni kanssa päivän Tampereella. Kävimme Osuuskaupan tarjouspäivillä hamstraamassa kärryn täyteen. Kiuaskiviä ja postilaatikko, muun muassa. Viimeksimainitun pakkausmuovissa - niin Lohjalla tehty kuin onkin - kiinnitti huomion termi "mailbox". Hauskaa ottaa sellaista nimeä kantava asia ihan konkreettisesti käteen. Löysin jopa senkaltaisen harvinaisuuden kuin pitkälahkeisen pyjaman. Shortsimallisia näyttävät nykyään yleensä olevan, mutta eihän aikuinen mies missään polvihousuissa nuku, hitto soikoon.

Puolisoni pistäytyi Pirkkahallissa - tai mikä sen nimi nykyään onkaan - messuilla. Jäin kirjoittelemaan laiskanläksyjäni yliopiston kirjastolle. Tampereen kirjastossa, vaikka Linna onkin nimeltään, ei ole tuimia vartiomiehiä komentamassa reppuja ja rensseleitä jätettäväksi salien ulkopuolelle. Kyä täälä ihmisiin viä luatetaan.

Iltalenkillä kuu oli kuin Wrightillä Vihdin vanhan kirkon raunioiden yllä.

Valokuvatorstain tutkielma esineestä

Valokuvatorstai-blogissa tämän viikon aiheena on kolmen kuvan tutkielma esineestä.

Yksittäisen esineen sijasta tulkoon esille tutkielma järjestelmästä eli esineiden mielekkäästä konstellaatiosta. Eivät järjestelmät loppunsa tullen ole sen vahvempia kuin esineet.



Marraskuun henkeen sopien: kuolemaa odottava Dr12 nro 2234 -dieselveturi kuvattuna Haapamäellä syyskuussa 2004.

Poliittinen linkki

Työväenliikkeen taholta poliittista vihreää liikettä on tunnetusti kutsuttu oikeiston puisto-osastoksi. Oli miten oli, maaseudun potentiaalista kannatusta heidän ei kannattaisi väheksyä nyt, kun Keskustapuolueen ikiaikainen ote on herpaantunut - siirtynyt puutarhakaupunkeihin vai minne lie. Pitkänsillan länsipuolelta löytyy trendikkäitä urbanuksia kotitarpeiksi kaikilta, jos siihen peliin lähdetään. Kolumnissa sanottiin asia niin osuvasti, että en yritä selittää enempää.

Harmaa sunnuntai

Harmaus roikkui puunlatvojen korkeudella pimeästä pimeään. Katuvalot olivat sentään ehtineet sammua, kun lähdin aamukävelylle kirkkoon. Sitten kesän en kotikylän temppelissä olekaan käynyt. Myönnettäköön, että kanttorin vuoksi tänäänkin. Ei toki sillä, etteikö paikalla voisi useamminkin pistäytyä.

Äiti ja anoppi houkuttelivat lähetyslounaalle, mutta tuhdista ruisleipä-tattarimuro-aamiaisesta oli liian vähän aikaa. Alivaltiosihteerin aikaan iltapäivällä keitettiin kauraa, riisiä ja linssejä ja raastettiin lanttuva.

Muutoin viikonloppu on sujunut kokoonpanolinjailun merkeissä. Eilen kasattiin viikolla saapunut sänky yöpöytineen, ja tänään olivat vuorossa luomapuut - puolisoni kotihankinta kotikylän teollisuudelta.

Sängyn osalta voi todeta, että yhden yön kokemuksen perusteella hankinta on onnistunut. Kotimaista tekoa oleva tanakka puuvillainen futon-patja tuntuu kovanpuoleiselta sangen miellyttävällä tavalla. Satunnaisia telttaöitä lukuunottamatta en liene yhtä napakalla vuoteella nukkunut sitten teini-iän, jolloin syystä tai toisesta en käyttänyt vaneripohjaisessa vuoteessani patjaa lainkaan.

Luomapuiden osalta taas on sanottava, että laite on teknillisen näköinen. Parempi pitää näppinsä erossa ja antaa asiantuntevan perheenjäsenen hoitaa homma tästä eteenpäin.

Taiji-treeneihin ajellessa tihkutti ja tehtaanpiippuja lähestyttäessä ulkoa tuoksahti. Yhä harvinaisemmaksi käynyttä haiskahdusta tulee vielä ikävä.

