Lajinvaihto

Aamulla viimein voiteet pois suksien pohjista, pohjavoidetta tilalle ja sukset pussiin kesäksi. Jo oli aikakin. Viime talvi oli hiihtämisen kannalta huono. Marraskuun alun puolentoista viikon jälkeen seuraavan kerran suksille pääsi tammikuun lopussa, ja kelit loppuivat ennen maaliskuun puoltaväliä. Heikoin hiihtotalvi kymmeneen vuoteen. Mutta suksenpohjat puhdistuivat helposti.

Ulkoilemisessa on pitänyt hyödyntää lunta vaatimattomia tapoja jo pitkään. Satavuotisjuhlavuottaan juhliva paikallinen urheiluseura oli muuttanut järjestämänsä perinteisen kevättempauksen nimessä juoksun hölkäksi. Niinpä puolisoni ja minä päätimme osallistua kymmenen kilometrin lenkille. Minulla oli strategiana löntystää Ketunpesänmäen päälle ja kieriä sieltä alas toivoen vauhdin riittävän perille saakka. En jalkauttanut enkä kieriyttänyt strategiaani. Peesailimme pääosan matkasta tatamilta tuttuja nuoria miehiä, mutta loppukiriinsä emme lähteneet. Ylämäkien jälkeen en saanut omaa sykettäni laskemaan enää alle 160:n. Mutta ei se pahalta tuntunut, kun kirimään ei lähdetty. Oma moottorini on luonteeltaan kierroskone, silti laiska.

Rintanumerot annettiin, mutta ennen lähtöä panimme ne taskuun. Maalissa kysyttiin, haluammeko loppuajan, mutta kieltäydyimme. Puolisoni mittari kertoi, että taitoimme matkaa lähes tunnin. Hölkäten, ei juosten.

Ei se koululiikunnan huonoista kokemuksista tai muista ikävistä muistoista johdu, mutta numerolappu rinnassa tai kellon tikittäessä ei ole mukavaa lenkkeillä. Olen mielelläni väärässä, mutta minusta tuntuu siltä, että suhtautumisessa liikunnallisiin harrasteisiin korostuvat nykyään ääripäät. Kuntoilijan olisi treenattava vähintään puolimaratonille tai Pirkan kierrokselle tai harjoiteltava henkilökohtaisen valmentajan ohjauksessa. Joissakin lajeissa, ainakin tietyissä joukkuepeleissä ja kamppailulajeissa, on eräänlainen sisäänrakennettu kilpailupakko. Kun kuntoliikkujan prototyypiksi tarjotaan maratoonaria tai jopa kilpaurheilijaa, moni huomannee, miten ei itse tuota kuvaa vastaa. Silloin on helppo ajautua toiseen ääripäähän, välinpitämättömyyteen ja passiivisuuteen. Minusta tuntuu myös, että asia koskee enemmän miehiä kuin naisia. Naiset ovat onnistuneet pitämään sen useimmille sopivan keskitien, jolla monet miehetkin ehtivät aikanaan jonkin aikaakulkea. Esimerkiksi SLU:n selvityksessä avainkohta koko kansaa ajatellen eivät ole urheiluseuroissa (eli lähinnä kilpaurheilupainotteiseen toiminnassa) toimivien määrä vaan toteamus siitä, miten "suurempi osa naisista kuin miehistä liikkuu riittävästi".

Kotiin saunaan ja päivän kruunuksi päivällinen lasitehtaalla, jonka arvasimme rauhalliseksi paikaksi. Kasvispihvi oli lajinsa aatelia.

Illalla en löytänyt veturitallin arkistomapeista pikaisella tai vähän tarkemmallakaan silmäilyllä etsimääni. Mutta puhelin on mykkä. Syy selvisi verstaspilttuun nurkassa. Turun radan ratatöihin tulleet, tallin nurkalle vedettyihin BXE-asuntovaunuihin majoittuneet ovat käyneet lainaamassa käytössämme olleiden telekaapeliparien kaistan itselleen. En ryhtynyt etsimään tilalle toimivia piuhoja. Viimekertaiset korjaukset tehneet muistanevat minua paremmin, mistä päästä etsintä kannattaa aloittaa. Siispä siistejä sisätöitäkin luvassa talkookauden alkajaisiksi parin viikon päähän.