Lisää kevään merkkejä

Kovan 1970-mallisen kolmikon yksi jäsen tarjosi vuosipäivän kunniaksi kakkukahvit veturitallilla. Kaksi muuta pääsemme helpolla, kun merkkipäivä osuu talkookauden ulkopuoliseen aikaan.

Tavaraa siirrettiin paikasta toiseen. Lättähatun liitevaunu rallatti kevyesti, vanha raiteentukemiskone narisi raskaasti. Lähilogistiikalla on tarkoituksensa.

Livistin etuajassa kotipihalle ruohonleikkuuseen. En muista, että kevään ensileikkauksen aika olisi ennen ollut tässä vaiheessa kuukautta. Viikolla en ole ehtinyt leikkurin perässä kävelemään, mutta terät ja öljyt tuli sentään vaihdettua. Uudet terät viilsivät sammaltakin kottikärryllisen verran. Oikein hyvä. Säksätyksestä päätellen naapureilla oli samankaltaiset lauantaitoimet.



Torpan kauniimpi asukas työtovereineen kävi Hämeen sydämessä kylmänkukkia katsastamassa. Kovin kylmästä talvesta pulsatillat eivät kai pidä, kun esiintymä oli ollut tavanomaista runsaampi.

Reilua kauppaa

Tampere nimettiin tänään reilun kaupan kaupungiksi. Aamulla keskustorilla jaettiin banaaneita, kahvia, teepusseja ja sokeria ohikulkijoille kahvia en ehtinyt nauttimaan, mutta muut kelpasivat reppuun.

Joskus reilua kauppaa kritisoidaan vapaakauppaa kannattavien tahoilta. Kritiikin taustalla on se huomio, että reilussa kaupassa hintamekanismi on tavalla tai toisella säädelty - toisin sanoen tuottaja saa tuotteestaan enemmän kuin täysin vapailla markkinoilla. Kritisoijat uskovat, että reilu kauppa säänneltyine hintamekanismeineen viime kädessä vähentää tuottajamaiden hyvinvointia. Näkemyksen taustalla on erilaisia taloustieteellisiä kirjanoppeja klassisesta Ricardosta alkaen.

Kauppaopiston peruskurssilta tuttu Heckscher-Ohlinin sinänsä aivan pätevä teoreema sanoo suunnilleen niin, että vapaakauppa hyödyttää niitä maita, joissa jotakin tuotannontekijää on suhteellisesti (eli muihin maihin verrattuna) runsaasti. Ruotsalaisherrojen päätelmän mukaan vapaakauppa hyödyttää kolmannen maailman väkirikkaita maita maatalouden kaltaisen työvoimaintensiivisen tuotteen myyjinä.

Mutta kuten kansantaloustieteen kaltaisissa oppirakennelmissa aina, hyvä teoria ei tahdo toimia kirjan sivujen ulkopuolella. Maatalous on kiistatta työvoimaintensiivinen elinkeino kolmannen maailman maissa. Mutta niiden kanssa kauppaa käyvissä teollistuneissa ja jälkiteollistuneissa maissa tilanne on erilainen. Kun Heckscher-Ohlinin teoreemasta tehtyjä johtopäätöksiä käytetään sellaisenaan kehittyneiden maiden ja kehitysmaiden välisen vapaakaupan puoltamiseen, oletetaan, että maiden tuotantoteknologia olisi samankaltainen. Näin ei käytännössä ole, eikä työvoimaintensiivisen maatalouden kehitysmaa saa suhteellista hyötyä, kun kauppakumppanin maatalous ei pelaakaan samoilla korteilla.

Toinen, edellistä vähemmän teorioihin sidottu peruste reilun kaupan puolesta on se, mihin asian kannattajat mieluiten vetoavat: oikeudenmukaisuus. Vaikka voitaisiinkin olettaa Heckscher-Ohlinin väittämän pitävän paikkansa kehitysmaiden ja kehittyneiden maiden välisessä kaupassa, jää ongelmaksi vielä vapaakaupan hyötyjen jakautuminen kehitysmaassa. Vaikka vapaakauppa toisikin hyvinvointia - mitä lienee empiirisesti kehitysmaiden tapauksissa vaikea osoittaa - valuvat hyvinvoinnin tulokset helposti muiden kuin alkutuottajien käsiin. Esimerkiksi Igorin, Leonidin ja heidän pyssykauppiastovereidensa. Eri asia on, miten tehokkaasti tuollaisissa olosuhteissa FLO:nkaan kaltainen toimija pystyy tilannetta muuttamaan.

Maakuntaliitolla on hieno kokoushuone Alarannassa. Maakunnalisissa piireissä otan mielelläni etelävaltiolaisen roolin ja aksentin. Sieltähän minä, etelästä, Hämeen hämäriltä rajaseuduilta. "Meitin" ja"teitin" sujahtavat puheeseen.

Tyytymällä pellavaiseen kravatittomaan paitaan ja prässittömin housuihin taisin rikkoa myös pukeutumiskoodia, joka on yhä edelleen miehiä sortava. On totta, että kaikkein virallisimmissa tilanteissa kaikki ovat tiukilla, mutta puolivirallisissa kuvioissa on miehen osa yhä edelleen kuristettu kravatin ja housunprässien sisään. Tämä sukupuolta sortava kulttuurinen piilorakenne suorastaan huutaa dekonstruoijiaan.

En kysynyt, oliko maakuntaliitolla reilua kahvia. Mutta linja-autoasemalla jo myivät sitä. Puolikkaaksi työpäiväksi omalle työmaalle ja illaksi takaisin Tampereelle turhuuksia ostamaan. Niinhän me dekonstruktivistit ja muut tiedostavat.

Kuljun kartanolta oli muoviketju edelleen loppu. Kukahan on rohmunnut metrikaupalla?

Kevätpuuhia

Eilen alkoi Museoveturiseuran talkookausi veturitallilla. Saatiin aikaan kevytrakenteinen turva-aita. Kääntölavan monttuun putoamisen pitäisi nyt olla ainakin hiukan aikaisempaa suunnitellumpi teko. En muista, että museokävijöistä kukaan olisi tehnyt ei-toivottua tuttavuutta montun kanssa. Talkoolaiset ovat asia erikseen, mutta se kuuluu harrasteen luontaisetuihin. Kotikylän liike olisi myynyt aitaamiseen ketjua roheaan 16,50 euron metrihintaan. Jotakin EU:n, DoD:n, IEEE:n, MTK:n normit täyttävä mallia ilmeisesti. Urheiluauto ja kuski lähetettiin hakemaan edullisempaa Kuljun halpahallista.

Tänään pantiin kotipihassa perunat vakoon. Hankkijan Timoa, perinteistä 70-luvun varhaislajiketta. Talomme alkuperäisillä rakentajilla oli kuulemma pääosa tontista perunamaana. Nyt sen paikalla on nurmikkoa. Syväpenkiksi tekemämme nykyinen perunamaa käsittää kokonaista kolme vakoa, mutta kyllä sieltä maistiaiset saa.

Valokuvatorstain aatteen palo

Valokuvatorstai-blogissa on aiheena aatteen palo.



Pienelläkin paikkakunnalla löytyy työväenaatteen paloa ainakin sen verran, että päätie saadaan hetkeksi aikaa punasävyiseksi. Puheissaan aatetta tarjoilivat kansanedustaja Sirnö ja ammattiyhdistysjohtaja Ihalainen. Hämäläiset eivät jaksaneet kovin palavasti innostua.

Ilmapallojen alla

Niiskutuksen ensi-isku oli aikaisempi ja ennenkaikkea voimakkaampi kuin vuosiin. Kuiva ja tuulinen kevätsää taustalla.

Kotimatkalla pääsin istumaan Järvenpäässä. Kolme neljäsosaa junarungosta jäi Riihimäelle, ja taas tuli täyttä.

Vappu on poliittinen juhla. Kun en ole puoluepoliittinen ihminen, herätti sähköpostissa huomion viesti, jonka lähettäjä esittäytyi komeasti Puoluesihteeriksi. Tuon kaltainen sähköpostiasiakasohjelman Name-kenttään paiskattu nimi ei voi olla tuomatta mieleen vaikka keitä kotimaisen Internet-genren legendoja, mutta näytti kyllä siltä, että toisessa päässä oli rehellinen ja valtakunnanuutisista - virallisista ja radiosta kuultavissa olevista - tunnettu toimija. Mainosrahasta olisi tarve sielläkin päässä.

Hauskaa vappua kaikille!

Psl

Neljän päivän Pasila-putki alkaa olla puolessa. Sunnuntai meni mukavasti Messukeskuksessa pienoismalli-ja lemmikkimessuilla. Arkipäivät kuluvat lääninhallituksen talossa Microsoftin MOSSin parissa.

Kun en tuotetta ole aiemmin tuntenut kuin nimeltä, oli jonkinmoinen yllätys, että SharePoint-palveluiden loogista rakennetta ei voi tuoda suoraan hakemistopalvelusta. Asialle on epäilemättä hyvät teknilliset ja muut perusteet, mutta aika kaukana ollaan keskitetyn hallinnan järjestelmistä, mainostettiin tietohallinnolle ja ylläpidolle asioita miten kauniisti hyvänsä. Ehkä on niin, että yhä edelleen nopeasti kehittyvä ohjelmistoteollisuus ei suo aikaa keskitettyjen ratkaisujen vakiintumiselle. Ei hajautettu hallinta ole ajatuksenakaan kovinkaan outo, kun muistetaan mainittujen tuotteiden alkuperämaan kulttuurinen perintö.

Nuorekkaan ATK-väen joukossa sain tuntea itseni vanhaksi. Opettaja kysyi, kuka tuntee "pingaamisen" etymologian. Muistan tarinan ICMP-kutsujen echo-requestin eli "pingin" ja echo-replyn eli "pongin" virtuaalisesta pöytätennismatsista.

Toisaalta taas en kirjoita Facebookia enkä käytä tietokonetta paljonkaan muihin moderneihin asioihin. Ei tällaisesta sovi olla ainakaan ylpeä.

Kurssi jäi mielenkiintoiseen kohtaan, mutta tekniikkaan liittymättömät työvelvoitteet Vanajan-Hämeessä kutsuvat.

Kuso kulkee

Aamujunassa vanha koulutoveri. Rouva varustelee jalkaväen taisteluajoneuvoja vientiin asiakkaiden toiveiden mukaan.

Hämeenkadulla kirjakaupan ikkunassa toinen opiskelutoveri, tekijänimenä näyttävästi asetellun kirjan kannessa.

Joskus sitä kokee ehtineensä kovin vähän, vaikka vuosia on kulunut verrokkien kanssa yhtäläinen määrä.

