Hillittyä pauketta

Työpäivän jälkeen istuin linja-autossa rautatieasemalle saakka. Aikomuksenani oli muistaa kotikylän rautatiehistoriaa ostamalla 131-vuotiaan ajanjakson viimeisenä päivänä vielä yksi matkalippu. Virkailija kertoi, että heille ei ole konsernin taholta annettu mitään ohjetta lipunmyynnin lopettamisesta vuodenvaihteessa. Taannoin paikallislehti taisi tehdä ylilyönnin uutisoidessaan lipunmyynnin loppumisesta. Olisi nytkin pitänyt tarkistaa asia asianosaisilta tahoilta itseltään. Seuraava rautatieajanlaskun käännekohta lienee touko-kesäkuun vaihteessa aikataulukauden vaihtuessa.

Kotiin kävellessä tunsin hetken ajan miltei vastustamatonta kiusausta käväistä räikeällä Rakettimyynti-kyltillä viitatussa kaupassa. Jätin kuitenkin käymättä. Emme ole ampuneet raketteja enää olympiadiin. Ruutia ja roskaa sataa tarpeeksi näillä kulmillakin, kun parissa talossa nuori polvi on ehtinyt pikkutykkimiehen ikään. Mutta tunnustettava on, että jokin paukuttelun ajatuksessa olisi itseänikin vielä viehättänyt.

Tämän torpan asukkaille työvelvoitteeton uudenvuodenaatto on harvinaista herkkua. Juhlistimme tekemällä perunasalaatin ja käpykakun. Takkatuli, lämmittävä juoma ja radio viihdyttävät iltaa.

Kulutusjuhlintaa

Puolisoni ja minä innostuimme ajelemaan Lempäälän Ideapark-kauppakeskukseen katsomaan, josko alennusmyynneistä olisi löytynyt jotakin tarpeellista. Vaikka talven tulo näyttää yhtä kitkaiselta kuin vuosi sitten, ostettiin hiihtoasut ja Muumilaakson talvimaisemin kuvitetut petivaatteet.

Ideaparkin idea olla jotakin muuta kuin äärimmäisyyksiä myyvä koko kansan kauppakeskus taitaa olla sammumassa. Nimittäin autolla tullaan Lempäälän kokoiseen kylään rahapussin nyörit avoinna, jos tarjolla on joko halvan tavaran maineella ratsastavia suuria sekatavarakauppoja tai taiteellisuudella tai muodilla myyviä yhden asian "pikkuputiikkeja" (lainausmerkit siksi, että yhden hengen työpanoksen varassa toimivat varsinaiset pikkuliikkeet tuskailivat jo muutama kuukausi kauppakeskuksen avaamisen jälkeen). Sen sijaan isoista huonekaluliikkeistä yksi on lopettanut ja toinen lopettamassa.

Huonekaluliikkeitä ajatellen eräs heikko signaali tuli havaittua. Kauppakeskuksessa nimittäin ei ole eikä ole ollut futon-tyyppisiä vuoteita myyviä liikkeitä. Täysin mutu-pohjalta esitän arvelun, että signaalilla on merkitystä sikäli, että futonien potentiaaliset ostajat yhtäältä ovat sitä väkeä, joka kansantalouden ikärakenteen muutoksen myötä vastaa yhä suurenevasta osasta kotimarkkinakysynnän volyymia, mutta toisaalta he eivät juuri yksityisautoile.

Jos Ideapark haluaa olla muuta kuin ison mittakaavan Kakkostien kauppakeskus, se joutuu panostamaan markkinasegmentin kannalta otollisempiin kuluttajaryhmiin eli esimerkiksi autokauppaan. Ideaparkin nokkamies T. Sukari on tämän todennut ja ryhtyy alkavana vuonna rakennuttamaan 80 000 neliömetrin Retailparkia auto- ja rautakauppoja varten Ideaparkin naapuriin. Autoiluun toki liittyy monia heikkoja ja vähän voimakkaampiakin lähes jokaisen tunnistamia signaaleja, mutta luulen, että autokaupan bisnes on Ideaparkin tyyppisessä ympäristössä vahvemmalla pohjalla kuin esimerkiksi huonekalukaupan.

Ale-hiihtoasuja kun ei päästy ladulle uudistamaan, oli saunalenkiksi tyytyminen kevyempään vaatetukseen ja raudan nosteluun.

Iltavieraina kävi kolme läntisen Uudenmaan ja eteläisen Pirkanmaan viisasta miestä matkalla Ylistarosta omalle maalleen. Munktellin tähti oli jälleen heitä Pohjanmaalle johdattanut. Eskolle onnittelut: 404 muistikortille tallennettua Volvon valmistamaa traktoria kolmen vuoden aikana on aikamoinen saavutus.

Viattomien lasten päivä

Tänään on ollut vanhan kalenterin mukainen neljäs joulupäivä. Suurten kirkollisten juhlien kolmannet ja neljännet päivät - joulupäivien lisäksi on tunnettu ainakin kolmas ja neljäs pääsiäispäivä sekä kolmas helluntaipäivä - olivat ns. pikkupyhiä. Niitä ei vietetty samanlaisella hartaudella kuin edeltäneitä pyhiä. 1600-luvun puolivälistä alkaen näinä päivinä ei Turun hiippakunnassakaan, silloisessa Suomessa, pidetty kirkonmenoja. Kansa vietti päiviä kevyehköjen töiden merkeissä. Suosittua oli ajoittaa talkoot tällaisille "arkipyhille" varsinkin 1600-luvun lopulta alkaen, jolloin protestanttisen puhdasoppisuuden hengessä kiellettiin talkoiden - ja niihin olennaisesti liittyneiden huvitilaisuuksien ja juominkien - järjestäminen lauantaisin ja aattopäivinä.

Taloudellisessa mielessä pikku- eli arkipyhiä ei katsottu hyvällä. Talonpojat päättivät itse työajoistaan, mutta palkollisen työvoiman käyttöä pikkupyhät häiritsivät. Jo uskonpuhdistuksen aikana kuningas Kustaa Vaasa kirjelmöi, miten yleisinä juhlapäivinä tulisi pitää vain Raamattuun perustuvia päiviä, mutta saatiin odottaa aina "hyödyn aikakaudelle", 1770-luvulle saakka, että joulun pikkupyhät hävisivät virallisesta juhlapäiväkalenterista. Kansa kuitenkin teki omia puuhiaan, talkoili ja harrasti talkoiden oheistoimintaa vielä pitkään siellä, missä uutta määräystä ei tarkasti valvottu.

Neljäs joulupäivä on vanhan kristillisen perinteen mukaan nimetty "Viattomien lasten päiväksi". Aivan viime vuosina on kansankirkkomme ryhtynyt jälleen sitä tuomaan esiin muun muassa "enkelikirkkojen" muodossa.

Päivän juuret ovat paljon kauempana historiassa kuin edellä Kustaa Vilkunan "Vuotuisesta ajantiedosta" luettavissa oleva meikäläinen kansanperinne. Viattomien lasten päivää vietetään kristilliseen perinteeseen kuuluvan Betlehemin lastenmurhan muistoksi. Kanonisista evankeliumeista vain Matteukseen tämä tarina on tallennettu (2: 26-18):

Kun Herodes huomasi, että tietäjät olivat pitäneet häntä pilkkanaan, hän raivostui. Hän antoi käskyn, että Betlehemissä ja sen lähistöllä oli surmattava kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat pojat, sen ajan perusteella, jonka hän oli tietäjiltä saanut selville. Näin kävi toteen tämä profeetta Jeremian lausuma ennustus: Ramasta kuuluu huuto, itku ja kova valitus. Raakel itkee lapsiaan eikä lohdutuksesta huoli, sillä heitä ei enää ole.

Muut evankeliumit sen paremmin kuin synoptisten evankeliumien yhteiseksi perustaksi 1800-luvulla tehdyssä tutkimuksessa rekonstruoitu "Loqiaquelle" eli Q-lähde, eräänlainen Jeesuksen opetuspuhekokoelma, eivät lastenmurhatarinaa tunne.

Lieneekö Matteus liittänyt evankeliumiinsa omiaan, jotta saisi profeetallisen ennustuksen näyttävän toteenkäyneeltä? Kirjoittaja - oli hän sitten Jeesuksen oppilaaksi ryhtynyt publikaani-Matteus, kuten toisinaan on uskottu, tai sitten joku aivan muu, myöhemmin elänyt - oli mitä ilmeisimmin juutalainen, jonka teologisissa käsityksissä profeetoilla oli vankka sijansa.

Vai ottiko kirjoittaja aiheensa hieman erilaisesta lapsenmurhasta, josta ovat muutkin kirjoittaneet? Nimittäin Juudean kuningas Herodes Suuri oli vanhoilla päivillään rappeutunut sivistyneestä ja taitavasta reaalipoliitikosta pahemman luokan tyranniksi.

Herodes ei ollut syntyjään juudealainen. Hän oli ylhäistä syntyperää Idumeasta, jota ainakin Vanhassa Testamentissa kutsutaan Edomiksi. Juutalaiset makkabealaiset valloittivat muutama vuosikymmen ennen Herodeksen syntymää Idumean - joka tietyissä vaiheissa aiemminkin oli kuulunut Juudeaan, mutta vapautunut jälleen - ja käännyttivät suuren osan sen väestöä juutalaisuuteen.

Rooman ensimmäisen triumviraatin voimahahmo Pompeius liitti 60-luvulla eaa. Juudean osaksi Rooman valtakuntaa. Sittemmin Herodeksen isä Antipatros ryhtyi aktiiviseksi triumviraatin toisen suuren miehen, Julius Caesarin, tukijaksi ja osaltaan auttoi tätä pääsemään valtaan Pompeiuksen kuoltua. Vastineeksi tästä Caesar nimitti Antipatroksen Juudean hallitsijaksi.

Mikään pikkunilkki ei Antipatroksen poika Herodes ollut, vaikka kristillinen perinne hänet mieluusti sellaisena esittää. Lisänimi "Suuri" on historian mittakaavassa ansaittu. Hän sai jo nuorena vastuullisia tehtäviä ja menestyi niissä. Perittyään Juudean hallinnan isänsä jälkeen hän toimi Rooman strategisten tavoitteiden mukaisesti. Paitsi että hän menestyksekkäästi puolusti alueitaan Rooman vihollisvaltiota Parthiaa vastaan, hän levitti hellenististä kulttuuriperintöä harjoittaen runsasta rakennustoimintaa ja kulttuurillisia rientoja.

Herodes pelasi isoilla panoksilla Rooman imperiumin valtapolitiikassa sellaisten miesten kuin Marcus Antoniuksen ja Octavianuksen kanssa. Caesarin murhan jälkeen Herodes oli hetken aikaa väleissä Caesaria vastustaneen liikkeen pääsuunnittelijoiden Brutuksen ja Cassiuksen kanssa, nämä kun olivat paenneet Caesarin kannattajien kiukkua Syyrian provinssiin. Kun tilanne kuitenkin kääntyi toisen triumviraatin - Caesarin surmaajia vastaan taistelleiden Antoniuksen, Octavianuksen ja Lepiduksen - hyväksi, Herodes liittoutui näiden kanssa jääden triumviraatin sisäisissäkin kiistoissa lopulta voittaneelle eli Octavianuksen puolelle. Herodes sai vahvan suosijan, kun Octavianuksesta aikanaan tuli Rooman ensimmäinen keisari, kunnianimeltään Augustus. Rooman tuella ja Roomaa tukien Herodes liitti Juudeaan synnyinmaansa Idumean sekä lisäksi Galilean ja Samarian.

Mutta juutalaisten mieleen ei Herodes ollut. Varsinkaan puhdasoppisen juutalaisuuden puolesta kiivailleet fariseukset eivät häntä hyväksyneet hänen edomilaisuutensa vuoksi - olihan Mooseksen kirjojen perinteessä edomilaiset yhdistetty hölmöläishahmo Esauhun. Jo valtakautensa alkupuolella hän oli surmauttanut juutalaista yläluokkaa edustaneita saddukeuksia. Erityisesti Herodeksen toteuttamaa Rooman valtakunnan kotkatunnuksen pystyttämistä Jerusalemin temppeliin fariseukset eivät voineet antaa anteeksi. Herodes oli monien juutalaisten odotuksiin nähden yhtäältä liian maallinen ja toisaalta liian kansainvälinen johtaja. Häntä kiinnostivat enemmän Rooman imperiumin valtapelit kuin juutalaisuuden henkinen ja hengellinen perintö. Ehkä kielteinen näkemys hänestä on jäänyt kristikunnalle juutalaisten evankeliuminkirjoittajien perintönä. Siihen kuvaan ajatus lastenmurhastakin sopii, yksi synti lukuisten muiden joukossa.

Ei niin, että Herodes olisi ollut esimerkillinen hallitsija. Viimeisinä vuosinaan hän muuttui vainoharhaiseksi tyranniksi. Hän muun muassa surmautti kolme poikaansa, joiden uskoi juonittelevan itseään vastaan. Myös vaimonsa Mariammen ja muita läheisiään hän murhautti.

Ei liene kaukaa haettu ajatus, että hallitsijan omien poikien surmaaminen on järkyttävyydessään saanut kokonaisen kaupungin lastenmurhan mittasuhteet vuosikymmenten kuluessa - varsinkin kun Betlehemin lastenmurhaa muistelee evankelistoista vain juutalaisinta ajatusmaailmaa edustava Matteus. Herodeksen teettämä viimeinen lapsenmurha, oman pojan Antipaterin surmauttaminen, tapahtui vain muutamia päiviä ennen vanhuksen kuolemaa ilmeisesti vuonna 4 eaa.

Herodes Suuren kolkkoa jälkimainetta vahvistivat hänen Herodes-nimeä kantavat poikansa, jotka jakoivat hallitusvallan isän kuoleman jälkeen. Herodes Arkhelaos hallitsi omia alueitaan niin kelvottomasti, että Rooman piti lähettää Syyrian legaatiksi neljää legioonaa komentamaan ja asioita selvittelemään Raamatustakin tuttu Quirinius. Toinen eloon jääneistä pojista, Herodes Antipas jää ainakin Raamatussa epäedulliseen valoon, hänet kun mainitaan Johannes Kastajan surmauttajana ja Jeesuksen pilkkaajana. Nämä kaksi veijaria purkivat isänsä rakentaman valtapoliittisen perinnön ja jotta he eivät olisi saaneet isompaa vahinkoa aikaan, keisarit Augustus ja tämän seuraaja Tiberius järjestivät heidät kukkoilemaan Galliaan (kolmas poika, Herodes Filippos, sen sijaan tunnetaan vähämerkityksisenä mutta tehtävänsä veljiään tai velipuoliaan asiallisemmin hoitaneena perinnönjakajana).

