Vappua

Työpäivästä oli tulla pitkä. Olisihan se työväenjuhlan aattoon sopinut, ja torpan kauniimmalla asukkaallakin alkuilta meni kristillisen työväenyhdistyksen parissa.

Pienestä voi työpäivän pituus jäädä kiinni. Eräälle vanhalle palvelimelle piti taannoin järjestää kirjautumiskäytäntö. Ei erityisen tietoturvaintensiivinen, mutta jotain kuitenkin. Ensimmäiset kokeilut osoittautuivat toimimattomiksi, ja päädyttiin perinteisiin Apache-ohjelman skripteihin. Pitkään ihmettelin, kun aivan tavallinen htaccess-tiedosto ei toiminut. Tuollainen perusskripti ei sisällä montaa riviä eikä muutoinkaan montaa liikkuvaa osaa, ja oikeellisuus tuli tarkistettua moneen kertaan. Ongelma oli lievästi sanottuna vanhanaikainen. Olin käyttänyt skriptin tallennuksessa nimeä htccess. Ihmissilmä luki sen petollisen herkästi oikeaksi nimeksi, ja puuttuva a-kirjain jäi kauan huomaamatta.

Ajattelin ansainneeni työvoiton ja työväenjuhlan aaton kunniaksi oluen linja-autoa odotellessa vaikkapa Linno-kapakassa, mutta muistin olevani naapuriseurakunnan seurakuntavaaliehdokas ja tyydyin käymään konditoriassa ostamassa kotiinviemisiksi tippaleivät ;-) Harvinaista sinänsä, että vappuaattoiltapäivän lopulla niitä oli vielä jäljellä.

Kotipuolessakaan ei kapakkaan tehnyt mieli. Jokunen vuosi sitten kävimme todistamassa, että erityisesti vappuaattona jotain voi olla vielä masentavampaa kuin Danny-show tiellä Kuopion.

Omalla tontilla

Sima pulloon, sammalta kärryyn ja sipulikukkia aiempaa parempaan paikkaan. Varsin leppoisa sunnuntai.

Hyvä konventionaalinen ase sammalsodankäynnissä olisi vanhanmallinen piikkihampainen rautaharava. Vieläköhän sellaisen löytäisi jostain?

Yskänpuuskia

Flunssa on kiusannut torpan ihmisasukkaita oikeastaan koko päättyvän viikon. Asiaa ei auta se, että molemmat ovat sekä luonteeltaan että ammatiltaan sellaisia, että töihin on mentävä, vaikka aamulla olisi kuumetta. Onneksi kovin usein ei sairasteta. Taisin olla flunssassa viimeksi edellissyksynä.

Lämpötilanvaihteluista on päästy tukkoisuuteen. Iltapäivällä ulkoilu kiinnosti neljän kottikärryllisen verran. Sammaleelle huutia.

Illansuussa rautatieaseman vanhaan kukkakioskiin ilmapallot ja serpentiinit.

Silikonia ja kirjoja

Työpäivän aiheena ACR, Return loss ja kumppanit. Asiat pysyvät, vain välineet muuttuvat vähän väliä.

Kotimatkalla koukkasin Tampereen kautta. Kirjasto kertoi varatuista yhden saapuneen. Toukokuussa odottaviin kunnallisoikeuden tentteihin kirjat ovat olleet yllättävän tiukassa. Silikonituubiin pakattu Tamppikin tuli ostettua rautatieaseman kulmalla päivystäneeltä haalarimieheltä. Lieneekö ollut "titeläisiä", kun kiinnitti huomionsa rinnustani somistavaan SuSEn sisiliskoon todeten "hyvä takki". IC 50 oli pitkä ja matkustajia täynnä. Kotiasemalla ehdin vielä maistraattiin kuulemaan, että siellä ei olisi tarvinnut käydä. Kunnan nimen muutoksen aiheuttaman yhdistyksen sääntömuutoksen edellyttämät asiakirjat löytyvät verkostakin. Hoidan mielelläni asioita verkossa, mutta kirkkoherranvirastossa ja nimismiehenkans... anteeksi maistraatissa hoidettavissa asioissa käyn mieluummin paikan päällä. Joku roti sentään.

Iltaa on vietetty kirjallisuuden parissa. Torppamme kirjat pääsivät viimein lasiovien taakse aiempaa terveellisempään ja väljempään säilytyspaikkaan. Aikanaan yhteen muuttaessamme järjestimme kirjamme hyllyihin väljästi UDK-jäsentelyyn perustuvan luokittelun mukaan. Nykyinen luokitus on omintakeinen, mutta toimiva.

Nuorena kirkasotsaisena miehenä minulla oli ajatus, että vakituisessa työssä ollessani hankin kirjahyllyyni Encyclopaedia Britannica -tietosanakirjan. Vakitöissä olen ollut kauan, mutta ajatus on jäänyt toteuttamatta, eikä taitaisi enää tänä päivänä olla kovin järkeväkään. Uusin kirja, jonka uuteen hyllystöön asettelin, ei siis ollut 1700-luvulle perinteensä ulottava sarja, mutta kunnioitettavat juuret silläkin on: M. Nummelinin Matkalla-kuvakirja on kuin kakkososa J. Katajiston Eilispäivän kulkuneuvoja -klassikolle.

Edellisestä tuli mieleeni vaikutelma Resiinan uusinta numeroa selatessa. Tuntuu kuin Resiinassa julkaistavien valokuvien taso olisi jatkuvasti yhä korkeampi. Tekniikan kehittyminen ja ihmisten vapaa-ajan lisääntyminen varmasti vaikuttavat siihen, mutta arvelen merkittävimmäksi tekijäksi silti hienoa vaunut.org-palvelua, joka täyttää useimpien julkaisuhalukkuuden ja samalla imee pääosan digikuvauksen tuomasta kuvamassasta. Itse otetun kuvan julkaiseminen on alan harrastajalle epäilemättä vähintään yhtä tärkeää kuin 15 vuotta sitten, mutta nyt siihen on tarjolla aikaisempaa enemmän ja nopeampia vaihtoehtoja.

Farisealaisten kanssa tyrnipöheikössä

Eilen päättyivät kunnallisoikeuden luennot. Tenttikirjoja on vaikea saada. Kuntalain kommentaari olisi kyllä hyvä hankkia omaankin hyllyyn.

Tamppi jäi ostamatta, kun junalle tuli kiire, mutta Aviisi-opiskelijalehden nappasin mukaan. Siinä kolumnisti S. Hongisto pohdiskeli Jumalan sukupuolta ja kirjoitti tarvitsevansa naispuolista jumaluutta. Hänen mukaansa kristinuskon Jumala on mies, ja tarvitsee rinnalleen vaiko peräti tilalleen kukoistusta tukevan naisjumaluuden. Toisaalla samassa lehdessä toinen kolumnisti, I. Ruoho, taas kirjoitti toivovansa, että sukupuolen kaltaisia rajoja ei pidettäisi niin jyrkkinä. Tällaista tavoitetta yhden korvaaminen toisella ei ainakaan edistä.

Seurakuntavaaliehdokkaana minulla on tietenkin oltava näkemys Jumalan sukupuolesta. Pitäydyttäköön nyt Raamatussa - jossa liian tarkka pitäytyminen tosin vie mielekkyyden monien kysymysten pohdiskelulta, mutta niinkin metafyysisessä kysymyksessä kuin tässä olkoon se sallittu.