Päivälle olisi ollut tarjolla monenlaista ajanvietemahdollisuutta, mutta päätin valita kurssin tietoturvallisuusyrityksessä. Tietoturvallisuutta tosin ei käsitelty - ATK-kurssitusta lienee riittämiin luvassa alkavalla viikolla - vaan Vapaaehtoisen pelastuspalvelun radioliikennettä. Häkkisen herrasväen firma ystävällisesti tarjosi hyvät kurssiolosuhteet. Olen käynyt VAPEPA-viestikurssin tusinan vuotta sitten, ja vaikka edelleen operatiivisessa käytössä on paljon luotettavaa VHF-kaistojen - 68 MHz:n ja 164 MHz:n - radiokalustoa, on viestiliikennekäytäntöä (PDF-tiedosto, 67 kB) hiljattain muutettu viranomaisyhteensopivammaksi. Aiempi käytäntö oli kuulemma merenkulkijoilta lainattua. Poisoppimistarpeen tarve tuli huomattua viime kuussa pidetyssä harjoituksessa piipahtaessani. Päivittäjiä taisi suurin osa kurssilaisista ollakin.

Peruskurssin laajuutta on sitten viime näkemän supistettu kaksi- ja puolipäiväisestä kymmeneen tuntiin. Se on ymmärrettävää, koska yhä vähemmän osallistujia saadaan perjantai-illasta sunnuntai-iltaan kestäviin koulutuksiin. Suurin pedagoginen vaikeus tällaisissa muutostilanteissa on epäilemättä kurssisisällön karsiminen. Voiko radiotekniikan perusteita opettaa ilman katsausta sähkömagneettiseen spektriin? Onko amplitudi- ja taajuusmodulaatiota kuvaavien käyrien esittäminen tarpeen, jos päätavoitteena on peruskäyttötaidon opettaminen yhden tai kahden käsiradiopuhelimen käyttöön? Vaikeita valintoja, eikä oikeita vastauksia varmastikaan ole. Pedagogiikka kun ei ole eksakti tiede. Vanhoista oppimismenetelmistä oli säästetty laivanupotuspelin pelaaminen joukkuein radioyhteyden yli. Se on mielestäni erinomainen pedagoginen oivallus.

Hauskaa oli käydä Finlaysonin tehdasalueen maanalaisissa osissa, joissa rakenteiden aiheuttamat radiosignaalien vaimentumiset ovat melkoisia.

Kotimainen

Valokuvatorstai-blogin aiheena on tänään ollut kotimainen.



Dr16 nro 2806 on kuvattu kotimaisen lumisissa maisemissa Kolarissa 13.3.2008.

Raskas dieselveturi Dr16 on jäänyt toistaiseksi viimeiseksi kotimaisen veturiteollisuuden tuotteeksi valtion rataverkkoa ajatellen, jos ratakuorma-autoja ja muita työkoneita ei lasketa.

Valtionrautateiden sähköistyshanke alkoi antaa hyötyjään 1960-luvun lopusta alkaen ja vähensi muun käyttövoiman tarvetta vetureissa. Höyryveturin savupilvi haihtui kaupallisesta liikenteestä viimein vuoden 1975 myötä. Mutta jo seuraavan vuosikymmenen alkuun tultaessa oltiin tilanteessa, jossa dieselvetovoimaa tarvittiin lisää. Yhtäältä sähköistys ei ollut edennyt ennakoitua tahtia ja toisaalta junapainot olivat kasvaneet. VR:llä pohdittiin veturien modernisointia ja ryhdyttiin tuunaamaan Hurua. Dr12-sarjan yhteen yksilöön, nroon 2239, vaihdettiin Wärtsilän meridieselmoottori, asennettiin kuppipenkit ja Wunderbaum - tai jotain sinnepäin. Ratkaisu ei ollut onnistunut, koska ratamoottorit eivät kestäneet uuden päämoottorin antamaa tehoa.

Päädyttiin kokonaan uuden veturityypin rakentamiseen, veturin jonka oli määrä korvata vanheneva Dr12. Tampereen paikallisottelun voitti vuonna 1983 Valmet vanhan kilpakumppaninsa Lokomon nenän edestä (kolmas tarjouskilpailuun osallistunut oli pienvetureistaan tunnettu Saalasti, jonka tarjous ei vastannut sellaista raskasta dieselveturia, mitä VR kaipasi) Kuten Dr12-hankinnat aikanaan 1950-luvulla, voitaneen Dr16-hankinnatkin nähdä osana valtion budjettitaloutta ja sitä kautta elinkeino-, alue- ja työllisyyspolitiikkaa. Ilman Dr16-tilauksia Valmetilla olisivat työt uhannet käydä vähiin.

Dr16 oli aikansa kovaa teknologiaa. Ohjausjärjestelmän sydämenä toimi Strömbergin kehittämä Selma2-järjestelmä eli Intelin 8086-prosessori. Noina aikoina olivat sulautettujen järjestelmien ytimet kovaa rautaa kotien viihdelaiteisiin verrattuna: Dr16:n järjestelmiä ohjattiin veturin tyyppimerkinnän kanssa yhteensopivalla väylänleveydellä, kun samoina vuosina markkinoille tulleet kotitietokoneet, Vic20 ja kumppanit, tyytyivät puoleen siitä.

Valmetin tavoite oli kunnianhimoinen. Oli tarkoitus tuottaa paitsi huipputekninen dieselveturi, myös perusrakenne VR:n tulevalle Sr2-sähköveturille. Mahdollisimman monia Dr16:n komponentteja oli suunnitelmien mukaan hyödynnettävissä tulevassa sähköveturissa. Tämä tavoite ei toteutunut, ja uusi sähköveturityyppi hankittiin muuttuneessa toimintaympäristössä, Tamperetta kauempaa ja kovin erinäköisenä kuin Dr16.

Ensimmäinen Dr16 valmistui keväällä 1985. Neljässä ensimmäisessä veturissa - niin sanotuissa protoissa; oikeampi nimi kai olisi esisarja - käytettiin kahta erilaista moottorityyppiä: kaksi ensimmäistä oli varustettu ranskalaisperäisellä Alsthomin Pielstick 12PA4-V-200VG -moottorilla ja toiset kaksi kotimaisella Wärtsilä Vasa 8V22 -moottorilla. Alkuperäisen suunnitelman mukaan veturit piti varustaa Wärtsilän konein, mutta alkuperäisen mallin osoittauduttua liian painavaksi rakennettiin ensimmäiset veturit ranskalaisella moottorilla varustettuina.

Vaikka alunperin esisarjaan oli haluttu myös kotimainen moottorivaihtoehto, vuonna 1989, kun varsinainen sarjavalmistus alkoi, moottorivalinnassa päädyttiin ranskalaiseen vaihtoehtoon. Syyt olivat moninaiset, eikä yksi vähäisimmistä liene ollut valtion ohjien löyhentyminen elinkeinopolitiikassa. Kotimainen ei ollut oletusarvoisesti ykkössijalla.

Työmatka työväentalolle

Tampereella muistellaan aikaa 90 vuotta sitten ja kuuleman mukaan julkaistaan myös mielenkiintoinen kirja. Kutsuttu on, mutta työ menee hyvienkin harrasteiden edelle.

Tampereen tapahtuman hengessä työmatkalle olisi voinut ottaa mukaan punaisen myrskylyhdyn. Sellainen kai hilattiin tämänpäiväisen seminaaripaikan torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi silloin aikanaan. Toivottavasti pääkaupungin työväentalolla on luvassa rauhallisempaa menoa, vaikka aihe onkin monelta kannalta kiperä. Virallinen tiedote hallituksen eilisen iltakoulun päätöksestä on luvalla tai luvatta sanoen mitäänsanomaton, mutta arvelen keskusviraston, anteeksi asiantuntijaviraston, terävän kärjen puheenvuoroista saatavan tänään enemmän irti.

Kotikylän asemalla seisseen P 272:n nokalla oli Sr2 nro 3235. Uudempi sähköveturityyppi tuon junan edessä on varsin harvinainen näky. Sääli, että aikataulu ei sallinut kyytiä verkkaisen kulkijan mukavissa Esslingen-vaunuissa, vaan piti tyytyä IC²:n ahtauteen.

Koulua päivä- ja iltavuorossa

Työmaalla pääsin parturikampaajaopiskelijoiden harjoitusmaaliksi. Tarvitsivat parrakasta henkilöä. Sääli, että olin ehtinyt parturoida naamaani toissapäivänä, kun ammattiapua olisi ollut saatavilla. En voinut olla sanomatta, että parturintuolissa olo oli kuin Rembrandt van Rijnin taulussa. Käyttämäni kaltainen partamalli on kuulemma nimeltään maisterinparta. Täytyy seuraavalla kerralla tilata amisviikset.

Illalla sain ensiavun kakkospätevyyden ajan tasalle. Kurssi on pidetty neljänä keskiviikkoiltana naapurikylän vanhalla kansakoululla. Toistaiseksi saneeraamaton - tai oikeammin sanottuna kai 1970-luvulla viimeksi saneerattu - vanha koulu ei vihreine lastulevyseinäisine, suuri-ikkunaisine luokkahuoneineen kovin paljon eroa siitä, jossa aikanaan aloitin oman opintieni.

Perinteiseen tapaan viimeisen kurssikerran ohjelmaan kuului paikallisen ensiapuryhmän laatima tehtävärata. Hyviä ja haastavia rasteja, omaan vireystilaan nähden liiankin. Noita asioita maallikko voi tuskin harjoitella liikaa.

Hivenainejakelu joka kotiin

Leppoisan kevätillan haravanvarressa katkaisi yllättävä huomio, kun naapuritaloon kannettiin autolastillista vesikanistereita. Hetkinen, vastaavaa toimintaahan tuli nähtyä eikä edes kovin kauan sitten.

On sitten saatu ikioma pikku vesikriisi kotikulmille. Valkeakoskella katkesi eilen parista kohtaa vesijohtoputki. Katkoskohdista verkostoon joutui tietenkin epäpuhtauksia, kuten rautaa, mangaania ja muuta sakkaa. Tämä luonnollisesti johti Saarioisten elintarviketehtaan tuotannon alasajamiseen. Kun Saarioisten prosessin vedenotto keskeytyi, verkostoon syntynyt paine työnsi sakkaveden VaToViLe-yhteisputkessa vauhdilla kohti naapurikuntia. Valkeakoskella ei sakkavedestä kärsitty, ja tieto tapahtuneesta naapurikuntiin tuli ruskean veden muodossa. Suunnilleen näin uutisoi asiasta Aamulehden verkkosivusto. Tavallaan on ymmärrettävää, että Pirkanmaan vesihuoltoväki haluaisi hoitaa putkirikot kuntoon vähin äänin. Mutta kun kansa Nokia-muistoissaan innostuu panikoimaan - Akaassa on kaupat kuulemma tyhjennetty pullovedestä - voisi kuntien, ja tässä tapauksessa nimenomaan Valkeakosken, tiedotuspolitiikka olla avoimempaa ja nopeampaa.

Tätä onnettomuustilannetta muuten simuloitiin eräässä isohkossa valmiusharjoituksessa Valkeakoskella vuosituhannen vaihteessa. Siinä simulaatiossa muistaakseni oli isompiakin ongelmia kuin kiukkuiset naapurikylän asukkaat.

