Radiomainontaa ja rasvajuttuja

Autoradiossa meillä on useimmiten viritettynä Radio Novan taajuus. Puolisoni suosikki Groove FM ei jostain syystä kuulu aivan kotikulmilla.

Monissa Novalta kuuluvissa mainoksissa on alkanut herättää huomiota muuan asia. Jossain mainostetaan einesruokia, jossain virvoitusjuomia, jossain vakuutuksia. Huumori tai "huumori" on usein mukana, mutta siinä olen havaitsevinani yhteisen piirteen monille mainoksille. Mainosten tekijöiden huumorikulttuurissa tuntuu olevan viitteitä kuulumisesta "30 ja risat" -sukupolveen. Einesruokaa perheelleen tarjoileva kapiainen tai colaa hakeva mustalainen ovat äänihahmoina kuin Kallialan ja Peteliuksen 1980-luvun jälkipuoliskon TV-kansansuosikista. Vakuutusmainoksen päähenkilö kuuluu nykynuorisoon, mutta hänen isänsä antaa ymmärtää viettäneensä "hurjaa nuoruuttaan" jo 1960-luvulla (kuten tekivät juuri tuon 30+ikäpolven isät).

Eikö media-alalle päätynyt hyvinvointi-Suomen kasvattama sukupolvi kykene tuottamaan omaa huumoria? Vai eikö kohderyhmän katsota ymmärtävän muuta?

Vai onko kyse laajemmasta ilmiöstä, tämän sukupolven muutoinkin paljon harjoittamasta retroilusta, johon voi törmätä vaikka weblogeissa (kyllä, tässäkin sepustuksessa)?

Sitten jotakin aivan muuta. Pistoolimallinen pieni (1500 W) kuumailmapuhallin on hyvä työkalu vanhan pitovoiteen poistoon, jos haluaa toimia nopeammin kuin pelkän siklin kanssa. Tervavoidekerrokset kuumana levitettyine pohjavoiteineen lähtevät rättiin helposti. Kallista, epäekologista, pahanhajuista ja muutenkin epämiellyttävää voiteenpoistoainetta ei tarvita kuin viimeistelyyn.

Iltapäivän aurinko kutsuu ulos.

Muumeilua

Tässä tulee istuttua usein. Pieni huone. Toisella laidalla on mappihylly ja sänky, jota ei juuri koskaan käytetä. Ikkunasta näkyy piha, maantie ja sen takana niitty.

Menee kauan ennen kuin Virven tetra joutaa kierrätykseen

Päivän ITViikko-lehdessä on pikku-uutinen, jossa liikenne- ja viestintäministeri Leena Luhtasen sanoin ylistetään TETRA-standardiin perustuvaa viranomaisten digitaalista VIRVE-verkkoa.

Hienossa järjestelmässä on yksi - vaikkapa metsään eksyneen hiihtoseurueen kannalta ei aivan pienikään - operatiivinen ongelma. Olen joskus aikaisemminkin tainnut tulla kirjoittaneeksi, miten yllättävän suuri osa normaaliajan yhteiskunnan turvallisuudesta - kriisiajasta puhumattakaan - lepää monenlaisen vapaaehtoistyön ja muun ei-ammattilaistyön varassa. Enemmän tai vähemmän kehittyneellä teknologialla varustetut viranomaistahot ovat toki turvallisuuden keihäänkärki. Mutta vähemmän näkyvää, silti kokonaisturvallisuuteen vaikuttavaa toimintaa hoitavat esimerkiksi SPR:n ensiapuryhmät urheilu- ja yleisötapahtumien päivystystehtävineen ja VAPEPAn ryhmät kadonneiden etsintätehtävineen ja onnettomuustilanteiden ensihuoltoyksiköineen.

Vapaaehtoistoimintaa harjoitetaan luonnollisesti aina viranomaisten johdossa. Tehokkaan johtamisen oleellinen edellytys ovat toimivat viestiyhteydet. Viranomaiset voivat hyödyntää keskenään VIRVE-verkon ja TETRA-päätelaitteiden hienoja ominaisuuksia, mutta vapaaehtoisjärjestöillä tuskin pitkään aikaan on varaa hankkia riittävää määrää yksinkertaisiakaan TETRA-päätelaitteita korvaamaan nykyisin runsaassa käytössä olevia 68 Mhz:n tai 160 Mhz:n taajuusalueella toimivia VHF-radioita ja vastaavia.

Etsinnän johtopaikan viestikeskus on yhä mielenkiintoisempi ja useampia henkilöitä työllistävä paikka, kun perinteisten "kuuskasien" ja "satakuuskymppisten" rinnalle tulevat TETRA-laitteet, ja sanomanvälitys eri tekniikoihin perustuvien siirtoteiden välillä joudutaan hoitamaan manuaalisesti. Siinä ei taida enää aivan rippikoulupohjalta pärjätä. Eikä kovin heikolla stressinsietokyvyllä.

Itse uskon TETRAn antavan VIRVEn muodossa paljon hyvää arkipäivän turvallisuudelle. Kun vielä jossakin vaiheessa TETRA-päätelaitteita riittäisi kaikille kenttätoimijoille, päästäisiin kerralla nykyisestä - ja VIRVEn vielä hiukan lisäämästä - monen standardin sekasotkusta eroon.

Yhteiskunnan rahapussi tulee helposti mieleen kanavana saada TETRA-tekniikkaa kentälle laajassa mitassa. Yhteiskunnan kukkarolle hamuavat ITViikon mukaan myös tietotekniikkalaitteidenvalmistajat ja maahantuojat pyrkiessään keventämään lakisääteiseksi tulevaa tietotekniikkaromun kierrätysvelvoitetta. Valmistajat ja maahantuojat toivovat kunnille lajittelupisteiden ylläpitovelvoitetta.

Asia on käytännössä OK, onhan kunnilla nytkin erilaisia jätteiden lajittelupisteitä (joita valitettavasti vain kaikki uusavuttomat eivät osaa käyttää oikein tukkien metalliromuastiat jäteöljykanistereilla ja paperinkeräyslaatikot pahvilla). Yleiseltä kannalta katsottuna voi toivoa tällaisissa yhteyksissä huomattavan, että vaatimusten käytännöllisen uskottavuuden kannalta saman tahon ei kannattane kovin tiheällä aikavälillä vaatia julkiselle sektorille lisävelvoitteita ja verovelvollisille veronkevennyksiä.

Selittelyn makua

Eilisen Heikki Mäki-Kulmalalta lainaamani tekstinpätkän tarkoitus ei ollut kiistää sitä seikkaa, että kansainvälisessä politiikassa Suomen asema 1970-luvulla oli monessa suhteessa vaikeampi kuin nyt.

Juuri tuohon seikkaan historian liian innokkaan uudelleentulkinnan ongelma kohdistuukin. Ne toimintavapauden rajoitteet, jotka ehkä voimakkaastikin häiritsivät poliittisen vallan käyttäjien toimintaa eivät sellaisinaan ole yleistettävissä kansan pääosan elämään. Historiantutkimus painottuu perinteisesti poliittiseen historiaan eli pitkälti poliittisen vallan käyttäjien historiaan. Tähän on ainakin kaksi pääsyytä. Varsinkin varhaisempia ajanjaksoja tarkasteltaessa poliittinen vallankäyttö on ollut omiaan synnyttämään lähteiksi kelpaavia dokumentteja. Toiseksi poliittinen historia on usein suuren yleisön mielestä kiinnostavaa.

Luonnollisesti sotien ja muiden suurten mullistusten aikana poliittisen historian tapahtumat vaikuttavat voimakkaasti koko kansan elämään. Edelleen poliittisen historian valta-aseman vuoksi tästä voi syntyä harha, jonka mukaan valtapolitiikka vaikuttaisi aina ja suoranaisella tavalla kansan elinoloihin.

Suomen 1970-luvun sosiaalihistoria näyttää aivan erilaiselta kuin saman vuosikymmenen poliittinen historia.

Mutu-menetelmällä tuotetussa jokamiehen historiakeskustelussa tehdään 1970-lukua koskien usein kaksi virheellistä päätelmää. Ensimmäinen on kyllä oikeansuuntainen, mutta vahvasti liioiteltu. Siinä katsotaan, että Suomen kansainvälispoliittinen asema suhteessa yhtäältä Neuvostoliittoon ja toisaalta länsivaltoihin olisi ollut sama kuin jonkin kyseisessä tilanteessa mieleen juolahtavan Itä-Euroopan valtion asema (jos halutaan olla ankaria, on tapana ottaa esimerkkivaltioksi Saksan Demokraattinen tasavalta, jos taas joviaaleja, otetaan Jugoslavia). Toinen, tätä suurempi virhe tehdään siinä, että vedetään yhtäläisyysmerkit tuon kyseisen itäeurooppalaisen valtion ja Suomen kaiken yhteiskunnallisen kehityksen välille. Siten saadaan Suomen 1970-luku näyttämään hyvin ankealta ja silloiset "toisinajattelijat" lähes Raatteen tai Kollaan miehiltä.