Mieluummin lankaa kuin ilman

Telia-Sonera Oyj:n aikeet pakottaa syrjemmällä asuvat käyttämään langatonta "laaja"kaistaista verkkoyhteyttä langallisen laajakaistan sijasta on herättänyt ymmärrettävää vastustusta maaseudun asukkaiden keskuudessa. Langattomuus on hieno asia siellä, missä se toimii, ja esimerkiksi pääratojen varsilla Sonera onkin vahvoilla verrattuna joihinkin kilpailijoihinsa.

Ongelma voidaan tiivistää siihen, että se, mikä tällä rintamailla on 3G tai 2,5G, on toisaalla paljon vähemmän.

Maaseudulla verkkoyhteys on monille käyttäjille ensisijaisesti työkalu. Maatalousyrittäjien kohdalla asia korostuu. Yrityksen kuin yrityksen on oltava yhä verkostoituneempi , myös kirjaimellisesti. Siksi toimintavarmuus on tärkeää, ja langallisten yhteyksien luotettavuuteen päästään langattomilla yhteyksillä harvoin edes Ruuhka-Suomen tiheimmän tukiasemaverkon alueella. Toinen ongelma liittyy kaistanleveyteen ja sitä kautta tiedonsiirtokapasiteettiin: vaikka maaseudun hyötykäyttäjä ei tarvitsekaan yhtä paljon megahertsejä kuin urbaani vertaisverkkofakiiri, on langattomien yhteyksien tarjoama kaista harvan tukiasemaverkon alueella kovin kaita. Perinteisellä analogisella puhelinmodeemillakin päästäisiin samoihin tiedonsiirtonopeuksiin, mitä langaton "laaja"kaista maaseudulla tarjoaa.

Muistan, miten joskus 1980-1990-lukujen taitteessa Tekniikan Maailmassa kerrottiin, kuinka hieno liikkuva toimisto saadaan aikaan yhdistämällä NMT-matkapuhelin kannettavaan tietokoneeseen. Maaseudun asukas voi koska tahansa hankkia kannettavan tietokoneen, joka eroaa Mooren lakia noudattaen - usein sen ylittäen - tuolloisesta mallista, mutta johtava verkko-operaattori on tarjoamassa hienoilla nimillä kuorrutettuja 80's-90's-suorituskykyä edustavia ratkaisuja.

Kasvoton uhka

Koettiin sitten kotikulmillakin koulu-uhkaus. Uhkaus tosin on hiukan harhaanjohtava termi: uhka lienee parempi tuossa epämääräisessä tapauksessa. Tapaus ei ole mitenkään ainutlaatuinen, ja joukkoviestimien uutisointi on noudattanut asialinjaa. Luonnollisesti monenlaisia näkemyksiä esiintyy paikallisten ja varsinkin oppilaitosyhteisön keskuudessa.

Tilanteen kehittymistä parin edellisen päivän aikana voi kutsua paikallislehden tapaan huhumyllyksi. Miksei hullunmyllyksikin. Yhtä kaikki, torstaipäivänä tilanne oli sen kaltainen, että oli vaikea nähdä edellytyksiä toteuttaa perjantain koulupäivä mielekkäällä tavalla oppilaitoksen tiloissa.

Poliisin yhdysmies muistutti Derrickiä ja herätti luottamusta. Nuori polvi ei taida muistaa. Tiedotustilaisuus helpotti toisia, toisia taas ei. Tieto perjantain etäopiskelupäivästä otettiin ainakin nuorten keskuudessa ilolla vastaan.

Pääosa henkilökuntaa tuli perjantaina tekemään rauhallisinta työpäivää sitten lukukauden alkamisen suunnittelu-, raportointi- ja muiden paperitöiden parissa.

Kokemuksia uhkatilanteista alkaa olla eri puolilla maata valitettavan paljon. Tulkoon listatuksi muutamia omia huomioita siitä, mikä toimii tai minkä pitäisi toimia, jos vastaava ongelmatilanne eteen tulee.

On hyvä olla oppilaitosyhteisön näkyvillä, kiertää opetustiloissa, tiedottaa henkilökohtaisesti sekä opiskelijoille että henkilökunnalle. Viestivälineet on keksitty, ja uhkakuva tuskin on sen kaltainen, etteikö normaaliajan välineitä voisi huoletta hyödyntää. Ei pitäisi olla juurikaan syitä poistua paikalta, kun tilanne on päällä. Hajasijoitetussa oppilaitoksessa toki haasteita riittää.

Yleinen tiedotustilaisuus, mieluusti poliisin toteuttamana, on hyvä saada aikaan - tietenkin varmistaen etukäteen, että on edellytykset järjestää joukkokokous turvallisesti.

