Sorvien äärellä

Sadan tonnin kappaleita majesteetillisen verkkaisesti työstävät sorvit ovat vaikuttavaa katsottavaa. Ainakin kun niitä on nähtävillä viisi tehdashallillista.

Paperikonevalmistajien keskuudessa ennakoidaan globaalien markkinoiden kasvavan vuoteen 2020 saakka. Kasvu tapahtuu pääosin Kiinassa ja muualla Kaakkois-Aasiassa - Japania lukuunottamatta. Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa suunta on päinvastainen, mutta Kiinan volyymi huolehtii kasvu-uralla pysymisestä. Keskipitkän keston historiallisia ilmiöitä tarkastellen voisi läntisen maailman nykysuunnan arvella ennakoivan sitä, mikä on globaali trendi muutaman vuosikymmenen päästä.

Yhtä kaikki ainakin valmistaja sanoo paperikoneiden Mersujen - sarjatuotantoautomerkki on varmaankin huono vertailukohta - syntyvän Rautpohjassa. Tuotantoa siirretään asiakkaiden lähelle, eli itään, mutta tietyn tason koneet halutaan tehdä siellä, missä niitä on totuttu tekemään.

Laatu-termin tai tuotantomenetelmien kehittyneisyyden ulottuvuudet eivät tällä tasolla kytkeydy pelkkään laskennalliseen tehokkuuteen. Manuaalisia työstökoneita, monet 1960-luvulla käyttöön otettuja, on yhä paljon, vaikka uutta työstökonekantaa asennetaan jatkuvasti. Škoda luki monessa järeässä koneessa, niin vanhemmissa kuin uudemmissakin. Uusi laakapora alkaa tehdä lastua kesäkuussa, ja luottorakennusliike tekee petiä toiselle myöhemmin käyttöön tulevalle. Tiettyjen osien hionnassa robotit on poistettu käytöstä ja korvattu kokeneiden silmä- ja käsiparien yhteistyöllä. Kuulemma laadunvarmistuksen vuoksi.

Toimihenkilöitä on moninkertaisesti työntekijöihin nähden. Se yhdessä perinteisten työstömenetelmien kanssa on mielenkiintoinen yhtälö, jonka tuloksena ilmeisesti tehdään tämän päivän raskaan konepajateollisuuden kovia tuloksia.

Silti nimenomaan työntekijöistä on pula. Perinteinen Valmetin konepajakoulu, sittemmin ulkoistettu ja niinsanotuksi teollisuuden oppimispaikaksi muutettu, sulkee ovensa pian. Uusia koneistajia tarvitaan, ja hämäläisjoukolla kiiruhdimme Pönttövuoren tunnelin läpi tarjoamaan apua. Onnistunut retki, ja Rautpohjaa pätevämpää näyttötutkintokumppania on vaikea kuvitella. Muodollisetkin asiat olivat jo valmiiksi selvemmät kuin monessa oppilaitoksessa.

Paluumatkan päätin tehdä Haapamäen kautta. Lippukassa kummasteli ja konduktööri katsoi lippua pitkään. Mutta poikittaisliikenteen verkkainen vauhti, jatkuvakiskoraiteettomuuden äänimaisema ja dieselin tuoksu ovat sopiva tapa palata kotiin mainituntyyppisen teollisuuden ääreltä. Ehkäpä Haapamäeltä eteenpäin pääsee tekemisiin taas Škodan kanssa. Alkuviikosta kun pääsin Dm12-kyydin, nykypäivän "Lättähatun", makuun.



(Edit: Olihan se Dm12, nro 4403, kun vei Haapamäeltä Tampereelle. Vaunu on sympaattinen ja siinä on ruma, lättähattumaisen repivä ääni varsinkin kiihdytettäessä. Vilppulan ja Juupajoen välillä, noin kilometrillä 263, kuljettaja joutui hidastamaan ja viheltimellä häätämään hirven pois radalta. Komea eläin kiiruhti metsään. Vilppulassa katseli arvokkaan näköinen virkapukuinen ovelta, jossa luki Junasuorittaja. Mutta punainen koppalakki puuttui.)

Huomenna ei tarvitse lähteä kauas, vaan Hervantaan.