Manse-asiaa useammalta kantilta (extrana aidon LTU-teorian muodostuksen salainen kaava)

Mistä johtuukin, että jutut, joissa puhutaan junista, osuvat aina silmään. Tampereen kaupungin sähkölaitoksen omistuksessa olleista vanhoista työjuhdista Ähkystä ja Puhkusta kertoessaan Tommi Perkola heitti ilmaan mielenkiintoisen ajatuksen tekniikasta 1:nä ja ihmisyksilöstä 0:na. Tästä kohta lisää, mutta sitä ennen hieman raskaampaa metallia.

Aikanaan työesteet estivät hyvät harrastukset eli pääsyn katsomaan veturien lähtöä Tampereelta. Perkolan linkittämät kuvat olivat mukava löytö. Siispä sen kunniaksi:

Puhku on Valmetin vuonna 1952 valmistama Move 51m-II -tyyppinen veturi. Tehtaan tyyppimerkinnässä Move tarkoittaa moottoriveturia, 51 on tyyppi (5 on Move-sarjan suurin malli ja 51 sen ensimmäinen evoluutioversio, jossa on alkuperäiseen verrattuna vahvistettu runko), m tarkoittaa mekaanista voimansiirtoa ja II vahvistaa 51:n ykkösen eli tarkoittaa myös ensimmäistä evoluutioversiota. Yksinkertaista, eikö totta? Puhku myytiin uutena Enso-Gutzeitin tehtaalle. Tehdas halusi vaihtaa sen 1960-luvun lopulla uuteen hydraulisella voimansiirrolla varustettuun vastaavaan (Move 51h, jolle ei enää ollut annettu sarjamallin mukaista järjestysnumeroa; jos olisi, se olisi ollut XII), ja antoi Valmetille vaihdossa vanhan veturin. Valmet sai sen myytyä Tampereen kaupungille lämpövoimalan työjuhdaksi vuonna 1976.

Ähky on Puhkun nuorempi sisar, tyypiltään Move 51h-VIII (ja kuka ehtii ensimmäisenä kertomaan, mitä tuo valmetinkielinen merkintä tarkoittaa?) vuodelta 1960. Sen osti uutena Valtionrautatiet käyttäen veturia aluksi tyyppimerkinnällä Vv13 (Vv=väliraskas vaihtoveturi), sittemmin vuodesta 1976 nimellä Tve3 (Tve=työkoneveturi). VR myi laitteen Tampereen kaupungille vuonna 1982, kun Tve3-sarjan vetureita korvattiin voimallisesti Tve4:llä (joka sekin alkaa vähitellen olla historiaa).

Kaikkea tietoa ei aina löydä verkosta. Edellisestä tietoiskusta kunnia kuuluu tampereemmiähelle Lehtosen Timolle ja Resiina-lehdelle 1/1995.

Sitten nolliin ja ykkösiin. Luvuilla 1 ja 0 sinänsä ei ole merkitysarvoa. Merkitys syntyy, kun niillä halutaan ilmaista jotakin. Hyvä-huono- tai tärkeä-merkityksetön-tyyppisten käsitteiden suhteen 1 ja 0 eivät binäärisinä ole kovin toimivia lukuunottamatta jyrkkiä ideologisia järjestelmiä.

Hyvän LTU-teorian (*tm) tapaan valitaan merkityksen muodostajaksi olemassaoleva teoria tekniseltä tai luonnontieteelliseltä alalta. Minusta Perkolan idea on mielenkiintoinen erityisesti, kun merkityksen muodostajaksi valitaan vaikkapa soveltuvan alan ammattikouluopinnoista (ehkä peruskoulussa tai lukiossakin näitä nykyisin käsitellään?) tuttu Manchester-koodaus, jossa jännite (tms.) vaihtuu jokaisen 0:n tai 1:n kohdalla.


Otetaan äärinaiivi ja arvosidonnainen esimerkki. Olkoon siis 0 ihminen ja 1 tekniikka ja merkitään niiden avulla jotakin niin epämääräistä kuin "asioiden yleinen tila". Sitä voi yhtä hyvin nostaa joku Gandhin tapainen yksilö kuin Hitlerin tapainen yksilö laskea. Samoin sitä voi nostaa joku höyrykoneen tyyppinen tekniikka ja laskea ydinpommin tyyppinen tekniikka.

Nyt vain sijoitamme "asioiden yleisen tilan" paikalle jonkin haluamamme tarkasteltavan asian ja valitsemme kulloinkin mieluisan koodaustavan vaikkapa yllä olevasta saksalaisilta tiedemiehiltä kaapatusta kuvasta (Tommy! Onhan sinulla salaiset paperit mukana? Kirotut sakut ovat aivan kannoilla!), niin saamme aikaan mitä hienoimpia LTU-teorioita. Odotamme innolla, milloin vaikkapa hän soveltaa niitä ihmissuhdekysymyksiin ;-)

Mutta toverit, muistakaa että Perkolaa tai minua ei missään tapauksessa saa mainita subjekteina tässä asiassa.

Yritetään lopuksi hiukan vakavammalla naamalla. Ihmisen ja tekniikan vuorovaikutus on äärimmäisen mielenkiintoinen asia. (Partaveitsiniekat voinevat selvittää minulle yksinkertaiselle kansanmiehelle, voiko yleensä verrata keskenään käsitteitä ihmisyksilö ja tekniikka, vai pitäisikö puhua samassa yhteydessä Sikuriina-Rullakartiina Typpi-Happosesta ja Valmet Move 51m-II:sta tai vaihtoehtoisesti ihmisistä yleensä ilman yksilöä ja tekniikasta yleensä).

Tekniikka ei juurikaan voi syntyä ilman ihmistä, mutta voiko se merkityksellistyäkään ilman häntä? Hyvät ystävät, olisin oikeasti kiinnostunut kuulemaan mielipiteitä.

Vanhojen ilmaislehtien katsaus

Eilen tuli otettua iltaopinnoista mukaan taas pari ilmaislehteä. Aikalaisessa kirjoittaa usein kaksi miestä, joiden molempien kirjoituksia luen mielelläni: matemaatikko Jorma Merikoski ja filosofi Heikki Mäki-Kulmala. Molempien tekstit ovat välillä poleemisia eivätkä aina kovin hiottujakaan, juuri samaan tapaan kuin monet weblogit. Sellaisia on vekkulia lukea myös lehdistä.

Tällä kertaa vuorossa oli Mäki-Kulmala. Häntä siteerattakoon hauskan lähihistoriaan liittyvän huomion osalta: "Tänään monet ovat Jukka Tarkan tavoin alkaneet muistella kohtalaisen lokoisaa 1970-lukuaan 'toisina vaaran vuosina', aikana jolloin maamme itsenäisyys ja yhteiskuntajärjestys olisivat olleet vakavasti uhattuina. Etäällä Kremlissä ukkonen jymisi ja sumuna parveilivat sinipaitaiset taistolaiset saattaen kansan kiilivään kimmaan, jos näin Kiven tekstiä yrittäisi mukailla. Mutta vuosikymmenen päättyessä hekin olivat saattaneet väen yhteen ja kotiin. Ongelma on vain se, ettei heidän urotyönsä suuruutta osata oikealla tapaa arvostaa, ettei heitä mainita samaan hengenvetoon Raatteen ja Kollaan miesten kanssa. Tai edes pian heidän jälkeensä."

Hieman ilkikurinen näkemys, mutta ei varmasti täysin tuulesta temmattu. Kun lähihistoriaa oikein innokkaasti tulkitaan uudelleen, voi parinkymmenen vuoden päästä tuolloisten nuorten olla vaikea uskoa, että ennen 1990-lukua Suomessa ei ollut kolhooseja, täältä pääsi vapaasti matkustamaan ulkomaille, SKP ja SKDL eivät olleet maan ainoat puolueet, Suomen armeijassa ei palveltu neuvostopäällystön komennossa eikä jokaisessa koulussa tutkintovaatimuksiin kuulunut Marxin klassikkoja.

Edelleen Aikalaisessa tietojenkäsittelyopin professori Jyrki Nummenmaa perustelee alemman korkeakoulututkinnon tarvetta työelämän käytännön osaajien tarpeella. On käännettävä alibassovahvistinta vähän pienemmälle, siirrettävä karvanopat pois edestä ja veivattava lasia auki sen verran, että saa kysyttyä, tuottaako nyt parhaimmillaan tai pahimmillaan kolme samankaltaista koulutustyyppiä ihmisiä kilpailemaan käytännössä samankaltaisista työtehtävistä? Miten käytännön tasolla profiloituvat tiedekorkeakoulujen alemmat korkeakoulututkinnot, ammattikorkeakoulututkinnot ja toisen asteen erikoisammattitutkinnot? Nummenmaan perustelut kandidaatintutkinnon merkitykselle kuulostavat pelottavasti samanlaisilta, joilla on totuttu perustelemaan ammattikorkeakoulututkintojen ja toisen asteen ylimpien tutkintojen olemassaoloa tiedonhallinnan, asiantuntijuuden ja käytännön osaamisen yhdistävinä työelämäläheisinä tutkintoina.