Tiedottamisessa etusijalla ovat asianosaiset eli opiskelijat ja henkilökunta. He ovat niitä, jotka kipeimmin tarvitsevat tietoa. Ulkopuoliset tulevat vasta sitten.

Kaikessa tiedottamisessa kannattaa miettiä sanojaan hetki rauhassa: mitä oikeasti tiedän, mitä vain luulen? Sama pätee kysymyksiin vastaamiseen. Moni kuulija toivoo oman mielensä ja mielialansa mukaista informaatiota, mutta kaikkea ei voi antaa.

Oppilaitoksessa tapaa olla jokin luontainen henkilökunnan hermokeskus: toimisto, opettajainhuone tms. Sitä kannattaa hyödyntää viestikeskuksena siten, että paikalla on jatkuvasti henkilö, jolla on käytettävissään tuorein ja paras tieto asioiden etenemisestä. Näin oikeellisin mahdollinen tieto pääsee leviämään itsestään.

Voi pitää tilannepäiväkirjaa, jollei muuta, niin tulevia muisteluita varten. Riittää, kun kirjaa muistiin mielestään oleellisten tapahtumien ajankohdan ja lyhyen tapahtumakuvauksen. Tilannepäiväkirjan pitäminen tulee todennäköisesti aloitettua liian myöhään, kun aloitusvihellystä ei soiteta. Mutta mitä aikaisemmin, sen parempi.

Kriittisessä tilanteessa opettajan ja oppilaitosjohdon roolissa korostuu tietynlainen johtajuus. Oma olemus ja toiminta peilautuu välittömästi opiskelijoihin ja kollegoihin. Tunteita on jokaisella, mutta se, joka haluaa tukea muita, ei saisi niitä näyttää. Tässä kohden en voi olla mainitsematta, miten kunnioitettavalla tavalla oman oppilaitokseni henkilökunta johtajanroolinsa hoiti.

Ulkoilua pimeässä

Jos viikonloppuna tulikin syötyä melko pikaruokapainotteisesti ja nukuttua huononlaisesti, on viikko alkanut sikäli hyvin, että iltaisin on saatu lähdetyksi hölkkäämään niin eilen kuin tänäänkin. Tienpinnat eivät vielä ole liukkaita, mutta pimeää on ja heijastinliivi tarpeellinen varuste. Moni kapeiden teiden jalankulkija sellaisella tapaa varustautua ja hyvä niin.

Huomenna työ vie vaihteeksi Tampereelle. Luvassa siis pitkästä aikaa työmatka junalla.

Viikonloppu Turussa

Työläiden työviikkojen päälle on varsin rentouttavaa viettää viikonloppu hyvässä seurassa Turussa. Pienoisrautatienäyttely VPK:n talolla - lienee komein juhlahuoneisto, jossa olen päässyt käymään - oli matkan varsinainen teema, mutta oheisohjelmaakin mukaan mahtui.

Puolisoni ja minä menimme kaupunkiin jo perjantaina. Tarkoituksenamme oli osallistua illalla Mikaelinkirkossa Metallimessuun, mutta se oli sairaustapausten vuoksi peruttu. Niinpä käännyimme tihkusateisessa illassa vastakkaiseen suuntaan tuomiokirkolle, jossa Turun filharmoninen orkesteri yhdessä Chorus Cathedralis Aboensis -kuoron ja virolais-latvialaisten solistien kanssa esitti Mozartin Requiemin, Pärtin Cantuksen sekä ainakin meille vähemmän tunnetun latvialaisen nykysäveltäjän Peteris Vasksin teoksen Dona nobis pacem. Kaksi viimeksimainittua kuuluvat epäilemättä siihen musiikkityyliin, josta joku kulturelli musiikkitoimittaja taannoin radiossa käytti nimitystä uusavuton musiikki. On totta, että Arvo Pärt ja hänen hengenheimolaisensa käyttävät jo ammoin kehiteltyjä keinoja saada musiikki kuulostamaan miellyttävältä. He tekevät sen hyvin, ja aivan kuin älykkötoimittajien kiusaksi, saavat monet pitämään musiikistaan enemmän kuin siitä musiikista, josta älykkötoimittajien mielestä tulisi pitää.

Mikaelinkirkossa en ollut ennen käynyt, mutta sekin puute tuli korjattua sunnuntaiaamun jumalanpalveluksessa. Suunnittelijastaan huolimatta hieman eri tyyppinen kuin Tampereen tuomiokirkko, mutta yhtä hieno.

