Ave, verum templum Dei

Pääsiäisen pyhät on tässä torpassa päätetty viettää ilman velvoitteita kulttuuri ja liikunta ajanvietteenä. Aamulla ajeltiin kirkkoon Sääksmäelle, päivällä hölköteltiin pari kierrosta pururataa ja ilta vietettiin Hämeenlinnan kirkossa Buxtehuden passiokantaatti Membra Jesu Nostria kuunnellen.

Oratoriokuoro Tavastican, Hämeenlinnan kaupunginorkesterin ja neljän solistin esitys oli komea. Kantaatti perustuu 1200-luvun teksteihin, jotka aikanaan liitettiin edellisellä vuosisadalla eläneen ranskalaisen sistersiläisapotin ja ristiretki-intoilijan Bernhard Clairvauxilaisen jälkeensä jättämiin kirjoituksiin. Kirjoittajista tunnetaan mm. nykyisen Belgian alueella 1200-luvun ensimmäisellä puoliskolla elellyt Arnulf Louvainilainen, jonka tekstiin pohjautuu myös kirkkomme nykyisen virsikirjan nro 63, Hans Leo Hasslerin säveltämä ja Bachin Matteus-passiossaan coveroima suosittu pitkäperjantain virsi. Se muuten veisattiin Sääksmäellä jumalanpalveluksen loppuvirtenä, ja tapaan pitää sen puhelimeni soittoäänenä pääsiäisen aikaan.

Kantaatin teksti on sydänkeskiajalle ominaista verimystiikkaa, jolle eivät nykypäivän metalliörkitkään ole kyenneet vertaista sepittämään. Päättävässä Ad faciem -osassa esiintyy makaaberisudessaan jopa vinon hymyn nykyihmisen huulille nostattava tervehdys Salve, caput cruentatum (Terve, verentahrima pää). Kärsivän Kristuksen ruumiinosat käydään läpi kirjaimellisesti jaloista päähän.

Tanskalaissyntyisen Dieterich Buxtehuden sävellys on omalla tavallaan juhlallisen kevyt, kevyempi kuin häntä urkuriesikuvanaan pitäneen hieman nuoremman Bachin passiot. Erinomaisilla sivuillaan (joilta löytyy myös rautatiehistoriaa) Juhani Haapasalo löytää tälle historiallisen selityksen: toisin kuin kanttorin virassa työskennellyt Bach toimi Buxtehude urkurina ja näin ollen tottui sovittamaan teoksensa pienehkölle esiintyjäjoukolle.

Tänä keväänä tulee kuluneeksi tasan 300 vuotta Buxtehuden kuolemasta, ja muistovuoden tapahtumista kerrotaan laajasti kansainvälisen fanclubin sivuilla.

Tämäniltaisen esityksen solistit olivat sopraano Laura Pyrrö, mezzosopraano Tiina-Maija Hirvilammi, tenori Petér Marosvári ja baritoni Markku Antola. Viimeksimainittu, puolisoni työtoveri, meidät alunperin paikalle houkutteli ja hyvä niin. Erityisesti unkarilaissyntyinen tenori lausui latinalaista tekstiä kauniisti - ainakin lyhyellä kesäkurssilatinan tuntemuksella kuultuna.

Vaan pieneltä vaikutti Hämeenlinnan kirkko niin täytenä kuin se nyt oli. Kirkkosaliin mahtuu kuulemma 500 henkeä. En muista siellä ennen käyneeni, ellei sitten mahdollisesti joskus sotaväkiaikana. Kustaa III:n hoviarkkitehti Louis Desprezin suunnitelmien mukaan vuonna 1798 valmistunut pyöreä kirkkosali menetti alkuperäisen ja aikanaan pahennusta herättäneen amfiteatterimaisen sisustuksensa jo aikaa sitten, mutta yhä kustavilaisen keveän (uus)klassismin kanssa melkoisessa ristiriidassa ainakin omissa silmissäni on barokkimaisen raskas, etten sanoisi synkkä, alttariseinä.