Tapahtumien ajoituksesta

Herodeksen kuolinvuodesta ei olla aivan yksimielisiä, mutta melko selvä on, että Luukkaan Jouluevankeliumin kertomus verollepanosta ja Matteuksen kirjoittamat Herodeksen väkivaltaiset tempaukset valtakautensa loppuaikoina eivät ole ajoituksellisesti yhteensovitettavissa. Tulkoon siis kirjoitetuksi muutama huomio verollepanosta ja sen toteuttajista.

Karthagolainen noin vuosina 155-230 elänyt kirkkoisä Tertullianus - nimi koko komeudessaan kuuluu Quintus Septimius Florens Tertullianus - kirjoitti opponoidessaan reilu vuosisata aiemmin syntynyttä kilpailevaa kristillistä suuntausta, markionilaisuutta, vastaan (Adversus Marcionem, IV.19):

Sed et census constat actos sub Augusto nunc in Iudaea per Sentium Saturninum, apud quos genus eius inquirere potuissent.

Tertullianus lienee kirjoittanut ajan sivistyneistön tapaan kreikaksi, mutta meille on säilynyt vain latinalainen käännös. Tiettävästi Tertullianus on ainoa kirjoittaja, joka korjaa verollepanon ajoitusvirheen - se ei ole hänen tekstinsä varsinainen tarkoitus tällä kohtaa, vaan osa laajoja perusteluja, joilla hän tuomitsee ne kustomoinnit, joita Markion teki Luukkaan evankeliumille.

Tertullianuksen mukaan on "hyvin tunnettua", että verollepano tapahtui Sentius Saturninuksen ollessa Syyrian legaattina eli käskynhaltijana. Luukkaan evankeliumissa väitetään käskynhaltijana toiminen tuolloin (Publius Sulpcius) Quiriniuksen - joka korkea-arvoisena virkamiehenä luultavasti itse kirjoitti nimensä mieluummin kreikaksi, siihen tapaan kuin mekin sen ennenvanhaan Jouluevankeliumista luimme: Kyrenios.

Quirinius hoiti legaatin virkaa kuitenkin vasta, kun Herodes Suuri oli kuollut - itse asiassa Quirinius lähetettiin paikkailemaan tilannetta Herodeksen yhden pojan, Herodes Arkhelaoksen sotkettua asioita päästyään valtaan isänsä jälkeen. Tässä yhteydessä, vuonna 6 jaa., Juudea liitettiin Syyrian provinssiin. Ei näytä mahdolliselta, että Herodes Suuri ja Quirinius olisivat vaikuttaneet Juudeassa samaan aikaan.

Herodes Suuren vielä eläessä, vuosina 9-6 eaa., Syyrian legaatin virkaa hoiti Tertullianuksen muistama (Gaius) Sentius Saturninus. Legaatit olivat aikansa huippuvirkamiehiä, mitä taustaa vasten on hyvin ymmärrettävää, että roomalaisen kulttuuriperinnön ympäröimänä elänyt Tertullianus tunsi hyvin imperiumin mahtimiesten historian parisataa vuotta itseään edeltäneeltäkin ajalta.

On kuitenkin niin, että Tertullianuksen lisäksi muut lähteet eivät yhdistä Sentiusta Juudean verollepanoon. Ainakin juutalaisten historiaa kirjoittanut Flavius Josephus mainitsee hänet Syyrian legaattina (esim. Antiquitates Iudaicae, XVII.1.1), mutta verotuksesta hänen kohdallaan ei kirjoiteta.

Sen sijaan teoksen 18. kirjassa (XVIII,1,1) Josephus kertoo Quiriniuksen legaattikaudella toimitetusta verollepanosta ja sen aiheuttamasta tyytymättömyydestä ja väkivaltaisuuksista.

Josephus julkaisi historiateoksensa 90-luvulla jaa. On esitetty, että Luukkaan evankeliumin kirjoittaja käytti Josephuksen tekstiä melko lähdekritiikittömästi viitatessaan yleisiin historiallisiin tapahtumiin - verollepano olisi otettu sieltä ja yhdistetty vuosikymmen aiemmin, Herodes Suuren aikana, tapahtuneisiin asioihin.

Kreikkaa osaamattomana joudun nyt heikoille jäille, mutta olkoon. Luukkaan evankeliumin 2. luvun 2. jae kuuluu, kuten hyvin tiedämme, seuraavasti:

Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana.

Alkutekstissä (Westcott-Hort-laitos) sama kuuluu latinalaisittain translitteroituna näin:

hautê apographê prôtê egeneto hêgemoneuontos tês Surias Kurêniou

En tiedä, miten oikein tai väärin luen edellä linkitettyä Perseus-projektin kääntäjää, kun kuvittelen jakeen olevan käännettävissä myös tähän tapaan: Tämä verollepano tapahtui ennen kuin Kyrenios oli Syyriassa. Toisaalta Josephus sen paremmin kuin muutkaan lähteet eivät anna tukea tällaiselle tulkinnalle.

Muuten, tuo mainittu vanhoja tekstejä verkkoon tuottava Perseus-projekti - jota omasta kapeasta näkökulmastani pidän Internetin sisällöntuotannon tähänastisista saavutuksista suurimpana - tarjoaa kattavan valikoiman antiikin tekstiperintöä alkukielillä ja käännöksinä. Esimerkiksi Josephukselta viitatun englanninkielisen käännöksen lisäksi on saatavilla myös kreikankieliseen laitos, jota tämän teoksen, "Antiquitates Iudaicaen", kohdalla pidetään alkukielisenä. Edeltävän työnsä, 70-luvun juutalaissodista ja niiden taustasta kertovan, latinalaisittain "De bello Iudaicon" Josephus kirjoitti ensin omalla äidinkielellään arameaksi ja käänsi tai käännätti sen myöhemmin aikansa kulttuurin yleiskielelle kreikaksi. Hän opiskeli kreikkaa aktiivisesti, ja saattoi julkaista massiivisen juutalaishistoriansa 90-luvulla alkujaankin jo kreikaksi kirjoitettuna. Hänestä kelpaisi tällaisen historianharrastajankin ottaa oppia.

Kynttilät vähissä

Joulupäivän aamuna ajelimme Sääksmäen kirkolle, mutta muutoin pyhät on vietetty kotiseinien sisällä.

Tapaninpäivä oli aamusta saakka harmaa. Tuhlasin pääosan siitä tietokoneen ääressä ja hämmästyin, kun hämärä oli muuttunut pimeäksi.

Sähköpostia on tullut paljon, mutta lähestulkoon yksinomaan roskapostia. Päättyvän vuoden tulokkaita ovat olleet kellokauppiaat.

Slutligen tillönskas bloggens samtliga läsare en fröjdefull julhelg

Päätin viettää jouluaattoaamuhetken huoltoasemalla, mikä ei osoittautunut kovin omaperäiseksi ratkaisuksi. Vaalimaan rekkajonoa vastaava autonpesukonejono oli jättänyt häntänsä aamuun ja aseman avautumisminuutilla paikalle saapuneena sain jonosta vasta neljännen sijan. Rekkajonomies on hieno titteli, mutta ei pesukonejonomieskään huono ole.

Aamiaiseksi ohrapuuroa ja kahvia.

Torpan kauniimpi asukas lähti työtehtäviin, joita hänen ammattikunnallaan pyhien aikaan riittää. Tällä kertaa vuorossa häkki, mi´sulkee kaikenlaisia sirkuttajia. Jäin kotimieheksi, koristelin kuusen, vein lyhteen linnuille ja lankkasin saappaat.

Kohta joulurauhan julistus radion kautta kuultuna. Päiväohjelmassa luvassa ateriointia, kunniavartio hautausmaalla ja ehkäpä iltakirkko.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille lukijoille!

Pitkien pyhien alla

Torilta joulukuusi, linnuille kauralyhde ja ohrasuurimoita joulupuuroon. Kuusitarjontaa oli paljon, mutta parhaat taisivat olla jo menneet. Perinteisen mallin sijasta päädyimme pihtaan, kun Tammelasta saakka sellaisia oli tultu myymään.

Loppupäivä kului kotia siivoillessa. Talvipäivänseisauksen aurinko ei jaksanut kiivetä mäenrinteen metsänreunan yli, vaikka iltapäivä oli vasta aluillaan.

Olin näemmä onnistunut varastoimaan työhuoneeseeni paperikassillisen verran tarpeetonta paperia eikä edes kovin pitkässä ajassa. Työmaan työhuoneessa tilanne on vielä karumpi. Se siitä paperittomasta toimistosta.

Kotikalja laitettiin käymään päivällä. Iltapuhteena on luvassa hiukan perunateatteria.

Der Krieg ist eine bloße Fortsetzung der Politik mit anderen Mitteln

Varsinkaan joulun alla ei taida olla sopivaa lukea militariaa, mutta olkoon. Suomen sotilas -lehden pääkirjoitus sisältää historian ystäville mielenkiintoisen pähkinän pohdittavaksi. "Löytyyhän meiltä Suomestakin kylliksi historiattomia ja typeriä, itsensä älyköksi nimittäneitä ihmisiä ehdottamaan Maon ja Stalinin jälkeen maailmanhistorian suurimman teurastajan, Leninin, patsaan pystyttämistä pääkaupunkiimme. Miksei sitten saman tien keisari Vilhelm II:n patsasta ja Hitler-aukiota?"

Jos lainaus riisutaan ylimääräisistä tunteenpurkauksista, jää jäljelle kysymyksen kova ydin, joka heijastelee hyvin pienen isänmaamme asemaa kansainvälisessä politiikassa. Nykyään Leninin patsaan pystyttäminen olisi kansainvälisessä mittakaavassa lukuisia kansoja ja väestöryhmiä kohtaan koko lailla yhtä sopimatonta kuin Hitlerin patsas olisi joitakin toisia - ja samojakin - kansoja ja ryhmiä kohtaan. Toisaalta siitäkään ei päästäne mihinkään, että molemmat veijarit olivat tärkeitä Suomen historian kannalta. Vaikka molempien toimet aikaansaivat melkoisia lahtauksia pitkin Eurooppaa ja laajemmaltikin, voi molemmilla nähdä olleen myös joitakin hyvää annettavaa meille, niin epäkorrektia kuin sitä onkin tällaisten hahmojen kohdalla tunnustaa.

Leninin voi katsantokannasta riippuen enemmän tai vähemmän voimakkaasti nähdä vaikuttaneen siihen, että itsenäistyimme. Onpa hänen joskus sanottu jopa lahjoittaneen itsenäisyyden Suomelle. Hitlerin taas voidaan nähdä olleen pelastamassa Suomea kesällä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäykseltä - aiheesta on ainakin M. Jokisipilä tehnyt muutama vuosi sitten mielenkiintoisen tutkimuksen "Aseveljiä vai liittolaisia? Suomi, Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rytin-Ribbentropin sopimus" romuttaen samalla Suomessa vuosikymmeniä sitkeästi elänyttä myyttiä presidentti Rytin uhrautuvasta sankarillisuudesta ja hänen Saksan ulkoministerin Ribbentropin kanssa tekemänsä sopimuksen merkityksestä. Yhtä kaikki, pyyteettöminä Suomen ystävinä sen paremmin Leniniä kuin Hitleriäkään on noita mainittuja Suomen kannalta myönteisiä toimia edeltäneiden tai seuranneiden asioiden valossa vaikea nähdä.

Jos henkilönpalvontapatsaita pitää pystyttää, niin löytyisi kai vähemmän verisiä ehdokkaita. Ainakin taiteilija, sotaveteraani T. Laaksoselle sellaista on ehdotettu.

Mitä mainittuun sotilaslehteen muuten tulee, se on joitakin vuosia sitten tapahtuneen päätoimittajanvaihdoksen myötä muuttunut yhdeksi NATO-liittoutumisen pää-äänenkannattajaksi. Siinä missä edellinen päätoimittaja, evp-upseeri H. Tiilikainen oli ammattikunnalleen ominaiseen tapaan päivänpoliittisten kysymysten suhteen varsin pidättyväinen, ei nykyinen päätoimittaja, reservinupseeri J. Puuperä, säästele kannanotoissaan. Lehden kunniaksi on todettava monenlaisten ajatusten kirjon esiin pääsy. Nyt K. Kuusela, ainakin museosotilasajoneuvojen ystäville tuttu mies, kirjoittaa Venäjän kanssa liittoutumisen puolesta.

Nämä kaksi kantaa, yhtäältä Puuperän NATO-linja, toisaalta Kuuselan Venäjä-linja, kertovat siitä, että puolustusministeri Häkämies ei ollut aivan hakoteillä median ja yleisön vahvasti ylitulkitsemassa taannoisessa lausunnossaan Suomen turvallisuuspoliittisista haasteista. Maantieteelle emme voi mitään. On yksi asia todeta haasteet ja toinen asia pohtia niihin vastaamisen keinoja. Löytyisivätkö keinotkin jostain "puuperäläisyyden" ja "kuuselalaisuuden" välimaastosta? Sitä miettiköön hevonen: sillä on iso pää.

Täysi koulupäivä

En muista aiemmin jääneeni junasta Valimon seisakkeella. Huopalahdesta olen muutenkin jatkanut lähes aina Vantaankosken rataa. A-junassa kummeksuin hetken, miksi junan ei kuulutettu jatkavan Leppävaaraan, koska M-junien kuulutetaan jatkavan Vantaankoskelle. Lähiliikenteessäkin Rantarata katsottaneen päälinjaksi noilla kulmilla.

Suomen suurin lajissaan oli myös kiistämättä kaunis. Tuttu mies vuosien takaa esitteli avaria tietotekniikan opetustiloja. Päivän aiheena muutenkin ATK-asiaa. Luennoitsija manasi "varjo-IT:tä", tietoteknisesti sivistyneiden käyttäjien omaa työtään helpottamaan tekemiä ratkaisuja, jotka eivät ole organisaation tietohallintostrategian mukaisia. Olisin ollut mieluusti eri mieltä ja tuonut esimerkiksi vaikka viime viikolla kuullun ja tännekin kirjoittamani kännykän isoisän, Mobira Citymanin syntytarinan. Minulla oli kauluspaita ja suorat housut, joten päätin olla herättämättä pahennusta ja pidin suuni kiinni. Eikö silti ainakin kohtuullisen pienessä asiantuntijaorganisaatiossa tietohallinnon strategia voisi olla tyyppiä "Nörtti konffaa ja nörtti koodaa ja nörtti vastaa itse säätämisistänsä"?