Tänne asemakaavan ja haja-asutusalueen limes-vyohykkeelle on vesitornilta sen verran matkaa, että ruskeaa vettä ei ole putkista juossut. Ehkä sakat ovat jo huuhtoutuneet matkan varrelle, kun nyt uutisoidaan veden olevan jo kirkasta.

Rouva kevät

Päivän ulkoilutuokio vietettiin haravanvarressa. Sammalsotakauden ensimmäiset haravanvedot on tehty. Kuten kevätharavoinnin aikaan tapana on, Urjalan tie houkutti moottoripyöriä katseltavaksi.



Valokuvaustaidoissani ei ole kehumista, mutta silti pääsin keväisen järven laiturille etsimen taakse. Sikäli on hyvä, että artisti on jo myynyt kesäkeikkansa, ja tarvitsee "promokuvat" vasta jälkikäteen.

Kallis bussimatka

Hämeenlinna on mukava kaupunki, joskin hiukan iso omaan makuuni. Mutta julkinen liikenne siellä on kallista. Kertalippu Vekka-bussilla kustantaa 2,80 euroa, kun Tampereen nyssellä pääsee kahdella. Liikennöijien omistuspohjat ja sitä kautta toimintaperiaatteet toki eroavat toisistaan, samaten kaupunkien koot.

Aamulla rautatieasemalta Aulangolle kulkevat bussit saivat kyytiinsä hyvän joukon matkustajia. ITK-konferenssin juuret juontavat vuoteen 1990. ATK-alan tapahtumat ovat kutistuneet, monet kuihtuneet poiskin, viime vuosikymmenen vaihteen jälkeen, mutta ITK jaksaa yhä.

On myönnettävä, että osallistuin tapahtumaan ensimmäistä kertaa. Tuskin nytkään olisin mennyt, ellei olisi pyydetty hetkiseksi puhumaan yhdestä projektista. Minusta tosin on rumaa mennä vanhan Hämeen ytimeen puhumaan Pirkanmaasta, jolla ei maakunnaksi ole oikeastaan mitään historiallista pohjaa. Yritin keventää ja juttelin ICT-yhteiskunnan ubiikkiudesta ammiskulttuurissa, jossa tupla-Weberit ovat statussymboleina antaneet tilaa tuplaydinprosessoreille.

Miespuoliset puhujat saivat keltaisen suikan. Naisille annettiin huivi. Jos suikka olisi ollut oranssi, olisin kirjoittanut siihen Kemppi. Sitten se olisi ollut tyylikäs. Mutta oranssit oli varattu muuhun käyttöön.

Valokuvatorstain rappion estetiikka

Valokuvatorstai-blogissa on viikon aiheena rappion estetiikka.



Rappiolla on esteettistä olla. Tämä ei ole Hassisen kone vaan toppakone, Valtionrautateiden vanha raiteentukemiskone.

Raiteentukeminen eli toppaus on yksi radan keskeisiä kunnossapitotöitä. Sen tarkoitus on tiivistää tukikerros - sepeli tai aiemmin yleisesti myös sora - ratapölkkyjen alle niin, että raide säilyy oikeassa asennossaan pystysuunnassa suorassa linjassa. Raiteentukemisella on suuri merkitys kiskojen kulumisen ehkäisemisessä.

Ennen koneiden aikaaraiteentukemistyötä tehtiin käsityönä, jonka suorittivat työkunnat eli topparoikat. Alkujaan tuettavaa raidetta nostettiin puisilla nostokammilla, ja nostetun raiteen alle "topattiin" soraa tai sepeliä lapioin. Sittemmin kiskopainojen ja työn nopeusvaateiden noustessa nostamisessa alettiin käyttää hammastanko- ja ruuvivälitteisiä nostimia. Sepelin alkaessa korvata nopeasti jauhautuvaa soraa tukikerrosmateriaalina alkoi raiteentukeminen käsityönä olla turhan työlästä: sepeli kun on kitkansa ja karkeutensa vuoksi raskaampaa topattavaa kuin sora.

Vuonna 1954 - samoihin aikoihin, kun tehtiin suurisuuntaisia suunnitelmia höyryveturien korvaamisesta dieselvetovoimalla ja hankittiin ensimmäisiä dieselveturi- ja kiskoautosarjoja - Valtionrautatiet osti kaksi konevoimalla toimivaa raiteentukemiskonetta. Koneet olivat raskastekoisia, ja niiden siirtäminen radalta sivuun oli hankalaa. Tuettava rataosa oli varattava ratatyölle pitkäksi aikaa kerrallaan, kun tukemiskoneita ei helposti saanut sivuun väistämään junaliikennettä. Vuosina 1958-59 VR hankki kaksi hieman aikaisempaa kevyempää raiteentukemiskonetta tyypiltään Matisa B-27. Koneet valmisti sveitsiläinen Matériel Industriel S.A., joka on edelleen mukana ratatyökonebisneksessä. Nämä koneet tekivät hyvää jälkeä, mutta työvauhti oli varsin hidas. Vaikka ne saikin tarvittaessa radan sivuun edeltäjiään helpommin, johti verkkainen työvauhti myös niiden käyttämiseen sellaisissa kohteissa, joissa rataosa sai olla pitkän varattuna ratatöille. Näitä olivat mm. perusparannus- ja pölkynvaihtotyömaat.

VR:n historiikki 1962-97 kertoo, että Matisa-tukemiskoneet olisi romutettu vuoteen 1984 mennessä. Näin ei ole, vaan kuvan esittämä Matisa B-27 seisoo tänäkin päivänä Toijalan veturitallin länsipäädyssä. Laite kuuluu Suomen Rautatiemuseon omistukseen, mutta on jäänyt viimeisimpään aktiiviaikaiseen sijoituspaikkaansa. Sille ei ikävä kyllä ole toistaiseksi tarjota asiallista säilytystilaa sen paremmin Toijalassa kuin Hyvinkäällä, mistä rappion estetiikka kertoo karua kieltään.

Raiteentukemiskoneet saivat vuoden 1976 paikkeilla sarjamerkin Ttk1, joka VR:n tuolloisen nimeämiskäytännön mukaan tarkoittaa "Työkone tukemiskone 1". Sama sarjamerkki on uusiokäytössä nykyään hieman erinäköisellä tukemiskoneella. Minnehän uudempi Ttk1 aikanaan mahdutaan museoimaan, kun pienelle edeltäjällekään ei sisätilaa löydy?

Koulumatkalla

Opiskelu on sen verran kiivastahtisempaa kuin esimerkiksi opetusalan viranomaistoiminta, että pääkaupunkiseudulle on matkattava täpötäydellä IC² 164:llä leppoisamman P 274:n sijasta - sekin kulkisi päivittäin kuunvaihteeseen saakka. Ei ollut huono idea hankkia lippuja ajoissa. Sama päti eiliseen paluujunaan, Oulun IC 55:een.

Informaatioyhteiskunta ei ole tällä matkalla kovin vahvoilla. Amilon akku alkaa väsähtää riittäen täyteen ladattuna juuri sopivasti Tikkurilaan saakka. Dna:n "mokkula" puolestaan toimii pääradan varressa vain paikoin ja pääosin GPRS-nopeudella. Ehkäpä DNA on suunnattu city- ja nauhakaupunkiväestön sijasta maakuntien ihmisille. Ainakin Tampereelta Ylivieskaan se toimi kokolailla keskeytymättä vähintään EDGE-tahtiin. Tai sitten Sm3:n runko aiheuttaa vähemmän vaimentumisia kuin IC²-vaunujen. Toisaalta Soneran kanssa ei tälläkään reitillä ole ollut ongelmia.

Jos eilen oli oppiaineena kaupallisia aineita, on tänään yhteiskuntaopin tunteja. Liian paljon on tullut oltua poissa työmaalta. Toisaalta toimintaympäristö on sellainen, että työmaa on - ja pitää olla - varsin laaja käsite. Omien seinien sisään linnoittautuminen on huono tie. Opiskelu on toki itsekäs tapa viettää päivää, mutta arvelen hyötyjen kuitenkin korvaavan poissaolohaitat. Olen vitsaillut, että johtamisen erikoisammattitutkinto on nopea herrahissi. Ajallisesti ei aivan yhtä nopea kuin sotaväen johtajakoulutusohjelmat, mutta paljon löysätahtisempi. En ole toistaiseksi saanut aikaan ainuttakaan rekisteröitävää opintosuoritusta, mutta koulutuksen aikana olen silti päätynyt ensin apulaisjohtamaan ja sittemmin johtamaan seutukunnallista ammatillista oppilaitosta. Toki vain tilapäisesti. Jos kerran "JET" tarjoaa kaltaiselleni vähemmän kunnianhimoiselle ja heikommin urakehityssuuntautuneelle tällaisia tehtäviä, millaista tulosta omalla urallaan saisikaan aikaan joku pyrkivämpi persoona. No, vaikka mielelläni ammatillisia tutkintoja markkinoinkin, takuuta en uskalla luvata.

Edellisiin täysin liittymättä, mutta koulutusaiheessa pysyen. Helsingin yliopistossa toimii humanististen aineiden - käytännössä kielten - aineenopettajakoulutuksen kehittämisverkosto. Sen nimi on AinO. Nimi johtuu aineenopettajista, mutta kun kerran kaikenlainen sukupuolittaminen on nykyään muotia, sitä voinee pitää jossain määrin feminiinisenä. Jos taas toisaalta pidetään joidenkin asioiden - kuten (ainakin joidenkin alojen) opettajuuden - sukupuolittumista haasteena tai jopa ongelmana, miksi asiantilaa pitäisi vahvistaa nimeämispolitiikalla? Esimerkiksi matemaattis-luonnontieteellis-teknisen opetuksen kehittämiskeskus on tyytynyt neutraaliin LUMA-nimeen. Eikö AinOn tilalle olisi kelvannut LUMA-hengessä vaikka HIKI (historia ja kielet; josko historioitsijatkin olisivat silloin nykyistä aktiivisemmin toiminnassa mukana) tai joku latinajohdannainen hyvässä EU-hengessä?

Vai haluaako Aino vihjata, että miespuolisten ei sovi olla kiinnostuneita humanistisista aineista? Pitäkööt alkuaineensa ja yhtälönsä, ohjelmointikielensä ja paperikoneensa? Ei näin.