Viriili opiskelijalehti Aviisi näyttäytyy kevään kunniaksi entistäkin viriilimpänä. Vasen laita -palstalla kirjoittava Sanna Hongisto ei tyydy vähempään kuin näkemään kaikkien epätasa-arvon polkujen johtavan petikammariin. Onko Freud tullut taas muotiin vai liikkuuko nuorten ihmisten mieli keväisin luonnostaan tiettyjen asioiden ympärillä? Lehden pulkkatesti oli hauska. Jos 24-vuotiaat voivatkin hyvällä omallatunnolla pulkkailla, niin kehtaisivatkohan vuosikymmenen vanhemmat?

Arkikatsaus

NetSky.D-matosesta selvittiin helposti. Eilen vilkkaimpaan aikaan kävi jo mielessä, miten monta matoa postipalvelimen F-Secure jaksaa vielä syödä, kun sovellusloki kertoi matosten päätyneen autuaammille ryömimismaille useamman kappaleen sekuntivauhdilla.

Aamulla Hakaniemestä soitettu puhelu sotki ajatuksia loppupäiväksi. Tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä vai olisiko paikka opetella sanomaan ei?

Lumityöt olivat kevyttä ajanvietettä palkkatöiden jälkeen. Pakkaslumi nousi kolalla helposti jo pieneen lumilinnakorkeuteen kasvaneiden vallien päälle. Latukin oli yllättävän hyvä. Pohjoisenpuoleisen tuulen kasvoille piiskaamat lumihiutaleet antoivat pikku hiihtolenkille oman viehätyksensä.

Kaupan aulassa nuori mies oli hyödyntänyt roimasti eilisiä veronalennuksia.

Nam, taas mustikkasoppaa

Jopas jotakin. Olen päässyt Kultainen kuukkeli -kisan mustikkasoppasarjaan. En olisi moista kunniaa arvannut tälle sepustukselle koituvan. Lämmin kiitos ehdokasasettelun äänestäjille.

Herrojen kanssa koulussa

Koulutustarkastaja on virka, joka kuulostaa tuimemmalta kuin todellisuudessa on. Kyse ei ole entisaikojen kansakouluntarkastajista, joista tarinoita riittää, vaan koulutustarkastajan työnkuva koostuu markkinoinnista, koulutussopimusten tekemisestä, opiskelijoiden ohjauksesta, rahoituskysymyksistä ja monenlaisesta tärkeästä, mutta ei niinkään kontrolloivaa valtaa uhkuvasta tehtävästä. Koulutustarkastajat työskentelevät oppisopimuskoulutuksen airuina oppisopimuskeskuksissa ja -toimistoissa ympäri maata.

Sankka koulutustarkastajajoukko vietti päivänsä tehtaanpiippujen juurella - ei nytkään tarkastamassa - vaan kuulemassa lähinnä terveisiä Arkadianmäeltä, osin Hakaniemestäkin. Nykyiselläkin vaalikaudella erityisesti ammatillista koulutusta sivuavissa tehtävissä työskentelevä kansanedustaja Jukka Gustafsson käväisi esittelemässä koulutuspolitiikan tulevia linjauksia. Vuosituhannen vaihteen IT-huumasta on vähitellen toivuttu, ja nyt painopistealueita ovat kone- ja metalliala, auto- ja kuljetusala, sosiaali- ja terveysala sekä koti-, laitostalous- ja puhdistuspalveluala - mitä perinteisimmät ammattikoulualat siis.

Merkittävä koulutuspoliittinen linjaus tulee olemaan myös oppisopimuskoulutusväylän avaaminen työttömille. Tämä palvelee paitsi koulutettavaa itseään myös työnantajien rekrytointia, koska oppisopimus on työnantajalle monessa mielessä edullinen ja riskitön koeaika. Luonnollisestikaan kysymys ei ole siitä, että oppisopimuksella pyrittäisiin työllistämään väkeä pystymetsästä. Suosituin oppisopimuksella suoritettava tutkintoaste on ammattitutkinto, mikä tarkoittaa sitä, että koulutettavalla on takanaan soveltuva ammatillinen perustutkinto (eli ammattikoulututkinto perinteisellä termillä ilmaistuna) tai erityisesti varttuneemmalla ikäluokalla sitä vastaava pitkä työkokemus. Oppisopimuskoulutettaviksi yritykset eivät muutoinkaan ole halukkaita ottamaan aivan aloittelijoita: esimerkiksi Tampereen seutukunnalla alle 20-vuotiaita oli viime vuonna vain 3 % oppisopimusopiskelijoista. Joskus erinäisiin ongelmiin lääkkeeksi tarjottu "kouluallergikkojen" valmistaminen ammattiin oppisopimuksella ei sanottujen realiteettien valossa toimi. Työnantaja haluaa sellaisen oppisopimuskoulutettavan, joka on osoittanut halunsa pitää sovituista säännöistä kiinni käymällä ammatillisen perustutkintonsa loppuun.

Tulopoliittisissa neuvotteluissa työntekijäosapuoli tullee kuulemma ajamaan muutosturvaa yritysten aikaisempaa suuremman uudelleenkoulutusvastuun muodossa. Yhtenä tekijänä taustalla on viime syksynä tuotantonsa Kiinaan siirtäneen itälappilaisen Salcompin tapaus, joka numeroina on Elisaa tai Wärtsilää pienempi, mutta aluepoliittisesti niitä merkittävämpi. Mieleen ei voi olla tulematta kysymys, voisiko jo ennen huonoja aikoja tapahtuva panostaminen työntekijäportaan koulutukseen tehostaa toimintaa siten, että tuotannon siirto- tai lopettamispäätöksiin ei niin helposti jouduttaisi. Siksi toiseksi heikkoon taloudelliseen tilanteeseen ajautuneelta yritykseltä voi olla vaikea vaatia osallistumista muutosturvaan.

Nyt on taas paasattu ammattikoulutuspolitiikkaa. Weblogien lukijoiden enemmistöä taitaa kuitenkin kiinnostaa enemmän tiedekorkeakoulupolitiikka. Siitäkin parit terveiset.

Opintotukiuudistus askarruttaa opiskelijalehdessä jos toisessakin. Kansanedustaja G:n mukaan keppiä enemmän kuin porkkanaa heiluttavista nykysuunnitelmista vastuu kuuluu opetusministeriössä vaikuttavista ministereistä ensisijaisesti sille, joka pitää neliapiloista enemmän kuin ruusuista. Ettäs tiedätte, ketä sitten sadatella ;-)

Tiedekorkeakouluopintoihin on tarkoitus avata konkreettinen avoin väylä eli tie avoimessa yliopistossa suoritettujen opintojen kautta. Tarkoitus on, että suoritettuaan 30 opintoviikon laajuiset opinnot oppiaineessa avoimessa yliopistossa opiskelija pääsee suoraan kyseisen aineen tutkinto-opiskelijaksi.

Avoimuus on demokraattisessa yhteiskunnassa aina kannatettava ajatus, mutta tuon tilaisuuden kannalta tärkeämpien asioiden tieltä jäi kysäisemättä pari asiaa. Höpistään niitä itsekseen nyt tässä. Ensinnäkin onko tiedekorkeakoulujen laitoksilla resursseja odotettavissa olevaan opiskelijatulvaan? Toiseksi onko paisuvalle akateemisten joukolle tarjolla mielekkäitä töitä? Ei ole kuin pari viikkoa, kun eräässä neuvottelussa Etelä-Pir.. anteeksi siis Vanajan-Hämeen yrittäjäjärjestöjen edustajat kauhistelivat niin odotettavissa olevaa työvoimapulaa joillakin perinteisillä merkantti- ja merkonomialoilla kuin sitäkin, mihin Pir... no per... siis Hämeen oman monitiedekuntaisen yliopiston tiettyjen koulutusohjelmien valmistama reservityövoima saadaan töihin. Miksi avointa väylää ei kohdennettaisi niihin oppiaineisiin, joissa on todellista osaajapulaa ja tarjottaisi ko. aineiden laitoksille resurssit pärjätä uusien opiskelijamäärien kanssa? Vai kohdistuuko avoimen yliopiston opiskelijoiden suosio luonnostaan niihin aloihin, jotka eniten tarvitsevat osaajia? Ihmisten rationaalisuutta halventamatta rohkenen hieman epäillä.