Kurssipäivän olisi viihtynyt loppuun saakka, mutta Pendolinon piti antaa viedä Tampereelle hiukan kulahtaneempaan - joskin aivan tarkoituksenmukaiseen - opiskeluympäristöön. Avoimen yliopiston lukukauden viimeisessä tentissä oli yllättävän paljon osanottajia. En muista, että parina aikaisempana joulunalusaikana näin olisi ollut.

En ole tavannut käydä arvosanankorotustenttejä yrittämässä, mutta nyt kävin. Kunnallisoikeuden perusteiden jälkimmäisestä tentistä toukokuussa nimittäin tuli kirkas ykkönen. Perusopintokokonaisuuden opinto-oikeus kestää kaikkiaan kolme lukukautta, joten tänään oli viimeinen tilaisuus tenttiä mitään edellissyksynä aloitettuun "approon". En nytkään ollut lukenut niinkuin lakia pitäisi lukea, mutta keväällä lukemani Heurun "Kuntalaki käytännössä" -kirjan (2001) sijasta sain jokin aika sitten yliopiston kirjastosta lainattua kuntalain "virallisen" kommentaarin, Harjulan ja Prättälän "Kuntalain" tämänvuotisen painoksen. Heurun teos on varmasti näistä kahdesta tieteellisempi, mutta Harjulan ja Prättälän kirja helppolukuisempi ja käytännönläheisempi. Pidin sitä näistä vaihtoehdoista helppolukuisempana. Toiseen tentittävään aineistoon, "Kuntademokratian vihreään kirjaan" (PDF-tiedosto, 656 kB), tuli nytkin paneuduttua kovin huonosti, samoin luentomuistiinpanoihin.

Jokseenkin yllätys oli, että tenttikysymykset olivat - jos suinkin oikein muistan - samat kuin toukokuussa (kysymyksenasettelut olivat monisanaisia ja kysymyspaperi piti palauttaa, joten tässä muistinvaraisesti tiivistelmät):

1. Kuntalaisten osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksien ongelmat ja kehittämiskohteet


2. Kunnan tilintarkastajien pätevyysvaatimukset, kelpoisuudet ja tehtävät sekä yleispiirteinen kuvaus kunnan tilintarkastusprosessista


3. Toimielimen ja viranhaltijan otto-oikeus, sen tarkoitus ja soveltamisala.

Voi olla, että vaikka tenttiin lukeminen rajoittui eiliseen päivään ja tämän päivän Tl-Psl-Tpe-junamatkoihin, sain silti hiukan enemmän paperille kuin keväällä. Ei se ole tae aikeideni onnistumisesta. Mutta tulipahan simuloitua hetki ahkeraa opiskelijaa.

Pasilan seutuville mennessäni olen tavannut ottaa digikameran mukaan. Vielä olisi mahdollisuuksia saada oikeassa työssä olevia Dv16-vetureita muistikortille. Yksi tuollainen 1950-luvun elävä joskin kauhtunut muisto - sarjan veturit on rakennettu vuonna 1962, mutta ne ovat 1950-luvulla suunniteltujen ja rakennettujen Dv11/Vr11-veturien suoria johdannaisia - olisi ollut kuvauksellisessa paikassa Ilmalan ratasillan kupeessa, mutta liikkuvan taajamajunan ikkunan läpi olisi ollut turha yrittää kuvata. Olen kuullut tai lukenut Dv16:n poistoaikataulustakin jotain, mutta ei tule mieleen, mitä. Onko rautatiehenkisillä lukijoilla tietoa asiasta?

Leivontapäivä

Pidimme torpan joululeipomispäivän. Kovin runsaasti ei ole vuosiin leivottu, mutta nyt teimme reilun annoksen piparkakkuja. Riittääpähän kahvileipää joulun jälkeenkin.

Iltapäivällä poikkesimme liikuntahallin kuntosalilla. Paikka oli lauantain myöhäisiltapäiväksikin harvinaisen hiljainen. Isossa salissa ei ollut sen paremmin futsal- kuin lentopallo-otteluitakaan, ja rautaa nostelemassa lisäksemme vain yksi asiakas. Käsivarret tuntuvat nyt siltä, että vähempikin olisi riittänyt. En tapaa treenata niitä kovinkaan paljon, mutta käsipainoilla saa mielenkiintoisen lisän useaan muuhun harjoitteeseen.

Vanhoja ja uusia kirjoittajia teemoilla ja ilman

Kaksi viikkoa sitten Khilou lopetti bloggaamisen. Hänen bloginsa oli ensimmäisiä, johon tutustuin. Siihen aikaan blogit olivat erilainen genre kuin nyt. Lopettaminen on menetys, ja kirjoittaja selvästi niitä miehiä, jotka eivät päätöksiään helposti pyörrä.

Toinen vanhan koulukunnan blogi-instituutio, Maalainen, pitää hengähdystaukoa.

Uusia teemallisia blogeja julkaistaan listalle toisinaan sykäyksittäin. Se on ehkä joskus blogimaailman ulkopuolisista seikoista johtuvaa - esimerkkinä vaikka viime talven vaaliblogit - ja joskus verkkoyhteisöllisyyden tuottamaa, josta lienee kyse esimerkiksi käsityöblogeissa.

Hiljattain listattu kolmen ortodoksisesta uskosta kirjoittavan blogin, piispa Arsenin, äiti Kristodulin ja isä Raunon, esiinmarssi on uusin tällainen teemasykäys.

Valokuvatorstain kiire

Valokuvatorstai-blogissa on tänään ollut kiire.

Palokunnan savusukeltajilla on työssään kiire. Tässä tosin vain harjoitellaan.

Veturiradionpoikanen taskunpohjalla

Työpäivän jälkeen taajamajunalla kohti etelää. Puolisoni ja minä vietimme illan Hyvinkäällä museonäyttelyn avajaisissa.

Avajaispuheessaan entisen matkapuhelinvalmistajan Benefonin (joka nykyään ymmärtääkseni vaikuttaa vahvasti alankomaalaistuneena ohjelmistovalmistajana) perustaja toi mielenkiintoisella tavalla esiin, miten tämän päivän GSM-kännykkä on historiallisessa jatkumossa suoraan Saloran vuonna 1973 nopealla aikataululla kehittämän 24-kanavaisen VHF-alueella toimivan veturiradion perillinen. Väliin toki mahtui suoraan VR:n linjaradiosta maanteille lainattu ARP eli Auto-Radio-Puhelin-järjestelmä, kuten se aikanaan virallisesti kirjoitettiin, sekä monen yhä muistamat 450 MHz:n ja sittemmin 900 MHz:n NMT-matkapuhelinverkot.

Entistä suuremmalla syyllä pidän puhelimeni soittoäänenä VR:n linjaradion kutsua.

Useampikin matkapuhelintekniikan innovaattori lienee aloittanut uransa rautatielaitoksen radiopuhelintekniikan parissa. Ainakin Mobira Citymanin, ensimmäisen "kännykän", kehitystiimin vetäjä oli myös veturiradionäyttelyä avaamassa. Cityman kuulemma kehitettiin oman työn ohessa kokeilumielessä, eikä se kuulunut mihinkään Mobiran suunnitelmiin. Mobiralaiset esittelivät laitteen Posti- ja lennätinhallitukselle, joka asetti sille heti ankarat myyntirajoitukset. Silloisen 450 MHz:n NMT-verkon ylläpitäjä nimittäin pelkäsi verkon kapasiteetin loppuvan hetkessä, jos kansalaiset innostuisivat ostamaan melkein taskuun mahtuvia kannettavia puhelimia. 450 MHz:n Citymania myytiin virallisesti 100 kpl "ja jonkin verran tiskin alta". Pian Cityman modifioitiin uuteen 900 MHz:n NMT-verkkoon, ja siitä tuli yksi 1980-luvun lopun juppivuosien ikoni.

Itse näyttely oli pienimuotoinen ja hyvin tehty. Suomen Rautatiemuseolla on taito yhdistää näyttelyissään nykymuodinmukainen graafisuutta korostava ilmaisumuoto riittävään informatiivisuuteen. Hyvinkäällä ei pelätä käyttää kirjaimia museonäyttelyssäkään, ja saadaan aikaan sekä hyvältä näyttäviä että tietoa tarjoavia kokonaisuuksia.

Matti ehti kertoa, että museosäätiö oli toissapäiväisessä kokouksessaan hyväksynyt yhteistyösuunnitelmat Toijalan kanssa. Tähän saakka on edetty hitaasti tunnustellen. Ehkä vihdoin mekin saamme maistaa ripauksen ammattiosaamisen hedelmistä.

Hyvinkään aseman lipputoimisto sulkee ovensa klo 18, joten paluulipun ostossa tuli hyödynnettyä ensi kertaa Junamaattia. Kotiaseman lipunmyynnin päättymistä ennakoiden vaihdoin vuoden lopussa vanhenevan pankkiautomaattikorttini Electron-korttiin, joka käy automaatista ostettavien junalippujen maksuvälineenä. Tähän saakka en ole omistanut ensimmäistäkään maksukorttia. Ja heti on pankki alkanut ahneeksi: kotona odotti mainoskirje luottokortista. Paperinkeräykseen joutaa.

Hiljaiseloa

Työpäivän aiheena pitkästä aikaa opettamista. Edellisestä kerrasta on yli kolme kuukautta. chown, chgrp, cdmod ja muita Unix-tyyppisten perusperinteitä.

Tähän vuodenaikaan iltalenkki kuuluisi hiihtää, mutta oli taas tyydyttävä hölkkäämiseen. Tämän syystalven uutuus kotikulmien lenkkiteillä näyttää olevan otsalamppu. Varmaankin hyvä apuneuvo, kun paikoin on pimeää ja kuoppaista.

Tekniikan historian merkkipäiviä

Eilen ajettiin alas Suomen vanhin digitaalinen puhelinkeskus. Se sijaitsi Turussa - jonne muuten perustettiin Suomen ensimmäinen puhelinlaitos vuonna 1882 - uuden kirjastotalon kellarissa, jonne Turun puhelinyhtiön etähallittavat laitetilat jäivät kirjaston tieltä puretun puhelinyhtiön talon peruja.

Nyt poistettu ensimmäisen sukupolven digitaalinen keskus oli otettu käyttöön vuonna 1977. Siihen aikaan puolustusministeriön Radiolaboratorion perillinen, valtion omistama tietoliikenneyhtiö Televa ja Nokia Elektroniikka panivat digitaalikeskustekniikan kehitystyönsä hedelmät yhteen koriin, Telefenno-yhteisyritykseen. Siitä alkoi pitkä ja menestyksekäs "Dixin" eli Nokian DX-puhelinkeskusten tarina. Kolmikymmenvuotinen työura on kunnioitettavan pituinen tietoliikenteen kehitysvauhti huomioiden.

Viikko sitten, 4.12., tuli kuluneeksi 50 vuotta viimeisen höyryveturin valmistumisesta. Viimeiseksi höyryksi jäi Tr1-sarjan raskas tavarajunaveturi nro 1096, "Rulla-Risto". Kyseinen veturi kuului täysin rullalaakeroitujen neljän viimeisen "Riston" sarjaan. Saman vuoden vapuksi ja juhannukseksi olivat valmistuneet sisarsarjan, "Ukko-Pekkana" tunnetun Hr-pikajunaveturin, kaksi rullalaakeroitua yksilöä.

Rullalaakerien etuna aiemmin käytettyihin liukulaakereihin nähden oli käyttövarmuus ja vähäisempi huollon tarve. Toisaalta niiden käyttäminen edellytti komponenteissa huomattavasti aiempaa vähäisempiä valmistusmittojen poikkeamia. Kun rautatiehallitus marraskuussa 1955 oli tilannut kaksi "Rulla-Pekkaa" ja neljä "Rulla-Ristoa" Tampellalta, ei uuden laakeroinnin suunnittelu ollut vielä täysin valmis. Niin pitkällä se kuitenkin oli, että tilaus uskallettiin tehdä.

Rullalaakerointi jäi Suomessa höyryveturitekniikan viimeiseksi kehitysaskeleeksi yhdessä höyrykattiloiden kierrettyjen sidepulttien hitsatuilla pulteilla korvaamisen kanssa. Viimeisten "Pekkojen" ja "Ristojen" valmistuessa vuonna 1957 Valtionrautatiet oli jo tehnyt tilauksia useista dieselveturisarjoista - mm. Vr11-vaihtoveturit ja Hr11- ja Hr12-linjaveturit - ja strategiassaan sitoutunut ryhtymään höyryveturien korvaamiseen dieselvetovoimalla. Tunnettua on, että ensimmäiset dieselveturit kärsivät lukuisista lastentaudeista. Edellä mainituista Vr11:ssä oli kelvoton vaihteisto, Hr11:ssä paitsi kelvoton vaihteisto myös luokaton moottori, ja Hr12 oli auttamattoman alitehoinen. Mutta kehityspotentiaali nähtiin nimenomaan dieselkalustossa, infrastruktuurin kehittymisen myötä luonnollisesti myös sähkökalustossa, kun höyryveturitekniikka katsottiin jo loppuun saakka kehitetyksi.

Vilma
kesä 2003 - 30.11.2007

Eilen illalla saimme suruviestin. Vilma-vainaa oli löytynyt jo katoamispäivänään ojasta, ja löytäjä - eläinystävä itsekin - oli päättänyt säilyttää kissaa vähän aikaa, josko sen isäntäväki löytyisi. Kaupan ilmoitustaululle viemämme katoamisilmoituksen perusteella asia selvisi.

Loppu oli kaikesta päättäen ollut nopea: mitä todennäköisimmin auton kolhaisu. Kissa oli kerällä kuin olisi nukkunut.

Tänään aamupäivällä saatoimme pikku ystävämme maan poveen paikalle, jossa se hyvin viihtyi.