Koulutuspäivän peruskoulumuistoja

Peruskouluaikoinani oli kansalaistaito-niminen oppiaine, jota opiskeltiin tunnin verran viikossa viidenneltä kahdeksannelle luokalle, jos oikein muistan. Minulle sitä opetti yläasteella Putte. Hän oli monitaitoinen opettaja, jolla oli pelkän opin lisäksi runsain mitoin sivistystä jaettavana oppilailleen. Niin kai oli asianlaita monilla entisillä kansalaiskoulun opettajilla, jotka peruskoulujärjestelmän myötä olivat päässeet tai joutuneet niinsanottujen yleisaineiden opettajiksi. Puten teknillinen tietämys mopoista, moottoreista ja sen sellaisesta tärkeästä oli niin korkeaa luokkaa, että se sai villimmätkin murrosikäiset pojat käyttäytymään tunneilla suhteellisen asiallisesti. Sekin tiedettiin - joskaan asiaa ei ehkä pidetty kovin kiinnostavana - että pirkanmaalaisissa kirjallisuuspiireissä Putte tunnettiin Pentti Pajan nimellä. Oikea sukunimi oli Keskinen.

Erään tunnin aluksi Putte ryhtyi sanaakaan sanomatta piirtämään liitutaululle viivastoa. Viivoja - suorempia ja vinompia, Putte kun ei sortunut taiteellista vapautta rajoittavan viivaimen käyttöön - syntyi verkkaisesti ja lopulta ne täyttivät koko taulun. Monen muun opettajan tunnilla häinä olisi alkanut moneen kertaan, mutta Puten piirroksen valmistumista odotettiin maltillisesti. Jotkut ehkä jopa kiinnostuneina.

Oppitunnin aiheena oli kirjanpidon alkeet. Se oli vanhan kansalaiskoulun oppiaineita, joita Putte katsoi asialliseksi opettaa peruskoulunkin puolella. Toki jotkut opiskelivat valinnaisena aineena niinsanottuja kaupallisia aineita, joissa aiheeseen perehdyttiin jo hiukan ammatillisemmastakin näkökulmasta - "kaupallisten" yksi tarkoitus kai oli valmistaa kauppaoppilaitosten opintoihin.

Puten kirjanpidon opetuksesta en muista muuta kuin oppitunnin alkuhetket. En muista kaupallisten aineiden tunneiltakaan. Joskus myöhemmin tentin "Intermediate microeconomicsia" ja "Talousyksiköiden toimintaa". En voi väittää olevani talousnero.

Tänään vietin päivän Vantaalla kurssittamassa itseäni aiheena mikäpä muukaan kuin talous. Tiiviiseen päivään mahtui monenlaista asiaa myyntikatteista ja hinnoittelusta investointilaskentaan. Olen aina ollut varsin huono matematiikassa ja laskemisessa. Mutta silti yleensä pidän niistä. Sanoin vierustoverille pyrkiväni kauppaopistoon. Yllätin itseni ratkaisemalla yhden tehtävän ensimmäisen asteen yhtälön avulla (ja vieläpä ratkaisemalla sen oikein). Mallivastauksessa oli käytetty erilaista, varmaankin ekonomimaisempaa mutta minusta monimutkaista, tapaa. Hatunnosto peruskoululle ja perustaidoille.

Kurssipäivään oli pyydetty ottamaan laskin mukaan. Minulla on syksyllä 1982 hankittu Canon F-56 -mallinen laskin. Se toimii sormiparistoilla ja osaa peruslaskutoimitusten lisäksi muutaman trigonometrisen ja tilastollisen funktion. Uskollinen nykymatkakumppanini Amilo olisi tarjonnut OpenOfficen palveluksia, mutta laskimen käyttö tuntui hauskemmalta. Erityisen hauskaa oli laskea laskimella, joka on hankittu samana vuonna kuin historiankirjat tietävät Excelin edeltäjän, CP/M-järjestelmien Multiplanin, julkistetun. Mikä mahtaisi olla Multiplanin tai ensimmäisten Excelien käyttökelpoisuus nykyisissä PC-koneissa? Yhtä kaikki, Canon F-56 yli neljännesvuosisadan ikäisellä "hardwarellaan" ja "softwarellaan" toimii yhä moitteetta.

Sunnuntai rutiinien parissa

Aika mones sunnuntai, joka on koostunut verraten myöhäisestä aamiaisesta, puolipakollisten yhdistysrutiinien kanssa puoli-intensiivisesti puuhastelusta, kuntosalilla käymisestä, ruoan valmistuksesta, aterioinnista ja taiji-treeneistä. Salilla rikoin uhkaavan vakiintuneeksi käyvää "ohjelmaani" sivutaivutusta smith-laitteen kanssa. Vapailla painoilla on tosissaan treenaavien mielestä selkeät etunsa, mutta minusta oli mukavaa, kun tangon vakioitu liikesuunta ei johda vartaloa taipumaan muussa kuin sivusuunnassa. Toista muutosta ennakoi kevään viimeinen taiji-harjoitus. Lyhyt treenikausi johtuu työväenopiston, laajemminkin vapaan sivistystyön, lukukausiperinteistä, jotka taas juontavat juurensa menneiden aikojen suomalaisen yhteiskunnan vuodenkiertoon.

Ei rutiineista voi valittaa, päinvastoin. Varsinkin kun niitä saa harjoittaa sydänystävän kanssa.

Rautatieuutisia

Kotikylän rautatieasema on yhä hiljaisempi paikka, ja lipunmyyntikin uhkaa loppua kuluvan vuoden aikana. Yläkerran hulppeat neuvottelutilat pääsivät päiväksi arvoiseensa käyttöön, kun museorautatieväki sekä liikenneministeriön ja rautatieviraston väki tapasi toisiaan. Esko ja kumppanit olivat nähneet ison vaivan järjestelyissä.

Reilusti enemmänkin väkeä olisi paikalle mahtunut kuulemaan rautatieliikenteen tulevaisuutta koskevista kysymyksistä niin normaalin kuin museoliikenteenkin kannalta. Kun rautatieharrastajien yhteenliittymää vuoden 1990 syksyllä samoissa huoneissa perustettiin, olivat haasteet nykyistä pienempiä - lähinnä yhteisten esinehankintakäytäntöjen sopimista - mutta osallistujia paljon tämänpäiväistä enemmän.

Suomen rautatiesäännöstö uudistuu EU-sääntelyn hengessä. Kuten kansallista lainsäädäntöä ohjaavat eurooppaoikeuden säädökset, ohjaavat rautatieliikenteen säännöstöä YTEt eli yhteensopivuuden tekniset eritelmät. Ajatus maanosan laajuisesta rautatiekuljetusverkosta on unionin hallinnossa niin hyvin omaksuttu, että kuuleman mukaan komissiosta on viime aikoina aivan vakavalla naamalla tiedusteltu, eikö Suomi voisi muuttaa raideleveyttään yleiseurooppalaiseen 1435 mm:iin.

Marraskuussa siirtyy historiaan Junaturvallisuussääntö-niminen instituutio. Se korvataan neljällä sääntökokoelmalla, jotka ovat:
- Rautatiejärjestelmän liikennöinti ja ratatyö
- Rautatiejärjestelmän opasteet, opastimet ja liikennöintiin liittyvät merkit
- Rautatiejärjestelmän viestintä
- Junan jarrutuskyky sekä jarrujen tarkastus ja koettelu.

Opasteita koskeviin sääntöihin sisältyy mielestäni erinomainen pedagoginen oivallus. Opastimien ja opasteiden esitystapa on nyt valittu opaste- ei opastinlähtöisesti. Vanhaan perinteeseen kuului esittää asia opastinlähtöisesti, toisin sanoen kerrottiin, mitä opasteita milläkin opastimella annetaan (esimerkki vuoden 1996 Jt:stä). Uudessa sääntökokoelmassa tämä on käännetty niin päin, että esitetään miltä määrätty opaste näyttää eri opastimilla annettuna. Näin ollen lukija ei joudu selaamaan liikennöinnin kannalta ensisijaista asiaa eli määrättyä opastetta toissijaisten asioiden eli opastintyyppien mukaan tehdystä jäsentelystä.

Museorautatiekaluston osalta huolestuttavaa on, että rautatievirastossa tekeillä olevaan museoliikennemääräykseen todella sisältyy kohta, jonka mukaan Seuraavana luetelluilla rataosuuksilla museokalusto ei saa liikennöidä junana. Rajoitus ei koske junan lähtemistä liikennepaikalta rataosuudelle eikä junan saapumista liikennepaikalle rataosuudelta.
Helsinki-Turku
Helsinki-Tampere-Parkano-Kokkola-Oulu-Kemi
Kerava-Imatra-Joensuu-Kontiomäki-Oulu
Riihimäki-Lahti
Toijala-Turku
Pori/Rauma-Tampere-Jämsä-Jyväskylä-Pieksämäki
Kotka/Hamina-Kuopio-Kontiomäki.

Museojunien kaikenlainen ajaminen siirtoja myöten on määräyksen myötä lakkaamassa kaikkialla niinsanotulla runkoverkolla (mitä sanaa kuulemma ei valtionhallinnossa ole tänä päivänä korrektia käyttää). Eräiltä muiltakin radoilta - vaikkapa Porvoon ja Valkeakosken radoilta - museoliikenteen lopettaisi määräys, joka kieltää matkustajajunien ajamisen vaihtotyönä. Sen kaltaisessa, nyt pannaan joutuvassa, toiminnassa tuli oltua mukana ainakin viime elokuussa.

Totesin, että esitelmöitsijän Powerpoint-tiedoston ja projektoriin kytketyn tietokoneeni OpenOfficen väliltä taisi puuttua YTE. Toivottavasti YTE kuitenkin löytyy varsinaisista asioista rautatieviraston ja museoliikennöitsijöiden etujärjestön RMHL:n kesken.

Liikenneministeriön puheenvuorossa selostettiin liikennepoliittista selontekoa. Ministeriöiden hallinnonalojen nykyohjelmien tapaan kyseessä on - ainakin rautatieliikenteen kannalta - runsaahkosti sanoja mutta vähänlaisesti sisältöä (toinen vastaava ohjelmajulistus on opetusministeriön "KESUna" tunnettu lähitulevaisuusohjelma).Liikennepoliittinen selonteko asettaa niukasti tavoitteita ja tarjoaa niiden saavuttamiseen vielä niukemmin resursseja. Rataverkon konkreettinen kehittäminen tapahtuu kehitysaluepolitiikan hengessä - mikä sinänsä on arvokasta, mutta tuskin riittävää ainakaan ilmastonmuutoshaasteisiin vastaamisen kannalta - sekä ensisijaisesti tavaraliikennettä ajatellen.

Sorvien äärellä

Sadan tonnin kappaleita majesteetillisen verkkaisesti työstävät sorvit ovat vaikuttavaa katsottavaa. Ainakin kun niitä on nähtävillä viisi tehdashallillista.

Paperikonevalmistajien keskuudessa ennakoidaan globaalien markkinoiden kasvavan vuoteen 2020 saakka. Kasvu tapahtuu pääosin Kiinassa ja muualla Kaakkois-Aasiassa - Japania lukuunottamatta. Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa suunta on päinvastainen, mutta Kiinan volyymi huolehtii kasvu-uralla pysymisestä. Keskipitkän keston historiallisia ilmiöitä tarkastellen voisi läntisen maailman nykysuunnan arvella ennakoivan sitä, mikä on globaali trendi muutaman vuosikymmenen päästä.