Pienoisrautatienäyttelyssä me 1:1-kaluston harrastajat emme esitelleet pienoismalleja, vaan harjoitimme lähinnä varainkeruu - ja markkinointitoimintaa. Viimeksimainitulla ei ole syyskaudella kovin suurta merkitystä, koska oma museomme on talvisin suljettu. Mutta kirjoja ja pikkutilpehööriä myymällä saimme kartutettua yhdistyksen kassaa muutamalla sadalla eurolla tulevaa toimintakautta varten. Taloudellinen taantuma ei vielä näkynyt harrastetuotteiden myynnissä. Lieneekö osansa sillä, että viime kuukausina rautatiehistorian ystäviä on hemmoteltu useilla mitä näyttävimmillä uusilla kuvakirjoilla, joita ei vielä jokaisen hyllystä löydy. Parahiksi näyttelyyn oli julkaistu myös näitä loistopainoksia mustavalkoisempi ja tekstipainotteisempi teos Leveät kiskot - Suomen yleiselle liikenteelle avatut leveäraiteiset yksityiset rautatiet, jota on odotettu ainakin vuosikymmen.

Näyttelyn varsinaisen aihepiirin tarjonnasta näyttävimpiä oli isäntäyhdistyksen oma rata. Muita suomalaismaisemia ei nyt juuri nähty. Kansainvälistäkin kuuluisuutta saavuttanut pääkaupunkiseudun harrastajien Löylymäki ei enää poistu kotikulmiltaan, eivätkä tamperelaisten Lielahti tai muut huippudioraamat ole kiertäneet näyttelyissä enää vuosiin.

Paheita harrastettiin kohtuudella. Museoveturiseuralaisten joukolla käytiin lauantai-iltana maistelemassa Vanha koulu -panimoravintolan tarjontaa parin tuopin verran - eikä käsite "pari" jäänyt lainkaan epämääräiseksi. Vaikka jatkettiin vielä hotellille maailmaa parantamaan, oltiin aamulla täydessä näyttelyvalmiudessa.

Hieno viikonloppu, mistä kiitokset näyttelytapahtuman järjestäjille ja oman yhdistyksen talkooväelle. Taas kerran.

Viimeiset vietiin

Junalippuja on myyty maamme kolmanneksi vanhimmalla risteysasemalla, Toijalassa, koko lailla 122 vuotta, neljä kuukautta ja kymmenen päivää. Käsitykseni mukaan melko keskeytyksettä. Viime vuosisadan alkupuolen poliittisten mullistusten - suurlakon, sisällissodan ja vastaavien tapausten - aikaan saattoi olla joitakin katkoja, mutta ne jäivät lyhyiksi.

Tänään myytiin aseman lippukassasta toistaiseksi viimeiset matkaliput. "Sattumalta" olin viimeinen asiakas juuri sulkemisaikaan. Ostin liput Hämeenlinnaan, Tampereelle ja Turkuun - noiden ratojen risteysasemana kun Toijala avattiin kesällä 1876. Sain sellaisen harvinaisuuden kuin taajamajunalipun Turkuun. Käyttää noita en raski, mutta eivätköhän löydä paikkansa ratapihan toiselta puolelta, jo kauan ennen aseman sulkemista museokäyttöön muutetusta veturitallista.

Asemaa eivät onneksi sulje. Junalippujakin saa edelleen automaatista. Vuokralaisella on hyviä suunnitelmia rakennuksen hyödyntämiseen. Suurelta osin hyötykäytössä se on jo nyt: liike-, koulutus- ja toimistotilaa on saneerattu vielä keväällä tyhjyyttään ammottaviin tiloihin. Vuokrasinpa siitä taannoin palasen minäkin, joskin työnantajan piikkiin.

Konduktöörillä olisi saattanut olla ihmettelemistä, jos olisin tarjonnut tässä täpötäydessä IC 922:ssa taajamajunalippua. Eikä Dna:n "Mokkula" tietenkään toimi. Ollaan kohta suurten tasankojen mailla. Sonera ja Nokia ovat täällä, kuten näemmä yleensäkin ratojen varsilla, toimiva pari.

Syksyn arkea ja juhlaa

Työpäivät ovat olleet pitkän puoleisia. Parina iltana harjoitin pitkästä aikaa opetustoimintaa: Linuxin käyttöönottoa ja käytön perusteita. En ole erityisemmin pitänyt Linuxista työasemakäyttöjärjestelmänä. Tosin nyt kun Windows Vista on saanut jalansijaa työasemissa, ei KDE- tai Gnome-leiriä välttämättä voi sanoa sen sekavammaksi kuin Microsoft-leiriä. Käyttöliittymäkysymykset ovat pääosin makuasioita. Siksi kai niistä niin paljon keskustellaan ja siksi alalla - ainakin dot.com-buumin aikana - on toiminut legioonittain asiantuntijoita.