Lopuksi haluan korostaa, että epäilykseni ei missään määrin kohdistu avoimen yliopiston tarjoaman koulutuksen laatuun. Vaikka minä ja muut älyllisesti kunnianhimottomat harjoitamme avoimen yliopiston opintoja vain harrastemielessä samaan tapaan kuin kansalaisopisto-opintoja, en lainkaan epäile, etteivätkö ne voisi valmistaa tutkintoon johtavaan opiskeluun.

Savuavien piippujen juurelta savuttomille

Bussimatka pienestä teollisuuskaupungista isoon oli kallistunut 10 sentillä. Muuten, voiko tuo iso teollisuuskaupunki kutsua itseään teollisuuskaupungiksi pienen rinnalla? Viime vuosikymmenen lopulla teollisuudessa työskentelevien osuus väestöstä oli pienemmässä kaupungissa 37 % ja isommassa vain 18 %. Keskustan tehtaan piiput taitavat olla omaa menneen maailman suuruuttaan ja viihdyttäviä muistomerkkejä city-ihmisille.

Kaikki savuttomien tehtaanpiippujen juurella akateemisia opintoja harjoittavat eivät taida tuntea jätteiden lajittelua. Ainakin kahvilan bio- ja sekajäteastiat näyttivät siltä. Koskeeko akateeminen vapaus tuotakin - jollei kansalaisvelvoitetta - niin ainakin hyvää tapaa?

Kotiin vei Intercity. Sarjalippuun piti maksaa 1,20 euroa lisää, mutta lähes puolentoista tunnin odottelu ei kiinnostanut. Junan ulko-ovet eivät totelleet avausnappia. Olin vähällä sortua oman käden oikeuteen hamuamalla repussa kulkevaa kookasta avainnippua ja siihen kuuluvaa VR:n kolmioavainta, mutta junamies ehti ensin. Hänellä oli tyylikäs pitkävartinen kolmio.

Karkailevia mietteitä junista

Eilisen toverien tapaamisen - osaa näin ensimmäistä kertaa kesän jälkeen - kunniaksi minun piti kirjoittaa jotakin junista. Mutta karkauspäivänä ajatuksetkin karkailevat.

Sittenkin yksi asiaan liittyvä harha-ajatus. Suomalaisista junista puhuttaessa ajatus kääntyy lähes aina Valtionrautateihin. (Tai Suomen Valtion Rautateihin tai VR-konserniin tai miten laitoksen nimi kussakin historiansa vaiheessa kirjoitetaan. Harva tullee muuten ajatelleeksi, että nykyiseen nimeen VR jätettiin vain siksi, että se ehti vuosikymmenten kuluessa muodostua suomalaisille tutuksi. VR:llä ei enää ole nimenä mitään tekemistä Valtionrautateiden kanssa, vaikkakin emoyhtiö VR-konsernin osakkeet omistaa valtio).

Koko maan mittakaavassa valtio-omisteinen liikennöitsijä on aina ollut tunnetuin niin matkustaja- kuin tavaraliikenteessäkin. Valtion omistaman leveäraiteisen rataverkon ohella maassamme on ollut 13 yleiselle liikenteelle avattua kapearaiteista rautatietä (raideleveydeltään pääasiassa 600-750 mm) ja arviolta 400 kapearaiteista teollisuusrataa. Kapearaiteisten ratojen merkitys on ollut lähinnä paikallista tai seutukunnallista laatua. Kapearaiteisten yksityisomistuksessa olleiden ratojen lisäksi maassa on ollut kuusi leveäraiteista (1524 mm) yksityisrataa (ratalinjan mukaan nimettynä: Hamina-Inkeroinen, Porvoo, Kerava, Raahe-Lappi, Rauma-Peipohja & Kiukainen-Kauttua, Hanko-Hyvinkää ja Karhula-Sunila). Nämä päätyivät ennemmin tai myöhemmin valtion omistukseen viimeksi mainittua lukuunottamatta.

Rautateihin liittyvissä harrasteissa yksityisradat, varsinkin kapearaiteiset sellaiset, olivat tuolloin vielä pienen joukon suuren mielenkiinnon kohteena varsinkin 1970-luvulla päätellen esimerkiksi Resiina-lehden artikkelien aihejakaumasta. Nykyään suurinta osaa harrastajista kiinnostavat valtion rataverkko ja siihen liittyvät asiat, mikä on ymmärrettävää siitä näkökulmasta, että yhä harvemmalla on enää omakohtaisia muistikuvia yksityisistä rautateistä kun taas VR Osakeyhtiön (liikennettä harjoittava VR-konsernin yhtiö) liikenne tarjoaa vaikka päivittäistä seurattavaa. Tutkimuksellisesti, paljolti myös arkeologisesti ja museologisestikin, yksityisratojen menneisyys tarjoaa kiinnostuneille vielä yhtä paljon mielenkiinnon kohteita kuin valtion radatkin.

Karkailevia huomioita sunnuntaista

Sunnuntai on hyvä pyykkipäivä. Sääkin suosi tänään ulkona kuivattamista.

Hiihtokeli näytti lupaavalta, mutta petti pito-ongelmien muodossa. Ei niinkään itselläni, mutta minun on tunnustettava, että en kovin helposti onnistu saamaan puolisoni suksia pitämään. Hävettää. En kai osaa silmämääräisesti levittää pitoa oikealle alueelle kevyen hiihtäjän ollessa kyseessä. Pitäisi mitata ja merkata uudelleen voidepesät.

Hän harrastaa viikonlopputilastoja. Tilastoista ei näytä tulleen vielä mitään muumia, eikä tule tämänkään jälkeen, mutta tämän kommuunin viikonlopputilasto kertoo, että ihmisasukkaiden perunankulutus henkeä kohden oli noin kilo.

Neuvottelutuokio aikakoneessa

Vuosikokous pidettiin rautatieaseman neuvotteluhuoneessa. Takavuosikymmenten mahtirautatieaseman neuvotteluhuone ei tarkoita nykykäytännön mukaista pienelle tiimille kalustettua koppia, vaan tarvittaessa usealle kymmenelle osallistujalle kalustettavissa olevaa kaksoissalia. Läpi talon ulottuvassa toisen kerroksen tilassa suuret ikkunat avaavat näköalan toinen ratapihalle ja toinen kaupungin puolelle, asema-aukiolle päin. Asetelma on vallankäytön symboli, kauppala panopticonina "rautavaltion" hallinnassa.

Koko miljöö kertoo pienessä mittakaavassa menneen maailman suuruudesta. Monikymmenpäiselle virkamies- ja toimihenkilökunnalle varatuissa tiloissa työskentelee nykyään päivittäin kolme henkilöä. Suurin osa tiloista on tyhjänä. Vuokralaisia sinne ei löydy yrityksistä huolimatta.

1960-luvun alussa rakennetuissa tiloissa lyövät kättä funktionalismi ja modernismi kauniilla tavalla. Uskon kauniiseen, puhtaaseen tulevaisuuteen sekä tekniikan ja rationalismin voittoon voi melkein lukea runsaista, valoisista aulatiloista, seinien väristä, joka pilvisellä säällä uskottelee valojen palavan huoneessa, saniteettitilojen siisteistä kaakeleista ja yhä kirkasputkisista kaksihanaisista vedensekoittajista. Jos avarasta aulasta kulkisi portaat maan alle, päätyisi ovelle, jonka takaa vielä jokin aika sitten löytyi köyhän miehen Star Trek -tunnelmaa aidossa 1960-lukulaisessa hengessä: kriisiajan junaohjauskeskus lukuisine analogisine järjestelmineen.

Onkohan neuvotteluhuonettakaan käyttänyt kukaan sitten edellisen vuosikokouksemme viime talvena?

Itse kokous sujui tuttavallisessa ilmapiirissä, kuten aina. Tämän kommuunin keittiössä aamulla väsätyt sämpylät katosivat hyvällä ruokahalulla yhden jos toisenkin rautatieharrastajan henkilökohtaiseen tulipesään. Allekirjoittanut aloittaa 14. vuotensa yhdistyksen puheenjohtajana. Joskus 90-luvun lopulla toivoin voivani jättää homman, mutta nyt kuten jo parina edellisenä vuonnakin mieltä lämmitti kokousväen kannatus jatkamiselle. Kiitokset niille kenelle se kuuluu: Esko, Ilkka, Jarkko, Jukat, Marko, Ollit, Simo, Timo ja te kaikki, jotka teette yhdistyksestä toimivan yhdistyksen!

Luminen siivouspäivä

Tänään pääosa tämän kommuunin asukkaista vietti vapaapäivää. Yhdelle se ei sitä ollut, kun kissanpäivä keskeytyi milloin missäkin huoneessa huonekalujen siirtelyyn, pölynimurin huminaan ja muuhun hälinään.

Märkä lumi uhkasi kastella matot jo tamppaustelineellä. Lumitöitä sai tehdä pariin kertaan ja lisäksi avata muutaman kerran erikseen pihatien pään auran jäljiltä. Tämä taisi olla niitä päiviä, jolloin jokaisesta tienvarren asukkaasta tuntui, että aura onnistui heittämään lumet koko tien pituudelta juuri heidän pihatiensä päähän.