Raamattu sanoo, että Jumala ei ole mies. Eikä nainenkaan. Ehkä molempia, jos ihmisen sukupuolet on määrittelyn perusteeksi otettava. Mooseksen kirjan ensimmäisen luvun 27. jakeessa sanotaan nimittäin: "Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät." Myöhemmin Mooses tapaa Jumalan palavassa pensaassa eikä pidä tärkeänä raportoida, oliko kyseessä tyrni tai muu sukupuolittunut kasvi. Evankelista Johannes kirjoittaa Jeesuksen suuhun sanat: "Jumala on henki" (4:27). Apokryfikollegansa Tuomas vie ajatuksen sukupuolijaottelusta vapaasta jumaluudesta kauniin pitkälle 77. logionissaan: "Jeesus sanoi, 'Minä olen valo kaikkien yllä. Minä olen kaikki: minusta kaikki lähti ja minuun kaikki palaa. Leikkaa puusta pala; minä olen siellä. Nosta kiveä, ja löydät minut sieltä.'"

Käytettiin aikansa ihmisten kirjoittamissa kirjoissa mitä hyvänsä empiirisen maailman käsiteapparaatteja isästä herraan tai vaikka pensaaseen, niillä ei mielestäni voi kuvata kristinuskon Jumala-käsitettä, joka kuuluu empiirisen maailman ulkopuolelle. Tämän ovat Mooseksen ensimmäisen kirjan kirjoittajat ymmärtäneet ja hienovaraisesti ajatuksensa kirjanneet.

Senatus et templum

Soitin päivällä Senaattiin, siellä talousosastoon. Ei vastannut kenraalikuvernööri eikä edes Haartman. Huomasin soittaneeni puhelinmyyjälle. "Et haluaisi ikiomaksi? Osta pois! Hyvä veturitalli!"

Ei kiitos. Minulla ei ole valtuuksia eikä suoraan sanoen haluakaan hankkia niin montaa neliö- ja kuutiometriä kallista velvoitetta täysin omalle vastuulle. Samankaltaisista syistä kuin en ostaisi loppuunkäytettyä ydinvoimalaakaan.

Huhut keväisestä omistajanvaihdoksesta osoittautuivat ennenaikaisiksi. Odotustila jatkuu.

Illalla pidettiin Viialan seurakuntasalissa seurakuntavaaliehdokkaiden keskustelutilaisuus. Valitsin leveän hämäläismurteen, mutta "paikallisidentiteetti" ei ehkä ollut koherentti sananvalinta.

Kehittelevät kuulemma nettikirkkoa tai jotakin sen kaltaista. Pikaviestiohjelmia työntekijöille ja sen sellaista modernia. Varsinkin nuoret kuulemma kohdataan verkossa. Aika oli vähissä ja asia sivuosassa, joten pysyin hiljaa ja tyydyn kommentoimaan vain blogissa.

Idea on epäilemättä hyvä, mutta petollinen. Nettikirkon seinämuurit voivat olla kiveä paksummat ja erottaa kohdatut entistä tiiviimmin siitä, mitä nämä kenties olivat hakemassa. Voin olla väärässä, mutta minusta tuntuu, että aika moni sellainen, joka kääntyy verkossa kirkoksi tunnistettavan tahon puoleen, kokee olevansa kovin yksin. Onko verkkokeskustelu se, mitä hän kaipaa? Toivoisiko hän jotain konkreettisempaa? Vetäytyykö kirkko ihmisen kohtaamisen haasteita paksujen virtuaaliseinien taakse? Tekee kiperistä kysymyksistä pikkusiistejä tekstualisoimalla ne?

Verkossa käytävä keskustelu voi vaikuttaa syvälliseltä. Mutta se on pintakudosta. Ei liene aivan vähälukuinen se verkkokirjoitusten määrä blogeissa, newsseissa ja muilla keskustelupalstoilla, joka keskittyy konkreettisten ihmiskontaktien kaipuuseen. Nettikirkko ei saisi jäädä yhdeksi ongelmien aukikirjoittamis- ja keskustelufoorumiksi monien muiden joukkoon. Jos kirkko haluaisi tarjota verkkomaailmaan jotakin uutta, se voisi olla vaihteeksi liikennettä toiseen suuntaan: jotakin vähemmän virtuaalista ja enemmän konkreettista.

Lajinvaihto

Aamulla viimein voiteet pois suksien pohjista, pohjavoidetta tilalle ja sukset pussiin kesäksi. Jo oli aikakin. Viime talvi oli hiihtämisen kannalta huono. Marraskuun alun puolentoista viikon jälkeen seuraavan kerran suksille pääsi tammikuun lopussa, ja kelit loppuivat ennen maaliskuun puoltaväliä. Heikoin hiihtotalvi kymmeneen vuoteen. Mutta suksenpohjat puhdistuivat helposti.

Ulkoilemisessa on pitänyt hyödyntää lunta vaatimattomia tapoja jo pitkään. Satavuotisjuhlavuottaan juhliva paikallinen urheiluseura oli muuttanut järjestämänsä perinteisen kevättempauksen nimessä juoksun hölkäksi. Niinpä puolisoni ja minä päätimme osallistua kymmenen kilometrin lenkille. Minulla oli strategiana löntystää Ketunpesänmäen päälle ja kieriä sieltä alas toivoen vauhdin riittävän perille saakka. En jalkauttanut enkä kieriyttänyt strategiaani. Peesailimme pääosan matkasta tatamilta tuttuja nuoria miehiä, mutta loppukiriinsä emme lähteneet. Ylämäkien jälkeen en saanut omaa sykettäni laskemaan enää alle 160:n. Mutta ei se pahalta tuntunut, kun kirimään ei lähdetty. Oma moottorini on luonteeltaan kierroskone, silti laiska.

Rintanumerot annettiin, mutta ennen lähtöä panimme ne taskuun. Maalissa kysyttiin, haluammeko loppuajan, mutta kieltäydyimme. Puolisoni mittari kertoi, että taitoimme matkaa lähes tunnin. Hölkäten, ei juosten.

Ei se koululiikunnan huonoista kokemuksista tai muista ikävistä muistoista johdu, mutta numerolappu rinnassa tai kellon tikittäessä ei ole mukavaa lenkkeillä. Olen mielelläni väärässä, mutta minusta tuntuu siltä, että suhtautumisessa liikunnallisiin harrasteisiin korostuvat nykyään ääripäät. Kuntoilijan olisi treenattava vähintään puolimaratonille tai Pirkan kierrokselle tai harjoiteltava henkilökohtaisen valmentajan ohjauksessa. Joissakin lajeissa, ainakin tietyissä joukkuepeleissä ja kamppailulajeissa, on eräänlainen sisäänrakennettu kilpailupakko. Kun kuntoliikkujan prototyypiksi tarjotaan maratoonaria tai jopa kilpaurheilijaa, moni huomannee, miten ei itse tuota kuvaa vastaa. Silloin on helppo ajautua toiseen ääripäähän, välinpitämättömyyteen ja passiivisuuteen. Minusta tuntuu myös, että asia koskee enemmän miehiä kuin naisia. Naiset ovat onnistuneet pitämään sen useimmille sopivan keskitien, jolla monet miehetkin ehtivät aikanaan jonkin aikaakulkea. Esimerkiksi SLU:n selvityksessä avainkohta koko kansaa ajatellen eivät ole urheiluseuroissa (eli lähinnä kilpaurheilupainotteiseen toiminnassa) toimivien määrä vaan toteamus siitä, miten "suurempi osa naisista kuin miehistä liikkuu riittävästi".

Kotiin saunaan ja päivän kruunuksi päivällinen lasitehtaalla, jonka arvasimme rauhalliseksi paikaksi. Kasvispihvi oli lajinsa aatelia.

