Kuulas syyspäivä

Yö oli kirkas ja viileä, mutta ilta sujui mukavasti takkatulen ääressä. Aamulla puolisoni lähtiessä töihin oli vielä pakkasta. Tienpinta ei kuitenkaan ollut jäässä. Kuusten suojaan pieneen auringonkukkapenkkiin pakkanen ei ollut vielä päässyt tekemään tuhojaan. Isommassa penkissä nurmella kukat ovat kärsineempiä.

Iltapäiväksi ryhdyimme pihatöihin. Puolisoni kaipasi työhaalaria. Sellainen löytyi yhtä läheltä kuin lähin veturitalli. Alkusyksystä käyttöön saatujen uusien haalarien menekki ei ole ollut kovin suurta. Nyt löytyi pienimmälle koolle ottaja.

Ulkotöissä pipo ja hanskat olivat tarpeen. Parempi puolisko haketti risuja kompostin kuorikkeeksi. Minä haravoin lehtiä pihatieltä. Niitäkin riitti useampi kottikärryllinen.

Päivälliseksi laitettu perunamuusi maistui myös Vilmalle.

Matti Tampereelta on tehnyt osuvan havainnon historiankirjoituksesta. Minulla on tuntuma, tosin sen paremmin perustelematon, että jo hyvän aikaa tieteellinen historiantutkimus on keskittynyt nimenomaan kokonaisvaltaisiin kuvauksiin, missä ympäristöhistoria on yksi jatke talous- ja sosiaalihistorian voittokululle. Populaari historia keskittynee suurhenkilöihin ja -tapahtumiin niin kauan kuin ostava yleisö niistä haluaa lukea.

R-pipo

Tänään siis tuli avattua pipoilukausi. Pihatöissä käytän mustaa villapipoa, joka on vanhin edelleen käyttämäni vaatekappale. Ostin sen noin 15-vuotiaana Helsingistä. Olin isän kanssa käymässä kaupungissa. Varsinaista syytä käyntiin en muista, mutta jokin syy varmaankin oli, koska halvasta matkustamisesta huolimatta siellä käytiin harvoin. Kävelimme Hietalahden telakan maisemissa, ja isä näytti Rööperissä paikkoja joissa oli pitänyt kortteeria opiskellessaan Rautatieopistossa.

Jollakin sivukadulla oli liike, joka omien sanojensa mukaan myi Yhdysvaltain armeijan ylijäämätavaraa. Nykyään militariakauppoja on siellä täällä, mutta silloin tuollainen oli harvinaisuus. Kävimme sisällä katsomassa ja poistuimme muutaman markan hintaiset päähineet mukanamme. Silloinkin elettiin vuodenaikaa, jona talvi alkoi ilmoitella lähestymisestään.

Luultavasti käytin pipoa niinä vuosina koulussa. Tuskin kuitenkaan vuoden 1987 alun ankarilla pakkasilla, koska se ei juurikaan suojaa korvia.

Sotaväessä pipo lunastettiin haltijan omalla vastuulla hetkiseksi isänmaan palvelukseen. Muistelen nimittäin, että jollekin loppusyksyn leirille lähdettäessä kantahenkilökunta kehotti malli Cajanderin hengessä - kansantalouden pulskina vuosina - varusmiehiä ottamaan oman pipon mukaan, kunhan se olisi yksivärisen musta tai harmaa. Puolustusvoimien varustukseen toki kuului ns. sissipipo, mutta Panssariprikaatissa niitä ei vielä ollut jakaa kaikille yksiköille. PsPr oli tuolloin maan suurin joukko-osasto, ja luultavasti sekä siitä syystä että eteläisen sijainti-ilmastonsa ja runsaan moottoroinnin ansiosta uusia ankariin oloihin tarkoitettuja varusteita otettiin siellä käyttöön vasta muiden jälkeen. Oma saapumiseräni oli ensimmäinen, joka sai edustusasuunsa kylmän vuodenajan takiksi enstex-maiharitakin. Edellinen saapumiserä käytti 1950-luvun manttelia ja kieltämättä näytti jokseenkin nostalgiselta. Joku väitti saaneensa varustevaihdossa ns. työpuvun takiksi m/1936:n klassikon.

Yhdysvaltain armeijan ylijäämäpipo siis palveli jokusia päiviä jossakin Padasjoen tai Hätilän suunnalla. Tovereilta tämäkin pipo sai jostakin syystä vähemmän mairittelevan nimen, mitä älköön tässä toistettako. Ei se harmaan karvalakinkaan nimitys kaunis ollut.

Vuosia pipo pysyi käyttämättömänä, mutta jossakin vaiheessa viime vuosituhannen viimeisinä vuosina kaivoin sen esiin. Viime talveen asti se suojasi työmatkoillani vaatimattomia aivosolujani.

Ehkä tämä vuodatus päätyy oikeisiin silmiin ja auttaa ymmärtämään, miksi olen kyseiseen vaatekappaleeseen kiintynyt.