Vilma eli luonamme tarkalleen neljä vuotta ja yhden kuukauden. Alkuperäisen isäntäväkensä ilmeisesti hylkäämä kesäkissa viihtyi hyvin ja kotiutui nopeasti perheenjäseneksi. Seurallinen ja ihmisrakas kissa touhusi mukana monissa kodin ja kotipihan askareissa.



Nyt on ystävää ikävä.

In aqua sanitas

Nokian vesitilanne ei ole kadehdittava. Ensin myrkyttyminen, sitten katkos runkoputkistossa ja tänä aamuna toinen. Kaupungin työmiehet ovat urakoineet lähes vuorotta niin putkirikkojen kanssa kuin varikolla puhtaan veden lastauksessa ja vedenjakelun tukitoimissa. Toivottavasti tämä hiljaisen puurtajakunnan työpanos muistetaan paikkakunnalla, vaikka voimakasta kritiikkiä kaupungin toimintaa kohtaan ymmärrettävästi esiintyy.


Trukkikuskit lastasivat kaupungin varikolla keskeytymättä pullovesilavoja jakeluautoina toimineisiin vapaaehtoisväen pakettiautoihin.

Eilen vapaaehtoisia oli kaupungin työntekijöiden ja sotaväen apuna töissä kuutisenkymmentä, tänään lähes sata. Viime yönä meni pitkään, välillä kotiin ja aamulla herätys neljältä. Tänään onneksi vuoronvaihto jo kahdelta.

Pakettiautopartiomme, yksi monista, ehti päivän aikana kuljettaa seitsemän trukkilavallista vesipulloja kotitalouksiin. Pien- ja rivitaloissa jaettiin oville, mutta kerrostaloissa oli aikaresurssin rajallisuuden vuoksi pakko kutsua asukkaat hakemaan itse vetensä, ja viedä kotiovelle vain heille, jotka eivät itse voineet tulla hakemaan. Resurssitehokkuutta ajatellen oli arveluttavaa tuoda vesi niinkin monelle kotiovelle saakka, mutta ajatellen tämänkaltaisten poikkeamien helposti synnyttämää ja sinänsä mitä ymmärrettävintä levottomuutta valittu toimintatapa oli järkevä.

Varsinaiseksi ongelmaksi tuli koteihin jaettavaksi tarkoitetun desinfiointiaineen loppuminen turhan nopeasti. Huomenna lienee toivoa saada lisää.

Otsikon lause on jonkin pullovedentuottajan mainoslause. Ihan osuva, joskaan ei ehkä juuri nyt Nokialla.

Junamatkustushavaintoja

Kurssipäivän anti oli monipuolinen, mutta parhaiten mieleen taisi jäädä lounaspöytäkeskustelussa esitetty teoria vasenkätisyyden perimmäisestä syystä. Vasenkätiset ovat kuulemma identtisten kaksosten toinen osapuoli. Näin ollen meillä, joilla ei identtistä kaksoissisarta tai -veljeä ole, olisi jossain alkion kehityksen alkuhämärissä kadonnut sellainen.

Tästäkö se johtuu, että joskus tuntuu kuin jotakin puuttuisi, vaikka oikeasti mitään ei puutu?

Oulun IC 55 oli sen verran täynnä, että Tikkurilasta ennen lähtöä lippuja ostaville myytiin vain seisomapaikkoja. Olen oppinut, että tuohon on syytä ostaa lippu viimeistään matkustuspäivän aamuna. Kajaanin IC 77:ään olivat kytkeneet "Siperiansuden" perään kahdeksannentoista vaunun, mutta jostain syystä Ouluun matkanneen "Marsun" perään ei oltu lisätty kolmattatoista. Kysyntää olisi varmasti ollut.

Myöhässä lähtenyttä junaa odotellessa muuan oman vaununsa sijaintia pohdiskeleva odottelija kysyi minulta, kumpaan suuntaan Oulun juna lähtee. Ihmekös tuo, laituriopasteet eivät välttämättä ole harvemmin matkustavalle selkeät kulkusuunnan osalta. "Tuonne suuntaan", sanoin osoittaen ratalinjaa pohjoiseen. Jatkokysymys kuitenkin oli erikoisempi: "Kummassa päässä veturi on?"

VR julkaisee web-sivuillaan junien kulun poikkeamista. Tämä on asiallista palvelua. Tosin siellä taidetaan rauhoitella matkustavaisia kertomalla hiukan kaunisteltua informaatiota. IC 55:n myöhässä lähdön syyksi kerrottiin tekninen vika, mutta Pasilan ja Tikkurilan myöhästyneen lähdön syyksi kuitenkin vain matkustajien odotus - mikä sekin noilla matkustajamäärillä oli totta, mutta ilmeisesti vain osatotuus. Tekninen vika taisi vaivata Helsingistä lähdettyäkin. Junan suurin kulkunopeus linjalla nimittäin oli 140 km/h normaalin 160 km/h:n sijasta. Junahenkilökunta tiedotti alennetulla nopeudella ajamisesta Tikkurilan jälkeen - siitä heille kiitos - mutta ei enää Riihimäeltä tai Hämeenlinnasta nousseille.

Samaisilla sivuilla kerrotaan myös, että rautatievirasto on tästä päivästä alkaen kieltänyt matkustajajunien pysähtymisen Rovaniemi-Kemijärvi-linjalla Vikassa, Misissä ja Kuusivaarassa laiturirakenteiden puutteiden vuoksi. VR kääntää tappiota voitoksi veloittamalla euron korvaavia kuljetuksia koskevista puhelintiedusteluista.

(Edit: kirjoitettu 5.12.2007, mutta sattuneesta syystä julkaistu vasta 6.12.2007.)

Kielitaidottomuuden kiroja

Viranomaiskokouksilla on tapana alkaa vasta kymmeneltä. Maanantaisin (ja perjantaisin) se mahdollistaa aikatauluihin merkitsemättömän "aavejunan", pikajuna P 272:n käyttämisen kulkuvälineenä. Juna on hidas päästäen monin paikoin IC:itä, Pendolinoja ja jopa taajamajunia ohitseen, mutta silti Pasilasta jää Malminkartanolle aikaa vielä riittävästi.

Junassa on päivävaunumatkustajia vähänlaisesti, eivätkä makuuvaunutkaan tähän vuodenaikaan taida aivan täynnä olla.

Kielitaidon puutetta piti taas hävetä. Junaan noustessani vaunussa oli vain yksi matkustaja ja hänellä jonkinlainen ongelma. Valitettavasti yhteistä kieltä ei löytynyt: hän puhui vain venäjää, jota itse en osaa. Junalippujen tekstejä ja elekieltä käyttäen ymmärsin ongelman kulminoituvan siihen, monesko pysähdyspaikka on Riihimäki, josta matka jatkuisi Pietariin.

Kouluaikanani 80-luvulla venäjä ei ollut suosiossa: omassa koulussani sitä ei valittu vapaaehtoiseksi kieleksi niin paljon, että opetusryhmiä olisi syntynyt. Eivät kieltenopettajat sitä yrittäneet markkinoidakaan, vaikka joillakulla heistä taisi olla pätevyyskin venäjän opettamiseen. Nyt tilanne on erilainen myös pienemmillä paikkakunnilla: valkeakoskelaisetkin koululaiset kuuluvat linja-autossa keskustelevan venäjän opinnoistaan.

Isäni opiskeli vuoden tai pari venäjää kansalaisopistossa lähinnä kai työnsä vuoksi. Siihen aikaan, 1970-luvulla, kieli oli tärkeä myös rautatieläisille, ainakin heille, jotka järjestelivät tavarankuljetuksia. Itäinen yhdysliikenne oli jo silloin varsin vilkasta. Muistelen oppikirjan olleen nimeltään "Raz, dva, tri", ja kyseessä olleen siihen aikaan modernin oloinen televisioavusteinen opiskelutapa. Siinä sivussa, oman koulutieni juuri aloittaneena, opin sormilla laskettavan venäjän sanavarastoni, joka noiden lukusanojen lisäksi käsittää mm. sanat "passiba" ja "maltsik" (oikeasta kirjoitustavasta olen kaikkea muuta kuin varma, koska kyrillisiä aakkosiakaan en hallitse).

Vanhan oppikirjan nimestä oli sen verran apua, että sain sanotuksi "Raz: Toijala. Dva: Hämeenlinna. Tri: Riihimäki". Ikävä kyllä matkustaja taisi luulla, että osaisin muutakin. Puhetulvasta tunnistin vain Sankt Petersburgin. En yrittänyt käyttää loppua sanavarastoani, vaan kuuntelin ja nyökkäilin.

Kielitaidottomuus harmitti siitäkin syystä, että, että seniori-ikään ehtineen matkatoverin kanssa olisi voinut saada mielenkiintoisen keskustelun aikaiseksi hänen kotimaansa parlamenttivaaleista. Ei kysymys ole muusta kuin omasta saamattomuudesta. Pätevää ja ilmaista kielenopetusta olisi ollut tarjolla vaikkapa opiskeluaikana - tosin käytön puutteessa taito olisi varmaankin jo ruosteessa. Myös kotikylän kansalaisopisto järjestä edelleen venäjänkielen kursseja.

Pikkujoulun aikaan

Eilen taisi olla kolmas kerta, kun osallistuin työmaan pikkujouluihin. Ruoka ei ollut kovin hyvää, ja sitä oli aivan riittävästi. Olisin mielelläni tanssittanut aveciani, jos olisin osannut nolaamatta molempia. Kollegat suosittivat paikallista tanssikurssia, ja yhä asiallisemmalta tuntuisi sille osallistua.

Lauantaiaamupäivänä suutarissa hakemassa korjattu tietokonelaukku, veturitallilla katsomassa paikat (vesimittari oli viety pois, joten talvi voi niiltäkin osin tulla) ja viemässä rautatieasemalle jouluvaloksi vaihdelyhty m/22 ja puskinlyhty m/sekalainen (ko. veturi on saksalaista alkuperää - ei Baijerista sentään, mutta Pohjolan perukoille päädyttyään joutunut silti tuunaajien käsiin - pölläkkäläläisten 1930-luvulla lisävarustamat komeankokoiset lyhdyt lienevät alkujaan Brittein saarilta).

Iltapäivällä rautaa nostamaan. Rikoin ylätaljalaitteen. Vetohihna lähti näkymättömissä olevalta rissaltaan. Puolisoni oli senkin seikan huomannut ja lisännyt sillä arvovaltaansa miehensä silmissä: kaikki se huomaakin. Nopeasti oli vetohihna paikallaan yhteistyönä.

Ei tämä pikkujoulu iloinen ole ollut.

Rautatieharrastuksessa on tullut nähtyä monia lenkkikytkimiä. En toivoisi, että ulkopuolelta sohaistaisiin yksi tärkeä lenkki irti.

Vilma-neitiä ei ole näkynyt vuorokauteen. Pienikokoista, pehmeäturkkista, ruskea-mustaraidallista tyttökissaa kaivataan Akaan lounaisissa kaupunginosissa.

Valokuvatorstain tenkkapoo

Jyrkähkö lasku ja kulunut latu-ura panevat miettimään ajolinjoja.

Kuva on viime talvelta Tiirismaalta. Lunta sopisi tulla enemmän kuin silloin. Ja mitä pikemmin, sen parempi.

Myydään ja ostetaan

Blogilista on kuulemma taas myyty. Näin taloudessa toimitaan. Uudesta taloudesta puhuttiin paljon viime vuosikymmenen vaihteessa. Silloin "uutta" oli se, että aineettomia hyödykkeitä rinnastettiin aineellisiin. Uutta ei juurikaan tapahtunut transaktioiden kohdalla, vaan hyödykkeistä maksettiin teollisuusyhteiskunnan viitoittaman tien mukaan.

Blogilistan kaupallisessa arvossa ei ole kysymys takavuosien muotitermeistä human capitalista tai dot.com-buumista. Taustalla on viime vuosikymmenellä (Suomessa 1990-luvun alun laman seurauksena) alkunsa saanut kolmannen sektorin tunnustaminen taloudellisesti merkittäväksi toimijaksi. Kolmannen sektorin panosta voidaan myydä ja ostaa.

Orjakaupasta ei ole kysymys, koska myytävänä ja ostettavana toimiminen perustuu vapaaehtoisuuteen. Kyse on enemmänkin niinsanotun ajatus- tai tietotyön ilmaisjakelusta.

Lieneekö asiaintila melko lähellä kapitalismin ja opensource/wiki-ideologian win-win-tilannetta?

Arvelen, että kyseessä on yksi alkupään tienviitta paluupolulla kohti aikaa, jolloin vain aineellisten tai sellaisiksi selkeästi rinnastettavien hyödykkeiden tuottamisesta ollaan valmiita maksamaan niiden konkreettisille tuottajille.

Helsingin Hervannassa

Ostin junalipun päätepuskimelle saakka, mutta konduktööri ei tainnut olla huumorimiehiä. Olen yhä vakuuttuneempi, että Sm4-taajamajuna on yksi viimeisistä edelleen säännöllisessä liikenteessä käytettävistä höyryvoimalla kulkevista junista. Koneisto on vain taitavasti kätketty moderneihin kuoriin. Mutta äänimaailma on höyryinen niin sisällä kuin ulkona.

Elielinaukiolta linja-auto lähti juuri sopivasti, eikä kannattanut jatkaa Kamppiin. Lähtöpysäkiltä nousi vain pari matkustajaa, mutta matkan varrelta karttui hiljakseen lisää. Maisema oli outo, ikkuna kurainen ja ulkona hämärää. Arvelin, että oikea poistumispysäkki olisi se, jossa suuri joukko sporttisia nuoria miehiä jää pois. Oikein, Otaniemessä jäivät.

Työpäivä tuli vietettyä Tietotehtaan, Valtion tietokonekeskuksen ja ties miten monen muun nimekkään firman nimekkään perillisen suojissa. Aiheena oli ammatillisen aikuiskoulutuksen eli aikuisten näyttötutkintojen valmistuva palautejärjestelmä AIPAL. Järjestelmä on käyttöliittymän testausvaiheessa ja sitä voi periaatteessa vapaasti kokeilla - käyttäjätunnus ja salasana ovat vapaat mutta pakolliset. Palautteen anto ylläpitäjälle eli Opetushallitukselle ei suosi satunnaistestaajia vaan ainoastaan testaajiksi ilmoittautuneita, mutta toki toimitan OPH:lle esim. tämän blogin kommenttipalstalle tulevat mahdolliset palautteet.