Illalla en löytänyt veturitallin arkistomapeista pikaisella tai vähän tarkemmallakaan silmäilyllä etsimääni. Mutta puhelin on mykkä. Syy selvisi verstaspilttuun nurkassa. Turun radan ratatöihin tulleet, tallin nurkalle vedettyihin BXE-asuntovaunuihin majoittuneet ovat käyneet lainaamassa käytössämme olleiden telekaapeliparien kaistan itselleen. En ryhtynyt etsimään tilalle toimivia piuhoja. Viimekertaiset korjaukset tehneet muistanevat minua paremmin, mistä päästä etsintä kannattaa aloittaa. Siispä siistejä sisätöitäkin luvassa talkookauden alkajaisiksi parin viikon päähän.

Novellinurkka

Kuten lienen ennenkin kirjoittanut, luen hyvin vähän kaunokirjallisuutta. Syy on - tilanteesta ja mielentilasta riippuen - laiskuus, ajanpuute tai televisiottomuuden kaltainen ajattelun myrkyttämättömyyspyrkimys.

Pari viikkoa olohuoneen sohvapöydällä on ollut kirjastosta lainaamani Lauri Levolan tuoreehko novellikokoelma "Pimeä tavarajuna". Myönnän lainanneeni kirjan nimensä takia, mutta lukeminen ei ole edistynyt kirjailijan osoittaman röyhkeyden vuoksi. Levolan novellit ovat sitä ilmeisesti varsinkin nuorelle kirjoittajapolvelle tyypillistä vaativaa tyrkyttämistä, jossa kirjoittaja haluaa työntää lukijalle pelkän oman sisäisen maailmansa, suostumatta ottamaan askeltakaan lukijan suuntaan, jaetun todellisuuden alueelle. Sellaista, mitä voi onnistuneesti tehdä kuvin tai sävelin, on vaikea, ehkä mahdoton tehdä sanoin. Kuvataiteilija ja hänen teoksensa katsoja luovat teosta yhdessä. Sama suhde on säveltäjällä kuulijansa kanssa. Väitän, että kirjailija lukijoineen ei ole koskaan samassa asemassa, koska tekstualisoituneessa yhteiskunnassamme sanoihin on esikoodattu merkityksiä aivan eri mittakaavassa kuin kuviin tai säveliin.

En tarkoita, etteikö proosankin piirissä voisi tehdä sanataidetta. Se vaatii äärimmäistä hienovaraisuutta. Luettavaksi tarkoitettu kieli velvoittaa toimimaan jaetun todellisuuden alueella ja tekemään ymmärrettävyyden vuoksi kompromisseja. On helppoa ohittaa tämä ja vaatia lukijaa pois yhteiseltä alueelta. Silloin lopputulos on tuskin sen paremmin kirjoittajan kuin lukijankaan odotusten mukainen.

Vastapainoksi on heitä, joilla on taito maalata sanoilla.

Muuten, Radio Suomi-pop tekee lauantai-iltaisin parhaansa, että kotimaisesta sävel- ja sanataiteen yhdistelmästä voisi kirjoittaa samanlaista valitusvirttä kuin nykynovellista.

Taas junassa

Pääsiäisen alla totesin, että erinäiset henkilökohtaiset hankkeet eivät ole oikein ottaneet tuulta alleen. Eilen sain viimein virallisen tiedon siitä, että työpanostani ei tarvita eräässä kuntaorganisaatiossa, johon taannoin hain. Toivotan menestystä valitulle ja toivon hänen viihtyvän virassaan - kunnan kannalta olisi luultavasti hyvä, jos viihtyisi pidempään kuin edeltäjänsä. Minä jatkan viihtymistä Valkeakoskella ja perusmukavuudenhaluisena olen ainakin salaa tyytyväinen, että toimintaympäristöni ei muutu vanhasta tutusta.

Mutta kurssille, johon hakemisesta työnantaja talvella vihjaisi, mutta jolle en uskonut tulleeni valituksi, toivotettiin tervetulleeksi. Koulutuksen järjestäjän pitkän hiljaisuuden syy taisi olla enemmänkin opiskelijahankinnan hitaus eikä lohduttavan sanamuodon sorvaaminen hylätyiksi tulleille. Kovin suuria opiskelijamääriä ei aina riitä edes - vai pitäisikö sanoa erityisesti - tällaisiin suoraan työelämää palveleviksi tarkoitettuihin koulutuksiin, koska järjestämisvolyymi on suuri. Ainakin ammatillisen toisen asteen - ammatillisten perustutkintojen, ammattitutkintojen ja erikoisammattitutkintojen - osalta myös rahoitusjärjestelmä on sellainen, että kovin pienellä opiskelijamäärällä koulutuksia ei kannata järjestää, ellei kustannuksia peritä viimeistä senttiä myöten suoraan opiskelijoilta (mikä taas on hyvin harvinaista julkisten koulutuksenjärjestäjien toiminnassa). Kohtahan tuo selviää, millainen joukko kurssilla on.

Pääkaupunkiseudulle siis tänäänkin, mutta tällä kertaa vain Tikkurilaan saakka. Pikajunalla en ehtisi, taajamajunaan en itse ehtinyt, joten piti valita IC². Pääradan varrella elämisessä on se hyvä puoli, että valinnanvaraa matkustusvälineen valinnassa yleensä on. Ihmettelin Toijalassa tottumaani nähden melko alhaista IC² nro 164:n täyttöastetta, mutta Hämeenlinnan jälkeen tyhjiä penkkejä ei juuri ollut.

Jokunen vuosi sitten veturitallin talkooporukan kanssa naureskelimme jonkin paikallislehden ilmaisua "kaksikerros-Pendolino", jolla tarkoitettiin kaksikerroksisia IC-vaunuja. Mutta ellei kaksikerroksinen, niin ainakin kaksiosainen Sm3 on varsin arkipäiväinen näky. Jälleen ajettiin S 40 kahdessa osassa.

Vaikka en erityisemmin pidä IC-vaunujen penkeistä, on pöytä esimerkiksi kannettavan tietokoneen käyttämiseen hyvä, parempi kuin Esslingeneissä. Nyt löytyi siitäkin pieni valittamisen aihe. Pöytälevy on ahdas Amilolle ja kahvikupille yhtä aikaa. Ei, en sotkenut, mutta vähältä piti.

Olen viime aikoina käyttänyt GPRS-yhteyttä melko vähän. Operaattori teki jokin aika sitten hinnoitteluunsa muutoksia ja poisti valikoimistaan käyttämäni palvelun, jossa kuukausimaksuun sisältyi pieni määrä datansiirtoa. Nyt hinnoittelu peruspalvelutasolla on aika- eikä datamääräperustainen eli tuo mieleen puhelinmodeemiajat. Vähäisen käytön vuoksi en ole oikein pääsyt perille, onko uusi hinnoittelu omalla käytölläni kalliimpi vai halvempi kuin vanha. Isosta erosta ei kuukausitasolla kysymys ole.

Jotain hyvää virtuaalimaailmassa

Hyvin valmisteltu virtuaalikokous on melko tehokas tapa hoitaa kokouksia. Tämänpäiväisessä viranomainen oli hajasijoitettu Jyväskylästä Riikaan ulottuvalle alueelle. Paikkariippumattomuus ei ole minusta kuitenkaan virtuaalikokouksen mielenkiintoisin piirre. Se on itsestäänselvyys.

Tehokkaaksi virtuaalikokouksen tekee sisäänrakennettu viestiliikennekuri. Jos koollekutsuja on laatinut kokousympäristöön asialistan jäsentelyineen valmiiksi, on asiasta aika vaikea poiketa tai edes vahingossa puhua toisen päälle. Ja mikä parasta, päätökset tai ainakin niiden rungot tulevat automaattisesti kirjalliseen muotoon, eikä sihteerille jää turhaa tulkinnanvaraa.