Yhtä kaikki ainakin valmistaja sanoo paperikoneiden Mersujen - sarjatuotantoautomerkki on varmaankin huono vertailukohta - syntyvän Rautpohjassa. Tuotantoa siirretään asiakkaiden lähelle, eli itään, mutta tietyn tason koneet halutaan tehdä siellä, missä niitä on totuttu tekemään.

Laatu-termin tai tuotantomenetelmien kehittyneisyyden ulottuvuudet eivät tällä tasolla kytkeydy pelkkään laskennalliseen tehokkuuteen. Manuaalisia työstökoneita, monet 1960-luvulla käyttöön otettuja, on yhä paljon, vaikka uutta työstökonekantaa asennetaan jatkuvasti. Škoda luki monessa järeässä koneessa, niin vanhemmissa kuin uudemmissakin. Uusi laakapora alkaa tehdä lastua kesäkuussa, ja luottorakennusliike tekee petiä toiselle myöhemmin käyttöön tulevalle. Tiettyjen osien hionnassa robotit on poistettu käytöstä ja korvattu kokeneiden silmä- ja käsiparien yhteistyöllä. Kuulemma laadunvarmistuksen vuoksi.

Toimihenkilöitä on moninkertaisesti työntekijöihin nähden. Se yhdessä perinteisten työstömenetelmien kanssa on mielenkiintoinen yhtälö, jonka tuloksena ilmeisesti tehdään tämän päivän raskaan konepajateollisuuden kovia tuloksia.

Silti nimenomaan työntekijöistä on pula. Perinteinen Valmetin konepajakoulu, sittemmin ulkoistettu ja niinsanotuksi teollisuuden oppimispaikaksi muutettu, sulkee ovensa pian. Uusia koneistajia tarvitaan, ja hämäläisjoukolla kiiruhdimme Pönttövuoren tunnelin läpi tarjoamaan apua. Onnistunut retki, ja Rautpohjaa pätevämpää näyttötutkintokumppania on vaikea kuvitella. Muodollisetkin asiat olivat jo valmiiksi selvemmät kuin monessa oppilaitoksessa.

Paluumatkan päätin tehdä Haapamäen kautta. Lippukassa kummasteli ja konduktööri katsoi lippua pitkään. Mutta poikittaisliikenteen verkkainen vauhti, jatkuvakiskoraiteettomuuden äänimaisema ja dieselin tuoksu ovat sopiva tapa palata kotiin mainituntyyppisen teollisuuden ääreltä. Ehkäpä Haapamäeltä eteenpäin pääsee tekemisiin taas Škodan kanssa. Alkuviikosta kun pääsin Dm12-kyydin, nykypäivän "Lättähatun", makuun.



(Edit: Olihan se Dm12, nro 4403, kun vei Haapamäeltä Tampereelle. Vaunu on sympaattinen ja siinä on ruma, lättähattumaisen repivä ääni varsinkin kiihdytettäessä. Vilppulan ja Juupajoen välillä, noin kilometrillä 263, kuljettaja joutui hidastamaan ja viheltimellä häätämään hirven pois radalta. Komea eläin kiiruhti metsään. Vilppulassa katseli arvokkaan näköinen virkapukuinen ovelta, jossa luki Junasuorittaja. Mutta punainen koppalakki puuttui.)

Huomenna ei tarvitse lähteä kauas, vaan Hervantaan.

Suunta pohjoiseen

En ole luopunut työtehtävistäni ja asemalaiturilta selvisin ilman sydänkohtausta. Ei kylläkään ollut everstejä ja kansanjoukkoja saattamassa. Mutta joka tapauksessa minulla on viikset ja lähdin Nivalaan.

Maanantaiaamupäivän junat pohjoisen suuntaan eivät ole kovin täynnä. IC² toi Tampereelle, sieltä jatkaa Pendolino Ylivieskaan saakka ja loppupätkän pääsee taajamajunan kyydissä. Viimeksimainitun kokoonpano - kuten poikittaisliikenteen taajamajunilla yleensä - on mielenkiintoista nähdä. Pendolino lähti kymmenkunta minuuttia myöhässä, mutta saa paljon anteeksi joka istuinpaikalla tarjottavan virtapistokkeen ansiosta. Dna:n "mokkulakin" toimii yllättävän hyvin, peräti EDGE-nopeudella.

Tällä reissulla olen nähnyt Ratahallintokeskuksen lipuntarkastajia kaksi kertaa niin tiheästi kuin tätä ennen yhteensä - ja sentään matkustan jonkin verran junalla. Samat RHK:n miehet kuin ratsasivat IC² nro 85:n matkustajat näyttävät jatkavan pohjoiseen S 45:llä.

Vuodenaikojen siirtymäriitit

Vuodenaikojen siirtymäriitteihin kuuluu suksien varastorasvaaminen ja auton niinsanottu renkaanvaihto.

Kuumailmapuhallin palveli taas hyvin pohjanpuhdistuksessa. Kovin monen kelin voiteita niihin ei huonolumisena talvena ehditty levittää.

Renkaanvaihdossa työkaluiksi riittivät tunkki, hylsyavain ja momenttiväännin. Noin pienellä arsenaalilla pelatessa mieleen tuli, että renkaanvaihto-termi, siten kuin termiä yleensä käytetään, on virheellinen. Oikein olisi puhua pyörien vaihtamisesta. Se on kuin komponentin vaihto tietokoneeseen. Varsinaiseen renkaanvaihtoon liittyviä toimenpiteitä tasapainotuksineen kaikkineen kovin harva taitaa pystyä kotioloissa tekemään. Renkaanvaihdon, silloin kun se on tarpeen ollut, olen aina teetättänyt ammattilaisilla. on kotikonsteinkin ihan mukavaa sunnuntai-iltapäivän puuhaa.

Windows Update -ongelma Vistassa

Lauantaina osui eteen erikoinen ongelma Windows Vista -käyttöjärjestelmällä - kyseessä oli suomenkielinen Business-versio - varustetussa PC-työasemassa. Tulkoon tämä kerrotuksi, jos asiasta jollekulle "googlettajalle" joskus olisi apua.

Ongelma ilmeni siten, että Windows Update -palvelu ei pystynyt tarkistamaan päivityksiä. Windows toki ilmoitti asiasta. Toinen oire oli, että Ohjauspaneeli-sovellus ei suostunut avautumaan. Mahdollisia syitä saattaa olla useita, mutta tässä tapauksessa alkujuureksi osoittautui toimimaton ohjelmistojen käyttöoikeuspalvelu eli SLSVC (Software Licensing Service). Sen, onko syypäänä juuri tämä palvelu, voi tarkistaa palvelulistasta. Kun kerran Ohjauspaneeli ei toimi, pitää lista avata perinteiseen "MCSE-tyyliin" antamalla komentokehotteessa komento MMC ja Microsoft management console -ikkunassa avaamalla Windows-kansion alla olevasta System32-alikansiosta tiedosto SERVICES.MSC. Avautuvasta listasta etsitään Ohjelmistojen käyttöoikeudet -palvelu. Kaksoisklikataan sitä ja katsotaan palvelun tila. Jos palvelu on käynnistetty, vika on jossakin muualla. Jos taas palvelu on pysäytetty, voidaan yrittää käynnistää se.

Jos käynnistys onnistuu, ongelma ratkennee koneen uudelleenkäynnistyksen jälkeen. Mutta jos käynnistysyritys tarjoaa virheilmoituksen, on jatkettava korjaamista seuraavasti:

Avataan komentokehote ja CD-käskyllä siirrytään alikansioon C:\Windows\ServiceProfiles\NetworkService\AppData\Roaming\Microsoft\SoftwareLicensing (toki alkuosan C:\Windows-määrityksen voi korvata käyttämällä ympäristömuuttujaa %windir%).

Nimetään uudelleen tiedosto TOKENS.DAT esimerkiksi käskyllä rename  tokens.dat tokens.old. Tarkoitus on saada tiedosto pois Windowsin näkyvistä, eli sen voisi vaikka poistaa. Mutta turvallisempi keino on uudelleennimeäminen.

Siirrytään Windowsin alikansioon SYSTEM32 vaikkapa näin: cd C:\Windows\system32 (ja taas DOS-fakiiri käyttäisi alkuosassa mieluummin %windir%-ympäristömuuttujaa).

Käynnistetään SLSVC-palvelu uudelleen nyt, kun toimimaton TOKENS.DAT-tiedosto on pois pelistä. Tämä tehdään käskyllä net start slsvc.

Tämän jälkeen kirjoitutetaan järjestelmän sisältämän WHS-skriptin avulla uudelleen Windowsin käyttöoikeustiedostot eli "asennetaan lisenssit". Tämä tehdään käskyllä cscript slmgr.vbs -rilc.

Nyt kone pitää käynnistää uudelleen, vaikka Windows ei sitä pyydäkään. Uudelleenkäynnistyksen yhteydessä jouduttaneen antamaan Windowsin tuoteaktivointikoodi (joka laillisesti hankituissa järjestelmissä löytynee esimerkiksi asennuslevypaketista tai tietokoneen kyljessä olevasta tarrasta). Uudelleenkäynnistyksen jälkeen seuraa korjauksen mielenkiintoisin vaihe, kun Windows - työpöydän alakulmassa olevalla tekstillä - ilmoittaa, että kyseessä ei muka ole aito Windows-versio. Tämä Windowsin harhakäsitys johtuu siitä, että tuoteaktivointikoodi ei ole vielä välittynyt edellä uudelleenkirjoitetuille käyttöoikeustiedostoille. Kone tulee käynnistää vielä tisen kerran uudelleen, jolloin asioiden, myös Windows Updaten ja Ohjauspaneelin, pitäisi viimeinkin toimia oikein.

Ei ole kovin vaikea ymmärtää niitä mielipiteitä, joiden mukaan Windowsin aitoudenvarmistusmenetelmät ovat menneet pahasti käytettävyyden edelle. Itse asiassa koko mainittua ongelmaa tuskin olisi, jos näitä menetelmiä ei olisi integroitu käyttöjärjestelmään. Se lienee nykyteknologian kyseessä ollen pakko hyväksyä, että tiedostot saattavat eri yhteyksissä korruptoitua fyysisten tai ohjelmallisten vikojen vuoksi. Käyttäjän kannalta on ikävää, jos käyttöjärjestelmän toiminnot tässä kohden lisäävät haittavaikutuksia.

Äijyys koetuksella?

Eilen kävin lähes pakon sanelemana kenkäkaupassa, josta poistuin pankkitili kahta kenkäparia köyhempänä. Enpä ole ennen ostanut kaksia kerralla.

Kenkäkaupasta kansalaisopiston kurssille, jossa olin ainoa miespuolinen. Kurssin aihe oli kyllä karskimmasta päästä.