Ainakin työmaaruokalan puolesta tietoenatorilaisilla on hyvät oltavat. Kolmen vaihtoehdon lounasta ei joka keittolassa näe. Taitaa tietokoneväki olla veganistisesti suuntautunutta, kun kasvisvaihtoehto oli jo pian puolen päivän jälkeen loppu. Kalakin oli hyvää, ja riisin lainasin lihaisimmasta vaihtoehdosta.

AIPAL-järjestelmä on kuulemma ohjelmoitu Javalla - syystä tai toisesta projektipäällikkö ei halunnut jatkaa keskustelua, kun kysyin mahdollisista servleteistä - ja tiedot viedään Oracle-tietokantaan. En ole ohjelmoinnin asiantuntija, mutta minulla on käsitys, että Javaa pidettiin vielä tämän vuosikymmenen alussa lähinnä suurena lupauksena ja atk-kurssien opetuskieleksi soveltuvana välineenä monipuolisuutensa ansioista. Mutta sittemmin sillä on alettu tehdä paljon oikeita töitä.

Espoossa olen käynyt sangen harvoin. Kummisetävainaan hautajaisissa kai viimeksi. Linja-auton paluureitti vei Keilaniemen kautta "Raadenhampaan" ohi. Sillä nimellä kutsuttiin lapsuudessani Nesteen, nykyisen Fortumin pääkonttoria silloisen pääjohtajansa Uolevi Raaden mukaan.

Munkkilatinaa

AIPALin tietyissä demonstraatioissa oli käytetty tekstitäytteenä Lorem ipsum -täytetekstejä. Luennoitsijan mukaan kyse oli munkkilatinasta. Olisiko ihan niin?

Jos päivän projektin nimestä jätetään pois vokaalit, saadaan Javaa tai PHP:tä paljon unohdetumpi ohjelmointikieli APL. Suureksi hämmästyksekseni Tekniikan Maailman edellisnumerossa sille oli uhrattu kokonainen artikkeli. Artikkelin pääasia tosin ei ollut antaa teknillistä tietoa työkalusta, vaan sensaatiohakuisesti kertoa, miten Suomen veropolitiikka on käytännössä kahden miehen käsissä - herrat H. Viitamäki ja R. Niinivaara kun artikkelin mukaan ainoina hallitsevat APL-kielellä tehdyn valtiovarainministeriön ja valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen käyttämän Tuja-mikrosimulaation, jota käytetään verotuksen suunniteltujen muutosten vaikutusten ennakointiin päätöksenteon pohjaksi. En tunne Tuja-mallin "lähdekoodia" (APL:n ominaispiirteet huomioon ottaen voisin kuvitella, että skripti olisi tässä kohden osuvampi termi) mutta en millään saata uskoa, että kyseessä olisi olisi sellainen gnosis, johon vain aniharvat voisivat vihkiytyä. Ovathan lukemattomat ja taas lukemattomat koodaajat opetelleet Javaakin, vaikka siihen suhtauduttiin aikanaan hiukan yliolkaisesti.

Tässä esimerkki mikrosimulaatiosta pahamaineisella APL:llä:

0 DES LL3×KM+.×VV[5;1+ι44]

Tällaisella mallilla lasketaan se, miten paljon tietyn toimialan tuotantopanos (muuttuja VV) vaikuttaa kansantalouden työllisyyteen muilla toimialoilla (joita tässä esimerkissä on 44 kpl, kuten entisaikojen kansantalouden panos-tuotostaulukoissa oli).

Mikrosimulaatiot ovat epäilemättä hankalia. En kuitenkaan usko, että esimerkiksi Tujan perusongelmana olisi työkalun vaikeus. Se on vain näennäistä. Iso työ on tietenkin hakea ja tuoda malliin tarpeellinen tieto (eli APL:ssä määritellä muuttujat ja asettaa niiden arvot, jotka voivat olla moniulotteisia matriiseja). Ylläolevassa esimerkissä kriittiset kohdat ovat muuttujat LL3 (kansantalouden tilinpidon "työllisyysvektori" eli kunkin toimialan käyttämät työpanokset) ja KM (kansantalouden tilinpidon panos-tuotostaulun käänteismatriisi). Ehkä Tujan ja sitä kautta APL:nkin kannalta kriittinen kysymys on, miten helposti laskentamallien tiedot voidaan lukea laskentataulukko- tai tietokantadatasta.

Kotimatkalukemisiksi tuttuun tapaan mikrosta makroa eli The Economist, ja nörttiasiaa oli sielläkin. Laajemmista sfääreistä tarkasteltuna AMD:n ja Intelin prosessorikilpailu näyttää moniulotteisemmalta kuin pelkältä laskentatehokisalta. Economistin mukaan Intelin viime aikainen etumatka ei johdu varsinaisesti ydinten lukumäärästä - niitä on tulossa jo kahdeksin kappalein - tai vastaavankaltaisista loppukäyttäjälle näkyvistä teknillisistä seikoista. Taustalla on Intelin 15 tehdasta verrattuna AMD:n kahteen, mikä takaa suuremman tuotantovarmuuden ja nopeamman kehityskapasiteetin. Kun öljyšeikit edellisviikolla päättivät sijoittaa varojaan AMD:hen, talouslehti odottaa sen alkavan kiriä Intelin etumatkaa umpeen.

Isänmaatamme Economist muistaa harvakseltaan, ainakin satunnaisen irtonumerolukijan näkökulmasta. Alkusyksystä Suomen kerrottiin olevan maailman toiseksi yritys- ja yrittäjyysystävällisin maa. Tässä numerossa kerrottiin H. Schjerfbeckin näyttelystä Pariisissa. Hienon taiteilijan tuotannon pitäisi olla maailmalla paljon nykyistä tunnetumpi, lehti toteaa. Vaikea olla eri mieltä.

Tempore mutantur

Kuulin tänään väitteen, että julkisuudessa paljon huomiota saanut "temmi" eli uusi työ- ja elinkeinoministeriö perustetaan vastineena siitä, että Suomea kohdeltiin EU:n rakennerahasto-ohjelmissa tällä kaudella paljon avokätisemmin kuin edeltäkäsin odotettiin. Ehkä pääpaino siirtyy työvoimapolitiikasta elinkeinopolitiikkaan. Heikohkoja signaaleita on ollut jo nähtävissä. Esimerkiksi työvoimapoliittista koulutusta ei enää pidetä tärkeänä järjestää siellä, missä työttömyys on määrällisesti suuri vaan mieluummin siellä, missä työpaikkoja on enemmän saatavilla. Koulutuksen vaikuttavuus luonnollisesti kohenee, ja menettelytavalla saattaa olla merkitystä myös maan sisäisten muuttovirtojen ohjailussa. Toisaalta työttömyyden kova ydin kovenee entisestään.

Työvoimatoimistotasolla on sanottu, että tänä päivänä työmarkkinat toimivat paremmin kuin koskaan. Toimisto haluaa keskittyä saattamaan työn ja tekijät yhteen eli työnvälitykseen. Sehän sen alkuperäinen tehtävä onkin. Rakenteelliseen työttömyyteen ja ylipäätään kovaan ytimeen vaikuttamaan pyrkivät toiminnot haluttaisiin ulkoistaa esim. KELAlle ja erilaisiin projekteihin. Onpa joku poliittinen järjestö tiettävästi esittänyt koko työvoimatoimistojärjestelmän lakkauttamista ja siirtymistä yksityiseen työvoimanvälitykseen.

Iltapäivän kokouksessa näitäkin asioita sivuttiin, mutta enimmäkseen puhuttiin sitä, millaisilla strategioilla saa pumpattuja ecuja EU:n rakennerahastoilta.

Kotikylän kaupunginjohtaja kun paikalla sattui olemaan, vihjaisi että jos asemakaava vahvistetaan, hän haluaa ostaa veturitallin. Olen ollut vastaan ajatusta, että senkaltaisen rakennusmassa hankittaisiin köyhän kunnan taloutta rasittamaan, mutta en välittänyt alkaa vänkäämään harrastusasioista työkokouksessa. Ostakoon kaupunki, jos kerran rahaa on. Ja olisihan kaupalla paljon hyviä puolia ainakin veturimuseotoiminnan kannalta. Jos olisi aktiivisia ja asiaan mielellään ammatillisessa kontekstissa paneutumaan valmiita toimijoita, olisi hyvä aika rakentaa EU-rahoitteinen projekti tuonkin asian ympärille. Olen nähnyt viime aikoina koulutuspuolella projektibudjetteja, joissa hankkeen valmistelija aikoo palkata itsensä projektipäälliköksi vajaan 50 000 euron vuosipalkalla. Ihan hyville ansioille noissa saattaisi päästä. Ongelmana on valmisteluvaiheen vaativuus ja se, että siinä vaiheessa työtä joutuu tekemän paljon joko talkoilla tai ainakin oman varsinaisen työnsä ohessa.

Toijalan kylässä tulee kuulemma sitten rautatieasemakin myyntiin. Sic transit.

Liikkeen rajat

Valkeakosken Kiina-viikkoon ei ole tullut osallistuttua - nolo myöntää, mutta edes ammiksen ruokalassa en käynyt kokeilemassa puikoilla syömistä - kuin vasta viimeisellä mahdollisella hetkellä työväenopiston taiji-treeneissä.

Liikkeen vastakohtaan wujihin keskittyvä harjoitus oli ainakin minulle kova. Mistään mystillisestä ei ole kyse, kuten treenien vetäjä Matti perustellusti toteaa. On vain liike ja näennäinen ei-liike. 2000-luvun alun mekanistiseen maailmankuvaan binäärinen näkemys pitäisi sopia hyvin - ainakin niin kauan kuin se ei koske omaa ruumista.

Liikkeen rajat tulevat minulle vastaan ei-liikkeessä. Se ei kuulosta vakavalta, mutta on sitä: se on kompastumista ensimmäiseen portaaseen. Ymmärtääkseni taijissa liikettä ei suhteuteta niinkään toisen ihmisen liikkeeseen, kuten judon kaltaisissa suoraviivaisissa kamppailulajeissa. Taijissa tavoitellaan liikkumisen ideaalia. Absoluuttista - täydellistä ja tietoista liikettä - haetaan suhteuttamalla sitä toiseen absoluuttiseen - täydelliseen ja tietoiseen liikkumattomuuteen. Noviisina voin aivan hyvin olla väärässä ja olen varma, että ainakin paremmin tämän ajatuksen osaa ilmaista joku kokeneempi harrastaja.

Ei-liikkeen merkitystä liikkeen hallinnassa korosti kirjoituksissaan erityisesti viime vuosisadan alkupuolella vaikuttanut wushu-opettaja Yang Chengfu. Yang teki paljon työtä muokatakseen silloisesta potkuvoittoisesta taijista (jollaista harjoitetaan yhä monissa muissa wushu-lajeissa) hitaampiin liikkeisiin perustuvaa terveyshakuista kansanliikuntaa (joskin varsinainen kaikelle kansalle tarkoitettu Beijing-muoto kehitettiin vasta 1950-luvulla kansantasavaltalaisten kunnon ja terveyden ylläpitotarkoituksiin). Yang on kirjoittanut (Klemolan 1995 mukaan): "Taijiquan on taito, jossa voima kätketään pehmeisiin liikkeisiin. Se on aivan kuin [...] neula, joka on piilotettu puuvillaan." Minulla neula taitaa olla heinäkasassa eikä löydy sieltä kovin helposti.

Liikkeen rajat olen tuntenut ennenkin. Tatamilla tahkosin yhä samaa ja jäin kiinni samoihin kohtiin. Harjoittelumotivaationi väheni, kunnes loppui kokonaan. Paluuyritykset ovat jääneet heikoiksi kerta toisensa jälkeen.

Niihin aikoihin muuten ihastelin toisessa salissa jumpannutta punahiuksista neitoa, jonka liike oli paljon sulavampaa kuin tuolle lajille ominaista pomppimista. Omat yritykseni olivat kerta toisensa jälkeen osoittaneet, että omalta kohdaltani saatoin vain haaveilla samankaltaisesta liikkumisen tavasta. Mutta kuten liike ja ei-liike, ovat vastakohdat täydentäneet toisiaan. Tänäänkin yritin sivusilmällä vilkuilla mallia kauniimmin liikkuvasta.

(Edit 26.11.2007: Pahoittelen tämän sunnuntaisen tekstinpätkän näkymättömyyttä ajallaan - huolimattomasti paiskattu HTML-tagi teki tepposensa.)

Marraslauantai

Lauantain shoppailukierros suuntautui pohjoisempaan taajamaan. Kenkiä oli sopivaa kokoa, mutta sohvia ei.

Kotikylän autonpesukoneeseen oli sen verran monen auton jono, että poletin ostamisen jälkeen ehdin käväistä pesuhallia 110 vuotta vanhemmalla tallilla katsomassa, että vesimittari oli vielä paikallaan - vaikka hitto soikoon ei pitäisi olla - ja jonoon palaamisen jälkeen tarkistaa rengaspaineet.

Sen verran pitkä jono kuitenkin oli, että naaman parturoimisessa kotiliiterin seinällä sai olla tarkkana valon vähetessä.

Laiskat kotiviihteilijät

Lienen maininnut usein, että taloudessamme ei ole ollut televisiota yli vuosikymmeneen. Alkujaan se oli taloudellinen valinta, ja kun televisiottomuuteen tottui, ei sitä osaa kaivata. Tosin jos ruudun ääreen joskus päätyy, se voi olla loukku. Muutamia vuosia sitten lievitimme työntäyteistä syyspimeää käväisemällä ruotsinlaivalla. Kovin ahkerasti ei silloin laivan viihdetarjontaa hyödynnetty, kun viihdyimme kaksistaan hyvin hytissä - katsomassa televisiota, joka tuolloin esitti mm. Jasser Arafatin hautajaisia ja jotakin ruotsalaista 1970-luvun kansankodin vauraammasta siivestä kertovaa draamaelokuvaa.

TV-klassikoita tulee katsottua joskus Ylen Elävä arkisto -sivuilta. Valtionrautateitä esitteleviä leikkeitä sieltä löytyy melko usein. Rautatielaitos oli takavuosina mediaa kiinnostava asia, ja sen toimintaa on taltioitu runsaasti eri tahoilla. Se lienee yksi syy museorautatieharrastuksenkin suosioon: erilaista lähdemateriaalia on verraten helppoa löytää niin museoveturien entisöinnin, pienoisrautatiemallien ja -dioraamojen rakentamisen kuin kirjoitustenkin virikkeeksi.