Vielä muutama kuukausi sitten olin skeptinen Opetushallituksen tarjoamaa virtuaalista kokousympäristöä kohtaan, mutta tutustumisen jälkeen se on alkanut tuntua yhä paremmalta. Teknisissä seikoissa riittää parannettavaa, mutta oikealla käyttötavalla nykyisestäkin saa paljon irti.

Kokouksen takia minun ei tietenkään olisi pitänyt matkustaa Helsinkiin, vaan olisin voinut hoitaa homman ammattikoululta Valkeakoskelta tai vaikka täältä Korkeamäen juurelta Akaasta. Mutta muiden leipätyöhön liittyvien asioiden vuoksi käynti Ammattienedistämislaitoksella osui kreivin aikaan.

Iltapuhteena lenkki, jolla tuli kesäisen lämmin. Mahdollisten terveysvaikutusten nollaus tapahtui alennusmyynnistä ostetulla pääsiäissuklaalla. Ja verkkoon muutamia kuvia viikonlopun kurssilta.

Tulin muuten katsoneeksi kylällä seurakunnan ilmoitustaululta, että ehdokasnumeroni seurakuntavaaleissa on 76.

Pikajunailua

Kun oli aikaa viettää rautatieasemalla hetki ennen lähtöä, varustauduin kameralla Tka-parivedon tai jonkin muun mukavan varalta. Turhaan tälläkin kertaa.

Seinäjoelta Helsinkiin ajava aamu-Pendolino S 40 - johon Tampereella yhdistetään Jyväskylästä tuleva S 80 - näytettiin ajavan taas vaihteeksi kahdessa osassa, seinäjokelainen ja jyväskyläläinen erikseen. Tällaisella on tietysti liikennehenkilöstöä, ainakin veturinkuljettajia, työllistävä vaikutus huoltohenkilökunnasta puhumattakaan. Toisessa vaakakupissa painaa muulle liikenteelle viivytyksiä aiheuttava ratakapasiteetin kulutus. Kaksi erillistä junarunkoa kun luonnollisesti viettää kiskoilla pidemmän ajan kuin yksi.

Lienevätkö syynä taas olleet kaksinajokytkennän ongelmat. Pendolino-runkojen kytkeminen kaksinajoon on nimittäin tarkoitettu tehtäväksi lämpötilavaihteluilta ja muilta sääoloilta asianmukaisissa suojatuissa sisätiloissa eikä suinkaan perinteisen vaunukaluston tapaan ratapihalla. Ohjausjärjestelmän data junayksiköiden välillä siirretään optisia kaapeleita pitkin. Kuinkahan moni atk-ihminen kytkisi edes valmiita häntäkuituja ulkona yöpakkasen jälkeen keväisenä aamuna, kosteammista oloista puhumattakaan? Pendolinon - samoin kuin osin uuden IC²-vaunukaluston - kohdalla peruskysymys on tietenkin se, miksi tällainen tekniikka on hyväksytty käyttöön kalustossa, jonka kohdalla on tarve suorittaa "ad-hoc-kytkentöjä" ulkona. Quod licet ordinatro, non licet hamaxosticho.

Rauhallisempi kyyti riittää tänä aamuna, joten pääsin valitsemaan varsinkin maanantaiaamuisin täpötäyden IC²:n sijasta pikajunan. Pian tämä ei ole enää mahdollista pääkaupunkiseudulle suuntautuvilla työmatkoilla, kun Lapin hiihtokauden päättyessä P 272 lakkaa kulkemasta.

Edit: S 80:lle näytti käyneen samoin kuin tuntia varhaisemmalle edeltäjälleen. Tikkurilassa erillään ajaneet Seinäjoelta ja Jyväskylästä tulleet rungot jättivät pikajunaa viitisen minuuttia myöhään.

Keväisen metsän leutous

Iltapäivän sää oli maastoetsintäharjoitukselle mitä suotuisin. Lämmin, mutta ei liikaa ja hyttysiä vasta nimeksi. Vaikka kurssilaisia ei ollut kuin puolentoista kymmentä, kaksi ketjua saatiin kasaan.

Ketjun johtaminen kurssilla on toki hienoa mutta samalla kovin helppoa, kun opit ovat kaikilla tuoreessa muistissa ja motivaatiotaso korkea. Jos hälytysryhmissä keskimääräisellä aktiivisuudella toimivilla oletetaan olevan näillä seuduilla pari kunnon harjoitusta ja pari enemmän tai vähemmän vaativaa tositilannetta vuosittain, ei kovin vahvaa rutiinia synny. Hyvä syy käydä välillä kursseilla kertaamassa, vaikka niillä ei esimerkiksi ensiapupätevyyksien kaltaista vanhentumisaikaa olekaan.

Maalihenkilö löytyi, kuten harjoituksissa tapana on, ajoissa. Mutta insuliinishokin ensioireista näreen alla lepäilevää maastopukuista ei kovin nopealiikkeinen metsässäkulkija välttämättä olisi huomannut. On helppo kuvitella tilanteita, joissa metsään lähtevän olisi oman turvallisuutensa vuoksi parempi suosia punaista kuin vihreää. Punainen on muuten metsässä jopa taajama- ja tieolosuhteisiin tarkoitettua turvaliivin neonkeltaista paremmin erottuva väri.

Pelottelin tuoreempia, että jos kohdalle lähiaikoina osuu etsintätilanne, he ovat juuri kurssit käyneinä todennäköisiä ketjunjohtajia. Moottoriturvat keskittyivät hyväntahtoisesti härnäämään SPR:n piirin uutta valmiuspäällikköä. Taustalla kunnioitus sitä kohtaan, että ylätasolla asioiden hoidosta vastaava piti tarpeellisena tulla harjoittelemaan toimialansa konkreettisimpia asioita suoraan kuraportaassa. Oletus siitä, että abstraktien asioiden hallinta sisältäisi konkreettisten hallinnan ei nimittäin vastaa totuutta sen paremmin tässä kuin juuri missään muussakaan nykyisessä yhteiskunnassa tapahtuvassa toiminnassa.

Nakkisoppa oli hyvää, mutta annos liian iso. Joukossa olleet kaksi vegaania joutuivat vastaamaan ruokahuollostaan itse, mutta olivat tottuneet. Aika ihailtava asenne tämäkin: kun oman ruokavalion harvinaisuus tiedetään, annetaan huoltopuolen talkoolaisten keskittyä omine pienine resursseineen enemmistölle kelpaavaan. Oikeuksien perääminen ei ole nykyäänkään muotia ihan joka paikassa.

Ilta taijin parissa, varmaankin vähään aikaan viimeistä kertaa ohjatusti. Vaikka työväenpisto on lajin harjoittamiselle kustannustehokas vaihtoehto, asettaa vapaan sivistystyön lyhyt lukukausi omat rajoituksensa.

Elävää tekniikan museotoimintaa

Tovereita lähti aamuvarhaisella tutustumaan Sunilaan Otso1-teollisuusveturiin, jota on tarjoiltu museoitavaksi. Varmasti mielenkiintoinen kone, vaikka ei suurta sykähdystä vannoutuneimpien asianharrastajien sydämissä herättänytkään, kun asiasta taannoin virallisessa kokouksessa keskusteltiin.

Oman päiväni vietin naapurikunnan palolaitoksella kurssilla istuen. Vaikka aihe ei juurikaan liity palo- ja pelastustoimeen vaan vapaaehtoisten yleisimpään tehtävään eli kadonneiden etsintään, palvelee paloasema varsinkin monessa pienemmässä kunnassa erinomaisena koulutuspaikkana ja tositilanteiden johtokeskuksena.