Illansuussa aurinko pilkahteli pilvien välistä. Lähdin katsomaan, löytyisikö latua. Jonkinlainen löytyikin, mutta melko huono tavallisille suksille hiihdettäväksi. Loppumatkasta latukelkka ohitti. Kaksitahtisen moottorin pakokaasun haju oli pieni hinta siitä, että sai hiihdellä neitseellistä latua loppuun saakka. Kiitokset kenttämestarille ja hänen joukolleen!

Kenraalien muistolle

Edesmennyt jalkaväenkenraali jäi itselleni melko etäiseksi julkisuuden hahmoksi. Varusmiespalvelusta suorittaessani muistini mukaan Panssariprikaatin vuosipäivän yhteydessä pidetyssä juhlatilaisuudessa kaksi Mannerheim-ristin ritaria kävi pitämässä puheen. Taavi Törmälehdon tyylittelemätön, lähes tyly, puhe kolahti nuoren miehen korviin paremmin kuin Adolf Ehrnroothin voimakas hengennostatus.

Jalkaväenkenraalin merkitystä Suomen itsenäisyyden säilyttäjänä yhtään väheksymättä luulen, että kunnioitettavaan ikään asti ehtineenä ja vanhaksi saakka aktiivisena hän sai osan siitäkin suurille sodan ajan johtajille yleensä lankeavasta kunniasta, joka jäi vaikeina aikoina antamatta sellaisille miehille kuin Siilasvuo tai Lagus.

Siltikin, merkittävä mies.

Lumi peittää koiran jätöksetkin

Lumentäyteinen lomapäivä tämäkin. Päivä kului paitsi lumitöissä, myös parturimatkalla kaljun hankinnassa ja rästissä olleiden harrastetoiminnan paperitöiden merkeissä. Hiihtolenkki oli yhtä raskas kuin eilinenkin. Paksu suojalumi jäätyi voidepesän alueella kiinni. Olisi pitänyt olla niitä havuja. Sikliä tarvittiin useaan otteeseen.

Ilta kului pitkän pöydän ääressä pelastamassa maailmaa. Uusia kasvoja oli tullut joukkoon harvinaisen järeillä maastokulkupeleillä.

Koirat ja niiden jätökset puhuttavat verkkopäiväkirjailijoita. Koiria ja koiraihmisiä vastaan minulla ei ole mitään, vaikka olenkin enemmän kissaihminen. Mutta joidenkin - korostan vain joidenkin - koiranulkoiluttajien käytös on välinpitämätöntä, kun koiran annetaan tehdä tarpeensa pientaloalueilla pihakäytävien portinpieleen tai muulle selvästi asuintonttiin kuuluvaksi havaittavalle alueelle. Vertaisin sitä samaan kuin roskien heittelyä toisten tontille. Sivistyneet koiraihmiset keräävät keskusta-alueiden ulkopuolellakin lemmikkinsä jätökset talteen, mistä heille hatunnosto.

Kuluttelen aikaa

Tänään oli talvilomanpätkäni ensimmäinen päivä. En oikein osannut käyttää sitä. Nukuin liian pitkään. Kun normaalisti nousee arkiaamuina viideltä, kokee muutaman tunnin pidempään nukkuneena päivän olevan jo puoliksi ohi.

Öinen lumisade tarjosi puuhaa toviksi. Postin tuoma paikallislehden viikoittainen ilmaisjakelunumero tuli luettua tarkkaan. Muina tuomisina oli laskut sähkön ja tiedonsiirtokaistan kuluttamisesta. Roska-auto haki jätesäkin. Kuorma-autoilija ripusti tapansa mukaan uuden säkin valmiiksi paikalleen telineeseensä. Ainoa kerta, kun hän ei näin tee, on viimeinen tyhjennyskerta ennen joulua, jotta säkin kylkeen painettu joulutervehdys päätyy asiakkaan nähtäville. Säkin ripustaminen on pieni vaiva asiakkaalle. Niin se on palvelun tuottajallekin, mutta vaikutus asiakkaan näkemykseen palvelun laadusta on suuri.

Ladulla oli raskas keli iltapäivän aikana hippuilleen puuterilumen vuoksi. Peninkulman matka tuntui kahdelta.

Henkeä, ravintoa ja hengenravintoa

Tänään oli myös tuhkakeskiviikko, kirkollisen perinteen mukaisen paaston ensimmäinen päivä. Rami Halosella on kunnioitettavan hengellinen näkemys paastoajan tarkoituksesta. Tässä kommuunissa olemme jo vuosia muistaneet paastonaikaa pidättäytymällä lihan syönnistä ja joistakin - järjellä ajatellen muutoinkin tarpeettomista - nautintoaineista. Kun seuraavan kerran aamukahvi höyryää kupissa tai saunan aiheuttamaa nestevajausta täydennetään kylmällä oluella, on kevät todennäköisesti jo melko pitkällä. Lihaa tulee muutoinkin syötyä melko harvoin, ja sen puuttumista paastoajan ruokavaliosta ei juuri huomaa. Tuollaisella paastolla ei ole juurikaan tekemistä hengellisyyden kanssa. Turhien, osin haitallistenkin, vatsan nautintojen pois jättäminen on viime kädessä ruumiin palvontaa. Tosin ainahan voidaan 1. Kor. 6:19:ää sopivasti tulkitsemalla löytää kannustetta kaikenlaiselle "temppelin" remontointitoiminnalle.

Puolisoni kertoi taannoin, miten naapuriseurakunnan kirkkoherra, innokas suunnistaja, oli jonakin keväänä pohdiskellut, millaista olisi hänen elämässään oikea paasto, jossa todella kokisi luopuvansa jostakin. Hänelle luopuminen päivittäisistä juoksulenkeistä olisi ollut sitä. Henki tosin on altis, mutta liha on heikko, ja seurakunta sai nähdä paimenensa entiseen tapaan juoksemassa kevättalvisia teitä.

Ilta kului paikallisen kirjakaupan alennushyllystä kotihyllyyn siirtyneen Esa Saarisen kirjoittaman länsimaisen filosofian historian parissa. Tuo alunperin jo 1980-luvun puolivälissä ilmestynyt kansanomainen yleisesitys lienee ainakin joskus kuulunut "lukioälykköjen" suosikkeihin. Aikanaan auskultoinnin päättötyössäni erehdyin viittaamaan jossakin muistaakseni Berkeleyn ideoita sivunneessa maininnassa - älkää suotta kysykö, mitä tekemistä piispa Berkeleyllä on ammattikoulupedagogiikan kanssa - kyseiseen opukseen, mikä toi työn opponoijalta hieman huvittuneissävyisen kommentin. Hänen käyttämänsä termi oli minusta vielä kuvaavampi kuin "lukioälykkö", mutta harmikseni en tarkkaa muotoa enää muista.

Dat Galenus opes, dat Iustinianus honores

Nimimerkki "Isosiskon" viimeisin kirjoitus on sarkasmiyrityksestään(?) huolimatta hieman hämmentävä. Reaalimaailmassa ymmärtämäni perusteella olen käsittänyt feminismiaatteen - joka muutoin näyttää olevan kyseisen kirjoittajan tekstien kantava voima - hyvin laaja-alaiseksi tasa-arvon aatteeksi. Silti kirjoitus näyttäytyy yhteiskunnallisesti epätasa-arvoisen - ja rivien välistä kenties elitistisenkin - näkemyksen äänitorvelta. Tahallista tai ei, tässä yhteydessä sellaiset käsitteet kuin "korkea luokka-asema tai "hyvä maku" uusintavat enemmän tai vähemmän pelkkien mielikuvien varassa olevaa yhteiskunnallista epätasa-arvoisuutta.

Joidenkin tiedekorkeakouluja käyneiden norsunluutorneista (vai saapasnahka-sellaisista ;-) katsoen sellaiset ominaisuudet kuin varallisuus, suhteet tai verkostot näyttäytyvät ikään kuin annettuina joko perhetaustan tai elämänkaaren alkuvaiheissa suoritetun koulutuksen kautta. Luonnollisesti joissakin tapauksissa niin on, mutta ei suinkaan aina. Inhimillisesti katsoen aina ei ole vaikea ymmärtää niitäkään Galenoksen tai kumppanien seuraajia, jotka jopa paikallislehtien palstoilla puhkuvat pyhää vihaa, jos paperikoneenhoitaja, veturinkuljettaja tai sähköasentaja rakentaa viereiselle tontille vielä komeamman linnan.