Elävää arkistoa lukuunottamatta emme ole kovin hyvin hyödyntäneet tietotekniikan tarjoamia mahdollisuuksia kotiviihteessä. Puolisoni kesällä hankkima PC-työasema pyörittäisi hyvin DVD-elokuvia, ja niitä voisi katsella samankokoiselta näytöltä kuin paistatteli vielä televisiottoman kautemme alkuaikoina monen kodin olohuoneen keskipisteenä. Joskus tulee lainattua töistä dataprojektori ja jostain siirrettävä valkokangas, ja pidettyä elokuvailta kotona, mutta harvoin. Omat DVD-kokoelmamme taitavat käsittää yhden käden sormilla laskettavan luvun levyjä.

Tänään sopisi mennä ajoissa sänkyyn. Torpan kauniimpi asukas kaipaa hyvänäpitoa jäägeelin muodossa. Iltalenkillä ilma oli happirikas ja lumen lupausta ilmassa, mutta tärähtely ei tainnut olla hyväksi kipeille paikoille. Nomen est omen, hän on joskus vitsaillut sukunimestään.

Linja-autoilua paperitehdasmaisemissa

Kovasti oli pimeää, kun Saarioispuolen kautta työmaalle kulkeva linja-auto starttasi rautatieasemalta vähän ennen seitsemää. Liikennöitsijä on laatinut aikataulut kireiksi, ehkä turhankin kireiksi. Ei ole tämäkään auto tainnut ainakaan muutamaan kuukauteen kulkea aivan paperille painetun mukaan. Väkeä nousi kyytiin vähänlaisesti. Ikävä arvaus on, että tihkuisena pimeänä aamuna monet olivat ajoittaneet pysäkille tulonsa melko tiukkaan totutun aikataulun mukaan, ja linja-auton kulkiessa kerrankin virallisessa aikataulussaan jäi työ- tai koulumatka hoidettavaksi jollakin muulla kulkuneuvolla.

Työmaalla ehdin olla nimellisen hetken, ja vartin verran auringon nousuajan jälkeen linja-autokyyti jatkui Tampereelle. Valoinen ei vanha kolmostie edelleenkään ollut. Aikaa oli sen verran, että päätin jäädä kyydistä Viinikan liikenneympyrässä (sellainen paikanmääre tunnettaneen Tampereella hyvin edelleen, vaikka kiertoliittymien reinkarnaatio ei ole tuota aluetta ymmärrettävistä syistä koskenut). Täytin päivän kahvikiintiöni yliopiston alakuppilassa ja nappasin ilmaislehdet matkaan. Julkisella liikenteellä kulkemisen tehottomuus antaa aikaa yksilön nautinnoille, jotka usein perustuvat tehottomuuteen.

Julkisella liikenteellä jatkettiin latinalaiskortteliin sijoittuvalta Oppisopimuskeskukselta eteenpäinkin. Oli tilattu matkustajamäärään soveltuva minibussi, mutta ne olivat kuulemma olleet liikennöitsijältä tänä aamuna loppu, joten matka Mänttään sujui komeasti ison charter-bussin kokoustilassa.

Sattumaa on tietenkin se havainto, että kun tätänykyä "Route 66:tta" kuljetaan työasioissa, ovat esillä erilaiset uhkakuvat ja tunnelma apeanlainen. Harrastepohjalta ajeltaessa on mukavampaa.

Illalla kotona pääsin avustamaan kankaan tukille vetämisessä. On kunnia-asia päästä tekemisiin kovan, tai ainakin osaamista edellyttävän, teknologian kanssa.

Myyntipuheita

Radion Luontoillassa - ohjelmaa on toimitettu vuodesta 1975 alkaen - huomion kiinnitti se, että suurin osa soittajista puhui idän tai pohjoisen murretta. Ei suuntaus kai uusi ole, mutta tänään tarttui erityisesti korvaan.

Valitsemassaan mediassa hyvin viihtyviä ovat myös ne puhelinmyyjät, joiden puheesta kuulee, miten hyökkäyksen kohdetta puhuteltaisiin mieluummin pronominilla "sie" kuin "sä". Jos kyse on lehtitilauksesta, usein uskotaan vähäsanaista hämäläispoikaakin nopeasti. Jos tuote on hitaammin myytävä, kuten organisaation sähköpostipalvelut tai ainakin -reititys, tulee myyntipuheesta pitkä.

Vaatekaupoilla

Olen laiska käymään vaatekaupoissa. Periaatteeni on sen suuntainen, että ostetaan harvemmin, mutta asiallista ja yritetään hoitaa hyvin. Muodista ja trendeistä en tiedä mitään.

Tarkoitukseni oli eilen illalla maakunnan Osuuskaupan tarjouspäiviltä hankkia hiukan tarpeellista täydennystä vaatekaappiin. Turha toivo, kun melkein kaikki sopiva oli jo ostettu pois. Niinpä tuhlasin rahaa ja kelpo osan päivää tänään Hämeenlinnassa, jossa yleensä olen tykännyt käydä vaatekaupoilla. IC 44 oli lauantaiaamupäiväiseen tapaan täynnä. Vaasasta oltiin tulossa, ja ainakin siinä vaunussa, jossa matkustin, keskusteltiin enemmän ruotsiksi kuin suomeksi.

Eräs myymälä oli siirtynyt totutulta paikaltaan Tiiriön kauppakeskukseen. Mikäs siinä, kun Vekka-bussit kulkevat. Keskustassa tuli törsättyä lisää. Niin hyvää palvelua kuin paikallisessa Osuuskaupan tavaratalossa en muista aikoihin vaatekaupassa saaneeni.

Farkkuja minulla ei ole ollut yli puoleentoista vuosikymmeneen. Syytä en oikein osaa sanoa, koska käytännöllisiähän sellaiset ovat ja sopivat kaikille. Sen sijaan reisitaskuhousuihin minulla on syvällinen viehtymys. Kahdet sellaiset ja yhdet prässihousut sekä kolme paitaa jäivät päivän törsäyssaldoksi.

Housukaupassa kokokysymys pani ihmettelemään. En ole mikään laiha poika, joten yleensä käyttämäni M-koon housujen uuden malliston ylisuuruus hämmästytti. Paitojen kanssa hiukan samansuuntainen juttu. Arvatenkin Made in Finland -tekstillä on osuutta asiaan; muualla tehtyjen mitoitus on varmaankin erilainen.

Pieni mustavalkoinen ruutu

Matkalla paluujunalle poikkesin taidemuseolla Rembrandtin etsauksia katsastamassa, toiseksi viimeistä päivää kun Klassik Stiftung Weimarin kokoelmia oli näytteillä arvokkaassa 1830-luvun viljamakasiinissa. Silloin, kun grafiikan tekemiseen ei ollut "photareita" ja gimpejä, piti osata enemmän itse.

Rembrandt tunnetaan valon ja varjon mestarina, joka arvonimi lienee enemmän kuin pari guldenia velkaa 1600-luvulla käytettyjen väriaineiden ja ilman sisältämien hiukkasten kemiallisille reaktioille. Kuka 1900-luvun loppupuolen nimeltä muistettu henkilö aikanaan nimetään "minimalismin mestariksi" tarkasteltaessa omien aikojemme tärkeitä asiakirjoja tai muita tuotoksia?

Rembrandt piti itseään ensisijaisesti uskonnollisena taiteilijana. Se oli hänen aikanaan ei vain hyväksytty vaan arvostettu status. Omia polkujaan hän ilmaisussaan toki kulki - mikä ei ollut lainkaan tavatonta aikana, jona yhtenäiskulttuuri ja sitä luovat teknilliset menetelmät olivat lapsenkengissään ja ajattelun mahdollinen yhtenäisyys perustui enimmäkseen yksilöiden omaan tahtoon tai tahdottomuuteen (kuten se tekee tänäänkin, mutta tehokkaammin - vai sanotaanko vähemmän tehottomin - menetelmin vaikutettuna).

Maalauksiinsa Rembrandt panosti paljon, mutta panostiko hän vielä enemmän piirtämiseen? Maalaamisen jäljet ovat suurikokoisia ja värikkäitä ja ne muistetaan. Mutta grafiikka vaatii suurta tarkkuutta ja kärsivällisyyttä. Oliko useita menetelmiä osaava taiteilija tullut panostaneeksi siihen enemmän?

Alankomaalaisen mestarin töiden ihailemisen lomassa museon kotimainen perusnäyttelykin tuli nopeasti kierrettyä. H. Munsterhjelmille oli varattu oma huone. "Hämeenlinna 1872" lienee sitä taidetta, joka kolahti aikalaisiinsa kuin "Nummela" ja "1972" toisessa taiteenlajissa jokunen vuosikymmen myöhemmin. Hieno taulu muutenkin kuin düsseldorfilaisuuden syväterävyytensä johdosta. Yritin tarkastella, oliko Varikonniemen takaa näkyvä pitkänomainen hahmo juna ja sen alkupäästä nouseva savu veturista lähtöisin. Nolostuin tajutessani, että selkeä ei-vastaus oli taulun nimessä: Hämeenlinnasta pohjoiseen vievän radan rakennuttajista Uhtomski oli tuohon mennessä saanut symbolisen sorakuorman alas jossakin Hattulassa. Valtio otti työn hoitaakseen talvella 1874, ja sitä ennen yksikään veturi tuskin on höyrynnyt Varikonniemen pohjoispuolella.

Puuvillatehtaalta toiselle

Ajelin aamuhämärissä Riisikkalan ja Urjalan kautta päivän kirkastuessa vasta Koijärven jälkeen, mutta yhtään hirvieläintä ei näkynyt.

Kaupungin läpi kakkostielle, ja nosturit osoittivat oikean paikan jo kaukaa. Vanhasta muistista kyttäsin liittymää väärälle puolelle tietä ja ajoin ohi. Kääntöpaikka onneksi löytyi nopeasti.

Palaverin piti käsitellä melko suuria sfäärejä, mutta päädyttiin toiminnanohjausjärjestelmiin ja niiden soveltuvuuteen koulutussektorille. Aidat ja aidan seipäät tunnetaan, mutta koska visioiminen on helppoa ja mukavaa, jää aidanseipäistä puhumisen puutteessa aidanrakentaminen usein aidanrakentamisesta puhumiseksi. Jos jo alussa puhutaan seipäistä, saattaa aita syntyäkin. Jo se, että aidanseipäistä puhutaan lounaishämäläisittäin murtaen, valaa uskoa siihen, että aita nousee.

Floristiksi opiskelevat olivat tehneet niin hienoja kransseja, että oli pakko ostaa: "Kyl tei hianor ranssiv valittisitte" (translitterointini lienee murteen osaajien näkökulmasta väärä, mutta lounaishämäläisen erottaa ainakin "turkulaisesta" konsonanttien kahdentuminen sanojen välissä - hämäläismurteille tyypillinen piirre, joka lienee tunnetuimmillaan tamperelaisessa "som morossa").

Aikataulu salli palailla lumisia pikkuteitä vain Urjalaan saakka. Matka isompien puuvillatehtaiden kaupunkiin sujui vahvasti suolatussa kurakelissä.

Kalevankankaalla terveydenhuolto-oppilaitoksen paksujen kivimuurien suojissa ei puhuttu enää aidanseipäistä eikä aidoistakaan, vaan niiden kaatamisesta. Sairaalankadulla ei Meritullinkadun KESU-luonnoksia duaalimallin vahvistamisineen juuri kumarrella. Tampere aikoo ottaa kelpo askelen kohti yhtenäiskoulujärjestelmää niputtamalla kaupungin toisen asteen koulutuksen yhteen niin, että clasulaiset käyvät Herwoodin metsissä luokkahitsaus- tai tulityökorttikokeissa ja vastaavasti karvanoppa-Toyotat tuunaajineen tulevat tutuiksi Lyceum Classicum Tamperensen pihalla. Ei kuulosta ollenkaan huonolta ajatusmallilta ajatellen nykyisen koulutuskysynnän, -tarjonnan ja -valintojen tiettyjä epäsuhtaisuuksia. Toki tamperelaiset noudattavat sata vuotta sitten kiviseinään hakkaamaansa ohjetta ja kiirehtivät hitaasti, eikä näennäisessä radikalismissa ole paljonkaan eroa esimerkiksi Satakunnan tai Etelä-Savon tavoitteeseen tiivistää toisen asteen koulutuksen järjestäjät maakunnan tasolla muutamaan vahvaan toimijaan. Silti mielenkiintoista nähdä, miten suunnitelmat täällä vastaanotetaan.

Yliopiston kirjastolle sovittiin treffit kivan tytön kanssa. Automarketin kautta kotiin, ja Osuuskaupan tarjouspäiviltä mukaan puoli tusinaa muumipyyhettä.

Äijäpuhetta

Lienen joskus aiemminkin esittänyt kaavion ihmistyypeistä äijyysasteikolla (kuvassa pystyakselilla). Karkeasti sanottuna on erilaisia äijiä ja erilaisia ei-äijiä, ja pehtoorit näiden välimuotona.

Kaaviossa esiintyvät nimitykset eivät ole patriarkaalisnormatiivisia, koska jokainen ihmistyyppi on riippumaton niin biologisesta, sosiaalisesta, tiedostetusta, tiedostamattomasta kuin kuvitellustakin sukupuolesta. Parempia ehdotuksia nimityksiksi otetaan mielellään vastaan.

Pohjimmiltaan äijyys on elämänasenne. Siihen kuuluvat - paitsi itsestäänselvyydet, kuten rauhanomaisuus, kiihkottomuus ja pyrkimys olla loukkaamatta muita - myös sellaiset käytännön asiat kuin toimiva eli todellisuutta luova kieli.

Otetaan kuvitteellinen esimerkki. Ei-äijät ovat tekemässä Asiaa, jota tehdään kieltä käyttämällä. He käyttävät Asian tekemiseen tunnin ja toisenkin, viimein puolikkaan päivän. Sitten he turhautuneina ja kiukkuisina soittavat eräälle äijälle, jonka velvollisuuksiin tietävät kuuluvan auttaa erilaisissa Asioissa. Äijä tietää, että ei osaa itse auttaa tässä nimenomaisessa Asiassa. Niinpä hän kysyy, ovatko ei-äijät jo kysyneet Asiaa eräältä toiselta äijältä, jonka tietää kykenevän auttamaan. Ei-äijät vastaavat, että ovat, mutta se ei ratkaissut Asiaa. Äijä soittaa toiselle äijälle. He keskustelevat minuutin tai ollessaan puheliaita hämäläisiä kaksi - joista toinen käytetään tuolle äijälajille ominaiseen "juusanojuu"- ja "semmostaseon"-tyyppisten varattujen sanojen sijoitteluun oikealle kohdalle todellisuutta luovaa koodikieltä. Sitten Asia on selvä.