Museaalista sielläkin: Kanta-Hämeen pelastuslaitoksen Kalvolan paloaseman kaikessa mustakilpisyydessään mitä 60-lukulaisin Kulmalan nokkapumpulla varustettu Bedford kävi päivän aikana suorittamassa yhden hälytystehtävän.

Ulkoilua oli tämän päivän kurssiohjelmassa minimaalisesti. Huomenna lienee luvassa enemmän.

Valokuvatorstain kasvu

Valokuvatorstai-blogissa on tänään kuvattu kasvua.



Mitäköhän tästä tomaatista tulee kesän mittaan?

Täällä haisee nörtti

Hyvä tuuri. Pääsin illalla teatteriin puolisoni siivellä seurakunnan rippikoulun isoskoulutettavien kanssa. Tiedä sitten, oliko näytelmä ajateltu erityisesti kasvatuksellisessa mielessä nuorille sopivaksi. Virtuaalimaailmojen petollinen upottavuus on toki huomion arvoinen asia vaikka huumorillakin höystettynä, mutta luulen, että kovin nuorisouskottava ei näytelmä ollut. Aika on ajanut ohi siinä esiintyneestä nörtin prototyypistä. Sellaisia saattoi olla tämän vuosikymmenen alussa, mutta nykyään verkko on niin arkipäiväinen ja verkko-ongelmaisen malli lähempänä ikiaikaiseen kansanperinteeseen kuuluvaa einariepätoivon perustyyppiä kuin mielenkiintoa herättävää, pelastajatartaan suorastaan luokseen huutavaa "cyborgihahmoa".

Toisaalta oma rajapintani aiheeseen on melko ohut. Olen tietokoneiden ja verkkojen kanssa tekemisissä usein niiden ollessa keskeneräisinä, rikkinäisinä tai muutoin epäkiinnostavimmillaan, enkä siksi osaa tai halua hahmottaa niiden eittämättä tärkeitä kulttuurillisia merkityksiä (minkä taidon taas esim. eilen linkittämäni Maalainen osaa). Tosin tiedän kuluttavani toisinaan liikaa aikaa vaikkapa blogimaailman kaltaisessa virtuaalielämässä ja parhaillaankin virtuaalituotteistan itseäni tätä kirjoittamalla.

Mediakatsaus

Jokunen vuosi sitten tilasimme kotiin Kunto ja terveys -nimisen lehden. Se vaikutti sisällöltään kiinnostavammalta ja hinnaltaan edullisemmalta kuin lukuisat vastaavankaltaiset kilpailevat julkaisut. Ainakin se hyvä puoli tuon kaltaisten lehtien lukemisessa on, että se innostaa nostamaan omankin takapuolen sohvalta. Uusin numero odotti postilaatikossa, ja illalla hölkkääminen tuntui jopa maistuvan, vaikka en ko. ulkoilumuodon suureksi ystäväksi tunnustaudukaan.

Maalaisen eilinen kirjoitus tietotekniikan historiasta oli minusta erinomainen. Tietotekniikkaa käsitellään ammatillisissa piireissä - luonnollisesti - yksityiskohtiin pohjautuen: on emolevyjen tai TCP/IP-pinon anatomiaa, on uuden Linux-levitysversion ominaisuuksia, on ohjelmointikielten syntaksia ja semantiikkaa ja kaikesta tästä runsauden pulaa. Laajempia näkökulmia yritetään avata varsinkin atk-lehtien kolumneissa, mutta ne ovat useimmiten surkuhupaisia aikaperspektiivin ulottuessa hyvä jos 1980-luvun asioihin. Viime vuosina korkeintaan Tekniikan Maailman tiedepalstalla harvakseltaan atk-aiheita käsittelevä Osmo A. Wiio on silloin tällöin saanut kirjoitetuksi jotakin saman kaltaista kuin Melaranta em. tekstissään. Mutta sinä, missä Melaranta tyylilleen uskollisena tässäkin kirjoituksessa katsoo tarkasti sekä menneeseen, nykyiseen että tulevaan, Wiion ongelma on usein ohueksi jäävä kytkös nykypäivään. Hän lukee itsensä suomalaisen tietotekniikan pioneereihin ja jää usein kiinni muistoihin (tämä vanha verkkoparodia on hiukan ilkeä, mutta tuskin on väärin sanoa, että se ei ole täysi huti).

Aamutunnelmia

Muuten menee ihan hyvin, mutta kaivo on kuiva.

Ei se onneksi rutikuiva ole, mutta vedenpinta selvästi pumpun imuputken alapuolella. Huonompi juttu, kun kaikkeen tarkoitukseen ei ole järkevää käyttää kunnallista, vesimittarin läpi juoksevaa palvelua.

Nyt leipätyön pariin.

Lainoppia ja muistirikkoja

Muutaman päivän vapaan jälkeinen työpäivä meni kuin huomaamatta tietojärjestelmä- ja rekisteriselosteita kirjoitellessa. Yllätyin itsekin, miten en ole aiemmin joutunut sellaisia tekemään. Finlex-palvelu oli taas kullanarvoinen.

Lisää lainoppia tuli illalla kunnallisoikeuden luennolla. Tärkeää asiaa, mutta silti väsytti. Luennoitsijalla oli levyke - niitä näemmä käyttävät vielä muutkin kuin kaltaiseni museoesineiden ystävät - rikki, mutta hyvin sujui vanhanaikaisella tavalla ilman av-tekniikkaa.

Siirrettävien massamuistien luotettavuus on vielä heikko. Levykkeiden vikoihin ehdittiin parin vuosikymmenen saatossa tottua, mutta eivät hinnaltaan edulliset USB-muistit kovin paljon parempia ole. Oma kolmisen vuotta hyvin palvellut ja paljon kulkenut pieni muistitikkuni lakkasi toimimasta pääsiäisen alla joko kuluneisuuttaan tai luultavammin oman huolimattomuuteni vuoksi. Vaikka USB-muistien fyysinen vikaantumistiheys ei ole yhtä suuri kuin levykkeillä, ovat kertavahingot sitäkin isommat, kun tikkujen kapasiteetti kasvaa kasvamistaan. Yleinen ongelma taitaa olla USB-väylälle ominaisen plug and play -tekniikan huolimaton käyttö: "sopivalla" tavalla eli ilman ohjelmallista käytöstä poistamista muistitikkuja vaihdeltaessa Windows-käyttöjärjestelmä sotkee mielellään muistin tiedostojärjestelmän. Linuxin ystäville massamuistien "umounttaus" on enemmän rutiinia ja arvelen, että heidän tikkunsa toimivat keskimäärin pidempään.

Keskipituus kasvussa

Tampereen yliopiston uuden Linna-kiinteistön luentosaleissa on istumismukavuudeltaan hyvät, mutta mielestäni silti epäergonomiset penkit. Toisin kuin oppilaitoksen monissa vanhemmissa kiinteistöissä, on uudessa kiinteiden penkkien ja pöytien väli jätetty melko suureksi. Se helpottaa pöytä- ja penkkirivin välissä kulkemista, mutta ei kirjoittamista. Pitkä ihminen, jollaisia nykyinen opiskeleva nuoriso suurelta osin on, ehkä ylettyy hyvinkin kirjoittamaan pöydän päällä, mutta itse saan hakea melko etukumaran asennon.

Ehkä kalusteiden suunnittelijoilla on ihmisten pituudesta sama käsitys kuin Tekniikan Maailman toimittajilla. Viime numerossa testasivat henkilöautojen kuljettajan tiloja muutaman eri pituisen koehenkilön näkökulmasta (Skoda Octavia muuten todettiin parhaaksi; kylläpä ovatkin Václav ja Stanislav onnistuneet väsäämään auton, jota ainakin mainittu lehti jaksaa kehua kehumasta päästyään). Yhtä kaikki, jutussa todettiin 192-senttinen testaaja keskimittaiseksi. Ei siis ihme, että viitisentoista senttiä lyhyempi ei koe omakseen penkkiä, jossa säätövaroja ei ole.