Elvytysohjeita muutettiin jo vuosia sitten, mutta vanha tapa on painunut liian syvälle mieleen. Sitten viime kurssin on myös painelukohtaa vaihdettu. Enää ei etsitä processus xiphoideuksen alareunaa ja siitä kahta sormenleveyttä, vaan toimitaan suoraviivaisemmin.

Tätä menoa alan aamuisin ajaa partaani pienemmällä kirveellä. Mihin tämä vielä johtaa? Ehkä hankin korvakorut ja kumisuikan ja yllätän toverit veturitallilla.

Valokuvatorstain mörkö

Valokuvatorstai-blogissa on aiheena mörkö.



Makuja on monia ja tiedän monien veturinystävien loukkaantuvan, mutta on se "Huru" aikamoinen mörkö. Ainakin tämä syksyllä 2004 romutettu nro 2234 näytti elämänsä ehtoolla sellaiselta.

Kauden vaihdos

Hiihtokausi taisi loppua lauantaihin. Ei hätää, maaliskuun viimeisenä päästiin pihatyökauteen.

Kuusiaidalle kasvannaisten puolitusleikkaus ja kirsikoille hiukan karsintaa. Maa on märän pinnan alla vielä jäistä, mutta pikkuhiljaa kohti vihreää aikaa mennään.

Common rail

Pääsiäisen alla maamme rautatieturvallisuudesta vastaava viranomainen rautatievirasto - jota muuten aikanaan yritettiin (liian) kevyesti lobata sijoittumaan Vanajan-Hämeeseen samoin kuin Kouvolan seudulle - informoi museoliikenteelle suunnitelluista uusista säädöksistä. JKV:hen eli junien kulunvalvontajärjestelmään liittyvät kysymykset ovat olleet museoliikenteen kuuma peruna varmaankin jo vuosikymmenen ajan. Ensi vuoden alusta ilman sitä ajamiseen vaaditaan aina poikkeuslupa ja kaksihenkinen veturimiehistö. Museojunaliikenne on aina enemmän tai vähemmän poikkeusliikennettä, mutta uutta tietoa monelle olivat suunnitelmat, että museoliikenne kiellettäisiin kokonaan seuraavilla rataosilla:
Helsinki-Turku
Helsinki-Tampere-Kemijärvi
Kouvola-Imatra-Joensuu-Oulu
Riihimäki-Lahti
Toijala-Turku
Rauma-Tampere-Pieksämäki
Kotka-Kontiomäki.

Missä siis leveäraiteisella museokalustolla voitaisiin vielä ajaa? Niinpä.

Mutta rautatiehistoriaa voi onneksi säilöä ainakin kirjahyllyyn. Puolisoni löysi pyhäisin avoinna olevasta paikallisesta antikvariaatista Dieselveturit ja moottorivaunut -teosparin hyväkuntoisen ykkösosan varsin kohtuullisena pidettävään kahdenkympin hintaan. Veturimiesten koulutuksessa käytettyjen oppikirjojen veturityyppikohtaisesta kakkososasta tehtiin enemmän painoksia kuin yleistä tekniikkaa käsittelevästä ykkösosasta. Löytyisiköhän vuonna 1969 painetusta kirjasta kirjasta ohjeita vaikka tee-se-itse-autohuoltoon? Tekniikan Maailma kun muistaa dieselautoista kirjoittaessaan joka välissä mainita, miten pumppusuutinmoottorit ovat jo vanhaa tekniikkaa. Toisaalta asiayhteys voisi luvata, että autolehdenkin hehkuttama "common rail" -tekniikka olisi sittenkin kirjan ominta aluetta :-)

Löytötavara palaa kotiin

Pari viikkoa sitten pohjoisen reissulta palatessa hukkasin digikameran junaan. En siihen Aurora Borealikseen, johon tuli noustua Kolarissa ja toisen kerran Toijalassa, vaan M-junaan. Kuvasin Sr1 nro 3067:n vielä päätepuskimellaan, mutta Malminkartanon asemalla huomasin kameralaukun tyhjäksi. Paluumatkalla käväisin vanhasta muistista asemapalvelussa, jossa virkailija kertoi, että löytötavarat toimitetaan nykyisin löytötavarapalveluun. Muutaman päivän päästä selvisi, että konduktööri tai muu kunniallinen kansalainen oli toimittanut kameran sinne. Tuntomerkit kysyttiin kiitettävän tarkkaan muistikortin sisältöä myöten. Postitoimitus maksoi reilut kaksikymppiä (paikan päältä olisi saanut lunastettua kolmanneksella siitä, jos Helsinkiin olisi nyt ollut asiaa), ja kamera tuli kotiin eilen.

On myönnettävä, että jossakin välissä ehdin jo mielessäni viettää kulutusjuhlaa valokuvausliikkeessä. Eskon pääsiäispyhinä esittelemä uuden laitteensa kirkas etsinkuva ei ainakaan kiinnostusta kameran uusimiseen vähentänyt. Mutta jos palautetun omaisuuden saatekirjeen lopussa toivotetaan "Kaikkea parasta tuokoon tulevaisuus Teille tullessaan!", ei voi olla ainakaan pahoillaan, kun vanha bloginkuvituskumppani löytyi.

Sivuhuomio mediasta

Tätä kirjoitettaessa Radio Peilin uutisissa kerrottiin verkkopankkien ongelmista. Asiakkaiden varoja työkseen sijoittavan haastatellun henkilön titteli oli yrittäjä. Se on epäilemättä totta, mutta on hauska miettiä, mikä olisi vastaava ammattinimike ollut 20 vuotta sitten? Tai toisaalta syvimmän 1990-luvun laman aikana.

Asioita ja niiden vierustoja

Viime vuonna harrastin kunnallisalan opintoja. Muistan, että tentissä kysyttiin useamman kerran tarkastuslautakunnan tehtäviin liittyvistä asioista. Tänään pääsin työpäivän päälle soveltamaan oppeja sen verran, kun kuntayhtymän tarkastuslautakunnan kokous vaati pienen osakokonaisuuden esittelijältä. Varsinaisten kokousasioiden jälkeen oli tilaisuus ottaa puheeksi asian viertä eli museojuna-asiaa. Ensi vuoden kesäksi ajatellut asuntomessuajot kun ovat sponsoreita vailla.

Illan pimettyä hetkiseksi mukaan etsintäharjoitukseen. "Missä sie tarviit oikein hyvää miestä? Täs on siul sellene", huudahdin operaatiopäällikölle johtopaikan ovelta. "Mee kotio nukkuun", tuli heti vastaus. Juuri näin: oli taas saavuttu kokkapuheiden kuninkuusluokkaan. Sain radiopuhelimen ja Hiacen. Eivät Autoliiton miehet jättiläisiä olleet, enkä minäkään isoimmasta päästä, mutta kapealta tuntui etupenkki. Luistonrajoitin perustui kuulemma tavaratilaan pakattuun autokorjaamoon ja kolmen kilowatin aggregaattiin. Kierrettiin muutama umpiperä. Maalihenkilöt löytyivät toisaalta pian pimeän tultua, kuten tapana on. Poliisi oli jo lähtenyt, mutta muille kahvia ja pullaa. Oma kiintiö oli lautakuntakokoukselta täysi.

Scripsi

Työpäivän tuotoksena oli useampi kymmenen tekstisivua. Jotkut tahot haluavat vielä tukea paperiteollisuutta.

Impressin ja digitaalisemman esitystavan kanssa jäi vielä puuhailtavaa kotiin. Niitä päiviä, kun työn ja vapaa-ajan tai työmaan työhuoneen ja kodin työhuoneen raja jää hämäräksi.

Sitten kun vapaa-ajalla tulee tarve tehdä kovalla kiireellä lausunto vireillä olevasta asemakaavasta sisältäen muun muassa lievää painokkaamman ponnen vesitornin purkamiseksi, ei enää synny ykkösluokan tulosta. Toivottavasti silti tulee huomatuksi.

Pääsiäinen lopuillaan

Talvi tuli säädyttömän myöhään, mutta hyvä, että se on sentään kestänyt niin pitkään kuin talven pitää kestää. Suksimaan pääsi vielä tänään.

Kaksimiehinen siivouspartio käväisi kahvilla saatuaan urakkansa rautatieasemalla valmiiksi. Puhuttiin autoista, kameroista ja junista. Upouuden Canonin etsinkuva oli kadehdittavan kirkas.

Pääsiäisaika tuli aloitettua torstaina kotikylän kirkossa ja päätettyä toisen pääsiäispäivän iltana samassa paikassa. Hyvä juhla, mutta aikansa kutakin. Suklaamunakiintiö alkaa olla täynnä.

Missä lienee ongelma, kun PC:n emolevyn kolme koteloon kiinnitettäville USB-porteille tarkoitettua liitäntää eivät tarjoa käyttöjännitettä? USB-signaali niissä kulkee, ja omalla virransyötöllä varustettu laite, kuten tulostin, toimii. Sen sijaan esimerkiksi muistitikku tai muistikortinlukija eivät toimi. Muut liitännät kyllä toimivat, myös emolevyllä kiinteästi olevat USB:t. Eilinen tuli tuhlattua tuon kiusan ja skanneri-Vista-yhteensopimattomuusongelman parissa.

Vapaalla tyylillä

Meillä kun ei ole televisiota, on mielenkiintoista katsella Internetistä löytyvän tarjonnan kautta vaikka vuoden 1985 hiihdon maailmanmestaruuskisoja Seefeldistä. Ne olivat ensimmäiset arvokisat, joissa virallisesti käytettiin luistelutyyliä. Siihen aikaan suosittua oli yksipuolinen luistelu, jossa toinen suksi etenee ladulla ja toisella potkitaan vauhtia luistelupotkuin. Samoihin aikoihin käytettiin perinteisestä hiihtotavasta yhäkin hämmästyttävältä kuulostavaa diagonaalityyli-nimitystä.

Jos yksipuolinen luistelu näyttää nykykatsojan silmän hassulta, on se käytännössäkin erikoista. En ole vahvoilla missään luistelutekniikassa, mutta tuo vasta oudolta tuntuu. Kotikylän kuntoradalla on vielä sen verran lunta, että vapaan tyylin hiihtely onnistuu. "Diagonaalityylillä" tulisi vaikeuksia.

Pääsiäisen kunniaksi koristelimme hieman rautatieaseman museovitriiniä ja käytin auton pesukoneessa. Jonoa oli, kuten aina. Kun pesuhallin numerotaulu vaihtui omaani edeltäneeseen numeroon, ei kukaan ajanut sisään. Odotin hetken ja menin itse. Pesun jälkeen kävin kassalla sanomassa, että jono kulkee nyt yhden askeleen hallin numerotaulua edellä. Myyjä ilahtui kovin, kun asia tultiin kertomaan, ja päivitti numerotaulun vastaamaan todellista tilannetta. Tällaista tapahtuu aina silloin tällöin, mutta ilmeisen harva vaivautuu asiasta kassaa informoimaan - ennen kuin joku mielestään turhaan odotellut tai muutoin jonotusnumeroiden täsmäämättömyyteen kiukustunut sen tekee.