Samaa aihepiiriä sivuten saatoin todeta olevani samaa mieltä Minna Hapulin kanssa mitä tulee tavallisessa peruskoulussa menestymiseen ja asemaan kyseisen koulun oppilaiden sosiaalisessa yhteisössä. Henkilökohtaisia kokemuksia ei tietenkään pidä yleistää ja siksi toiseksi oma tuolloinen asemani peruskoulun(kin) keskiverto-oppilaana oli monessa mielessä helppo sivustaseuraajan osa, mutta Hapulin tapaan uskallan väittää, että näissä pikkukaupungin kouluissa hyvin pärjänneet pojat eivät suinkaan joutuneet toveripiirin kielteisen huomion kohteeksi. Useimmiten päinvastoin. He pelasivat - yleensä hyvin tai vielä paremmin - jääkiekkoa (joka silloin ei ollut mikään eliittilaji, vaan hyvin epämuodollinen vapaa-ajan harraste) samassa joukossa meidän tavallisten kanssa, saattoivatpa ajella mopollakin. Ja sen lisäksi pärjäsivät hyvin koulussa. Siinä se. Kärsivän neron tragedia taitaa olla jonkinlainen kollektiivinen myytti kiistämättä lainkaan sitä tosiasiaa, että yksittäistapauksissa syrjintää voi tapahtua sellaisissakin sosiaalisissa yhteyksissä, joissa minkään järjen mukaan sitä ei pitäisi tapahtua. Ehkä tässäkin suhteessa 1990-luku oli 1980-lukua ja sitä varhaisempia aikoja armottomampi.

Pauper Aristoteles cogitur ire pedes

Toveri Vygotski tai Vysotski - kuitenkin tovereista se, jonka nimiin ei mene harmaan kuulakkaassa vapunpäivän aamupäivässä torilla pulisonkit ja paksusankaiset silmälasit omistavan juontajan ja kiusaantumistaan poplarin pystyssä oleviin kauluksiin peittelevän Vasemmistoliiton tai SDP:n kansanedustajan johdolla yhteislauluna hoilattava Ystävän laulu - näki kielen ajattelua edeltävänä seikkana. Tämän ei-laulajatoverin hengessä(?) suomalaisen weblog-maailman Lännen Lokari kaipaili taannoin kirvestä luonnollisten kielten kimppuun idealla, että luonnollisen kielen monimutkaisuus on kielteinen asia rationaalisen elämän kannalta.

Tiedemiesten, kuten alkuperäisen tekstin kirjoittajan ja häntä kritisoineen kielitieteilijän sananvaihtoon en varsinaisen substanssin osalta pysty ottamaan kantaa, mutta jos haetaan edustajaa ei-luonnollista kieltä reaalimaailmassa käyttävälle ihmiselle, eikö mieleen tule jonkin tyyppinen dysfaatikko? Hänen kielensä rakenne on hänelle itselleen varmasti mitä loogisin, mutta onko se hänen kanssaihmisilleen? Miten tavoiteltavaa olisi siirtää valtakulttuuri kielellisesti dysfaattiseksi? Säästyisikö kansantaloudessa kielitieteilijöiden palkka vai kuluisiko se moninkertaisena uuden kielen opettajien palkkoihin?

Entä jos toveri Levin käsityksiä vastoin onkin niin, että kieli ei muovaa ajattelua, vaan ajattelu muokkaa kieltä? Vaikka sukupolvessa tai parissa muutettaisiinkin ihmisten kielellinen käyttäytyminen formaaliksi, tarvittaisiinko silti leegio ajatuspoliiseja estämään liian monivivahteinen ajattelu formaalin kielen tieltä?

Liukastelua Hämeenlinnassa

Työpäivä meni Hämeenlinnassa kokoustaessa ja mietiskellessä, miten toisenlaista olisi osallistua neuvotteluun, jos omista neuvotteluvaltuuksista olisi edes kohtuullinen selvyys. Muutenkin tähän projektiin vasta tulleena asia meni pariin otteeseen improvisoinnin puolelle. Onneksi normaali ihminen on poikkeustilainteiden käsittelyssä yleensä tietokonetta parempi. Peruuttamattomia poikkeuksia tapahtuu harvemmin.

Kaupungin kadut olivat kummallisen liukkaat huolimatta ahkerasta hiekoittamisesta. Kotikylässä polkupyöränkään alla ei tuntunut olevan liian liukasta. Neuvottelupaikka Punaportti sijaitsi rautatieasemaan nähden toisella puolella keskusta-aluetta. Sinne kävellessä huomasi taas moneen kertaan, miten suuri kaupungin kokonaiskuvan kannalta on Puolustusvoimien rakennuskannan merkitys. Varsinkin 1800-1900-luvun taitteen ja itsenäisyyden ajan alkuvuosien sotaväen rakennuksia on paljon. Kaupunki oli kumman hiljainen aamun kääntyessä aamupäiväksi. Hiihtoloman jälkeisen maanantain kankeutta? Iltapäivällä liikenne oli jo tutun vilkasta. Hämeenlinnan kokoisen kaupungin liikenteen kutsuminen vilkkaaksi kuulostaa varmasti oudolta pääkaupunkiseudulla - suuren maailman metropoleista puhumattakaan - eläville, mutta Hämeenlinnakin on vilkas paikka vanajanhämäläiseen pikkukaupunki- ja kylämaisemaan tottuneelle.

Kotiin päin vei vielä modernisoimaton Sm2-sähkömoottorijuna. Kovin montaa vuotta tuotakaan 1970-luvun henkistä matkustustunnelmaa ei enää päässe kokemaan. Junaa odotellessa oli aikaa nauttia cola asemakahvilassa.

Kotona odottivat lumityöt ja sen jälkeen sukset. Lunta hippuili vielä, mutta sateen laantuessa alkoi liikkeellä olla yhä useampi suksipari aukaisemassa latua.

A Programming Language

Lovelacen testi -verkkopäivän kirjoittaja (joka Rovaniemen peruskallioperään kaivetun komentokeskuksen käskyn mukaan jättää kutsumatta itseään nimeltä?) kirjoitti menneellä viikolla tietokoneohjelmointikielistä.

Atk-alalla toimivilla on usein vahvat näkemykset siitä, millaiset tekniikat ovat "hyviä" ja mitkä "huonoja" tai peräti "pahoja" (sanat lainausmerkeissä siksi, että näkemysten taustalla ei suinkaan aina ole ehdotonta moraalista jaottelua, mihin sanojen on helppo katsoa viittaavan). Joskus näkemykset perustuvat myös todelliseen käytännön kokemukseen.

Viitetekstissä APL-niminen ohjelmointiväline määritettiin vitsiksi useiden muiden vastaavaan joukkoon liitettyjen ohella. Oman vaatimattoman tietämykseni perusteella en voi puhua kuin APL-välineestä ja siitäkin heikolla käytännön kokemuksella, mutta väitän että kyseistä tekniikkaa ei edes tulisi verrata varsinaisiin ohjelmointikieliin nimestään huolimatta.

APL kehitettiin 1950-1960-lukujen taitteessa työvälineeksi numeerisen aineiston käsittelyyn sellaisille tahoille, jotka tarvitsivat tietokoneen laskentakapasiteettia, mutta eivät olleet ohjelmoijia. Aikana, jolloin MathLabit, SPSS:t tai Excelit olivat kaukana reaalimaailmasta, vaikkapa käänteismatriisin laskeminen oli ei-atk-ammattilaiselle yksinkertaisempaa APL:n kaltaisella välineellä kuin esimerkiksi Fortranilla. Kyseessä on siis lähtökohtaisesti "esihistoriallinen" sovelluskehitin eikä niinkään ohjelmointikieli. Siksi vertaaminen varsinaisiin ohjelmointikieliin on hieman kyseenalainen. Kun kyseessä on ei-ohjelmointikieli, mielikuvat johtuvat helposti käsittämättömällä tavalla eräässä tietotekniikan merkittävässä kehitysvaiheessa nimettyyn JavaScriptiin tai muihin eri syistä pahamaineisiin tekniikoihin.

Nykyään APL näyttäytyy helposti Windows-yhteensopivien lukuisten skriptikielten jatkeena. Kehitystyössä on panostettu paljon Windowsin rajapintoihin (onkohan kunnolla kuitenkaan .NET-konseptiin?), ja esimerkiksi välineen suomalaisen pää-äänenkannattajan julkaisu tuntuu joskus olevan täynnä erilaista käyttöliittymän viilausta.

Pedagogisesti APL:n kaltaisen sovelluskehittimen käyttäminen tietokone"ohjelmoinnin" alkeisopetusvälineenä on toki melkoinen - miten sen nyt kauniisti sanoisi - erikoisuus. Vähäisen tietokoneohjelmointisivistykseni alkuvaiheen yhtenä oppikirjana käytettiin International Business Machines Corporation -nimellä paiskatun firman vuonna 1976 painettua APL-opusta. Gott sei dank, jotain sivistystä oli jäänyt päähän teini-iän kesätyörahoilla hankitun Spectravideo 328 Mk I -nimisen ihmelaitteen ohjelmistosta, joka käänsi "aloittelijan kaikkivaltiasta kuvainnollista komentokoodia" (vai miten se meni?) tietokoneen ymmärtämälle kielelle.