Pääsiäisenviettoa

Sen verran eilistä heikompi oli tämänpäiväinen tuuli, että haravanvarsi houkutteli ulos. Tien puoleinen rinne ja nurmi marjapensaiden puolelta tuli haravoitua, ja viinimarjapensaiden aluset saivat uuden katekerroksen talven aikana maatuneen tilalle. Kolme hyvään kokoon kasvanutta siperianpihtaa käsittävän pohjoisen havumetsävyöhykkeemme tuotos oli tällä kertaa muutama kymmenen litraa käpyjä. Niistä saa ilmaiseksi koristekuoriketta hakettimen läpi ajettuna.

Jossakin vaiheessa iltapäivää saapui seuraksi nälkä. Haravat naulaan ja keittiöön. Pääsiäispäivällinen koostui sitruunakastikkeessa uiskentelevasta kirjolohesta, riisikaurasta sekä vihreästä ja perunasalaatista.

Kananmuniakin on syöty, ja luomua, kuten jossakin kampanjassa ennen pyhiä valistettiin. Ja mämmiä, muutaman minuutin polkupyörämatkan päässä valmistettua.



Päivän kulttuuriannos nautittiin Valkeakoskella. Valkeakosken - nykyisen Sääksmäen - seurakunnan pitkäaikaisen kanttorin Hannu Kahilakosken eläkkeelleläksiäiskonsertti koostui paljolti eläkkeellelähtijän omista sävellyksistä, joita iso kirkkokuoro ja useat solistit esittivät kanttorin keskittyessä virkansa viimeisessäkin konsertissa johtamiseen ja säestykseen.

Pääsiäispyhien aikana kuunneltujen kuuden kirkon - Akaan Toijala, Sääksmäki, Hämeenlinna, Tampereen Kaleva, Tampereen tuomiokirkko ja Sääksmäen Valkeakoski - keskinäisestä akustisesta järjestyksestä voisi todeta, että vanha on taas kerran parempaa kuin uusi. Sääksmäen 1400-1500-lukujen taitteeseen historiansa ulottava kirkkorakennus kaikuu kauniimmin kuin nuoremmat. Eivät muutkaan huonoja ole.

Kirkollinen ja maallinen paikallishallinto

Seurakuntien nimissä on tällä seutukunnalla palattu viime aikoina reilun vuosisadan takaiseen tilanteeseen. Valkeakosken seurakunta on viimeistään 1300-luvulta periytyvän alueen emäseurakunnan mukaan nimeltään Sääksmäki. Maallisessa hallinnossa Sääksmäestä vuonna 1922 itsenäiseksi kauppalakseen irtautunut teollisuustaajama kasvoi kasvamistaan, kunnes nielaisi entisen emäpitäjänsä vuonna 1973. Tuolloin kuitenkin Sääksmäen seurakunta jäi itsenäiseksi. Tämän vuoden alusta seurakunnallisessa hallinnossa on päädytty samaan tilanteeseen, johon kuntien osalta oli tultu 34 vuotta aiemmin.

Naapuriseurakunta Akaa, Sääksmäestä vuonna 1483 itsenäistynyt tytär, on käsittänyt tämän vuoden alusta vanhan ydinalueensa eli entiset Kylmäkosken, Toijalan ja Viialan seurakunnat. Seurakuntien yhdistymisellä oli enemmän kuin vähän tekemistä sen kanssa, että Toijala ja Viiala päättivät yhdistyä Akaan kaupungiksi. Kylmäkoski ei kuntapuolella lähtenyt yhdistymishankkeeseen mukaan, mutta seurakunnallisella se enemmän tai vähemmän pakotettiin kolmen koplaan.

Vuodesta 1892 (Kylmäkosken seurakunnan itsenäistyminen) vuoteen 1946 (Toijalan kauppalan perustaminen) ulottuneella jaksolla Akaan pitäjä jakautui vaihevaiheelta niin maallisessa kuin kirkollisessakin hallinnossa mainittuun kolmeen osaan. Urjala oli lähtenyt omille teilleen jo 1540-luvulla. Seurakunnallisella puolella Toijala käytti itsestään Akaan nimeä koko ajan. Tätä taustaa vasten nähdäkseni kaikkein tärkein asia uuden Akaan seurakuntahallinnossa onkin saada kaikki asianosaiset ymmärtämään, että Akaan seurakunta ei ole enää sama kuin Toijala (ja osa Kylmäkosken kuntaa eli ns. Jäännös-Akaa), vaan sillä on vahvat ja elävät juuret myös kahdessa muussa pitkään itsenäisenä toimineessa seurakunnassa. Sanoisin suorastaan areiolaiseksi sellaista oppia, joka väittää, että ei ole kolmea henkeyttäjää, vaan vain yksi ;-)

Lankalauantai pelisalilla

Eilinen tuuli muutti pihanharavointisuunnitelmat siivousaamupäiväksi. Ei huono muutos, vaikka matot välillä putoilivat telineeltä ja petivaatteet sai kiinnittää pyykkipojilla. Muutaman kottikärryllisen verran oksaa oli viime päivinä tullut alas koivuista ja hopeapajuista.

Siivouksen päälle päätimme lähteä käymään kuntosalilla, kun hallimestari soitettaessa ja kysyttäessä kertoi pitävänsä salia auki pääsiäispyhinäkin. Varsin hiljaista oli, lisäksemme vain kaksi nuorta naista. Vaikka he suosivat samoja tavallisen tallaajan laitteita kuin me - toisin kuin asianharrrastajat, levytangoilla emme juuri treenaa - vuoroja ei tarvinnut odotella. Joukkuepelaajia ei tällä kertaa paikalla näkynyt, kun isossa salissa järjestettiin pääsiäisen yli kestävää tietokonepelitapahtumaa. Tosin joukkuepelaamista sekin lienee. Ainakin työasemia oli halliin tuotu melkoinen määrä. Ihmettelin pimennettyä salia. Itse en sietäisi katsella näyttöä pimeässä huoneessa hetkistä kauempaa.

Mahtaako tällaisten tietokonepelitapahtumien nimessä usein esiintyvä LAN tarkoittaa sitä, mitä atk-maailmassa yleensä, lähiverkkoa? Ad-hoc-ethernet tuonnekin oli rakennettu. Ainakin yhden oman opiskelijani bongasin järjestäjien joukossa. Työtä on varmasti riittänyt, koska hallilla ei ole varsinaisesti omaa tiedonsiirtoverkkoa. Eikä sinne aivan helppoa sellaista ole rakentaakaan, edes pienimuotoista, minkä pääsin kokemaan viitisen vuotta sitten ollessani erään toisentyyppisen tapahtuman atk-puolen järjestelyissä mukana. Hallin valmistumisaikana 1990-luvun alussa atk-verkkoon ei vielä katsottu tarpelliseksi varautua, ja muutenkin päälle iskenyt lama pani tinkimään kaikista mahdollisista rakennuskustannuksista. Niitä sitten makseltiin kuulemma jälkikäteen varasto-osan katon paikkauksina.

Muuten, harvinainen lauantai: en avannut tietokonetta. Vimpain on muuttunut niin oleelliseksi osaksi arkipäivää niin työssä kuin harrasteissa, että tällaisia päiviä on vähän. Enemmänkin voisi olla. En tainnut huomioida viime kuun 24. vietettyä "shutdown-päivääkään" asianmukaisesti.

