Novellinurkka

Kuten lienen ennenkin kirjoittanut, luen hyvin vähän kaunokirjallisuutta. Syy on - tilanteesta ja mielentilasta riippuen - laiskuus, ajanpuute tai televisiottomuuden kaltainen ajattelun myrkyttämättömyyspyrkimys.

Pari viikkoa olohuoneen sohvapöydällä on ollut kirjastosta lainaamani Lauri Levolan tuoreehko novellikokoelma "Pimeä tavarajuna". Myönnän lainanneeni kirjan nimensä takia, mutta lukeminen ei ole edistynyt kirjailijan osoittaman röyhkeyden vuoksi. Levolan novellit ovat sitä ilmeisesti varsinkin nuorelle kirjoittajapolvelle tyypillistä vaativaa tyrkyttämistä, jossa kirjoittaja haluaa työntää lukijalle pelkän oman sisäisen maailmansa, suostumatta ottamaan askeltakaan lukijan suuntaan, jaetun todellisuuden alueelle. Sellaista, mitä voi onnistuneesti tehdä kuvin tai sävelin, on vaikea, ehkä mahdoton tehdä sanoin. Kuvataiteilija ja hänen teoksensa katsoja luovat teosta yhdessä. Sama suhde on säveltäjällä kuulijansa kanssa. Väitän, että kirjailija lukijoineen ei ole koskaan samassa asemassa, koska tekstualisoituneessa yhteiskunnassamme sanoihin on esikoodattu merkityksiä aivan eri mittakaavassa kuin kuviin tai säveliin.

En tarkoita, etteikö proosankin piirissä voisi tehdä sanataidetta. Se vaatii äärimmäistä hienovaraisuutta. Luettavaksi tarkoitettu kieli velvoittaa toimimaan jaetun todellisuuden alueella ja tekemään ymmärrettävyyden vuoksi kompromisseja. On helppoa ohittaa tämä ja vaatia lukijaa pois yhteiseltä alueelta. Silloin lopputulos on tuskin sen paremmin kirjoittajan kuin lukijankaan odotusten mukainen.

Vastapainoksi on heitä, joilla on taito maalata sanoilla.

Muuten, Radio Suomi-pop tekee lauantai-iltaisin parhaansa, että kotimaisesta sävel- ja sanataiteen yhdistelmästä voisi kirjoittaa samanlaista valitusvirttä kuin nykynovellista.