Huonot suksivoitelukirjoitukset kuulemma karkottavat loputkin lukijat. Mutta vielä tänään pikkupakkasessa eilisen Salpausselän nousuihin ja laskuihin viritetty voitelu toimi kuin unelma vanajanhämäläisessä ei-niin-mäkisessä maastossa. Se oli siis luistona Startexin SG6 ja pitona kuumana levitetty Redoxin pohjavoide ja Startexin tervakakkonen ;-)

Urheilujuhlan tuntua

Lauantaipäivä meni laturetkellä Lahdessa. Sunnuntaihiihtäjän kannalta kustun tapahtumaa laturetkeksi, vaikka joillekin se on kilpailukin. Enemmistölle noin viidestä tuhannesta osallistujasta varmasti kuitenkaan ei. Varsinaisen kisan voitti tänäkin vuonna Mika Myllylä. Ei hän taida mitään isompaa Lahti-allergiaa potea.

Hiihdin nyt kuten muulloinkin, kun tapahtumaan on tullut osallistuttua, lyhyen matkan eli niin sanotun mustikkasoppasarjan. Se lähtee matkaan viimeisenä (takavuosina, kun pitkä matka starttasi Hämeenlinnasta ja lyhyt Lammilta, mustikkasoppasarjalaiset tosin "kiilasivat" pitkänmatkan kiitäjien väliin) ja pysyy pois kovien menijöiden jaloista, mikä on aivan oikein. Lyhyt lenkki on vaihdellut pääreitin pituuden ja säätilan mukaan 25 ja 42 kilometrin välillä niinä vuosina, kun itse olen ollut ladun tukkona. Nyt se oli 30 km.

Lahteen oli ennustettu päiväksi lämpöasteita, mutta lumi pysyi pakkasen puolella. Ensimmäinen puolikas matkasta meni hiihtosuunnistuksen merkeissä sikäli, että latua sai tosissaan hakea. Edellä hiihtäjät olivat tallanneet ladut pöhryisiksi tai paikoin jäisiksi uriksi. Sellainen meno on yllättävän raskasta.

Järjestelyt olivat loistavat, kuten tavallista. Huolto pelaa ja hiihtäjät voivat keskittyä kilpailemiseen, aikatavoitteeseen, matkasta tai seurasta nauttimiseen tai kuka mihinkin. Missähän muualla muuten maistuvat yhtä hyvältä suolakurkut tarjoiltuna samasta kulhosta, johon juuri laittoi kätensä nenäänsä niistänyt edellähiihtäjä ;-). Vanha vitsi, tiedetään. Tosin mielestäni tänä vuonna tapahtui järjestäjien toimesta pieni etikettimoka. Meillä lyhyen matkan menijöillä oli keltapohjaiset osallistujanumerot, muilla valkopohjaiset. Hieman sama, jos armeijassa korpraalin arvomerkiksi yhtäkkiä määrättäisiin vaakunaleijona.

Jos ei oteta huomioon alkumatkan lähes laduttomia taipaleita (joilla paras "voitelutekninen" kikka olisi kai ollut vapaan tyylin käyttö, jos se olisi sallittu), oma voiteluni onnistui hyvin. Luisto oli olosuhteisiin nähden paperilla liian kovaa (ei luisto-ongelmia missään) ja sitä tasapainotti kuumana levitetyn pohjavoiteen ja Startexin "tervakakkosen" yhdistelmä. Ei juuri lipsunut.

Moni varmasti asettaa kyseenalaiseksi laturetkeilyn tämänkaltaisessa massatapahtumassa. Niin noloa kuin se onkin, on pakko myöntää, että viimeisessä laskussa jo lapsuudesta saakka joukkoviestimien kautta tajuntaan taotulle kuuluisalle hiihtostadionille on sitä jotakin :-)

Pari valokuvaakin tuli reissussa otettua.

Oli kiva ajaa autolla pitkästä aikaa vähän pidempää matkaa, vaikka loskaiset maantiet enteilivätkin jo kevättä. Takaisinpäin tullessa oli aikaa kiertää pikkuteitä.

Peruspessimismiä

Tänään Qlogger, huomenna kenties Blogger.

Olen mietiskellyt uudelleen jo kesällä pohtimaani asiaa, riittäisikö oma motivaationi weblogin ylläpitoon, jos julkaisemisen eteen pitäisi nähdä enemmän vaivaa kuin esimerkiksi Bloggerissa. En tarkoita mitään varsinaista teknistä taitoa vaativaa PHP-koodausta tai vastaavaa "julkaisuinfran" rakentamista vaan sitä, jos tämä harrastus olisi jotain muuta kuin Bloggerin mahdollistamaa äärimmäisen yksinkertaista OpenOffice Writerilla naputtelua, tekstin kopiointia Bloggerin kenttään ja Publish-napin klikkausta.

Hyvin subjektiivinen kysymys on, mihin suuntaan tekstien taso muuttuisi nykyisestä, jos weblogistin "ammattitaitovaatimuksiin" alkaisi kuulua perus-HTML:ää ja -CSS:ää vaativampia teknillisiä aiheita. Entä muuttuisivatko tekstien painopistealueet? Millainen paikka teknologiameritokraattinen weblog-maailma olisi? Minusta se olisi monessa suhteessa samantyyppinen kuin yhteiskunta, jos palattaisiin katoliseen sydänkeskiaikaan, jossa luku- ja kirjoitustaito oli paljolti yhden - ei kuitenkaan suljetun - säädyn monopoli.

Työpäivä pihalla
	Työmaalla pidettiin henkilökunnan virkistäytymisiltapäivä. Parempaa tapaa sellaisen toteutukseen tuskin olisi kuin ulkoilu kevättalvisessa säässä. Olisi ollut tilaisuus työmaan kustannuksella kokeilla laskettelua ensimmäistä kertaa elämässäni, mutta jätin tilaisuuden käyttämättä. Rankassa maineessa olevat ladut houkuttivat kokeilemaan, ja maineensa veroisia ovatkin. Lähdin alkuun hieman omia latuja, ja yhytin kollegat mehu- ja teetauolta. Heidän oli tarkoitus taittaa matkaa rauhassa, mutta kun kärkeen lähti Hanna, joukon pirkatar, ei jälkipäätä näkynyt. Synteettinen pito loppui nopeasti. Esko suositteli tervavoidetta. Eihän nyt pakkaskelillä ja kovalla ladulla mitään tervaa, pullikoin mutta kokeilin silti. Ja toimihan se. Matka tuntui opasteiden näyttämää lyhyemmältä.
Koululaiselämää
	Huomaan viettäväni nykyisin paljon aikaa kouluissa. Tarkoitan koulua paitsi opiskelu- ja opetusinstituutiona myös puhtaasti tilana. Koulutilaan yhdistyy kollektiivisessa tajunnassa tiettyjä enemmän tai vähemmän perusteltuja piirteitä, joista nykyarkkitehtuurissa joskus tietoisestikin pyritään eroon. Yksi tällainen mielikuva on tiukkaa ryhmäytymistä korostava luokkien (ryhmien "yksityisen" tilan) erottaminen käytävistä ja saleista (yleinen tila). Ero ei ole yksilön ja yhteisön välinen. Yksilö sulautuu ryhmään. Ero on ryhmien välinen. Arkkitehtuuri palvelee luokkajakoa. Maanantaina päättynyttä ensiapukurssia käytiin vanhassa kansakoulussa. Samaisessa 1880-luvulla rakennetussa rakennuksessa aloitin oman tähän asti päättymättömän koulutieni elokuussa 1976. Työmaalla huomattava osa ajasta tulee vietettyä 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa rakennetun ammattikoulun jykevien kiviseinien sisällä. Koulutie jatkuu lähinnä harrasteluonteisten opiskelujen merkeissä nyt varsin postmodernissa rakennelmassa. Kolme koulurakennusta ja kolme aikakautta. Esiteollinen, teollinen ja jälkiteollinen. Eivätkö nuo kuvissa esiintyvät 1880-luvun, 1950-luvun ja 2000-luvun koulurakennukset jollakin tavalla kuvasta sellaista, mitä mielessämme liitämme noihin - sinänsä melko epämääräisiin ja epähistoriallisiin - määrityksiin? Jotakin yhteistä silti on. Se ei välttämättä näy ulkopäin otetuissa kuvissa, mutta kaikkien noiden rakennusten sisällä vaikuttaa lukuisista muutostöistä huolimatta yhä ero ryhmän tilan ja yleisen tilan välillä ja jako eri ryhmien tiloihin. Tilojen käytön suunnittelun kannalta muutoin ei kai käytännössä voisi ollakaan. Ellei opiskelu niin ainakin opetus tapahtuu paljolti ryhmissä ja hyvä niin, ja ryhmät tarvitsevat opiskelurauhan. Pitääkö koulu yllä ryhmittelyä ja luokkajakoa muussakin kuin arkkitehtonisessa mielessä?