Tipu, tipu, älä tipu

Salilta palatessa rairuoho ja muutama pääsiäistipu löysivät paikkansa rautatieaseman vitriinistä. Kylällä myytiin pois pääsiäiskoristeita, ja neljä keraamista kanaa löysi tiensä ostoskoriin. Pehmeämpirakenteisilla tivuilla on ollut kohtalona päätyä Vilman leikkikaluksi niin, että kotona rairuoho on pitänyt suojata läpinäkyvällä kakkukuvulla. Ulkona kissa osaa jättää siivekkäät rauhaan, mutta jonkin vietin keltainen pehmeä koristetipu sen päässä laukaisee. Keraamisella vastaavalla ei ole samaa vaikutusta.

Parina pääsiäisenä on Vilmalle kylvetty oma rairuoho ohrasta. Se tekee hyvin kauppansa ja täyttää elimistön puhdistustehtävän siinä, missä muukin ruoho. Keväinen ohra näyttää vihreästä syötävästä pitävän ihmisenkin silmissä herkulliselta.

Tampereen pääsiäisyö

Illan ja hyvän osan pääsiäisyöstä vietimme Tampereella, ensin Kalevan kirkon pääsiäisyökonsertissa ja siten messussa tuomiokirkossa. Perjantaisella Hämeenlinnan reissulla olimme jo vanhalla kolmostiellä Sääksmäen ja Kalvolan rajamailla, kun kysäisimme toisiltamme, miksi emme lähteneet junalla. Sen konserttimatkan VR:n aikataulut olisivat hyvin sallineet. Tampereelta sen sijaan ei olisi yöllä päässyt kotiin julkisilla kulkuneuvoilla, joten henkilöautoilulle oli perusteet. Ilmainen parkkiruutu löytyi sopivasti Kalevan kirkon ja tuomiokirkon puolestavälistä Tullinaukion vierestä.

Jos Hämeenlinnan kirkko pitkäperjantaina oli lähes täysi, oli Kalevan suuri kirkkosali hyvin väljään kansoitettu. Toisten hankalaksi sanoma akustiikka pitkine jälkikaikuineen ei häirinnyt ainakaan nyt. Seurakunnan pitkäaikainen kanttori Eliina Lepistö soitti valikoiman pääsiäisen aikaan soveltuvia lyhyehköjä urkuteoksia alkaen pitkäperjantain tunnelmia myötäilevistä Sibeliuksen Surumarssista (joka tosin historialtaan liittyy enemmän säveltäjän omiin vapaamuurariharrastuksiin kuin kirkollisiin aiheisiin) päätyen Widorin huikeaan Toccataan.

Kalevasta ehdimme mainiosti pääsiäisyön messuun tuomiokirkkoon. Lieneekö konsertin aikataulu sitä silmälläpitäen mietittykin, Kalevassa kun ei yömessua vietetty. Pääsiäisen yömessun idea evankelisluterilaisessa kirkossa on melko tuore ja muualta lainattu. En ole erityisen ihastunut viime vuosikymmenellä alkaneeseen jumalanpalvelusten uudistamisintoon, mutta suureen pyhään totutusta poikkeava messun toteutusajankohta kyllä sopii.

Piispa Pihkala siteerasi saarnassaan pitkään Johannes Krysostomosta, Rooman keisarin kanssa alituiseen riidellyttä muinaista kollegaansa, joka viimein joutui maanpakoon ja kuoli tasan 1600 vuotta sitten.

Ehtoollinen sujui nopeasti, piispa kätteli ulko-ovella ja paljon väkeä oli kaupungilla yhä liikkeellä. Tapoja juhlia pääsiäistä on monia.

Aamulla kotoiseen ylösnousemiseen, hiukan turhan varhaiseen myöhäinen nukkumaanmenoaika huomioiden, ei tarvittu kuin herätyskello. Puolisoni lähti pitämään jumalanpalvelusta, tällä kertaa vankilaan. En lähtenyt seuraksi, mutta nyt menen lunastamaan lupaustani tarjota kunnon kirkkokahvit töistä palaavalle.

Iloista pääsiäisjuhlaa kaikille lukijoille!

Ave, verum templum Dei

Pääsiäisen pyhät on tässä torpassa päätetty viettää ilman velvoitteita kulttuuri ja liikunta ajanvietteenä. Aamulla ajeltiin kirkkoon Sääksmäelle, päivällä hölköteltiin pari kierrosta pururataa ja ilta vietettiin Hämeenlinnan kirkossa Buxtehuden passiokantaatti Membra Jesu Nostria kuunnellen.

Oratoriokuoro Tavastican, Hämeenlinnan kaupunginorkesterin ja neljän solistin esitys oli komea. Kantaatti perustuu 1200-luvun teksteihin, jotka aikanaan liitettiin edellisellä vuosisadalla eläneen ranskalaisen sistersiläisapotin ja ristiretki-intoilijan Bernhard Clairvauxilaisen jälkeensä jättämiin kirjoituksiin. Kirjoittajista tunnetaan mm. nykyisen Belgian alueella 1200-luvun ensimmäisellä puoliskolla elellyt Arnulf Louvainilainen, jonka tekstiin pohjautuu myös kirkkomme nykyisen virsikirjan nro 63, Hans Leo Hasslerin säveltämä ja Bachin Matteus-passiossaan coveroima suosittu pitkäperjantain virsi. Se muuten veisattiin Sääksmäellä jumalanpalveluksen loppuvirtenä, ja tapaan pitää sen puhelimeni soittoäänenä pääsiäisen aikaan.

Kantaatin teksti on sydänkeskiajalle ominaista verimystiikkaa, jolle eivät nykypäivän metalliörkitkään ole kyenneet vertaista sepittämään. Päättävässä Ad faciem -osassa esiintyy makaaberisudessaan jopa vinon hymyn nykyihmisen huulille nostattava tervehdys Salve, caput cruentatum (Terve, verentahrima pää). Kärsivän Kristuksen ruumiinosat käydään läpi kirjaimellisesti jaloista päähän.

Tanskalaissyntyisen Dieterich Buxtehuden sävellys on omalla tavallaan juhlallisen kevyt, kevyempi kuin häntä urkuriesikuvanaan pitäneen hieman nuoremman Bachin passiot. Erinomaisilla sivuillaan (joilta löytyy myös rautatiehistoriaa) Juhani Haapasalo löytää tälle historiallisen selityksen: toisin kuin kanttorin virassa työskennellyt Bach toimi Buxtehude urkurina ja näin ollen tottui sovittamaan teoksensa pienehkölle esiintyjäjoukolle.

Tänä keväänä tulee kuluneeksi tasan 300 vuotta Buxtehuden kuolemasta, ja muistovuoden tapahtumista kerrotaan laajasti kansainvälisen fanclubin sivuilla.

Tämäniltaisen esityksen solistit olivat sopraano Laura Pyrrö, mezzosopraano Tiina-Maija Hirvilammi, tenori Petér Marosvári ja baritoni Markku Antola. Viimeksimainittu, puolisoni työtoveri, meidät alunperin paikalle houkutteli ja hyvä niin. Erityisesti unkarilaissyntyinen tenori lausui latinalaista tekstiä kauniisti - ainakin lyhyellä kesäkurssilatinan tuntemuksella kuultuna.

Vaan pieneltä vaikutti Hämeenlinnan kirkko niin täytenä kuin se nyt oli. Kirkkosaliin mahtuu kuulemma 500 henkeä. En muista siellä ennen käyneeni, ellei sitten mahdollisesti joskus sotaväkiaikana. Kustaa III:n hoviarkkitehti Louis Desprezin suunnitelmien mukaan vuonna 1798 valmistunut pyöreä kirkkosali menetti alkuperäisen ja aikanaan pahennusta herättäneen amfiteatterimaisen sisustuksensa jo aikaa sitten, mutta yhä kustavilaisen keveän (uus)klassismin kanssa melkoisessa ristiriidassa ainakin omissa silmissäni on barokkimaisen raskas, etten sanoisi synkkä, alttariseinä.