Loimaan kautta kotiin

Reilu vuosi sitten seminaarin huonetoverisähkömies ylisti ilmalämpöpumput aina kahteen kerrokseen saakka. Nyt hyttitoverisähkömies kehotti laskemaan eurot tarkkaan. Pumppua ei ole tullut hankittua, mutta toisaalta ei tämänkertainen lausuntokaan aikeita tyrmännyt.



Seutukunnallisen näyttötutkintoseminaarin anti oli hyvä. Paperityön tuotoksia syntyi niin teollisuuden kuin valtionhallinnonkin tarpeisiin.

Lauantai-iltapäivänä maan toiseksi vanhimman risteysaseman kupeessa tehty hyvä päätös oli valita Esko liittohallitukseen. Oikea mies oikeaan paikkaan. Menestystä! (Samaten liitolle kiitos luottamuksesta saada toimia edelleen tilintarkastajana. Kaksinkertainen kirjanpito, yksinkertainen tilintarkastaja ja miten se menee...)

Samaisena iltapäivänä maan kolmanneksi vanhimman risteysaseman kupeessa tehty hyvä päätös oli lähteä saunalenkille. Pimeni soratielle tultaessa. Vastaan tuli autoja ja kaivinkoneita, joten heijastinliivien päälle pukeminen ei osoittautunut huonoksi ratkaisuksi.

Hakiessani liiteristä klapeja takkaan hämmästyin, kun kello oli niin vähän. Monena kesälauantaina olen tuohon aikaan, ehtookellojen aloittaessa, nostanut polkupyörän veturitallin telineestä ja lähtenyt kotiin päin.

Tämä ei ole mikään pursiseura

Saarioispuolen kautta kulkeva aamulinja-auto jäi melko tyhjäksi. Perusopetuksen yläkoululaisten kuljetusvahvuus oli minimaalinen. Syy ei ollut jakson vaihdos: se osuu vasta kuukauden viimeiseen päivään. Empatia on hieno asia. Käpertyminen taas ymmärrettävä joskin hiukan huolestuttava. Arvelen, että mitä enemmän annamme kielteisten poikkeamien vaikuttaa elämäämme pintatasolla, sitä herkemmäksi kielteisille poikkeamille se tulee pintaa syvemmällä. Ja mitä enemmän annamme toisaalla tapahtuvien kielteisten poikkeamien haavoittaa itseämme, sitä herkempiä olemme haavoittumaan lähellä olevista, jotka vain hipaisevat poikkeaman rajapintaa. Ja mitä haavoittuvampia olemme, sitä herkempiä olemme...

Entä jos ilmapiiri olisi senkaltainen, että jos yhteiskunta ahdistaa, siitä olisi helppo tulla sanomaan? Se, jolle voisi tulla sanomaan, voisi olla kuka tahansa. Sanomiseen ei tarvitsisi tavoitella eliittejä.

Entä jos puhuttaisiin kuin ihminen ihmiselle? Hätätilassakaan ei tarvitsisi turvautua kommunikoimaan - puhein, elein, asein - kuin hätääntynyt alamainen eliitille.

Entä jos yhteiskunnan jäsenistä ei kasvaisi toistensa vastakkainasettelijoita vaan tasavertaisia toimijoita?

Utopiaa se on. Olemme tottuneet ajattelemaan joko eliittien, niiden murtamisen tai anarkian kautta.

Yksi vaihtoehto on kieltää tietokonepelit, Internet, metallimusiikki, aseen hallussapito, elokuvat, eksistentialismi, historia ja paljon muuta, käyttää resursseja kiellon noudattamisen valvomiseen ja netota se takaisin tarinoimalla, millä raflaavilla tavoilla kieltoja on onnistuttu kiertämään.

Toinen vaihtoehto on käyttää vielä enemmän resursseja kaiken ikävältä tuntuvan ulkoistamiseen ammattilaisen alueelle, oman lokoisan elämänpiirin ulkopuolelle.

Entä mitä jos kerrankin sanoisi "Moro!" sillekin yhdelle oudolle vastaantulijalle?

Lunta odotellessa

Töistä palatessa alkaa olla pimeää, joten lisää lunta kaivattaisiin.

Parin viime vuoden aikana heijastinliivi on yleistynyt ulkoilijoiden pimeän ajan varusteena. Heiluvista heijastimista olemme mekin siirtyneet liivilinjalle. Ongelmana on tosin koko, joka usein on yhden koon eli monen x:n large. Ammatillista käyttöä varten on tietenkin hyvä, että alle saa tuhdimmankin pilkkihaalarin, mutta hupikäyttöön riittäisi pienempi.

Tie oli sen verran liukas, että lyhytkin matka väsytti.

Puolisollani on tapana palmikoida hiuksensa ulkoilemaan lähdettäessä. Se on vaativan näköinen toimenpide. Tuskin pystyisin itse samaan, vaikka ryhtyisin hevariksi ja kasvattaisin molemmat hiukseni niin pitkiksi, että niistä riittäisi palmikoksi saakka.

Siinä, missä näppäräsormisempi on loppuillan kutonut mattoa, on nakkisormisempi näppäillyt tietokonetta samatta mitään aikaiseksi. Noloa.

Liikettä hiljaisuudessa

Illan taiji-treeneissä tehtiin Beijingin muotoa tavalliseen tapaan ja peilikuvana. Liikesarja ei ole symmetrinen, toisin sanoen jokaista liikettä ei tehdä sekä "vasemmalle" että "oikealle" puolelle, kuten esimerkiksi judon nage-no-katassa, joten peilikuvaharjoituksessa on haastetta.

Pariharjoituksessa - alkukielellä nimi lienee tuišou - pääsin puolisoni pariksi. Muodollisen liikesarjan "polven harjaukseen" (luxi niubu; translitterointiini on suhtauduttava terveellä kriittisyydellä) palautuvasta liikkeestä tuli tässä harjoitusmuodossa sellainen, josta japanilaisterminologiassa käytettäisiin nimitystä uchiuke ja jossa näinollen painoerostamme ei ollut haittaa kummallekaan. Pariharjoituksissa minulla on ongelma, joka lähtee korvien välistä ja joka ehkäisee turhan tehokkaasti sen oppimisen, jota olisi tarkoitus oppia: oikean liikkumisen tavan.

Työväenopiston tanssisali, jossa treenit pidetään, on varustettu yhden seinän kokoisella peilillä. Tänään sitä ei oltu peitetty verholla. Peilissä on hyvät ja huonot puolensa. Se auttaa korjaamaan omia liikkeitä, mutta samalla vangitsee huomion pois itsestä, ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmaan. On toki niin, että hyvältä tuntuva liike voi olla väärin tehty, mutta rohkenen väittää, että hyvältä näyttävä voi olla vielä suuremmalla todennäköisyydellä väärä.

Pyhien naisten ja miesten päivä

Sääennustuksista hitot, mutta hyvä, että tämänaamuinen osui oikeaan. Oikeat renkaat oli alla peurojen suosimalla tiellä.

Liikuntahallilla iso sali oli sulkapalloilijoiden kansoittama. Moni osanottaja löi palloa turnaajan lailla. Sivulla tehtiin aika isoilla painoilla.

Hautuumaalla kynttilöitä paljon, ja liikenteestä päätellen vilkastui.

Melkein valmiina talveen

Ilta kului talveen valmistautuessa. Pihakeinu ja minikasvihuone varastoon. Viimeksimainittu piti kasvukauden verkkaisen alun jälkeen torpan tomaateissa näihin päiviin saakka. Kaupasta niitä ei aikoihin joutunut ostamaan. Syksyn tullen kasvihuonetta toki lämmittivät öiseen aikaan kynttilät sisällä ja matto ulkopuolella, ja sadon loppukypsyminen tapahtui huoneenlämmössä.

Autoon talvirenkaat alle rapisemaan. Moni on vaihtanut jo aiemmin, mutta vähemmän ajelevina emme ole kokeneet niitä aiemmin tarpeelliseksi. Edellinen talvi aikaisine renkaanvaihtoineen mutta vähine lumikeleineen kulutti vanhasta autosta parivuotiaat nokialaiset lähelle loppua. Kesäpyörien pesuun käytin sadevesitynnyrien vettä vähemmän säästeliäästi.

Alkuviikosta kirjoitin susista. Päivän paikallislehti tiesi kertoa, että nyt niitä on nähty aivan kotikulmilla. Vilma-neidin outo käytös muutamana iltana voisi selittyä sillä. Kissa on herkkävaistoinen ja viisas eläin.

Get on

Kotikylän Kinossa esitetään usein elokuvia, varsinkin kotimaisia, hyvin tuoreeltaan. Hurriganes-elokuvaa on kuitenkin saatu odotella tähän viikkoon. Viimeisenä esitysiltanaan se keräsi saliin kelpo joukon katsojia.

Elokuvaa sinänsä on vaikea lähteä erityisesti arvioimaan. Tunnelma on hiukan tummasävyinen, melankolisempi kuin viime vuosikymmenellä tehdyssä ja vähemmän tarkasti kotimaista rock-historiaa noudattelevassa filmissä Pitkä kuuma kesä. Kerronta keskittyy johtohahmo Aaltosen ympärille, mikä on ymmärrettävää. Hän on edelleenkin kohtuullisen tunnettu hahmo ja lisäksi alkuperäisen kitaristin, nykyisin vaimonsa kanssa pop-iskelmöivän, Kallion lisäksi ainoa varhaisten kokoonpanojen elossa olevista jäsenistä. E. Milonoffin esittämä Aaltos-hahmo ei anna itsestään niin raisua kuvaa kuin mitä S. Bruunin ja kumppanien "Jee jee jee - Suomalaisen rockin historiassa" (1998) on kerrottu. Milonoffin Aaltonen on sympaattinen kauppamies ja vähemmän sympaattinen häntäheikki, mutta ei lainkaan sellainen kovakasvo jonka on sanottu "vastanneen yksinään kokonaista ammattiyhdistysliikettä".

J. Nikkilän esittämä kitaristi Järvinen jää - ehkä tarkoituksella - sivuhenkilöksi: tarvitaanhan tarinaan salaperäinen ja vähäeleinen apuri, joka ylivertaisilla taidoillaan auttaa sankarin tavoitteeseen. Järvisen kitaravelhoilu oli tärkeä syy siihen, että yhtye sai sen aseman, jonka se aikanaan sai. Alkuvoimaista rock-mättöä olisi ajan tarpeisiin saattanut löytyä aivan hyvin Tampereelta tai Lahdesta, mutta sieltä puuttui Järvisen kaltainen osaaja, joka lunasti puhdasoppinen proge-väen suosion tai ainakin hyväksynnän ja siten nosti Hurriganesin koko rock-genren symboliksi.

Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että Somerjoki olisi päätynyt Hurriganesin laulusolistiksi ja Aaltonen keskittynyt tuotantoon ja rumpuihin. Makuasioitahan nämä ovat, mutta aikansa rockeimpien suomalaisten soundien ja rockeimman lauluäänen kombinaatio olisi voinut olla mielenkiintoinen.

Yhtä kaikki, instituutio joka tapauksessa. Hurriganes menestyi vuosikausia. En tiedä, miten suosittu se tänä päivänä on ollut nuoremman väen keskuudessa - ainakaan ennen elokuvaa - mutta ainakin vielä 1980-luvun lopulla sitä kuunneltiin paljon. Jopa niin paljon, että vaikka en ole yhtyettä koskaan vieroksunut, koin aikanaan saaneeni pahemman puoleisen yliannostuksen sotaväkikavereiden ansiosta.

Menestyksensä sivussa Hurriganes jauhoi Love Recordsille niin hyvin rahaa, että levy-yhtiö saattoi pitää hengissä myös "aatteellisempaa" julkaisulinjaansa ja tallentaa jälkipolville mm. poliittisen laululiikkeen tuotoksia.

Elokuvan toteutus oli mielestäni hyvä. Varsinkin mobilisteille nähtävää löytyy runsaasti. Tosin filmin autokanta on kovin Volvo- ja Mercedes-painotteista 1970-luvun alun todellisuuteen verrattuna, mutta niin on pidemmässä mittakaavassa säästämisen arvoiseksi katsottu rakennuskantakin kovin kirkko- ja linnapainotteista. Se taas, onko Haapamäeltä(?) Malmin mustalaisten 1950-lukulaiseksi kortteeriksi lainattu Ei-vaunu liian hyvässä maalissa, meneekin jo pilkunviilauksen puolelle.

Poliisikamarin kautta kotiin

Työmaalta poliisilaitokselle ei ole pitkä matka. Sijaitsevat vastakkaisilla puolilla Mallasveden pohjukkaa, syysvalaistun kevyenliikenteensillan yhdistäminä.

Komisario tarjosi kahvia ja pullaa. Illan teemana käytiin läpi parin viikon takaista. Nykyohjeistus, joka velvoittaa poliisin järjestämään palautetilaisuuden etsinnän jälkeen, on ollut voimassa jo muutaman vuoden, mutta ensimmäistä kertaa tällaiseen osallistuin. Sopiva paikka ja aika. Ei mitään erityistä uutta. Koiraekspertit pohdiskelivat mahdollisuutta, että susia liikuskelisi näillä seuduilla. Havaintoja ei ole, mutta väittivät, että eivät koirat hirvieläimiin tai ihmisiin sillä tavalla reagoisi.

Ei tarvinnut jäädä odottelemaan iltaa kohti harvemmin liikennöivää linja-autoa, kun pääsin kotiin urjalalaisten kyydissä. Kiitokset. Mutta kyllä tie osasikin olla märkä ja pimeä.