Ai ratapenkka? En mä vaan huomannut.

Hän on valinnut hyvän osan, jota älköön otettako häneltä pois. Toivottavasti mies on paikanpäällä ja avuliaalla mielellä silloin, kun radiomainosten "Honda CRV - neliveto" on mahastaan kiinni siellä, jossa aurat oikeasti liikkuvat harvemmin. "Kuutio" on kertakaikkisen sympaattinen laite (ja sopii neidinkin käsiin, lohkolämmittimellä tai ilman). Sydämetön se, joka kutsuu kärryä rumaksi ;-) Kai onnellisella omistajalla on jo puolueen jäsenkirja?

Windows väsyttää?

Päivä kului Windows XP:n automaattiasennuksen vastaustiedoston parissa. Käyttöjärjestelmän asennuslevyltä löytyy deploy.cab-niminen paketti, joka sisältää muun muassa näppärän Setup Manager -ohjelman, jolla voi käden käänteessä luoda automaattiasennuksen edellyttämän niin sanotun vastaustiedoston. Asennusohjelma lukee asennuksen aikana käyttäjältä kysyttävät asiat vastaustiedostosta, joten parhaimmillaan - kun vastaustiedosto on huolella tehty - asentajan ei tarvitse kuin "bootata" asennettava kone käyntiin, ja automatiikka hoitaa loput. Homma käy vähintään yhtä helposti kuin vanhassa kunnon NT:ssä vastaavalla työkalulla. XP:n järjestelmä on sikäli fiksumpi, että se tukee asennuksen käynnistämistä suoraan CD:ltä, jos ei haluta suorittaa asennusta verkosta RIS-palvelimelta (kunhan vain vastaustiedosto on nimetty winnt.sif:ksi oletusarvon unattend.txt:n sijasta, mikä on taas kerran käsittämättömän huonosti dokumentoitu piirre). NT:ssä piti usein pelata vielä käynnistyslevyke-nimisen reliikin kanssa.

Mutta ei niin hyvää ettei jotain huonoakin. Pitkälle automatisoitu Sepup Manager ei osaa ottaa huomioon esimerkiksi sitä, jos kiintolevyllä on pieni FAT-osio, ja se halutaan muuntaa XP:lle paljon paremmin sopivaksi suureksi NTFS-osioksi. Omat lisätyötä vaativat ongelmansa syntyvät myös siitä, jos vastaustiedoston yrittää luoda muulla kuin XP:llä varustetulla koneella. Muita vastaavia pieniä, mutta käytännössä varsin kiusallisia puutteita on aika paljon, mikä pakottaa viimeistelemään vastaustiedoston komennot manuaalisesti. Automaattiasennus, josta Windows-maailma NT:n esiinmarssin aikana mielellään ylpeili, on tainnut jäädä Microsoftin tuotekehityksessä hieman lapsipuolen asemaan. Se on ymmärrettävää, koska sama ja paljon enemmän voidaan hoitaa Symantec Ghostin kaltaisilla kolmannen osapuolen ohjelmilla.

Loppujen lopuksi XP:t asentuivat kyllä sinne, mihin piti.

Tylsän nörtteilyn vastapainoksi opin tänään, että muun muassa tätä runsaasti jäljittelijöitä kerännyttä lasitavaraa valmistetaan edelleen perinteiseen tapaan puhaltamalla.

Työpäivän jälkeen olin merkillisen väsynyt. Päivän aikana synkän pilvinen taivas oli tarjoillut ulkoilumotivaatiota kotipihaan saakka, mutta lumityötkään eivät oikein piristäneet. Lumi oli kosteaa ja raskasta.

Rauhallinen hiihtolenkki osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Kun räntäsade lakkasi, keli jäähtyi illan aikana yllättävän hyväksi.

Nyt väsyttää terveemmällä tavalla. Kunhan saan pyykit ripusteltua kuivumaan, taidan painua pehkuihin. Saisinkohan houkuteltua jomman kumman kommuunin söpöliineistä seuraksi.

Ystäviä ja vihollisia

Päivän säätila oli kuukauden verran edellä aikataulusta. Illalla tuoksui keväälle.

Ilta kului ensiapu 2:n viimeisen kurssikerran merkeissä. Henkinen ensiapu oli illan pääosassa. Se on vähän tunnettu, mutta mitä tärkein asia. Kun yhteisöllisyys murenee yksilöllisyyden tieltä niin hyvässä kuin pahassa, ei yksilöllä ole oman elämänsä henkisissä kriiseissä yhteisön tarjoamia porkkanoita ja keppejä - kuten läheisverkostoja ja tiukkoja käyttäytymiskoodeja - tukenaan. Yhteiskunta tarjoaa ammattiapua, mikä resurssien puutteesta johtuen on liian usein kemiallista. Tietenkin on tilanteita, jolloin farmakologian keinot tulevat tarpeeseen, mutta on myös tilanteita, joissa ne ovat oireiden häivyttämistä syihin puuttumatta tai ovat verrattavissa pintanaarmun hoitamiseen teho-osastolla.

Asiaa sivuten, lieneekö ollut Claes Andersson taannoisessa paneelikeskustelussa vai joku muu kun sanoi, että ihmisellä tulisi olla ainakin kahdeksan sellaista läheistä, joita hän voi kutsua ystäviksi ystävä-sanan suomalaiskansallisen syvällisessä merkityksessä. Miten monella tavoite mahtaa täyttyä? Minulla ei täyty. Entä millä tavoin tietoverkkoviestintä muokkaa kuvaa yhteisöllisyydestä ja ihmisten välisistä suhteista?

Toiseen aihepiiriin liittyvänä kurssilla katsottu videofilmi "Väkivallan todelliset kasvot" muistutti taas siitä, miksi suuri osa uudesta ja vanhemmastakin elokuvaviihteestä on liian suurelta osin täyttä roskaa. Hyväkin filmi-idea kun voidaan pilata liittämällä toteutukseen täysin tarpeetonta, epäuskottavaa väkivaltaa. Mahtaisiko saaste-elokuvan suosio olla lainkaan nykyisen kaltaista, jos temppuilun seuraukset mallinnettaisiin todenmukaisen rumalla tavalla?

Pohjimmainen kysymys on, miksi sivistyneenä itseään pitävän yhteiskunnan kulttuuri-elämässä väkivallan esittämistä voidaan pitää viihteenä. Tämänkaltainen toiminta sitävastoin on mitä kunnioitettavinta.

Tuo mainittu väkivallan vastainen videofilmi oli tehty vuonna 1991. Yllätin itseni ajattelemasta, miten erilaisilta ihmiset näyttivätkään silloin nykyiseen katukuvaan verrattuna.

Se E-kirjaimella alkava nimi

Tänään tässä sekalaisessa kirjoituskokoelmassani on käynyt normaaliin eloon verrattuna melkoinen määrä turisteja, kertoo kävijälaskuri. Laskuri tietää kertoa myös, että suurin osa on etsinyt Echelonia. En ainakaan tunnusta, että sellaisen solu täällä väijyisi, mutta taisipa tuo surullisenkuuluisaksi tulleeseen Soneran sähköpostijärjestelmän virheilmoitukseen liittyvä nimi tulla kirjoitettua muutama päivä sitten.

Soneran virallisluonteisen tiedotteen rivien välistä juttu on luettavissa samankaltaiseksi hieman harkitsemattoman nörttihuumorin ilmentäjäksi kuin olivat aikanaan MTV3:n soittosarja-asiakkaiden DNS-nimipalveluun määritetyt ROT-13:lla "salakirjoitetut" työasemien nimet tai hiljattain esiintynyt H & M -vaatekaupan web-palvelun virheilmoitus.

Echelon-nimeen tuntuu liittyvän mystiikkaa hipovia mielikuvia. Minusta järkiperäisintä suhtautumista tuon tyyppisiin järjestelmiin kuvaavat Puolustusvoimien ja sitä kautta myös vapaaehtoisen maanpuolustustyön puitteissa aina toisinaan esiin nousevat tietoturvallisuuteen liittyvät selonteot, joiden mukaan elektroninen tiedustelu tulee ottaa huomioon kaikessa rauhan ajankin viestiliikenteessä. Ei tarvitse edes ajatella ison pahan suden/karhun/kotkan (yliviivaa tarpeeton) kyttäävän tiedon valtatiellä kulkijaa jonkun linkin takana. Esimerkiksi salaamaton sähköposti sinällään on kuin avoin kirjekuori siitä kiinnostuneelle pikkukiusan tekijälle. Kun sähköisessä viestinnässä käyttää maalaisjärkeä, ei tarvitse olla aina niin ryppyotsaisen huolissaan yksityisyyden suojasta. Ei toki niin, että kaikki olisi moraalisesti hyväksyttävää, mutta pragmaattisella suhtautumistavalla pärjää myös ei-niin-täydellisessä toimintaympäristössä.