Maiorem hac dilectionem nemo habet, ut animam suam quis ponat pro amicis suis

Valokuvatorstai-blogissa on kiirastorstaina kuvattu armoa.



Kiirastorstaihin tapahtumiin sijoitetussa Johanneksen evankeliumin 15. luvussa on jokseenkin tiivistettynä se, miten Uudessa Testamentissa armon ja rakkauden käsitteet eivät ole toisistaan irrotettavissa ilman, että jopa tuon evankeliumin ydin muuttuu vain yhdeksi juutalaisen syntiuhriperinteen ilmenemismuodoksi.

Ei lasikaton alla vaan peltikatolla

Keväästä tai mistä johtunee, että tekisi mieli aloittaa uusia asioita. Jokin aika sitten innostuin hakemaan uutta työpaikkaa. Ei niin, että nykyisessä olisi mitään vikaa, mutta joskus on mukava kokeilla. Lopullisia päätöksiä päätösvaltaiset eivät vielä ole tehneet, mutta tehdyt päätösesitykset luettuani voin olla varma, että valinta ei kohdistu minuun. En harmittele, ja vaikka harmittelisinkin, tuskin kuitenkaan ryhtyisin niin nykyaikaiseksi, että sanoisin törmänneeni lasikattoon. En, vaikka alkuerän jälkeen jatkoon päässeistä neljä viidestä oli eri sukupuolta kuin itse olen. Jos tässä mitään kattoa oli, oli se kuten aika moni katto Suomen ankarissa olosuhteissa, nähdäkseni rehellistä puuta tai muuta perinteistä materiaalia. Siitä ei mennä läpi kuin oikeilla työkaluilla ja oikealla osaamisella eikä suinkaan vinttikomerossa lymyilevillä sisar- tai veliverkostoilla.

Uuden etsimistä taisi olla myös taannoinen seurakuntavaaliehdokkaaksi ilmoittautuminen. Suuria en siltäkään odota. Toisaalta tämän kirjoituskokoelman voisi vähäksi aikaa valjastaa vaaliblogiksi. Sellainen saattaisi jopa tuoda lukijoita. Teologiaan liittyvät aiheet kun kiinnostanevat enemmän kuin koulutuspolitiikka, rautatiet tai muut sivuamani aihepiirit, tällaisesta arkipäiväkirjailusta puhumattakaan. Ainakin viime pääsiäisen alla kirjoittelemani Juudas-tekstit toivat paljon uteliaita. Tosin aihe oli silloin yleisesti ajankohtainen. Kotikutoisen rippikoulupohjaisen teologian ja riittävän omaperäisten mielipiteiden automaatin pystyisin kyllä rakentamaan näiksi muutamaksi viikoksi ;-)

Kunnallisalan perusopinnot Tampereen avoimessa yliopistossa ovat viimeisessä opintokokonaisuudessaan, ja tulin hakeneeksi erääseen samaa aihealuetta ainakin lievästi sivuavaan koulutukseen ei-akateemiselle puolelle. Näyttää siltä, että sekin paperi tuli täytettyä turhaan.

Jotain tulee sentään valmiiksi. Eilen päättyi ensiapukurssi rastiharjoitukseen. Nyt on taas kortti kolmeksi vuodeksi. Käytännössä pitäisi tietenkin harjoitella usein; toivottavasti ei kuitenkaan tositilanteissa.

Jos pää ei kolahtikin mihinkään sisäkattoon, sain muita paikkoja kipeiksi kiipeilemällä illansuussa peltikatolla. Kova tuuli oli taas nostanut paloluukun paikaltaan. Luoteen suunnalta isoimpien peltoaukeiden yli käyvä tuuli ottaa luukkuun kiinni pahimmin. Korkeanpaikankammoisena en pidä tippaakaan luukun paikalleen onkimisesta. Pitäisi kehitellä siihen jokin riittävän luja, mutta paloturvallisuustarkoituksen kannalta sovelias salpa tai muu kiinnitin.

Kiirastorstain iltakirkossa oli väkeä vähemmän tuntuisesti kuin ennen. Kuoro lauloi kauniisti, ja oli vaikea pitää silmiä irti kauniista johtajasta.

Valmissovelluksen hankinta edessä?

Työpäivän jälkeen ehdin käymään pikaisesti pankissa. Tilatessani kiusantekoa vapaa-aikaansa kulttuurin eteen uhraaville - eli jäsenmaksutilisiirtoja Museoveturiseuraa varten - otettiin tilaus (ja viikonlopun messukeikan tuottona nelinumeroinen määrä euroja) ystävällisesti vastaan, mutta kerrottiin, että jatkossa valmiiksi printattuja jäsenmaksutilisiirtoja ei enää saa. Konttori luopuu rivikirjoittimestaan.

Ilmeisesti tilisiirtolomakkeita säännöllisesti tarvitsevat ovat siirtyneet sellaisiin tietojärjestelmiin, että pankin ei kannata enää tarjota palveluitaan. Sääli pienen yhdistyksen kannalta, sille kun palvelu oli ilmainen ja säästi pankkisiirtolomakkeiden kirjoituskoneella täyttämisen vaivaa.

Onko arvoisilla lukijoilla käyttökokemuksia tai suosituksia pienen organisaation käyttöön soveltuvasta edullisesta rekisteri- ja laskutusohjelmasta? Esimerkiksi jostakin HelpostiLaskun kaltaisesta? Freeware-ohjelma olisi tietysti optimaalinen. Tee-se-itse-ratkaisukin olisi epäilemättä mahdollinen, kun Veturimuseolta löytyy vanhan Paradox-tietokantaohjelman lisenssi ja asennusmedia. Paradoxin tuunaamiseen tarkoitettu ObjectPAL-kieli taipuu muistaakseni monenlaiseen,. Taitaa olla silti kätevintä etsiä edullista valmissovellusta.

Palmusunnuntain ruumiinkulttuuria

Virpojia ei tänäkään vuonna meillä käynyt. Sääli, koska suklaamuniakin olisi ollut varattuna. Mutta näillä kulmilla ei asustele kovin paljon lapsiperheitä. Aprillipiloihin en törmännyt. Sedikselläkin aika helppo.

Hiihtokauden jäämisen lyhytaikaiseksi iloksi huomasi käydessä pitkästä aikaa rautaa nostelemassa. Erityisesti vatsalihakset ovat heikossa kunnossa. Pari laitetta oli vaihdettu uusiin sitten viime näkemän, ja ainakin ensitutustumisella vanhoja hankalakäyttöisempiin. Ehkä se on vain tottumuskysymys.

Illan taiji-treeneissä meitä oli peräti kolme: ohjaaja-Matti, puolisoni ja minä. Tehokas harjoitus. Liikesarjassa päästiin potkujen kautta kukkoiluun saakka. Kiintoisaa, joskaan ei aivan helppoa.

Myöhään meni Model Expo -harrastemessuilla Veturimuseon osastoa pystyssä pitäneilläkin. Avustin hetken viimeisissä kotiinkuljetuksissa kellon käydessä jo puolta yötä. Omalta osaltani messuille jäi tänä vuonna osallistumatta samoin kuin edellisenäkin, mutta taloudellisesta tuloksesta päätellen se oli hyvä asia. En ollut pilaamassa yli odotusten onnistunutta onnistunutta varainhankintakampanjaa omalla pärställäni. Museon ja yhdistyksen lipun pitämisestä korkealla suuri kiitos Eskolle, Ilkalle, Janille, Juhalle ja Markolle.