Pehmeällä penkillä töihin

Rautatieaiheisesta viikonlopusta paluu arkeen sujuu pehmeästi työmatkaamalla rautateitse pääkaupunkiin harjoittamaan koulutuksen viranomaistoimintaa. Aikataulu salli valita IC²:ta hitaamman, halvemman ja istumismukavuudeltaan paremman Aurora Borealis Expressin eli P 272:n. Kaksi etua IC-vaunuissa tosin on näihin sinisiin nähden: parempi pöytätaso tietokonekäyttöä ajatellen ja radionkuuntelumahdollisuus. Viimeksimainittua kaipaisin, kun tietokonelaukussa kulkevan MP3-soittimeni radio-ominaisuus ei enää aikoihin ole ollut yhteistyöhaluinen. Huono ja häiriöaltis se oli alusta saakka.

Viikonloppu ruotsinkielisellä yhteiskoululla

Viikonloppu meni Tampereella pienoisrautatiepäivillä, joita vietettiin jo 25. kertaa. Miksi vuonna 1984 syntynyt instituutio juhli jo nyt neljännesvuosisataistaan selittyy sillä, että ensimmäisenä vuonna tapahtuma pidettiin kahdesti, talvella Tampereella ja syksyllä Hyvinkäällä.

Voinee sanoa, että Tampere ja sikäläinen rautatieharrastusyhdistys Pirkanmaan Rautatieharrastajat ry PIRAKE oli itseoikeutettu järjestäjä tapahtuman täyttäessä neljännesvuosisadan. Ensimmäiset "PR-päivät" järjestettiin nimenomaan Tampereella, ja siellä ne on tapahtuman historian aikana pidetty kaikkiaan kahdeksan kertaa tämänviikonloppuinen mukaan laskien (1984, 1985, 1988, 1990, 1992, 1997, 2004, 2007). PIRAKEn kanssa järjestäjäaktiivisuudessa voi kilpailla vain Märklin Club of Finland, joka on järjestänyt tapahtuman kahdesti Helsingissä (1996, 1998) ja neljästi Lahdessa (2000, 2002, 2005, 2006), ja jonka nokkamies M. Rinne vastaanotti tänään hyvin ansaitun vuoden rautatieharrastajan tittelin. Ensi vuoden pienoisrautatiepäivien pitopaikka on Turku. Turkulaisharrastajillakin on kokemusta jo neljältä aikaisemmalta kerralta (1989, 1993, 1999, 2003).

Tämänvuotinen näyttelypaikka, Svenska Samskolan i Tammerfors, oli arvokas talo arvokkaassa ympäristössä. Ei ehkä kaikkein käytännöllisin, mutta hyvin tunnelmallinen. Koulun kahdeksasluokkalaiset olivat tapahtuman ajaksi järjestäneet luokkaretkikassansa kartuttamiseksi varmasti kaupungin hinta-laatusuhteeltaan parhaan kahvilan.

Sääli, että järjestäjän asettama kahdentuhannen kävijän tavoite jäi puolitiehen, mutta eivät he onneksi tappiolla joutuneet tätä toteuttamaan. Pienoisrautatiepäivien kävijämäärä lienee 1990-luvun puolenvälin ajoista jonkin verran laskenut ja sitä myötä hienoimpia ratoja rakentavien kerhojen into tehdä tehdä jopa kymmeniä henkilötyöpäiviä pelkkään tuotostensa siirtoon pienenevän yleisön nähtäville on laimennut.

Sorminäppäryys ei ole minun lajini, ja pienoisrautateiden kyseessä ollen tyydyn mieluusti katselijan osaan. Kyllä Museoveturiseurassa mallinrakentajiakin on, mutta tällä kertaa tyydyimme esittelemään 1:1-rautatieharrastusta kannettavan tietokoneen, ammattikoululta lainatun dataprojektorin ja kirjaimellisesti valkokankaan tehtävässä toiminen, sinänsä museaalisen, lakanan avulla. Myös varainhankinta harjoitettiin reilun puolen kiloeuron verran. Vaikka kävijämäärät saattavatkin puolentoista vuosikymmenen tarkastelujaksolla olla vähentyneet, kävijöiden ostohalukkuus näyttää lisääntyneen. Tämänkaltaisella toiminnalla nimellistä jäsenmaksua keräävä ja vain harvoin kerjäävä yhdistys rahoittaa toimintansa.

Toimeksi saaneena kyselimme näytteilleasettajien alustavaa suhtautumista nelisenkymmentä kilometriä Tamperetta etelämpänä sijaitsevan risteysaseman kupeeseen kasvaneella paikkakunnalla mahdollisesti vuonna 2009 pidettäviä pienoisrautatiepäiviä kohtaan. Tulos oli tyrmäävä. Ennakolta oli ajateltu, että tuskin yksikään tosimielellä toimiva olisi valmis tuomaan mitään näytille pieneen ja eteläsuomalaisittain heikon talousalueen keskellä sijaitsevaan kylään. Vastausprosentin ollessa yli 83 ei yhtäkään kieltävää vastausta saatu. Lienee paikallaan korostaa, että kyseessä oli vain alustava tiedustelu, eikä mitään konkreettisia suunnitelmia asian suhteen ole olemassa. Jos asia lähtisi etenemän, on ratkaistavana paljon asioita. Yhtenä tärkeänä tämänvuotisen messunaapuruston kesken keskusteltu asia järkevästä kestoajasta. Vanhat ketut, kutsuttakoon heitä tässä vaikka Martiksi ja Erwiniksi, olivat eri linjoilla. Ammattimaisella tyylillä toimittaessa yksi päivä pienellä paikkakunnalla voisi riittää hyvin. Mutta jos asia ja sen harrastus lähtee "aus dem Herzen", saisi tapahtumapäiviä olla neljännesvuosisataiseen tapaan kaksi ja nukkumapaikaksi, kaupallisten majoitusmahdollisuuksien ollessa paikkakunnalla vähäiset, kelpaisi vaikka VR:n BXE-asuntovaunu. Yhtä kaikki, nyt varsinainen aktiivijoukkomme saanee näyttää koottua punaista opastelippua tai kättä raiteen poikkisuunnassa tietyillä tahoilla...

Tämänvuotisen tapahtuman järjestäjät olivat kehittäneet mukavana lisäohjelmana tutustumismahdollisuuden samassa korttelissa sijaitsevaan Pyynikinlinnaan eli Emil Aaltosen museon.Tampereella hyvin menestynyt sääksmäkeläissyntyinen kenkätehtailija Aaltonen hankki innostui 1920-luvun puolivälissä shoppailemaan mm. Lokomo-nimisen veturikonepajan, johon liittyvä yläkertaan rakennettu näyttely kiinnosti monia pienoisrautatiepäivien vieraita. Ei Aaltosen taidekokoelmia esitellyt alakerran näyttelykään huono ollut. Nimekkäitä kuvia ja oman aikansa manieristin R. W. Ekmanin töitä jopa hämmästyttävän monta.

Koulutuspolitiikan ideologia ja sen täytäntöönpano

Päivän tilaisuus oli leppoisa pilvisen syyspäivän työrupeama, jollaisena ei haluta olla liikaa mitään. Ei kiivailla eikä masennella. Kouluaikana syyspäivät olivat joskus sellaisia. Jostakin syystä muistan syksyn 1984 erityisen pilvisenä ja verkkaisena. Pilvisyysmuistikuva voi olla väärä. Ainakaan Ilmatieteen laitoksen julkaisemat tilastokatsaukset eivät pidä kyseistä syksyä pilvisimpien joukkoon kuuluvanamm.

Paljon asiaakin oli, mutta keskustelut käytiin kahvi- ja ruokapöydissä. Lohjalaisiin pääsin tekemään vaikutusta omenapuilla, onttoudella, paikannimillä ja muulla paikkakuntatuntemuksella, kiitos Eskon. Savolaiset olivat kuulemma tulleet junalla Mikkelistä. "Oikorataa vai Riihimäen kautta", kysyin. Ei oikorataa eikä Riihimäen, vaan Kouvolan kautta olivat tulleet. En ryhtynyt väittelemään. He sen matkan olivat tehneet, en minä.

Asiaan, lähdetään ammikselle.

Suomessa käydään hiljaista sisällissotaa - pahemman kerran ylimitoitettu termi - jonka yhtenä pienenä foorumina on koulutuspolitiikka. Osapuolina ovat ikiaikaiset kiistakumppanit valtio eli keskushallinto ja kunnat eli paikallishallinto ja panoksena lähinnä rahan ja velvoitteiden eri yhdistelmät. Koulutuspoliittisen kiistan ulottuvuudet ovat monimutkaisemmat.

Valtakunnan koulutuspolitiikkaa on viime kuukausina suunnattu hallituspuolueiden näkemysten mukaisesti. Yksi avainsana on duaalimalli, jota pyritään vahvistamaan niin korkeakouluissa kuin toisen asteen koulutuksessakin. Hallituksen suosiossa eivät enää ole takavuosina voimalla lanseeratut kaksoistutkinnot, vaan ammatillista koulutus ja lukiokoulutus halutaan pitää toisistaan tarkemmin erillään. Esimerkiksi koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa eli KESUssa vuosille 2007-2012 ainakin nykyisessä luonnosvaiheessa (PDF-tiedosto, 412 kB) duaalimallin tukeminen näyttäytyy vahvana. Kuntien näkemys on erilainen, ja niissä halutaan jatkaa toisen asteen koulutuksen yhteistyön tiivistämistä jo kustannuksellista syistä. Huomattava osa lukioista on alle 100 opiskelijan oppilaitoksia. Samaten on pieniä ammattikouluja. Näiden hallinnolliset yhteistyökuviot tuovat paikallisella tasolla paitsi koulutuksen järjestäjille säästöjä myös opiskelijoille monipuolisia opintopolkuja.

Kunnat ovat ottaneet asiakseen kunta- ja palvelurakenneuudistuksen eli PARAS-hankkeen (joku on kuuleman mukaan ristinyt sen myös KUPRUksi) ajamisen. Tämä sosiaali- ja terveydenhuollon sekä koulutuksen peruspalvelujen saatavuuteen ja hallinnon virtaviivaistamiseen tähtäävä hankekokonaisuus käyttää konsulttinaan euroa, ja konsultti on sitä mieltä, että toisen asteen koulutuksen mahdollisimman laaja yhteistyö kunta-, seutu- ja maakuntatasolla on hyvä asia. Valtio on halunnut rakentaa PARAS-hankkeen - vaikka sekin on ollut alkujaan hyvin valtiovetoinen - rinnalle oman koulutuspoliittisen infrastruktuuriviritelmänsä eli ammatillisen koulutuksen järjestäjäverkon kokoamishankkeen, jonka ohjaksissa toimii opetusministeriö. Valtion näkökulmasta PARAS ja kokoamishanke tukevat toisiaan, kuntien näkökulmasta ne repivät koulutusta eri suuntiin. Valtion hankkeen taustalla saattaa olla nähtävissä koulutuspoliittinen duaalimalli: isot ammattiopistot eivät liiaksi ehtisi veljeillä pienten lukioiden kanssa eivätkä hentoiset lukiot tohtisi lähestyä kaapinkokoisia ammiksia.

Viime viikolla olin tilaisuudessa, jossa opetusministerille olisi voitu sanoa häijymminkin, jos hän ei olisi habitukseltaan kuin kiltti ja reipas kympin oppilas ja siten ainakin varttuneempien opettajien ja koulutuksen järjestäjien mieleen. Virkamiehet saivat kitkerämpiä kommentteja.

Toista koulutuspoliittisen ideologian ja toimeenpanon välistä kiistaa käydään keskushallinnossa. Opetusministeriö on kovistellut koulutuspolitiikan kehittämisestä vastaavaa keskusvirastoa - tai asiantuntijavirastoa, kuten hieno termi kuuluu - Opetushallitusta teettämällä selvityksen sen asemasta. Alkuun kentällä monet ajattelivat, että kyseessä on viraston viimeaikaiseen johtamiskulttuuriin liittyvä epäluottamus ja henkilöstöpolitiikka. Voi olla, että taustalla on vähintään yhtä paljon ideologinen puhdistus. Opetushallitus kun vastaa mm. ammatillisen koulutuksen tutkintojen perusteiden laatimisesta. Tätä työtä tehdään pitkän ja hartaasti - jätettäköön nyt huomiotta, että monien alojen kannalta turhankin pitkään ja hartaasti, se lienee pohjimmiltaan resurssikysymys - ja prosessia voisi verrata Sr1:n verkkaisesti vetämään tavarajunaan. Vaikka se näyttäisi Pendolinon ikkunasta katsottuna rumalta ja epäajanmukaiselta, paha sitä on pysäyttääkään noin vain. Niinpä Opetushallitus moduloi vuonna 1.8.2010 mennessä voimaan tulevat uudet ammatillisten perustutkintojen perusteet niin, että niissä vahvistetaan ammattikoulujen ja lukioiden yhteistyötä mm. yhteisten opintojaksojen puitteissa. Perusteiden uudistaminen on jo siinä vaiheessa, että ilman runsasta resurssien lisäämistä ei duaalimalli-ideologian mukaisia täyskäännöksiä ole aikaa tehdä ainakaan nykyisellä hallituskaudella. Yksi syy Opetushallituksen aseman kriittiseen uudelleenarviointiin voi olla pyrkimys poistaa hidasliikkeinen toimija, joka ei käänny kovin nopeasti jokaisen koulutuspoliittisen tuulenpuuskan mukaan. Herää tietenkin kysymys, mikä taho hoitaisi vastaavat työt. Ainakaan kuntatasolla ei ole vastassa verkkainen nallekarhu vaan kiukkuinen ilveslauma.

Töihin kuntotestin kautta

Ammatillisten perustutkintojen uudistamiseen liittyy idea, jota on väläytelty viime vuosina eri tahoilta: yleisen toimintakyvyn - lähinnä fyysisen ja psyykkisen terveyden ylläpidon - nostaminen osaksi ammatillista osaamista.

Ammattikouluissa erikseen arvioitavaksi tulisi toimintakyky osana ammatinhallintaa. Se, seuraako ahkerasta tupakkapaikalla käymisestä tutkinnon osan hylätyksi tuleminen, jää nähtäväksi. Ehkei sentään, mutta toimintakykypassista kaavaillaan uutta tapaa, jolla työnhakija voisi osoittaa toiminta- ja työkykyisyydestä huolehtimisvalmiutensa työnantajalle. Idea voi kuulostaa radikaalilta, mutta kansan fyysisen ja henkisen kunnon romahtaessa käsiin nousee näille tilauksia. Kaunistella ei voi sitäkään, että opiskelijoiden fyysisen kunnon osalta ammattikoulut ovat toisen asteen koulutuksen ottelussa lukioita jäljessä.