Moitteet

Sääksmäellä piti pitkäperjantain jumalanpalveluksen yksi rovastikunnan harvoista laulavista papeista. Laulutaidottomana en ole mikään arvostelemaan muiden laulamattomuutta, mutta laulaen toimitetut jumalanpalveluskaavan osat kuulostavat juhlavammilta kuin puhutut. Olkoonkin, että pitkäperjantain perinteisiin kuuluvat Moitteet (Improperia-Trishagion) tai Litania esirukouksena heijastelevat samantyyppistä perusluterilaisuudelle vieraahkoa tunnelmointia kuin sääksmäkeläisiin tapoihin kuuluva alttarikrusifiksin kantaminen sakastiin jumalanpalveluksen lopuksi.

Takaisin ajellessa näytti Silta-kahvila olevan auki. Vanhan kolmostien aikaan mitä suosituin paikka pitää nykyään liikennevirroista syrjään jääneenä ovena kiinni talvisin, mutta pääsäisen pyhiksi olivat päättäneet kokeilla aukioloa. Pitihän hyvää asiaa käydä kannattamassa teekupillisten ja pullien verran.

Moitteita lausuisin itsekin, nimittäin Buffalo-merkkisille tietokoneen muistimoduuleille. Tammikuisen pöytäkonepäivityksen yhteydessä nuukailin muistien kanssa. 800 megahertsin DDR2-moduuleissa Buffalo oli edullisempi merkki kuin Kingston. Puhveleilla muistitettu kone tuotti monenlaista harmia, ja tulin jo katuneeksi koko päivitysprojektia. Viikolla hankin kokeeksi vastaavan tyyppiset Kingstonin muistimoduulit, ja johan bisnes-Vistakin asentui keskeytymättä ja vauhdilla. Puhvelimuistilla uudelleenasennusyritykset katkesivat milloin minkäkinlaiseen "BSoD"-ruutuun.

Emolevy - tyypiltään MSI K9A2 Platinum - on ilmeisesti nirsohko muistin suhteen. Valmistaja suosittelee jännite- ja latenssiarvojen asettamista manuaalisesti BIOS-ohjelmasta käsin, mikä ei ole nykyään kovin yleistä.

Nyt kuitenkin käytännössä koettu vinkki vastaavan emon käyttäjille. Manuaalisesti tehtävät määritykset ilmeisesti vaaditaan vain, jos emolevyn BIOS jätetään päivittämättä. Alkuperäisen BIOSin ohjelma ei ilmeisesti osaa käsitellä oikein nopeaa muistia automaattisilla oletusasetuksilla, ja siksi on annettu tuo suositus manuaalisten asetusten käyttämisestä. Kuitenkin, jos BIOS päivitetään versioon 1.2 tai 1.3, tilanne korjautuu. Tämän jälkeen nimittäin manuaalisilla asetuksilla järjestelmästä tulee epävakaampi kuin automaattisilla.

Edelleen vinkki: BIOSia ei kuitenkaan kannata päivittää uusimpaan saatavilla olevaan, tätä kirjoitettaessa reilun viikon takaiseen versioon 1.4, mikäli haluaa hyödyntää emolevyn Promise RAID-ohjainta Windows Vistan kanssa. Vaikka dokumenttien mukaan versio 1.4:n ei pitäisi tehdä mitään kyseisen ohjaimen ohjelmistolle (sen sijaan versio 1.3 päivittää Promisen ohjelmiston emolevyllä), lakkaa Vistan Promise-ajuri 1.4-päivityksen jälkeen keskustelemasta ohjaimen kanssa, eikä Vista luonnollisesti käynnisty enää lainkaan. Päivityskokeilu oli hyvä opetus siitä, miten BIOSin palautuslevykkeen tekemiseen käytetty hetki osoittautui arvokkaaksi.

Kun opetin ATK-asioita, huomasin, miten tietokoneiden SDRAM-muistien latenssiasetukset tulivat jossakin vaiheessa varsin suosituksi keskustelujen aiheeksi sähköalan ja tietokoneasennuksen opiskelijoiden keskuudessa. Tämä taisi ajoittua niihin aikoihin, kun emolevyjen BIOS-ohjelmat alkoivat mahdollistaa näiden asetusten yhä monipuolisemman määrittelemisen.

Kyse on yksinkertaisten sanottuna muistinkäsittelyn eri toimintojen välisistä viiveistä ja niiden manuaalisessa määrittelyssä siitä, paljonko aikaa halutaan varata kullekin toiminnolle. Asian ymmärtämisen kannalta muistia voi ajatella riveistä ja sarakkeista koostuvana taulukkona, jonka ruutuihin data on tallennettu. Muistia käsitellään niin, että ensin etsitään haluttu rivi, jonka jälkeen ko. riviltä haluttu sarake. Kun oikea rivi ja sarake on löydetty, ollaan ruudussa, jossa etsittävä data on.

Yleisesti käytössä oleva tapa latenssiarvojen ilmaisuun on neljän luvun sarja tyyliin 5-5-5-12. Tarkempia lähteitä nyt esiin kaivamatta arvot tarkoittavat vasemmalta lukien suunnilleen seuraavaa:
Ensimmäinen luku on tCAS (time Column Address Select). Tämä on aika, joka kuluu, kun dataa käsiteltäessä siirrytään sarakkeesta toiseen eli löydetään kyseiseltä riviltä haettu data. Muistelen, että toisissa vanhemmissa emolevyissä tämä latenssiasetus on ainoa, jota käyttäjä voi säätää. Tämän "tärkeimmän" latenssiasetuksen ohjearvo muuten näkyy ainakin Kingstonin muistimoduulien tarroissakin: DDR-muistissa se on koodinumero, jota edeltää C-kirjain (esim. C5 tarkoittaa tCAS-latenssia 5); DDR2-muisteissa se on oikealta lukien kolmas koodi, yksittäinen numero, kuten 5.
Toinen luku on tRCD (time RAS-CAS Delay). Tämä on viive sitä, kun on päästy oikealle riville siihen, kun päästään käsiksi ensimmäiseen sarakkeesen.
Kolmas luku on tRP (time RAS Precharge), joka on yhden rivin käsittelyn lopettamiseen ja toisen aloittamiseen kuluva viive, kun käsitellään peräkkäisiä rivejä.
Viimeinen luku on tRAS (time Row Address Select), joka on aika, joka käytetään oikean rivin hakemiseen tilanteessa, jossa ei käsitellä peräkkäisiä rivejä.

Mittayksikkönä on kellojakso. Esimerkiksi 800 MHz muistimoduuleita käytettäessä kellojakso on 1/800 000 000 sekuntia, vanhemmilla 266 MHz:n muisteilla taas 1/266 000 000 sekuntia.

Tietokoneen virittelijät suosivat luonnollisesti "tiukkoja latensseja" eli pieniä aika-arvoja. Oikotie onneen se ei ole. Järjestelmä toimii epävakaasti, jos muistinkäsittelytoiminnoille ei anneta riittävästi aikaa.

Tempora mutantur

Kiirastorstain sanotaan olevan nykyään vuoden neljänneksi suosituin kirkkopyhä. Kotikylän kirkossakin penkit olivat kohtuullisen kansoitetut.

Pappi yritti saarnassaan saada lukuisia paikalla olleita rippikoululaisia osallistumaan kysymällä, miten mahdettiin viimeisellä ehtoollisella ruokailla. Joku nuorisosta ehdotti, että polvillaan.

Manga-tyylisuunta kulunee nykynuorten käsissä enemmän kuin Asterixit, ja chadon rituaalit lienevät tunnetumpia kuin cenan nauttimiseen liittyneet tavat. Mitkään Trimalkion pidot eivät varmasti olleet kyseessä Juudean provinssissa eläneiden rahvaanmiesten nauttiessa päivällistään. Tuskin niissä piireissä kyljellään maaten syötiin, kuten pappi rippikoululaisiaan valisti.

Illan passio oli mallia Matteus ja kuunneltiin Essenistä.

Rautatieliikenne on keskustapuoluelainen liikennemuoto

Menneen viikon lauantaina kokoonnuttiin pitkästä aikaa rautatieaseman neuvotteluhuoneessa. Paikka käy yhä tyhjemmäksi, ja nyt riitti tilaa rautatieliikenteen harrastelijoillekin.

Mielenkiintoista antia olivat keskustelut tulevista ratatöistä. Ratojen perusparannus ja sähköistäminen on 2000-luvun aluepolitiikkaa puhtaimmillaan. Kemijärven ja Vaasan radat ohitavat prioriteettilistalla Hanko-Hyvinkään ja muun ruuhka-Suomen. Vähäliikenteisistä radoista huolen kantaminen tuo sulkia päättäjien hattuun.

Pohjoisen kaivosradasta kuulemma intoillaan turhan aikaisin. Kanadalainen kaivosyhtiö on lupaillut yhtä ja toista suomalaisille, mutta Ruotsista on tihkunut tietoja, että Pajalan malmi matkustaisi sittenkin mieluummin Luulajaan kuin Perämeren itäpuolen tehtaisiin ja satamiin. Se tietäisi rautatierakennustöitä länsinaapurissa. Valtamerentakaiseen kauppatapaan kuuluu esittää olevansa kiinnostunut vain ja ainoastaan keskustelukumppanista - kustakin vuorollaan.

Kokous tuotti myös yhden pienen aikakauden lopun. Ehdin toimia Museoveturiseuran puheenjohtajana 17 vuotta. Se oli liian pitkä aika seuran parasta ajatellen. Nyt on valtaventtiilin kahvassa uusi hyvä kuljettaja ja suunta eteenpäin. Toiminnassa jatkan mukana, kuten ennenkin.

Juna-auto-juna

Pikajuna "Aurora Borealis", virallisemmin P 272, lähti eilen Kolarista aikataulunsa mukaisesti klo 18.30. Oulussa 18-vaunuinen junarunko sai eteensä lisää vetovoimaa, kun Dr16 nro 2806 vaihdettiin Sr1 nro 3067:ään. Tampereella oltiin puolisen tuntia etuajassa, mikä on kuulemma tälle junalle tyypillistä. Aikataulu on väljä, kuten yöajan liikennekin nopealla Parkanon radalla. Rautatieliikenteen perusongelma maantieliikenteeseen nähden, niukoista kulkutieresursseista johtuva toimintojen jäykkyys, esti Tampereella jääviä autojunamatkustajia täysimääräisesti nauttimasta aikataulun alituksesta. Kemijärveltä tuleva P 274 on aikataulun mukaan Tampereella parikymmentä minuuttia aikaisemmin ja siten myös lähtee jatkamaan sieltä aikaisemmin kuin P 272, joten sen autot on purettava ensin. Nopeasti tosin tämäkin kävi, kun molempien pikajunien autovaunut ajettiin purkurampille peräkkäin (vaihtoveturin virkaa muuten toimitti Sr2). Ajoin auton ulos vaunusta melko tarkalleen junan aikataulunmukaisena saapumisaikana klo 6.10.

