Taas junassa

Pääsiäisen alla totesin, että erinäiset henkilökohtaiset hankkeet eivät ole oikein ottaneet tuulta alleen. Eilen sain viimein virallisen tiedon siitä, että työpanostani ei tarvita eräässä kuntaorganisaatiossa, johon taannoin hain. Toivotan menestystä valitulle ja toivon hänen viihtyvän virassaan - kunnan kannalta olisi luultavasti hyvä, jos viihtyisi pidempään kuin edeltäjänsä. Minä jatkan viihtymistä Valkeakoskella ja perusmukavuudenhaluisena olen ainakin salaa tyytyväinen, että toimintaympäristöni ei muutu vanhasta tutusta.

Mutta kurssille, johon hakemisesta työnantaja talvella vihjaisi, mutta jolle en uskonut tulleeni valituksi, toivotettiin tervetulleeksi. Koulutuksen järjestäjän pitkän hiljaisuuden syy taisi olla enemmänkin opiskelijahankinnan hitaus eikä lohduttavan sanamuodon sorvaaminen hylätyiksi tulleille. Kovin suuria opiskelijamääriä ei aina riitä edes - vai pitäisikö sanoa erityisesti - tällaisiin suoraan työelämää palveleviksi tarkoitettuihin koulutuksiin, koska järjestämisvolyymi on suuri. Ainakin ammatillisen toisen asteen - ammatillisten perustutkintojen, ammattitutkintojen ja erikoisammattitutkintojen - osalta myös rahoitusjärjestelmä on sellainen, että kovin pienellä opiskelijamäärällä koulutuksia ei kannata järjestää, ellei kustannuksia peritä viimeistä senttiä myöten suoraan opiskelijoilta (mikä taas on hyvin harvinaista julkisten koulutuksenjärjestäjien toiminnassa). Kohtahan tuo selviää, millainen joukko kurssilla on.

Pääkaupunkiseudulle siis tänäänkin, mutta tällä kertaa vain Tikkurilaan saakka. Pikajunalla en ehtisi, taajamajunaan en itse ehtinyt, joten piti valita IC². Pääradan varrella elämisessä on se hyvä puoli, että valinnanvaraa matkustusvälineen valinnassa yleensä on. Ihmettelin Toijalassa tottumaani nähden melko alhaista IC² nro 164:n täyttöastetta, mutta Hämeenlinnan jälkeen tyhjiä penkkejä ei juuri ollut.

Jokunen vuosi sitten veturitallin talkooporukan kanssa naureskelimme jonkin paikallislehden ilmaisua "kaksikerros-Pendolino", jolla tarkoitettiin kaksikerroksisia IC-vaunuja. Mutta ellei kaksikerroksinen, niin ainakin kaksiosainen Sm3 on varsin arkipäiväinen näky. Jälleen ajettiin S 40 kahdessa osassa.

Vaikka en erityisemmin pidä IC-vaunujen penkeistä, on pöytä esimerkiksi kannettavan tietokoneen käyttämiseen hyvä, parempi kuin Esslingeneissä. Nyt löytyi siitäkin pieni valittamisen aihe. Pöytälevy on ahdas Amilolle ja kahvikupille yhtä aikaa. Ei, en sotkenut, mutta vähältä piti.

Olen viime aikoina käyttänyt GPRS-yhteyttä melko vähän. Operaattori teki jokin aika sitten hinnoitteluunsa muutoksia ja poisti valikoimistaan käyttämäni palvelun, jossa kuukausimaksuun sisältyi pieni määrä datansiirtoa. Nyt hinnoittelu peruspalvelutasolla on aika- eikä datamääräperustainen eli tuo mieleen puhelinmodeemiajat. Vähäisen käytön vuoksi en ole oikein pääsyt perille, onko uusi hinnoittelu omalla käytölläni kalliimpi vai halvempi kuin vanha. Isosta erosta ei kuukausitasolla kysymys ole.