Asiasta toiseen: tulevana pyhäinpäiväviikonloppuna Turussa vietetään perinteisiä pienoisrautatiepäiviä. Järjestäjä - jo neljännesvuosisadan ikään ehtinyt - on toteuttanut aiemmin hienoja vastaavia tapahtumia. Näytteilleasettajien määrä saattaa olla vuosien saatossa hieman laskenut, mutta hyvä viikonloppu alan harrastajille on jälleen luvassa.

Kuntavaalipäivä

Alkava pyhäpäivä kuluu arvatenkin madellen. Luvassa on päivä vaalilautakunnassa keskuskoululla istuen. Mutta joidenkin tuokin homma on hoidettava, kun äänestäminen tapahtuu niinkuin se nykyään vielä tapahtuu.



Taannoin osallistuin arvauskisaan kotikylän äänestysprosentista. Arvelin 66,2:ta. Vaikka kuntaliitoksia on näillä seuduilla ollut ja mahdollisesti vielä tulossakin, en usko äänestysaktiivisuuden yltävän kovin korkealle. Edes sää ei houkuta lähtemään sunnuntaikävelylle. Toivottavasti pessimismini osoittautuu vääräksi.

Olen hieman hämmästellyt niitä, erityisesti nuorten aikuisten, julkituomia näkemyksiä, joiden mukaan kuntavaalit ovat heidän kannaltaan vähämerkityksisimmät vaalit. Itse olen lähestulkoon päinvastaista mieltä. Kuntavaalien merkitystä yksilön kannalta ei juurikaan vähennä se, jos hän on työssä yksityisellä sektorilla ja käyttää yksityisen sektorin terveys- ym. palveluita. Jo sellaiset seikat kuin elinkeino- ja maankäyttöpolitiikka ovat pitkä- ja laajavaikutteisia asioita, jotka vaikuttavat yhden jos toisenkin kuntalaisen elämään. Suomen Kuntaliitto tuo eri yhteyksissä mieluusti esiin sen seikan, että globalisaation erilaiset vaikutukset kohdistuvat nykyisin kuntatasolle, kun yhä vähämerkityksisemmäksi käynyt kansallisvaltio ei enää voi niihin vastata. Valtio on 1990-luvun lamavuosista alkaen riisunut itsensä lukuisista konkreettisen vaikuttamisen instrumenteista. Joistakin valtion ennen hoitamista asioista vastaa yksityinen tai kolmas sektori, mutta huomattava osa julkisen vallan käyttöä on liukunut paikallistasolle eli kuntiin.

Kuntien itsehallinnollinen asema ja lukuisat eri elämänaloille liittyvät pakolliset ja vapaaehtoiset tehtävät aiheuttavat sen, että kunnassa tehtävät päätökset vaikuttavat monin tavoin kaikkiin kuntalaisiin, myös niihin, jotka eivät suoranaisesti ole tekemisissä kunnallisten palveluiden kanssa. Viime kädessä kunnissa jopa päätetään siitä, noudatetaanko eduskunnan säätämiä lakeja vai ei - tämä joissakin ääritapauksissa julkisuutta saanut de facto -tilanne kertoo paljon kuntien todellisesta asemasta.

Käykää äänestämässä, ystävät ja toverit!

Valokuvatorstain Silta tulevaisuuteen

Valokuvatorstai-blogin aiheena on tällä viikolla Silta tulevaisuuteen.



Kuvausajankohtana, elokuussa 2004, Kerava-Lahti-radan Luhdanjokilaakson silta oli kirjaimellisesti silta tulevaisuuteen. Radan avaamiseen oli aikaa vielä reilut kaksi vuotta ja rakennustyöt sillalla käynnissä.

Rautateiden ansiosta on eri aikakausina rakenneltu siltoja tulevaisuuteen.

Kovaa peliä Vilhonkadulla

Tiesin kyllä, että neuvottelut museojunien tulevaisuudesta ovat tiukkoja, mutta että peli meni sitten noin kovaksi... No joo. Mutta oli sinänsä kunniakas syy lähteä, hyvien sinisten vaunujen lisävuosien puolesta.

Syksyn merkkejä

Torpan sähkölämmityskausi avattiin tuttuun tapaan viikon 42 päätteeksi. Kesäkaudella pidämme päällä vain kosteiden tilojen lattialämmitystä. Nyt kytkettiin päälle keittiön ja makuuhuoneen patterit.

Syksyn tulon huomasi siitäkin, että iltalenkille olisi pitänyt ottaa jo heijastimia matkaan.