Tampereelta autonsa junaan pakkaavat ovat päässeet nauttimaan uusista Hccmqqr-autovaunuista, joissa kaikki kuljetettavat pääsevät katon alle sallitun korkeuden ollessa 184 cm. Helsingin autovaunut ovat olleet vanhaa Gfot-tyyppiä, jossa sisätiloihin alakertaan otetaan vain 165 cm korkeita kuljetettavia, ja muut päätyvät ulkotiloihin yläkertaan.

Seminaari- ja lomamatka vaihtui sujuvasti työmatkaksi. Autolla moottoritietä kotiin, kauluspaita ja suorat housut ylle ja asemalle ostamaan junalippua Helsinkiin. IC² 164 olisi ollut nopeampi, mutta valitsin samaisen P 272:n, joka oli yhtä autovaunua kevyempänä rullaillut Tampereelta Toijalaan verkkaiseen tahtiin, nopeampia pääradan kulkijoita ohi päästellen. Virkailija hämmästyi, kun sanoin ostavani lipun junaan, johon nousin eilen illalla Kolarissa.

Eilisiltaisen Kemin ja Oulun välin istuin päivävaunussa aikomuksenani valokuvata veturin vaihto Oulussa (mikä ei näytä oikein onnistuneen valaistusolosuhteista ja kameran heikkouksista johtuen). Sain Helsingin-matkan lippuni samaan EFit-vaunuun. Noustessani siihen jokunen kanssamatkustaja katsoi pitkään. Ehkä ajatteli nähneensä saman näköisen kaljupään ennenkin.

Maisema on synkempää kuin pohjoisessa. Mutta ei maa aivan mustana ole ainakaan vielä Hämeenlinnan eteläpuolella.

Kotimatka häämöttää

Jokunen vuosi sitten haikailin laivaseminaarien sijasta tunturissa pidettäviin. Nyt sitä lajia on saatu ja hyväksi koettu. Kurssipaikka kun on Suomen ammatillisen koulutuksen kulttuuri- ja urheiluliiton ylläpitämä, on aikataulu ollut ylläpitäjän teemoihin sopiva. Luentoja on aamulla ja illalla, ja päiväsaika on varattu ulkoiluaktiviteeteille. Tähänastiset luennot olen saanut havaita kuulleeni eri yhteyksissä jo viime syksynä, mutta alkuviikon neuvottelut olivat hedelmällisiä, ja suksikin on luistanut. Tyyli on ollut vapaa, kun päivälämpötilat ovat täälläkin nousseet lähelle 0 ^oC:sta.

Huomenna illansuussa on aika lähteä kotia kohti.

Toistaiseksi hylättyjen ratojen varsilla

Lomaviikko loppui, mutta kotiinpaluun sijasta vaihdoimme majapaikkaa tunturin toiselle puolen. Alkava viikko minulla kuluu seminaarin merkeissä, ja puolisollani oli tilaisuus jäädä myös maisemiin.

Ylläsjärven rantaman pieni mökki sopi meille hyvin. Vilkkaamman puolen rivitalonpätkä ei tunnu yhtä viihtyisältä. Ladutkin olivat tunturin itäpuolella paremmat tai ainakin vähemmän tukkoiset kuin täällä.

Lauantaina harjoitimme kulttuurimatkailua. Kävimme valokuvailemassa käytöstä poistetuilla kaivoksilla ja radoilla. Rautatieharrastajia veti Rautuvaaraan luonnollisesti maamme rataverkon pohjoisin piste, varmaankin yksi Suomen kuvatuimmista rautatiekohteista. Rautaruukki Oy:n rautakaivos toimi vuosina 1960-1989, jonka jälkeen siellä harjoitettiin muualta louhittujen mineraalien rikastamistoimintaa.

Rata kaivokselle valmistui vuonna 1973 jatkona edellisen vuosikymmenen työllisyystöinä rakennetulle Kolarin radalle. Vuonna 1967 oli jo rakennettu rata Kolarista Äkäsjokisuussa sijainneelle Partekin kalkkilouhokselle ja sementtitehtaalle. Näiden ratojen kunnossapito päättyi vuonna 2004, ja nyt radat on suljettu liikenteeltä. Ratahallintokeskus esitti ratoja purettaviksi vuonna 2005.

Kaivostoiminnan päättyminen oli aikanaan ankara isku seutukunnalle jo ennen 1990-luvun alun lamaa. Vuonna 1989 lopetti toimintansa myös Partekin sementtitehdas Äkäsjokisuussa.

Mutta samoihin aikoihin voimistui entisestään jo 1930-luvulla alkaneen matkailuelinkeinon merkitys. Lieneekö ollut sattumaa, löysän rahan aikakautta vai rakennemuutoksen vauhdittamista, että Kuukkeli-niminen sesonkikauden ilmaisjakelulehti aloitti toimintansa juuri vuonna 1989.

Kaivostoiminta ja matkailu kietoutuvat myös radanvarteen. Lapin maakuntaliitto vastusti RHK:n purkuaikeita mm. seuraavilla argumenteilla:
Rautuvaara sijaitsee vain noin 15 kilometrin päässä Ylläksen matkailukeskuksesta.
Seutukaavassa ja yleiskaavassa on varauduttu radan jatkamiseen Ylläkselle. Lisäksi metallien maailmanmarkkinahintojen nousun nähtiin voivan avata uudelleen Rautuvaaran kaivoksen
ja uusia kaivoksia Ruotsin puolella.

Toiveet ainakin kaivoskuljetusten suhteen ovat pikkuhiljaa konkretisoitumassa, kun kanadalainen kaivosyhtiö Northland Resources suunnittelee alueen malmivarojen hyödyntämisen aloittamista uudelleen. Kaivosradan läntinen, Partekin entiselle kalkkilouhokselle ja sementtitehtaalle päättyvä, haara on myös mukana kanadalaisten suunnitelmissa. Rata vie lähelle Ruotsin rajaa, ja kaivosyhtiön lupaavin malmiesiintymä on Ruotsin puolella Pajalan alueella. Nämä suunnitelmat saivat RHK:n luopumaan purkusuunnitelmista. Julkisuudessa esitetyissä suunnitelmissa Kolarista etelän satamiin kulkisi vuorokaudessa jopa 20 malmijunaa. Jos tällaiset arviot toteutuvat, sähkötolppia voi uskoa nousevan pohjoisen ratojen varsiin tiuhaa tahtia.

Rautatie on yksi kaivostoiminnan ja matkailuelinkeinon yhteinen etu. Vastakkaisiakin etujakin niillä on.

Jätkät röökille!

Panu kirjoitti joskus mainion luonnehdinnan pienen kaupungin murrosikäisistä pojista, jotka huutelivat kavereitaan "tupaakille" (valitettavasti en pysty linkittämään alkuperäisteokseen). Jostain syystä tänään hiihdellessä mieleeni tuli tupakki. Luulen, että se johtui moottorikelkasta, joita täällä liikkuu paljon. Monet niistä kuuluvat ja tuoksuvat olevan vielä kaksitahtimoottorisia, vaikka käsittääkseni nelitahtisetkin nykyisellään tarjoavat vauhdikasta menoa sitä kaipaaville.

Taisi olla peruskoulun yhdeksännellä luokalla, kun Honne, Huuhaa-K, Hosse ja keitä nuo Suitan ja kumppaneiden hämäläisvastineet olivatkaan, koulun nurkalla ohimennen kysyivät minulta, maistuisiko tupakki. En harrastanut tupakointia enkä muitakaan paheita, mutta minulla oli mopo ja tykkäsin lätkiä jääkiekkoa ja kuunnella rokkia. Tavanomaista 80-lukulaista pikkukaupungin nuorisokulttuuria. Pitihän sitä tupakkiakin maistaa, kun kerran tarjottiin. Vedin aivan hiton pahalle maistuvat henkoset.

"Mitä tää on?", kysyin.

"Pelmonttia."

"Jaa. Ihan hyvää."

Edelleenkään en tykkää tupakista.

Eilen linkittämässäni LB:n kirjallisuusmerkinnässä on oiva paheksunta tupakanhajuista proosaa kohtaan. Mutta on toisenlaistakin tupakoinnista ammentavaa kirjoitusta. Kun Malakias Härkäniemi valikoi suuhunsa piippua Alastalon salissa, hänen pohdiskelunsa miesten suhteista piippuihinsa muodostavat yhden kokonaisen maailmankuvan. Sellaisen, jossa piippu on piippu, ei enempää eikä vähempää, mutta juuri niin tärkeä kuin piippu tupakoijalle on. Ehkä myöhemmät kirjoittajat ovat tupakkateksteissään pyrkineet jäljittelemään Kilpeä. Huonostihan siinä käy.

Tunturi ympäri

Lunta riittää ja samaten olosuhteiden hyödyntäjiä. Laduilla on hiihtäjiä ja rinteissä eri välineillä laskevia. Puolisoni ja minä emme ole slalom- emmekä telemark-ihmisiä, joten metsäisemmissä maisemissa on viihdytty.



Selkeä sää suosi tunturin kiertämisen valintaa päiväohjelmaksi. Melko ylös päästiin Kellostapulinkurua nousten. Jyrkät ylämäet eivät haittaa - ylöspäin pääsee aina - mutta nautiskelijoina olemme suosineet laskuissa pitkää ja loivaa profiilia.

Jotta en profiloituisi pelkästään parrassa roikkuvan räkätapin kautta, olen yrittänyt lukea pitkästä aikaa kaunokirjallisuutta. Heikolla menestyksellä tosin. Ei voi kuin ihailla LB:n kaltaisia tavoitteellisia lukijoita.

Lunta etsimässä

Perjantai-illan musta maa vaihtui lauantaiaamuksi valkeaan ja lämpötila nollakelistä toistakymmentä astetta miinukselle. Auton matkamittariin kertyi reissusta noin 80 kilometriä.


Kuormaus Hccmqqr-vaunun kyytiin Tampereella ja purku Kolarissa. Kaksikerrosautovaunu tarjoaa kuljetettavilleen sähkön lohko- ja sisätilanlämmitintä varten. Asiallista ja palvelua. Mutta vaunusta toiseen kävellessä pitäisi näemmä olla suojakypärä. Tai ainakin tarkemmat silmät.

Paikallinen ilmaislehti tiesi kertoa, että laduntekijöiltä oli viime viikolla uponnut yksi latukoneen jokeen. Hento lumisade on tehnyt kelistä hankalan. Voitelu puuterilumelle on ollut väärä, lieneekö sille kotikonstein oikeata olemassakaan.



Emme ole hakeneet korkeuseroja, vaikka niitäkin olisi tarjolla. Vähän treenanneille tasamaakin riittää. Tosin pidemmällä matkalla sen tahkoaminen on oikeastaan raskaampaa kuin pienet nousut ja laskut.