Seiryoku zenyo kokumin taiku

Työpäivä venyi pitkäksi erinäisten säätöhommien parissa. Hyvähän se on, että aina välillä tulee tehtyä oikeaa perusduuniakin, asentamista. Tosin kotipuolessa sitä on ollut myös riittämiin tarjolla eräälle yhdistykselle hommatun kannettavan PC:n merkeissä. En ole vielä uskaltanut laittaa siihen ServicePack 2:ta, mutta kaipailin muita tietoturvapäivityksiä. Olisin melkein voinut vannoa, että jossain kotonakin oli alkuvuodesta jaeltu Microsoftin koostelevy. Sieltä olisi löytynyt vanhemmat päivitykset. Mutta levyä ei löytynyt, joten radioaalloilla kiinni reitittimeen ja siitä puhelinlinjan yläkaistoja pitkin Internetiin. Valuivat ne vanhat ja uudet sieltäkin omaan rauhalliseen tahtiinsa. Siinähän eilisilta menikin. Samalla huomasin, että laitteessa ei ole levykeasemaa. Minusta tuntuu, että tulevat käyttäjät arvostaisivat sellaista kovasti. Onhan se perinteikäs oheislaite, jota ei kansan syvien rivien keskuudessa niin vain USB-muisteilla tai muilla nykyajan leluilla korvata.

Ehdin töiden jälkeen juuri ja juuri dojolle. Hyvä ja tehokas tapa irtautua kuvaruudun tuijottelusta. Totesin taas, että minulla on kaksi lajikohtaista yleisen tason ongelmaa. Ne ovat olleet aina, mutta korostuvat nyt. Ensimmäinen on joltinenkin kykenemättömyys keskittämään riittävästi resursseja tehokkaaseen suoritukseen. Muistaakseni professori Kano tai joku muu edellisvuosisadan taitteen budo-pedagogeista kirjoitti aikanaan jotakin maksimaalisesta voimasta (seiryoku zenyo), millä hän ei tarkoittanut fyysisen voiman määrän maksimointia vaan sitä, että se vähäkin, mitä itse kullekin on siunaantunut, keskitetään oikein. Hyvin tehty suoritus on jonkinlainen subjektiivinen flow-ilmiö, mikä on omiaan ruokkimaan hieman metafyysisiäkin ajattelutapoja asian suhteen. Tämän(kin) asian käsitteellisen mallintamisen tapa on tietysti jokaisen vapaasti valittavissa. Minulla ehkä kauniistikin lähtevä liike jää helposti kuin kesken. Joku seoi-nage polvelta tehtynä pitäisi olla aika varma, mutta lopussa huomaan usein olevani itse turvallani matossa ja toinen kenties tehnyt pienenpienen kuperkeikan.

Toinen puute on onneton pelisilmä. Ottelutilanteessa on vaikea löytää aukkoja vastustajan puolustuksesta tai reagoida tämän virheisiin. Tosiharrastajien joukossa nousee välillä esiin pitkälle pohdittuja näkökantoja - joskus niitä pidettiin aika kerettiläisinä, nyt arvot lienevät pehmenneet ja kovuuden ja kilpaurheilun pakkomielteestä irtauduttu - joiden mukaan liika ottelupainotteisuus vääristää lajien olemusta. En ole missään nimessä asiantuntija, mutta minusta tässä on sellainen hieman arveluttava piirre, että lajilla - fysiikan lakeihin ja ihmisen biologiaan perustuvalla äärisosiaalisella konstruktiolla - olisi olemassa jokin sen toteuttajista riippumaton tosiolemus. Eikä se ole yhdelle yhtä ja toiselle toista? En suinkaan ole ottelupainotteisen harjoittelun äänenkannattaja. Mutta monen asian käytännön toimivuus on helpompi testata ottelutilanteessa kuin muutoin.

En väitä, että pelisilmä olisi ollut ennen juuri sen parempi, mutta tässä on minusta tapahtunut selvää taantumusta. Se johtuu tietenkin harjoituksen vähäisyydestä, mikä taas juontaa juurensa eräänlaisesta kunnianhimottomuudesta.

Tästä päästiinkin aiheeseen, mistä pitäisi joskus kirjoittaa ajatuksen kanssa. En nimittäin enää aikoihin ole osannut nähdä vapaa-ajan harrastetoimia välineellisinä. Tästä johtuu eräänlainen kunnianhimon puute. Asioita tehdään, koska ne ovat hauskoja asettelematta sen kummallisempia välineellisiä tavoitteita. Jos tavoitteita on, ne liittyvät tekemiseen itseensä, ei siihen mitä sillä voisi saavuttaa. Eikö liikunnallinen aktiviteetti ole aika tylsää, jos sen tavoitteena on esimerkiksi edustusjoukkueeseen pääseminen tai laihduttaminen? Eikö veturinpyörän raapiminen ole aika tylsää, jos sen tavoitteena on muistomerkin saaminen julkiselle paikalle? Vaikka jätettäisiin omaan rauhaansa se amerikkalainen psykologi, jolla on vekkuli nimi ja jota en edes yritä kirjoittaa, ei kai ole aivan tuulesta temmattua, että hauskinta on silloin, kun toiminta sulautuu tavoitteeseen ja lopulta muuttuu tavoitteeksi. Taidan muuten alkaa kuulostaa T. Perkolalta.